Elokuva: Midway (2019)

Kävin katsomassa tämän spektaakkelliksi mainitun elokuvan (iMDB). Kyseessä on tarina Midwayn taistelusta, joka tunnetusti käänsi Tyynenmeren sodan kulun.

Elokuva on todellakin spektaakkeli: kestoa on yli 2 tuntia ja erikoistehosteita riittää. Ohjaajan Roland Emmerichin cv:ssä on mm. Independence Dayn, Godzillan ja Day After Tomorrowin kaltaisia elokuvia ja samaa linjaa hän tässäkin jatkaa. Tehosteet ovat näyttäviä ja mm. massiiviset laivastot merellä nähtyinä erittäinkin uskottavia.

Jossain mielessä elokuva on jatkumoa Pearl Harborille vuodelta 2001: Midwayssakin näytetään Pearl Harborin tapahtumat alkusyynä asioille ja Doolittlen pommitusisku Tokioon lentotukialukselta käsin. Tästä vain jatketaan yksi pykälä eteenpäin. Myös elokuvien tarinankerronta on samankaltaista: sotatapahtumien oheen on rakennettu romanttisia ja melodramaattisia käänteitä kotirintamalta. Nuo lienevät tarpeen, jotta riittävä yleisömäärä saadaan: ilman moista hömppää katsojakunnaksi valikoituisivat vain Kypsät Heput ja heistä ei ole suuren luokan elokuvan kustannusten maksajaksi.

Merkittävä ero Pearl Harborin ja Midwayn välillä on jälkimmäisen pyrkimys autenttisuuteen: elokuvan tarina pohjautuu todellisten veteraanien elämään ja kerrontaakin on pyritty pitämään aitona. Eräs yksityiskohta tuossa mietityttää: laivojen ilmatorjunta on erittäin tarkkaa ja tappavaa. Israelilaiset tutkivat 1960 -luvulla, että ammusilmatorjunnan osumatarkkuus on puolen promillen luokkaa, ts. tarvitaan 2000 laukausta yhteen osumaan. Elokuvan it ampuu kyllä paljon paremmin, koska lentokoneita tippuu kuin kärpäsiä. Toisen maailmansodan aikaan ammunta pohjautui lisäksi paljon pelkän rengastähtäimen käyttöön eli laskimia ei varsinkaan kevyen kaliiberin tykeissä ollut. Näin ollen osumatarkkuus riippui hyvin paljon ampujan osaamisesta. Toinen samaa asiaa sivuava epätarkkuus on Dauntlessien taka-ampujen pudotukset: elokuvassa näille tulee useita ilmavoittoja, mutta todellisessa taistelussa taka-ampuja kykeni ampumaan lähinnä häirintätulta ja vihollisen hävittäjät pystyivät helposti välttämään tulen taka-ampujan aseen alakatveesta. Mutta näyttävää pauketta tuossa on joka tapauksessa.

Positiivinen yllätys elokuvassa oli Woody Harrelsonin suoritus laivastoamiraali Nimitzinä. Harrelsonilla on tapana sortua maneereihin ja hän assosioituu tyypillisesti vähemmän vakavampiin "hällä väliä" rooleihin. Tässä elokuvassa suoritus oli kuitenkin uskottava ja vino virnistys aiheutti vain muutamia dejavu -tyyppisiä tuntemuksia.

Elokuvassa oli luonnollisesti "i-love-america" -tyyppistä hapatusta ei-amerikkalaiselle kohtuuttoman paljon. Tämän alkaa jo oppia hyväksymään pakollisena sivutuotteena: tämän kokoluokan elokuvia ei juuri muualla kyetä tekemään kuin siellä Ameriikassa. Vihollisia eli siis japanilaisia käsiteltiin yllättävänkin neutraalisti ja lähes inhimillisinä hahmoina; toki joukossa oli joku pakollinen veijari, joka pisti jenkkilentäjän sukeltamaan ankkurin avustamana... Ehkä siivoon kohteluun on syynä se, että nykyjapanilaiset ovat erittäin siivoa väkeä ja hyvin tärkeä kauppakumppani Yhdysvalloille.

Elokuvan lopputeksteissä nostettiin esille tiedustelu-upseeri Edwin T. Laytonin kirja "And I Was There : Breaking the Secrets - Pearl Harbor and Midway", jossa kerrotaan Yhdysvaltojen koodimurtajien roolista japanilaisten viestinnän avaamisessa ja myös Midwayn "ansan" onnistumisessa. Pitänee laittaa lukulistalle.

Kokonaisuutena annan elokuvalle Pronssisen ampumamerkin. Yritys on hyvä, mutta tietynnäköinen särmä jäi kuitenkin puuttumaan.

Alla vielä traileri Youtubesta:

Edit: Elokuva on nyt (8/2020) nähtävissä myös Viaplaysta.

Kirja: Michael Tamelander ja Niklas Zetterling: Bismarck : taistelu Atlantin herruudesta - ISBN 951-0-30305-4

Taistelulaiva Bismarckin lyhyestä mutta näyttävästä urasta on kirjoitettu runsaasti kirjoja. Otsikossa mainittu on yksi niistä; tosin ei kovinkaan tuore (v2005) , mutta ihan toimiva.

Kirjailijat osaavat kuvata Bismarckin "elämänkaaren" hyvin elävästi ja todenmukaisesti. Kerronta on faktaa, mutta kielenkäyttö sen verran sujuvaa, että tuntuu kuin dekkaria lukisi ja kirjan lukee mielellään loppuun asti nopeasti; siitäkin huolimatta, että loppuratkaisuhan on jo tiedossa...

Bismarck (wikipedia-artikkeli tässä) oli aikoinaan ja olisi vieläkin erittäin näyttävä ilmestys ja sen aikaisen huipputeknologian suursaavutus. Alus oli myös pelottava taistelukone: sen päätykit (8 kpl 38 cm:n tykkejä) pystyivät sylkemään 800 kg:n painoisia kranaatteja yli 40 kilometrin päähän 20 sekunnin välein / putki! Eli 24 tuollaista jöötiä osui vastapäähän minuutin sisällä... Ja todellakin osui: ampumatarkkuus oli hämmästyttävän hyvä, kun otetaan huomioon että ampuma-arvojen laskenta tehtiin mekaanisella laskimella ja etäisyys mitattiin optisella laitteella (laivalla oli kyllä tutkakin, mutta tarkemmat lukemat saatiin etäisyysmittarilla). Jokaisen putken pituus oli vajaat 20 metriä ja paino 111 tonnia! Bismarckista löytyy hyvin tehty 3D-mallinnos tästä linkistä.

Kirjassa on hyvin arvioitu "risteilijäsodankäynnin" järkevyyttä ja merkitystä. Saksalaisethan rakensivat näitä suuria pinta-aluksia sillä idealla, että nämä murtautuvat Atlantille, tuhoavat brittien kauppalaivoja ja näin pakottavat Britannian antautumaan. Hommassa ei kuitenkaan (ainakaan jälkikäteen arvioituna) ollut mitään järkeä: muutama pinta-alus ei olisi onnistuessaankaan pystynyt kovin suurta vaikutusta tekemään kauppalaivastoon ja lisäksi brittilaivaston alusylivoima oli määrällisesti niin suuri, että saksalaislaivoja voitiin jahdata ja seurata joukkovoimalla niin kauan kunnes nämä oli tuhottu; kuten Bismarckillekin kävi. Vaikka Bismarck oli aikakautenaan ylivoimainen alus, se oli silti yksinäinen ja haavoittuva. Edes sukellusvenelaivastokaan ei kyennyt vakavasti tuota kauppamerenkulkua estämään alkumenestyksen jälkeen sukellusveneiden suuremmasta määrästä ja operatiivisista eduista huolimatta.

Yleisenä kommenttina voi ihmetellä ylipäänsä Adolfin ja muiden saksalaisten mittakaavan ymmärtämättömyyttä: kauppasaarto-epäonnistumisen kaltaisia mittakaavamokia löytyy mm. Venäjän sotaretkestä tai sodan julistamisesta USA:lle. Pienellä kartta-analyysillä olisi voinut todeta, että homma ei tule menemään kuin Strömsössä... Adolfin ideana taisi olla pelata röyhkeää uhkailupeliä ja hankkia näin elintilaa idästä (Tsekki, Puola, myöhemmin Venäjä jne.), mutta länsivaltojen puuttuminen asiaan yllätti hänet varmaankin (pussi)housut kintuissa.

Oli todella sääli, että Bismarck piti teurastaa "loppulitviikissä". Antautuminen ei kuitenkaan ollut mahdollista saksalaisille kansallisylpeyden vuoksi eikä sitä brititkään varmaankaan olisi hyväksyneet/toivoneet: kansallisylpeyden Hoodin upotus oli kostettava. Inhimillisesti ajatellen antautuminen olisi ollut perusteltua ja järkevää, mutta sodassa inhimillisyys tahtoo jäädä taustalle muiden arvojen painaessa enemmän.

Kirja saa Hopeisen ampumamerkin ja suosittelen sitä lukemiseksi ainakin merisodasta ja sen tekniikasta kiinnostuneille.

Alla vielä kansikuva:

Tamelander ja Zetterling: Bismarck

Olut: Ritterguts Gose Original

Otra Vezin maistelun myötä kiinnostuin myös "oikeasta" gosesta, ilman ylimääräisiä lime- ja agave -mausteita. Valitsin maistettavaksi Ritterguts Gose Original juoman, joka löytyy Alkon sivustolta tästä.

Odotuksena oli suolainen olut ilman sprite -sivumakua ja tulema oli juurikin sitä: voimakkaan suolainen ja katkera maku, jota maallikkona väittäisin vielä "tunkkaiseksi". Oletuksena / mahdollisuutena tälleikin voisi olla janojuoma, mutta tyytyisin kyllä itse veteen tämän sijaan. Ei jatkoon; ampumamerkki Kolmas palkinto - Ei mitään. 

Alla vielä kuva pullosta:

Ritterguts Gose Original poseeraa kuvaa varten