Elokuva on todellakin spektaakkeli: kestoa on yli 2 tuntia ja erikoistehosteita riittää. Ohjaajan Roland Emmerichin cv:ssä on mm. Independence Dayn, Godzillan ja Day After Tomorrowin kaltaisia elokuvia ja samaa linjaa hän tässäkin jatkaa. Tehosteet ovat näyttäviä ja mm. massiiviset laivastot merellä nähtyinä erittäinkin uskottavia.
Jossain mielessä elokuva on jatkumoa Pearl Harborille vuodelta 2001: Midwayssakin näytetään Pearl Harborin tapahtumat alkusyynä asioille ja Doolittlen pommitusisku Tokioon lentotukialukselta käsin. Tästä vain jatketaan yksi pykälä eteenpäin. Myös elokuvien tarinankerronta on samankaltaista: sotatapahtumien oheen on rakennettu romanttisia ja melodramaattisia käänteitä kotirintamalta. Nuo lienevät tarpeen, jotta riittävä yleisömäärä saadaan: ilman moista hömppää katsojakunnaksi valikoituisivat vain Kypsät Heput ja heistä ei ole suuren luokan elokuvan kustannusten maksajaksi.
Merkittävä ero Pearl Harborin ja Midwayn välillä on jälkimmäisen pyrkimys autenttisuuteen: elokuvan tarina pohjautuu todellisten veteraanien elämään ja kerrontaakin on pyritty pitämään aitona. Eräs yksityiskohta tuossa mietityttää: laivojen ilmatorjunta on erittäin tarkkaa ja tappavaa. Israelilaiset tutkivat 1960 -luvulla, että ammusilmatorjunnan osumatarkkuus on puolen promillen luokkaa, ts. tarvitaan 2000 laukausta yhteen osumaan. Elokuvan it ampuu kyllä paljon paremmin, koska lentokoneita tippuu kuin kärpäsiä. Toisen maailmansodan aikaan ammunta pohjautui lisäksi paljon pelkän rengastähtäimen käyttöön eli laskimia ei varsinkaan kevyen kaliiberin tykeissä ollut. Näin ollen osumatarkkuus riippui hyvin paljon ampujan osaamisesta. Toinen samaa asiaa sivuava epätarkkuus on Dauntlessien taka-ampujen pudotukset: elokuvassa näille tulee useita ilmavoittoja, mutta todellisessa taistelussa taka-ampuja kykeni ampumaan lähinnä häirintätulta ja vihollisen hävittäjät pystyivät helposti välttämään tulen taka-ampujan aseen alakatveesta. Mutta näyttävää pauketta tuossa on joka tapauksessa.
Positiivinen yllätys elokuvassa oli Woody Harrelsonin suoritus laivastoamiraali Nimitzinä. Harrelsonilla on tapana sortua maneereihin ja hän assosioituu tyypillisesti vähemmän vakavampiin "hällä väliä" rooleihin. Tässä elokuvassa suoritus oli kuitenkin uskottava ja vino virnistys aiheutti vain muutamia dejavu -tyyppisiä tuntemuksia.
Elokuvassa oli luonnollisesti "i-love-america" -tyyppistä hapatusta ei-amerikkalaiselle kohtuuttoman paljon. Tämän alkaa jo oppia hyväksymään pakollisena sivutuotteena: tämän kokoluokan elokuvia ei juuri muualla kyetä tekemään kuin siellä Ameriikassa. Vihollisia eli siis japanilaisia käsiteltiin yllättävänkin neutraalisti ja lähes inhimillisinä hahmoina; toki joukossa oli joku pakollinen veijari, joka pisti jenkkilentäjän sukeltamaan ankkurin avustamana... Ehkä siivoon kohteluun on syynä se, että nykyjapanilaiset ovat erittäin siivoa väkeä ja hyvin tärkeä kauppakumppani Yhdysvalloille.
Elokuvan lopputeksteissä nostettiin esille tiedustelu-upseeri Edwin T. Laytonin kirja "And I Was There : Breaking the Secrets - Pearl Harbor and Midway", jossa kerrotaan Yhdysvaltojen koodimurtajien roolista japanilaisten viestinnän avaamisessa ja myös Midwayn "ansan" onnistumisessa. Pitänee laittaa lukulistalle.
Kokonaisuutena annan elokuvalle Pronssisen ampumamerkin. Yritys on hyvä, mutta tietynnäköinen särmä jäi kuitenkin puuttumaan.
Alla vielä traileri Youtubesta:
Edit: Elokuva on nyt (8/2020) nähtävissä myös Viaplaysta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti