Elokuva: Olympos on valloitettu (2013)

Netflixistä löytyy terroristit vastaan Ameriikka -genreen kuuluva teos Olympos on valloitettu. Olympoksella ei tarkoiteta tässä tapauksessa vuorta Kreikassa vaan kyseessä on Valkoinen talo Ameriikan Yhdys-Valloissa eli U.S. ja A:ssa. Liekö oikeasti ao. paikan koodinimi; epäillä sopii. Elokuva löytyy Netflixistä tästä linkistä.

Juoni menee tiivistettynä suurinpiirtein siten että Pohjois-Koreaan päin kallellaan oleva terroristiryhmä on ujuttautunut Etelä-Korealaisten diplomaattien ryhmään ja pääsee näin Valkoiseen taloon. Operaation tueksi terroristit tekevät ilmahyökkäyksen Herculeksella (joka on varustettu revolveritykeillä kuten Spooky) ja maahyökkäyksen Valkoisen talon ulkopuolelta. Presidentti ja kumppanit pakenevat bunkkeriin mutta ne terroristin retaleethan ovat siellä mukana ja ryhtyvät ärhentelemään ja tappamaan panttivankeja. Kaiken muun riesan lisäksi amerikkalaiset ovat suuressa viisaudessaan rakentaneet Kerberos -nimisen systeemin jonka tehtävänä on tiukan paikan tullen estää heidän omien ydinaseidensa laukaiseminen. Ja tuo estäminen tapahtuu räjäyttämällä ao. aseet siilossaan jolloin koko Ameriikka muuttuu ydinkoealueeksi... Wtf? Olisi kannattanut ehkä hieman pidemmälle miettiä asiaa. Kerberos -koodeja on kolme: puolustusministerillä, armeijan komentajalla ja presidentillä. Kaikki nuo kolme ovat siellä bunkkerissa, presidentti käskee hentomielisyydessään kahta näistä antamaan koodin ja kolmas onkin niin heikko että terroristit arvaavat sen. Tiukka paikka siis on ja kakka osuu tuulettimeen pahemman kerran.

Onneksi taloon on jäänyt agentti Mike Banning joka tappaa talossa ja puutarhassa kuten kunnollinen hyönteismyrkky. Kaveri on Steven Seagalin ja John McClanen risteytys: konnien niskat naksahtelevat ikävästi rusahtaen sijoiltaan mutta sankari ottaa samalla itse osumaa Die Hardin tyyliin.

Elokuva sisältää erittäin suuren määrän kliseitä ja arvattavissa olevia juonenkäänteitä kuten amerikkalaisen petturin katumus ja suuri lopputaistelu pääkonnan kanssa. Amerikkalaista paatostakin on tarjolla Tähtilipun tuhoamisineen ja kannustavine loppupuheineen. Ei mikään varsinainen suurelokuva siis.

Oikeassa tilanteessa ei toimittaisi kuten elokuvassa: presidentti uhrattaisiin. Jostain syystä piakkoin Trumpin ollessa vallassa ei suuresti harmittaisikaan: näyttelijäpresidentit ovat sympaattisia tyyppejä mutta Trumppi ei. Ja tämä ei ollut mikään poliittinen kannanotto vaan ihan yleinen pelleilyn vastalause.

Mielenkiintoisin osa tuossa elokuvassa on itse Valkoinen talo joka on varsin tunnettu rakennus. Elokuvan mukaan talo sisältää suuren määrän erilaisia turvajärjestelyjä ja turvatiloja ja näin varmaan on käytännössäkin. Tuskinpa kuitenkaan turvajärjestelyt ovat oikeasti elokuvassa esitetyt.

Annan sen verran armon käydä oikeudesta että myönnän tälle Pronssisen ampumamerkin. Välillä käväisi kolmas palkintokin mielessä mutta sitä on viime aikoina tullut niin paljon jaettua että menkööt nyt kertaluokkaa parempi.

Alla vielä traileri Youtubesta:

Minisarja: Einsatzgruppen: The Nazi Death Squads (2009)

Tässä taas yksi Netflix -löytö tutkailtavaksi. Kyseessä on neliosainen minisarja Natsi-Saksan Einsatzgruppe ("Toimintaryhmä") yksiköistä (lyhenne jatkossa EG). Sarja löytyy Netflixistä tästä linkistä. EG-yksiköistä löytyy syventävä artikkeli tästä Wikipedian linkistä.

EG:t olivat Saksan turvallisuuspoliisin RSHA:n perustamia erikoisyksikköjä (neljä kappaletta A-D) joiden tehtävänä oli seurata taistelevia joukkoja erityisesti itärintamalla ja "siivota" näiden jäljiltä kaikki epämieluisat henkilöt. Näihin kuuluivat tietysti juutalaiset mutta lisäksi mustalaiset, vammaiset, kommunisteiksi tunnistetut ja muutoin vain epämieluisat ainekset. Pääpaino oli kuitenkin juutalaisten hävittämisestä ja tärkeimpänä tavoitteena oli saada Euroopasta "Judenfrei".

Sarjassa on dokumentaarisesti seurattu EG:den toimintaa neljänä ajanjaksona kesä-elokuu 1941, syys-joulukuu 1941, 1942-1943 ja 1943-1947. Sarjan edetessä käy hyvin ilmi kuinka pienimuotoisena puuhasteluna alkanut joukkomurha saatiin täyteen käyntiin ja ammattimaiseksi toiminnaksi saksalaisella tehokkuudella. Viimeisessä jaksossa kerrotaan lopun ajoista Saksan tappion ollessa jo ilmeinen ja lopulta jälkiselvittelyistä sodan päätyttyä.

Merkillepantavaa sarjassa on kuinka Liettuassa, Latviassa, Ukrainassa, Unkarissa, Puolassa ja Romaniassa paikalliset ihmiset olivat hyvinkin innokkaita osallistumaan juutalaisten vainoamiseen. Taustalla oli vanha antisemitististinen perintö. Juutalaisia pidettiin sarjan mukaan "bolsevismimyönteisyyden" vuoksi myös  syypäänä Neuvostoliiton syntymiseen ja tätä kautta olojen kurjistumiseen neuvostovallan alla. Taustalla saattoi olla myös vanhojen kalavelkojen maksamista tai vain halu ryöstää juutalaisten omaisuutta. Mukana toiminnassa oli useimmiten myös em. maiden poliisi- ja puolustusvoimat.

Sarjan mukaan joukkomurhaaminen oli niin raakaa toimintaa että jopa ammattimaiset natsit kokivat hermoromahduksia ja masennuksia. Himmler huolestui näistä psykologisista ongelmista jonka vuoksi kehitettiin tehokkaampia ja "humaanimpia" (siis teloittajille, ei uhreille) menetelmiä juutalaisten surmaamiseksi ampumisen sijaan.

Kun Saksan tappio alkoi vaikuttaa ilmeiseltä, perustettiin Sonderkommando 1005 hävittämään todisteet joukkomurhista. Ruumiit kaivettiin esille joukkohaudoista, poltettiin ja jauhettiin. Juutalaiset vangit tekivät kaivutyön minkä jälkeen myös heidät tapettiin ja ruumiit poltettiin koska todistajia ei haluttu jättää eloon. Suurin osa työstä tehtiin Neuvostoliiton alueella mutta myös mm. Serbiassa. Saksalaisella täsmällisyydellä sodan alkuvaiheessa tehdyt joukkohaudat oli dokumentoitu niin hyvin että "jälkihoito" pystyttiin tekemään.

Sarja on perusjuoksultaan hidastempoinen. Se muodostuu tarinankerronnan ohessa silminnäkijöiden, selvinneiden uhrien ja joukkomurhaan osallistuneiden haastatteluista. Kuvamateriaalina on haastattelujen lisäksi käyntejä tapahtumapaikoilla nykyaikana ja aitoa saksalaisten kuvaamaan aineistoa itse tapahtumista. Jälkimmäinen materiaali on varsin raakaa ja jopa pöyristyttävää. Aika hämmästyttävää on että aineistoa on säilynyt nykypäivään; natsit pyrkivät tuhoamaan kaikki todisteet kun tuhatvuotisen valtakunnan jääminen hieman odotettua lyhytikäisemmäksi alkoi olla ilmiselvää. Todennäköisesti saksalaisen luonteen pedanttisuuden tuntien kuvamateriaalia oli ehditty tuottaa, varastoida ja arkistoida niin paljon että kaikkea ei yksinkertaisesti ehditty hävittää.

Viimeisessä jaksossa käytiin läpi EG -ryhmien jäsenten kohtelu sodanjälkeen. Kohtelu oli hyvin lepsua: heti sodan jälkeen muutamia tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin mutta suurimmalle osalle annettiin elinkautisia vankeustuomioita ja heidät vieläpä pian armahdettiin näistäkin. Perusteluna toiminnalle sarjassa esitettiin että Länsi-Saksaan tarvittiin osaavaa poliisi- ja sotilashenkilöstöä vastapainoksi Itä-Saksan oletetulle ja pelätylle invaasiopyrkimykselle. Tämä siis länsipuolella. Itäpuolen menettelystä ei sarjassa lähemmin kerrottu mutta voidaan olettaa että se ei ollut Neuvostokäytännöt tuntien yhtä lempeää.

Sarja on mielenkiintoinen katsottava erityisesti tuon alkuperäismateriaalin vuoksi. Annan tälle arvomerkiksi "Hopeinen ampumamerkki".

Elokuva: Spectral (2016)

Katsoin Netflixistä tämän teoksen. Kyseessä on ns. Netflix -original eli kyseisen yhtiön omaa tuotantoa edustava elokuva. Näissä on ollut muutamia varsin hyviäkin teoksia (esim. Black Mirror -sarja) mutta tässä kohtaa ei onnistunut.

Elokuvan juonena on joskus lähitulevaisuudessa Moldoviassa käynnissä oleva sisällissota johon (yllätys,yllätys!) amerikkalaiset ovat sekaantuneet. Jenkeillä on käytössään hi-tech silmikot joissa näkyy outoja valoilmiöitä. Silmikon keksijä lähetetään tutkimaan ongelmaa ja tämä sankari-insinööri(!) muutaman juonenkäänteen jälkeen keksiikin että kyseessä on mystisen Keskushallinnon kehittämä sodankäyntikeino joka pohjautuu Bosen-Einsteinin kondensaattiin. Näin on saatu näppärästi näennäistieteellisyyttä ujutettua elokuvaan mukaan.

Pakko on sanoa että tässä on kyllä tehty pelkkää sisällöntuotantoa. Elokuvan juoni on olematon, henkilöhahmot ohuita, sanomaa ei ole, erikoistehosteet ovat kökköjä ja musiikki huonoa.. Jos hyvää pitää aiheesta hakea niin se on kesto eli vain 108 minuuttia. Pitempään ei tätä soopaa olisi kestänytkään.

Elokuva löytyy Netflixistä tällä linkillä: https://www.netflix.com/watch/80098200 . Jos nyt joku välttämättä tahtoo itseään kiusata tuon katsomisella.

Alla vielä traileri Youtubesta:

Ylläolevasta arviosta voi ehkä jopa arvatakin että tälle tulee arvomerkiksi "Kolmas palkinto - ei mitään".

Kirja: Mannerheim: Kirjeitä seitsemän vuosikymmenen ajalta - ISBN 951-1-07440

Sain tämän kirjan lahjoituksena joten en voinut välttyä sen lukemiselta. Lahjoittaja tuskin tarkoitti pahaa lahjoitusta tehdessään mutta parempaankin olisi lukuoperaation vaatiman ajan voinut käyttää.

Kyseessä on Stig Jägerskiöld -nimisen oikeustieteen professorin ja historioitsijan laatima kokoelma Mannerheimin kirjoittamista kirjeistä vuosilta 1881-1951. Jägerskiöld on kirjoittanut Mannerheimin elämäkertakokoelman josta ainakin osa näistä kirjeistä on irrotettu.Kirjeet on suomennettu ruotsin- ja ranskankielisistä alkuperäiskirjeistä.

Ensi alkuun tunsin lievää uteliaisuutta kirjaa kohtaan. Arvelin että kirjeistä voisi saada valaistusta Marskin siviilipersoonaan ja toisaalta että niissä olisi tuotu esiin hänen henkilökohtaisia tuntojaan maailmanpolitiikasta ja sen näkyvistä hahmoista. Pettymys oli paha. Lieköhän kirjeet tarkoituksella valittu siten että niissä pääsääntöisesti käsiteltiin Marskin ja hänen sukulaistensa terveydentilaa, matkoja tai lukemiaan kirjoja tai lehtikirjoituksia? Joka tapauksessa sisältö oli pliisu ja mitäänsanomaton. Jägerskiöld ei ole edes vaivautunut taustoittamaan kirjeitä millään tavoin; kunkin kirjeen asettaminen ajalliseen ja maantieteelliseen viitekehykseen olisi jo pelkästään lisännyt kirjan arvoa merkittävästi.

Selväksi kirjeistä tuli oikeastaan ainoastaan se että M halveksi Hitleriä ja vihasi bolsevikkejä mutta arvosti ja ihaili Venäjää ja sen viimeistä tsaaria. Tietty ristiriita on jälkimmäisessä havaittavissa mutta taustalla on varmaankin ollut henkilökohtainen katkeruus vallankumouksesta joka pilasi hänen sotilasuransa Venäjän armeijassa ja toisaalta myös elitistisen aristokraattielämän. Näistäkin "havainnoista" on hyvä todeta että ne olivat kyllä jo tiedossa ennen tämän kyseisen teoksen lukemista.

Kirja vaikuttaa väkipakolla kyhätyltä "rahat-pois-roistoilta-huijareiden-taskuun" -tyyppiseltä tekeleeltä ja se vertautuu varsin hyvin toiseen vastaavaan Kyhepunussa arvioituun teokseen eli Antti Tuurin lipsahdukseen nimeltä "Mannerheim-ristin ritarit" (linkki arvosteluun löytyy tästä). Tuurin tekeleelle olin antanut (ja ihan syystä) Kolmannen palkinnon - ei mitään ja sen kummempaa tämäkään ei ansaitse. En suosittele ajanhaaskausta tämän teoksen lukemiseen.