Elokuva: USS Indianapolis: Men of Courage (2016)

Nyt näyttää jostain syystä tulevan vastaan heikohkoja sotaelokuvia. Tällä kertaa vuorossa oli Netflixistä löytyvä USS Indianapoliksesta kertova pätkä. Elokuvan esittely iMDB:stä tässä linkissä ja infoa Wikipediasta tässä.

Kyseessä on tositarina, joka elokuvassa on rakennettu kolmeen eri episodiin: ensimmäisessä käsitellään atomipommien kuljettaminen Tinianin saarelle, toisessa upotus haiongelmineen ja kolmannessa jälkiselvittely sodan jälkeen Washingtonissa.

Elokuvaa pääosittaa Nicholas Cage kapteeni McVeyn roolissa. Roolin veto on Cagemaisen pökkelöä ja yksi-ilmeistä. Elokuvan heikkous on omiaan heikentämään myös hänen roolisuoritustaan vielä perustasostakin. Erityisesti liikuttaviksi suunnitellut kohtaukset ovat suorastaan vaivaannuttavia ja myötähäpeää nostattavia Cagen maneerimaisen spanieli-ilmeen vuoksi.

Elokuva itsessäänkin on erittäin heikkoa jaarittelua ja filosofiaa. Juoni itsessään ei kanna kovin kauas (siinähän on vain kolme tapahtumaa) ja pituutta elokuvaan on pyritty löytämään merimiesten "avautumisten" pohjalta. Kuolemanvaaran läheisyys synnyttää luonnollisestikin tarvetta pohtia olemassaolon tarkoitusta, mutta vähempikin jahkailu olisi tuonut tuon asian selväksi. Jostain syystä elokuva tuo mieleen toisen hutin eli Veteen piirretyn viivan. Tuon muistikuvan synkentämänä annan tällekin saman ampumamerkin eli Kolmas palkinto - ei mitään.

Alla vielä traileri Youtubesta:

Kirja: Stephen Harding: Viimeinen operaatio - ISBN 978-952-312-441-7

Hardingin kirja kertoo sinällään kiinnostavasta episodista aivan Toisen maailmansodan viime päivinä (Euroopassa). Kyseessä on tapaus, jossa ranskalaisia arvovankeja on vangittu Itävallassa olevaan linnaan ja näitä vankeja puolustavat SS:ää vastaan yhdessä Yhdysvaltojen armeijan ja Saksan Wehrmachtin sotilaat.

Saksalaiset vangitsivat sodan aikana arvokkaina pitämiään vankeja ja säilyttivät näitä ajankkohta huomioon ottaen hyvissä olosuhteissa. Ajatuksena oli, että vankeja voisi käyttää panttivankeina tai vaihdon välineinä tiukan paikan tullen. Myös Itterin linna oli tässä käytössä ja siellä säilytettiin mm. Daladieria, Reynaudia, Weygandia ja Gamelinia; siis tuon ajan kärkipoliitikkoja. Kun sitten sota näytti olevan lopussa, SS päätti likvidoida tämän porukan ja edellä mainittu "seka-armeija" tuli heitä puolustamaan.

Kirja on ansiokkaasti kirjoitettu ja kokonaan uutta tietoa ainakin allekirjoittaneelle. Kirjoitustyyli on varsin totinen mutta ankea ja viitteiden käyttö viittaa vähintäänkin harrastelijatutkijaan. Tuo tyyli syö kirjan lukukokemusta, joka tosin pitänee hyväksyäkin: kyseessä ei ole mikään Korkeajännitys vaan tietokirja.

Alla vielä valokuva kannesta:

Viimeinen operaatio - kansi

Teos ei sykähdyttänyt enkä suosittele erityisesti luettavaksi muuten kuin tuon episodin ihmettelmiseksi. Tästä syystä annan sille arvomerkiksi Pronssisen ampumamerkin.

Elokuva: London Has Fallen (2016)

Netflixistä tuli vastaan tämä teos (iMDB). Elokuva on jatkoa Kyhepunussakin arvioidulle Olympos on valloitettu -leffalle. Teemakin on sama: Mike Banning -niminen supermies pelastaa Yhdysvaltojen presidentin, tällä kertaa Lontoossa.

En lähde juonta suuresti avaamaan, mutta perusteemana on terroristiperheen kostotarina koko muuta maailmaa vastaan. Valtioiden päämiehiä houkutellaan Lontooseen (huom. Suomea EI mainittu...) ja sen jälkeen alkaa nalli palamaan.

Elokuva on tuota Olympustakin kertaluokkaa epäuskottavampi. Terroristit ovat ujuttautuneet koko kaupunkiin ja varautuneet varsin järeällä kalustolla ml. Stinger -olkapääohjukset. Onneksi Banning sattuu olemaan paikalla ja en ehkä spoilaa kovin pahasti juonta, jos sanon että hyville käy hyvin ja huonoille huonosti. Yhdysvaltojen presidentti kuuluu näiden hyvien joukkoon, koska hän on sympaattinen ja ei Trump.

Elokuvaa voi katsoa kieli poskessa- tyyppisenä viihdepläjäyksenä; vähän tyyliin kun aikoinaan Rambo 2:ssa laskettiin raatojen määrää. Niitä tulee tässäkin vähintään riittävästi ja ammusten määrä ei ole Banningilla ongelma - ihan Rambon tyyliin. Vakavasti tähän ei kuitenkaan kannata suhtautua ja Lontooseen uskaltaa edelleen matkustaa.

Annan tuon viihdepläjäyksen vuoksi tälle Pronssisen ampumamerkin.

Alla vielä traileri Youtubesta, copyright heidän mukaansa:

 

Kirja: Erkki Palolampi: Kollaa kestää - ISBN 951-0-16034-2

Luin lomalukemisena todellisen klassikon, joka on jostain oudosta syystä vältellyt silmiäni tähän saakka. Kyseessä on Erkki Palolammen Kollaa kestää, joka julkaistiin vuonna 1940 Talvisodan päätyttyä. Kirjoittaja Palolampi toimi Kollaalla valistusupseerina ja näki ja koki omin silmin tapahtumat. Valistusupseerien tehtävänä oli taistella sotaväsymystä vastaan ja kohottaa isänmaallista henkeä. Toimintaan viitattiin välillä valistuksena ja tiedotuksena, välillä suoremmin propagandana. Nimitettiinpä heitä myös halveksuvasti "politrukeiksi" verraten vastapuolen hieman eri toimenkuvalla varustettuihin kollegoihin.

Kollaan taistelu oli tärkeä sekä henkisenä että sotilaallisena onnistumisena. Suomalaiset menestyivät taisteluissa hyvin vastapuolen mies- ja materiaaliylivoimasta huolimatta. Taisteluista tuli kansallinen symboli sanonnan "Kollaa kestää" -pohjalta. Kollaan legendaarista mainetta lisäävät myös siellä toimineet Aarne “Marokon kauhu” Juutilainen ja Simo "Simuna" Häyhä. Varsinkaan jälkimmäistä ei tarvitse juurikaan esitellä sota-asioihin vähänkään perehtyneille.

Kirja itsessään on varsin askeettinen kuvaus tapahtumista. Keskeisenä on jatkuva vihollisen paine, joka aiheuttaa haavoittumisia, kaatumisia ja "tärähtämisiä" eli taisteluväsymystä. Kirjaa lukiessa alkaa miettimään, että voiko tarina olla tottakaan: joukkojen miehistötappiot ovat niin suuret, että voi ihmetellä mistä miehiä riitti. Mikähän lie tosiasiassa ollut kaatumisprosentti mm. tuolla Kollaalla?

Kirjasta paistaa läpi sinivalkoiset lasit (vrt. ameriikkalainen elokuvapaatos), mutta jotenkin ainakin näin puolueellisena tuo sinivalkoisuus tuntuu aidommalta ja rehellisemmältä lähtökohdiltaan. Isänmaallisuuden henki paistaa läpi myös loppukaneeteista, jotka enteilevät jo Jatkosodan taustaa: kovista uhrauksista huolimatta jouduttiin rauhaan ankarilla ehdoilla, jotka tuntuivat rintamamiehistä suoranaiselta murskatappiolta.

Nykyisessä sodankäynnissä ei Kollaan kaltaisissa olosuhteissa voisi elää: räjähdysainekuorma per neliömetri olisi sietämätön Asiaa kuvaa hyvin alla oleva ilmakuva Palolammen kirjasta, johon se on puolestaan lainattu teoksesta Talvisodan historia 3, WSOY 1977:

Kollaa ilmasta 7000 m korkeudesta 

Kuvasta käy ilmi, että aika ahtaalla alueella toiminta tapahtuu ja taisteluparit ovat erittäinkin nokatusten, Voi ihmetellä, kuinka keskellä olevissa Kallioasema ja Rumilus - tukikohdissa pystyi pysymään hengissä ja kuinka niit huollettiin.

Kirja sisältää liitteenä sotahistorioitsija K.J. Mikolan analyysin Kollaan tapahtumista. Analyysinsä lopussa hän tyylikkäästi tiivistää tapahtumat:

"Kollaa kesti. Se sitoi vastaansa viisi vastustajan divisioonaa ja kulutti jatkuvasti näiden materiaalia. Tuo on samaa kuin noin kymmenes osa  koko vihollisen Suomea vastaan keskittämästä voimasta. Rintamassa kestäen ja sivustoilla iskien karjalaisen divisioonan miehet pitivät rintamansa ehjänä ja takasivat näin jatkuvat taistelun edellytykset ei vain Laatokan Karjalan muille joukoille vaan myös Kannaksen Armeijalle. Ratkaisu ei riipu vain ratkaisurintamasta.
Tuo suoritus edellytti henkistä lujuutta, taistelutaitoa ja kestävyyttä taistelussa sekä selvää tuntoa tehtävän vastuullisuudesta, vapaan miehen itsenäistä tahdonvoimaa.
Karjalan pojat osoittautuivat jälleen isänmaan luottamuksen mittaiseksi. Siirtyköön sanoma tästä jälkipolville."

Annan kirjalle Hopeisen ampumamerkin.

SA-kuva -arkistosta löytyy muuten hyvää kuva-aineistoa myös Kollaalta. Alla muutama nosto, lähteenä kaikissa SA-kuva.

Aarne Juutilaisen komppania joulujumalanpalveluksessa 24.12.1939

Lepohetki Kollaalla taistelujen lomassa

Kollaanjoen itäpuolta, taustalla tiellä 3 tuhottua neuvostotankkia

Kasarmimuonaa: Guinness lihapiirakka

Minulle vinkattiin kokeiltavaksi Guinness lihapiirakan resepti. Johtuneeko vinkkaus mieltymyksestä olueen vai mistä syystä - en tiedä; tosin tumma brittiolut ei ole lainkaan allekirjoittaneen makumieltymysten mukaista.

Ohje löytyi Rantapallo -blogisivustolta Carita K -nimimerkin alta - copyright siis hänellä. Muunsin reseptiä hieman oman kokeilun pohjalta. Lähinnä tarkensin mittoja ja aikoja sekä muutin voitaikinalevyt suomalaiseen malliin.

Ainekset:

• 1 kg naudanlihaa
• 2-3 porkkanaa
• 1 valkosipulinkynsi
• 1 tölkki tummaa olutta, mielellään Guinness:iä tai Murphy’s stout
• 2 lihaliemikuutiota (itse käytin lihafondia, 2 kpl)
• 1/2 tl timjamia
• 1 tl suolaa
• mustapippuria maun mukaan
• 2 isoa voitaikinaalevyä
• 1 tl maissitärkkelystä
• 1 muna

Valmistus:

1. Leikkaa liha kuutioiksi ja ruskista pannulla. Pilko valkosipuli ja heitä lihan joukkoon ja paista vielä parikymmentä sekuntia. Siirrä lihat pataan ja heitä mukaan porkkanat suurehkoina palasina. Leikkasin porkkanat kolmeen pätkään, jotka vielä halkaisin.  
2. Lisää tölkki olutta, lihaliemi ja mausteet. Anna porista miedolla lämmöllä n 2-3 tuntia.
3.  Suurusta kastike esim.maissitärkkelyksellä joka on sekoitettu tilkkaan vettä. (n. 1 tl maissiärkkelystä ja 0,5 dl vettä). Kastikkeesta pitää tulla aika paksua jankkia, jotta se ei pursua kokonaan ulos lämpimästä piirakasta.
4. Kaulitse toinen voitaikinalevy n. 3 mm paksuiseksi. Vuoraa vuoka taikinalla ja esipaista uunissa n 10 min. Lisää lihapata taikinalle. Kaulitse toiset levyt kanneksi. Laita päälle voitaikinakansi ja voitele se vatkatulla munalla. 
5. Paista uunissa n. 20 minuuttia,  200 astetta kunnes piirakka on kohonnut ja on kullanruskea.

Ihan kelvollista tuli, mutta vau-efekti jäi puuttumaan. Käyttäisin kyllä mieluummin lihan Moskovan pataan tai Lihakukkoon. Olisin odottanut enemmän oluen makua, mutta juonena tuossa ehkä onkin alkoholin aiheuttama lihan mureutuminen ja se toimikin. Tuo esipaistaminen on hyvä idea, sitä voisi soveltaa Tourtiere -lihapiirakassa.