Kypsien heppujen kiinnostuskohteita esittelevä blogi: kirjat, elokuvat, ruoanlaitto (ei fine dining vaan soturidieetti), metsästys, aseet, eräretkeily, alkoholijuomat jne. Ei uskontoa, politiikkaa tai aikuisviihdettä. Ja ehdottomasti ei söpöjä kissavideoita.
Netflixistä löytyy originaalinimellä "Le chant du loup" varustettu ranskalainen elokuva. Roolihahmot puhuvat kuitenkin englantia jostain oudosta syystä, erityisesti sikälikin, että ranskalaiset pyrkivät varjelemaan omaa kieltään anglismilta. No, ehkä kieli on uhrattu suuremman taloudellisen tuloksen saavuttamiseksi. Suomennetulla nimellä Suden kutsu tarkoitetaan sukellusvenettä etsivän pinta-aluksen tai toisen sukellusveneen skannauksen aiheuttamaa kaikuluotainääntä.
Tarinan päähenkilö on vedenalaisen akustisen sodankäynnin analyytikko. Kaveri tunnistaa äänen perusteella sekä pinta-aluksia että sukellusveneitä. Hieman epäilyttää, olisiko nykypäivänä tunnistaminen enää ihmisen tehtävä Ranskassakaan: tietokone pystyy spektrianalyysin pohjalta paljon eksaktimpaan tulokseen. Luulisin kyseessä olevan lähinnä draaman kaaren kannalta välttämätön "sankarinostatus" päähahmolle.
Elokuvan juonesta sen verran että Suomi mainittu, torilla tavataan: kaksi venäläisdivisioonaa on hyökännyt Etelä-Suomeen ja Suomi on pyytänyt apua EU:lta. Ranska lähettää merille ydinsukellusveneen siltä varalta, että Venäjää pitää rankaista. Tässä on kuitenkin iso probleemi: Ranskan merivoimilla on proseduuri, jonka mukaan annettua ydinaseen laukaisukäskyä ei voi perua, ei edes Ranskan presidentti. Tämän varmistaakseen ydinsukellusvene katkaisee kaikki viestiyhteydet ja kohtelee kaikkia yhteyksiä yrittäviä vihollisina tai mahdollisen manipuloinnin kohteeksi joutuneina omina. Btw: Toivottavasti oikeasti ei ole näin...
Sivuhuomiona kerrotakoon että tässäkin elokuvassa on "pakollinen" vaivaannuttava ja myötähäpeää synnyttävä seksikohtaus, joka ei mitenkään liity juoneen eikä edesauta asioiden etenemistä. Kaipa nämä kuuluvat sotaelokuviin yhtälailla kuin brittiläisiin merisotaromaaneihin..
Kokonaisuudessaan elokuva on yllättävänkin heikkolaatuinen verrattuna selvästikin isoihin taloudellisiin panostuksiin. Liekö syynä periranskalainen sortuminen taiteen puolelle = mystifiointiin ja "visioihin" vai joku muu tekijä. Kaikkien aikojen sukellusvene- ja erääseen parhaista sotaelokuvista Das Boottiin tätä tekelettä ei kannata eikä edes pysty vertaamaan. Pronssisen ampumamerkin verran annan armoa teokselle.
Löysin ja kokeilin aiemmin yksinkertaisen nyhtöleivän reseptiä. Vaikka täytteenä tuossa oli vain juustoa ja pestoa, kokemus oli sen verran miellyttävä, että päätin kokeilla IS:n Ruokalasta löytynyttä vastaavaa reseptiä kinkulla ja cheddarilla. Resepti alla:
Ainekset:
1 vaalea leipä (isoin mitä kaupasta löytyy..)
Täyte
200 g cheddar-juustoa
100 g palvikinkkusiivuja
ruohosipulia
persiljaa
Valkosipulivoi
50 g voita
2-3 valkosipulinkynttä
Valmistus:
Leikkaa leipä parin sentin välein siivuiksi, mutta jätä kuitenkin leikkaamatta pohjan läpi. Tee viillot vielä ristiin samalla tavoin, niin saat mukavia pieniä revittäviä leipäpaloja.
Raasta juusto tai kaksi erilaista cheddar-juustoa raasteeksi ja leikkaa kinkku pieniksi paloiksi. Hienonna myös yrtit. Sekoita juusto, kinkku sekä yrtit keskenään.
Valmista valkosipulivoi hienontamalla valkosipuli, sulattamalla voi ja sekoittamalla ne keskenään. Levitä pullasudilla valkosipulivoita leivän kaikkiin viiltoihin. Lusikoi myös kinkku-juustotäytettä kaikkiin viiltoihin.
Työnnä täyte mahdollisimman syvälle leivän viiltoihin. Kääri leipä folioon ja paista ensin 200 asteessa noin 15 minuutin ajan. Ota folio leivän päältä pois ja jatka paistamista vielä noin viiden minuutin ajan. Voit valmistaa leivän halutessasi myös grillissä.
Muutama huomio:
Kannattaa hankkia iso leipä.
Paistoaika voisi olla pidempikin; juusto ei oikein ehtinyt sulaa yllä olevalla ohjeella.
Foliota ei kannata holvata läjäpäin; se toimii lämmöneristeenä (ehkä syynä edelliseen kohtaan) ja tarkoituksena lienee lähinnä estää leivän palaminen. Yksi kerros siis riittää.
Hyvää tuli ja helppo oli tehdä. Yllättävän hyvin maistuu kylmänäkin, suosittelen.
Sattumalta käsiin valikoitui otsikossa mainittu teos. Olen lukenut kamikaze -aiheesta pari muutakin kirjaa ja kuvittelin, että tämä olisi tuonut jotain lisäinformaatiota asiaan. Ilmiö on ainakin länsimaalaiselle hyvin outo ja on vaikea kuvitella suomalaisen sotilaan uhraavan henkeään varmassa itsemurhaiskussa vaikka Sauli kuinka pyytelisi.
Teoksessa on käyty läpi kamikaze -ilmöin syntymistä, sen kehittäjiä ja myös osallisia. Sattuneesta syystä jälkipolville raportoimaan ovat jääneet vain ne lentäjät, jotka syystä tai toisesta epäonnistuivat tehtävässään. Epäonnistumisen syynä olivat useimmiten joko lentokonerikko tai vihollisen löytymättömyys. Ainakin sodan alkuaikana koneisiin laitettiin riittävästi polttoainetta paluumatkaakin varten; lentopetrooli on myös törmäystilanteessa hyvä sytytysneste varsinkin puisillan lentotukialusten lentokansilla.
Kirjaan on vähän kiertäen ja kaartaen haettu lisää sisältöä (ja sivuja) tarkastelemalla ohi otsikon myös muiden maiden (Saksan, Venäjän, Yhdysvaltojen) "kamikazeja". Onpa jopa löydetty ensimmäinen kamikaze jälkimmäisestä maasta: yhdysvaltalainen laivastoupseeri räjäytti 1800 -luvun alun Ensimmäisen barbareskisodan aikana itse käsin räjähteillä täyteen lastatun aluksensa, kun hän oli jäämässä marokkolaisten kiinniottamaksi sen kanssa. Tarkoitus oli alunperin ajaa alus satamaan, sytyttää lanka palamaan siellä ja häipyä paikalta. Onko tuo sitten kamikaze -toimintaa? Asiasta voi olla monta mieltä.
Toinen kirjan sivumäärän lisäämiseen tähtäävä lukijaa ärsyttävä toimenpide on jatkuva ja toistuva tautologia: samoja asioita jankutetaan useaan otteeseen vain hieman (tai ei lainkaan) katsantokantaa vaihtaen. Esimerkiksi kamikaze -idean "isän" Takijirō Ōnishin tarina kerrotaan moneen otteeseen edestakaisin.
Kaiken kaikkiaan kirja on laadultaan varsin heikko sepustus eikä se tuonut mitään uutta valaistusta asiaan. En suosittele lukemista, luokittelen kirjan ajanhaaskaukseksi ja annan sille arvomerkin "Kolmas palkinto - ei mitään".
Löysin Netflixistä tämän brittisarjan. Kyseessä on Wikipedian mukaan "spekulatiivinen fiktio" jossa on mukana satiirisia piirteitä. Pakko myöntää että tämä on viime vuosien ainoa tv- tms. sarja joka on aidosti koukuttanut katsomaan. Kaikki jaksot (13 kpl) tuli katsottua putkeen. Katsomistunne on ristiriitainen: osa jaksoista synnyttää hyvinkin epämiellyttäviä tunteita mutta ne koukuttavat silti katsomaan kyseisen jakson loppuun ja vielä tsekkaamaan seuraavankin.
Yksi sarjan kiinnostavaksi tekevä elementti on sen tapa esittää uusien teknologioiden ja niiden yhteiskunnallisten vaikutusten tarkastelua: uusi teknologia ei useimmiten näyttäydy kovinkaan imartelevassa valossa... Sarjan jaksot tapahtuvat epämääräisessä lähitulevaisuudessa mutta niissä käytetty teknologia on suurelta osin jo olemassa.
Alla jaksojen lyhyt tarkastelu ilman juonipaljastuksia:
Kausi 1, jakso 1: The National Anthem - Englantilainen prinsessa kaapataan. Kaappaaja vapauttaa prinsessan jos pääministeri toteuttaa julkisesti nöyryyttävän teon.
K1, J2: Fifteen Million Merits - Ihmiset elävät masentavassa arkipäivässä josta kykykilpailussa menestyminen voi tarjota pakotien. Vaikuttaa aika lailla Talent ja Idols -homman pidemmälle viedyltä versiolta.
K1, J3: The Entire History of You - Muisti-implantti nauhoittaa kaiken mitä tapahtuu. Muistia voi kelata vapaasti edestakaisin ja mikään ei pääse unohtumaan. Ei niin hyvä juttu kuin äkkiä luulisi..
Kausi 2, jakso 1: Be Right Back - Nainen hankkiin robotin kuolleen miehensä tilalle. Onhan se ihan kätevää että äijän voi halutessaan laittaa komeroon..
K2, J2: White Bear - Uusi kehittynyt rangaistus rikolliselle: käsittämätön ajojahti joka toistuu joka päivä uudelleen. Illalla homma avautuu myös rikolliselle kun taas alkaa nollasta seuraavana aamuna.
K2, J3: The Waldo Moment - rääväsuinen piirroshahmo lähtee politiikkaan. Ei olisi todennäköisesti paljon huonompi kuin nykypoliitikot.
K2, J4: White Christmas - kaksi miestä on eristyksissä mökissä, toiselle on luvassa ylipitkä talvi.
Kausi 3, jakso 1:Nosedive - lähitulevaisuudessa (tai jo nyt...) kerätään peukutuksia jotka määräävät sosiaalisen aseman, uran ja asunnon. Pisteitä voi myös menettää ja näiltä osin päähenkilöllä ei homma oikein mene putkeen.
K3, J2: Playtest - reppumatkaaja yrittää tienata rahaa pelitestaajana. Peli on vain hieman liian haastava.
K3, J3: Shut Up and Dance - webbikameravakoilija kiristää ryhmän ihmisiä toimimaan rikollisella tavalla. Ehkä kannattaisi mieluummin tunnustaa syntinsä kuin totella.
K3, J4: San Junipero - lomakeskus jossa kaksi nuorta naista tapaa toisensa uudelleen ja uudelleen. VR:äksi tätä nykyään kutsutaan.
K3, J5: Men Against Fire - sotilaihin on asennetu implantit jotka vääristävät viholliset mutanteiksi. Taustalla on tieto että sodissa hyvin harva sotilas tosiasiassa ampuu kohti vihollista joka on ihminen kuten hänkin joten on hyödyllistä tuunata vihollisesta ei-inhimillinen.
K3, J6: Hated in the Nation - todellista demokratiaa: tapettava äänestetään verkossa suuren yleisön toimesta ja tapetaan sitten sopivan mielikuvituksellisella tavalla.
Suosittelen lämpimästi katsomaan sarjan. Erityisen hyödyllinen tämä on teknologiauskovaisille joihin luen itsenikin ainakin jossain määrin ja osittain myös viran puolesta. Sarja on niin erinomainen että sille irtoaa Kultainen ampumamerkki.
Edit: Kausi 4 on nähtävissä. Jaksot alla:
K4, J1: USS Callister - pelifirman pomo on perusnörtti eli introvertti. Niinpä hän järjestää mieluisan pakopaikan itselleen virtuaalitodellisuuspelissä ja kopioi duunarinsa mukaan sinne.
K4, J2: Arkangel - ylihuolehtiva äiti hankkii tyttärelleen jäljityslaitteen joka toimii vähän liiankin hyvin. Lopputulema on sarjan teeman mukainen. Ehkä se puukolla käteen vuoleminen pikkupoikana ei ollutkaan niin huono juttu..
K4, J3: Crocodile - vanha viisaus "Jos otat, et aja" pitää paikkansa. Tässä tapauksessa asian unohtaminen johtaa ikävään siivousoperaatioon jolla on huono lopputulos.
K4, J4: Hang the DJ - heikoin esitys tähän mennessä. Tarinan teema osuu kyllä aihepiiriin (lähitulevaisuuteen sijoittuva, nykyisen tietämyksen mukaan mahdollinen tulevaisuudenskenaario) mutta sisältö on hieman liian ei-ahdistava tämän sarjan yleisilme huomioiden.
K4, J5: Metalhead - no tässä palataan sitten takaisin tuttuun BM -kamaan. Robottirotweilerit ovat kertaluokkaa paskamaisempia otuksia kuin bioversiot, varsinkin jos niitä ei lemmikiksi saa kesytettyä.
K4, J6: Black Museum - jaksossa leikitellään ihmisen tietoisuuden siirtämisellä ja tuon tietoisuuden jatkumisella fyysisen ruumiin häviämisen jälkeenkin. Kolmekin eri tarinaa rinnakkain kerrottuna.
Edelleen teknologiakritiikki on neljännessäkin kaudessa pinnalla. Aihettakin on: teknologia on hyvä renki mutta huono isäntä. Valitettavasti aina löytyy tahoja jotka pyrkivät käyttämään teknologiaa väärin ja omaksi edukseen; alkaen hallituksista, diktaattoreista ja armeijoista ja päätyen yksittäisiin rikollisiin. Toisaalta kehitystä ei voi estää: jos joku on teknisesti mahdollista, jossain se tullaan toteuttamaan. Toivottavasti edes osa näistä Black Mirrorin ennustuksista menee pieleen...
Edit: Kausi 5 on nähtävissä. Jaksot alla:
K5, J1 : Striking Vipers - aika löysä veto. Parilla kaverilla on keski-iän kriisi, johon pitkälle kehitetty pleikkaripeli iskee. Tässä(kin) tapauksessa virtuaalitodellisuus voittaa oikean. Oikea elämä meneekin sitten pieleen, kuten arvata saattaa. Lopulta kuitenkin kompromissi löytyy. Oldtimerinä olen sitä mieltä, että tarinan vaimon valinta on parempi..
K5, J2 : Smithereens - some-kritiikkiä. Heppu on pottuuntunut Facebookia vastaavaan firmaan vahingollisen mobiilisomeriippuvuuden vuoksi ja haluaa puhua sen tj:lle (eli "Zuckerbergille"). Jakso kuvastaa vähän turhankin hyvin nykypäivän tilannetta FB:n, Instragrammien, Snapchattien ja vastaavien osalta. Ja tuo tilanne tulee vain pahenemaan. Asia lienee siten, että kaikessa on mentävä ensin överiksi (kuten myös sometoiminnassa) ennen kuin löydetään se järkevä tapa toimia.
K5, J3: Rachel, Jack and Ashley Too - Lelurobottiin kopioituu epähuomiossa pop-tähden aivot; vähän liiankin huolellisesti hänen manageri-tätinsä näkökulmasta. Erittäin heikko ja löysä veto. Mukana ilmeisesti huomioarvon vuoksi Miley Cyrus, joka lienee jonkin tason tosielämän popstara.
Täytyy sanoa, että kausi 5 on heikko veto. Taso Black Mirrorissa laskee kuin lehmän häntä. Jo Bandersnatch signaloi siihen suuntaan, mutta tämä alkaa olla jo Poliisiopisto 5 -luokkaa ja todennäköisesti samasta syystäkin eli ideat vaan loppuu. Vinkiksi sarjan tekijöille: tähän olisi hyvä ja syytä jo lopettaa. Tästä syystä ja tähän kannustaakseni alennan ampumamerkin hopeiseksi.
Otin luettavaksi tämän Beevorin vähän vanhemman teoksen (julkaistu 1991, suomenkielinen julkaisu 2001). Aiheena kirjassa on toisen maailmansodan suurin laskuvarjojoukoilla toteutettu operaatio: saksalaisten kenraali Studentin johdolla toteuttama Kreetan valtaus.
Kirja on taattua Beevoria hyvässä ja huonossa: asiat käsitellään perinpohjin ja välillä liiankin perinpohjin.. Tyylilleen uskollisena Beevor sortuu myös tautologiaan: sama asia käsitellään useaan kertaan eri kirjan luvuissa ja vain hieman näkökulmaa muuttaen. Kirjalle saadaan tällä kyllä pituutta (519 sivua liitteineen), mutta lukijassa keino herättää dejavu -tunteen ja myös lievää voimakkaampakin tympääntymistä.
Beevorin tulkinnan mukaan saksalaisten menestys Kreetalla oli pitkälti brittiläisen sodanjohdon huonouden ansiota. Keskeisenä virheenä hän pitää johdon pinttynyttä ajatusta, jossa varsinainen hyökkäys olisikin maihinnousu ja laskuvarjojoukot olisivat vain esinäytöstä varsinaiselle operaatiolle. Osiltaan tähän vaikutti brittien tiedustelun kaappaamien saksalaisten viestien ja käskyjen virheellinen tulkinta (ei kielenkäännös vaan sisällöntulkinta), mutta joka tapauksessa tulemana oli se, että suuri osa joukoista ja tykistön tulivoimasta pidettiin alkuvaiheen taistelujen aikana syrjässä odottamassa maihinnousua. Tällöin saksalaiset saivat joukkonsa koottua ja vallattua sekä varmistettua kriittisen tärkeän lentokentän, jonka jälkeen Kreetalle saatiin lisäjoukkoja turvallisina Junkers Ju-52 -kuljetuksina. Saksalaisilla oli tuolloin alueella ilmaherruus, joten britti-ilmavoimista ei ollut ongelmaa.
Kirjan kuvauksesta käy ilmi syy, miksi suuria laskuvarjojoukko-operaatioita ei ole tuon jälkeen juuri näkynyt: hypyn jälkeen joukot hajaantuvat vääjäämättä laajalle pudotusalueelle, ovat hypyn aikana ja välittömästi sen jälkeen hyvin haavoittuvaisia, raskasta kalustoa ei ole saatavilla ja joukkojen kokoaminen edes puolustustaistelukelpoiseksi ottaa paljon aikaa. Beevor kertookin kirjassa että Student sai taistelun jälkeen Hitleriltä rautaristin ritariristin, mutta joutui sitten kuuntelemaan Hitlerin summauksen: ”Tiedättekös, kenraali, että emme enää koskaan tee maahanlaskuoperaatioita: Kreeta osoitti, että laskuvarjojoukkojen aika on ohi.”
Kirja ei keskity pelkästään Kreetan taisteluihin (aika vähän asiaa olisikin niiden kestäessä vain 10 päivää), vaan Beevor kertoo sekä edeltävistä tapahtumista Kreikassa ja taistelun jälkeisistä toimista Kreetalla. Jälkimmäiseen osaan kuuluvat myös kertomukset saksalaisten harjoittamasta miehityspolitiikasta. Korkeajännityksestä aikanaan opittiin, että normikäytäntönä germaaneilla on kylien polttaminen ja asukkaiden ampuminen ja Beevorin mukaan juuri näin saarella meneteltiinkin kostona vastarinnalle.
Suosittelen kirjaa luettavaksi sitkeähköille sotahistoriaharrastajille. Nopeampi yhteenveto (pitkälti Beevorin tekstin pohjalta, btw) löytyy Wikipediasta. Annan kirjalle Pronssisen ampumamerkin.
