Useimille lienevät jatkosodan torjuntavoitot Tali-Ihantalassa, Viipurinlahdella, Äyräpää-Vuosalmella ja Nietjärvellä tuttuja, mutta viimeisimmäksi tärkeäksi voitoksi on luettava Ilomantsin mottitaistelut. Mottitaisteluissa lyötiin kaksi venäläisdivisioonaa kenraali Raappanan johdolla. Ensinnäkin on sanottava lukemieni teosten perusteella, että meillä oli varsin aikaansa edelläoleva taktikko johdossa elikkä Mannerheim. Sotahulluksi häntä ei voida lukea, koskapa saksalaisten maanitteluista huolimatta hän ei lähtenyt mihinkään älyttömään mukaan, vaan pyrki järkevällä tavalla pitämään suhteellisuuden mukana "paraatimarssilla Uraliin". Karjalankannaksella vauhti loppui vanhaan rajaan lhes kokonaan, Ylempänä karjalan kunnailla taas edettiin jonkin verran pidemmälle, mutta vain siksi, että aluetta olisi helpompi puolustaa. mm. Srokkaan Muurmannin radan itäpuoleista rataa hän ei lähtenyt katkomaan saksalaisten pyynnöistä huolimatta. ja mikä tärkeintä, näillä väsyttävillä taktiikoilla suhteessa saksalaisiin säästettiin suomalaissotilaiden verta ja henkiä myöhempiä vastoinkäymisiä varten. Muutamia suomalaisia kenraaleja oli, jotka olisivat mielellään lähteneet saksalaisten huokutteluihin mukaan mm. Talvela ja Airo.
Vuoden 1944 kesä näytti, että onneksi heidän taktiikoita ei toteutettu.
1. Kirja_ Erik Appel: Ilomantsin taistelu: elokuu 1994, SCHILDTS&SÖDERSTRÖMS 2012
2. Kirja_ Matti Koskimaa: Karhumäestä Ilomantsiin, WSOY 2000
Molemmat kirjat siis kertovat omalta osaltaan Ilomantsin taisteluista. Erik Appel keskittyy kenraalimajuri "korpikenraali" Erkki Raappanaan ja hänen ratkaisuihin tarkemmin. Vanha sotaratsu oli tottunut sotimaan korpimaastoissa, ja hän oli oivallinen venäläisten pysäyttäjä Ilomantsissa.
Matti Koskenmaa vastaavasti kuvaa tilannetta laajemmin ja tarkemmalla pohjustuksella, mikä ja miten Ilomantsin mottitaisteluihin päädyttiin.
Yhteistä on II Armeijakunnan kenraalimajuri Einar Mäkisen järkevä taktikointi ja Raappanan johtamiseen jättämä johtamisenvapaus. Siis Armeijakunnan komentaja luotti täysin alaisiinsa, ja erityisesti Raappanaan.
Maaselän kannakselta Mannerheim joutui ottamaan kovasti vahvistuksia Karjalankannakselle, kun se alkoi pettää. Onneksi venäläiset eivät ymmärtäneet aloittaa hyökkäystään Maaselässä samaan aikaan eli 10.6.1944, vaan 20.6. Näin onnistui tärkeimmän suunnan, Karjalankannaksen, vahvistaminen. Nyt näkyy myös kenr. Mäkisen pelisilmä. Kesäkuussa 16 päivänä II armeijakunta sai käskyn alkaa vetäytyä viivyttäen kohti Suomen rajaa, ja samalla irrottaa Karjalankannakselle 6 divisioona. Sen Mäkinen antoi siten, että 6 divisioona jalkaväkirykmentti 33 ei lähtenyt, vaan tilalle lähti 1 Divisioonan jalkaväkirykmentti 35, joka oli nopeammin ja helpommin irrotettavissa Karjalankannakselle. Mäkinen näki siis kokonaisuuden kesästä 1944, ja näin antoi ratkaisevan panoksen tärkeämmälle sotatantereelle.
Siis II armeijakunta alkoi perääntymisen venäläisten edestä. Venäläiset olivat oppineet suomalaisten käyttämät taktiikat eli korpien ja soitten kautta saarrostukset, mutta onneksi niissä todettiin vieläkin puutteita, ja osittain saarrostuksia oli lyötävissä korpitaisteluissa. 21. prikaatin viivytystaisteluja kuvaa Appel sensaatiomaisiksi. Vaikka kyseessä oli vetäytyminen, niin prikaati antoi aikaa, ja kulutti venäläisten voimia koko matkansa ajan, tosin kuluen itsekin. Vetäytyminen päättyi sitten, kun oli tultu riittävän lähelle Ilomantsia ja yli Suomen rajan. Raappana teki nopeat suunnitelmat, ja uhkarohkeat. Voimatasapaino oli jalkaväen osalta lähes tasoissa, kun Raappanan vastatoimenpiteet alkoivat. Sotamateriaali olikin sitten toinen juttu. Sitä naapurilla riitti. Lisäksi venäläisille pyrki koko ajan tulemaan apua sydänmailta. Siis kaksi venäläistä divisioonaa tuli 21. prikaatin ja muiden suomalaisten perässä idästä ja pohjoispuolelta pyrkien katkaisemaan reitin rajalle. Raappanalla oli vastassaan kaksi divisioonaa em. ilmansuunnissa. Lieneekö ollut venäläisten tarkoitus yhdistyä ennen Ilomantsia, ja tulla sitä kautta Suomeen, koska Ilomantsista avautui useisiin suuntiin hyvä tiestö mm. Karjalankannaksella taistelevien joukkojen selustaan. Raappana komensi joukkoja iskemään pohjoissuunnasta tulleen venäläisdivisioonan selustaan nopeilla iskuilla ja liikkeellä. Samanaikaisesti idän suunnalta tulevaa divisioonaa alettiin hiillostaa etelästäpäin. Hurjin ratkaisu lienee kuitenkin, ja uhkarohkein, että Raappana teki joukkoillaan rajun iskun näiden kahden divisioonan väliin. Ennen pitkää taistelut johtivat siihen, että molemmat divisioonat olivat enemmän tai vähemmän moteissa, pienissä tai suurissa. Toki venäläiset pääsivät osittain karkuun eli tavoite saarrostaa ja tuhota ko. divisioonat ei täysin onnistunut, mutta lyötyjä ne olivat. Raskas kalusto pääsääntöisesti jäi suomalaisten käsiin. Näin vielä kerran Stalin sai nähdä, että vielä Suomen poika iskee, ja kalliiksi tulee jos maa aiotaan vallata.
Olen tässä varsin suorasukaisesti ohittanut varmasti järkyttävän määrän suomalaisia ja venäläisiä joukko-osastoja sekä vielä suuremman määrän taktisia kuvioita, mutta päämääränä onkin tuoda esiin em. kirjoissa kerrottujen mottitaistelujen merkityksen Suomen rauhanneuvotteluissa. Jäiväthän mottitaistelut viimeiseksi torjuntavoitoksi ennen rauhaa. Näilläkin torjuntavoitoilla oli osaltaan painoarvoa raskaan rauhan tulemiseen ehkä hiukan nopeammin.
Eihän sitä passaa toisaalta kertoa ihan kaikkea, jotta kirjojen lukeminen omatoimisestikin olisi järkevää. Tiedä häntä, vaikka noissa kirjoissa olisikin toisenlainen loppu kuin historia meille kertoo, ja Raappana olisikin saarrostanut koko Neuvostoliiton! Lue itse, voiko noin olla tapahtunut?
