Kypsien heppujen kiinnostuskohteita esittelevä blogi: kirjat, elokuvat, ruoanlaitto (ei fine dining vaan soturidieetti), metsästys, aseet, eräretkeily, alkoholijuomat jne. Ei uskontoa, politiikkaa tai aikuisviihdettä. Ja ehdottomasti ei söpöjä kissavideoita.
Tämä kirja osui käteen huoltoaseman kirjamyyntiliikkeestä. Tartuin kirjaan, koska olen suuri Clausewitzin (=C) ja erityisesti hänen "Vom Kriege" eli "Sodankäynnistä" -teoksensa ihailija.
Tällä kertaa osuma oli paha huti. Kirja on sinällään tieteellisen ansiokkaasti kirjoitettu, mutta siinä ei ollut yhtään ainoaa merkittävää lisäarvoa tuottavaa havaintoa. Strachan jaarittelee pitkät tekstit C:n kirjoitustapahtumasta ja Sodankäynnistä - teokseen sisältyvien eri kirjojen kirjoitusjärjestyksestä. Tämä ei sinällään liene aivan tyhjänpäiväinen asia: C kirjoitti kirjat pitkällä aikajänteellä ja hänen teoriansa jalostuminen luonnollisesti vaikutti sisällön kehittymiseen. C myös tuunasi kirjoja koko ajan, joka sekin tekee kronologiasta kohtuullisen kiinnostavan. Ei kuitenkaan niin kiinnostavaa, että tuon kirjan kirjoittaminen ja varsinkin kääntäminen olisi tarpeen.
"Oikealle" C:n tutkijalle teos on varmastikin tarpeen, mutta maallikko ei tästä mitään kostu. Oikea tutkija kyennee myös lukemaan Strachanin teoksen alkukielellä (= englanniksi). Näin ollen kirja on turha, en suosittele sen hankintaa enkä lukemistakaan.
Annan kirjalle ampumamerkiksi "Kolmas palkinto - ei mitään".
Soppa365:stä löytyi tämmöinen resepti, jota päätin kokeilla. Uuniperunat ovat ihan näppärä ruoka, joiden yleinen ongelma on jääminen raa'aksi. Siksi tuota uuniaikaa kannattaa vähintäänkin noudattaa ja mielellään vähän venyttääkin.
Uuniperunoita ei laiteta folioon, eikä se ole tarpeenkaan. Folio lienee jääne nuotio- tai puu-uuniajoista. Noilla nuotio- ja puu-uuni/kamiina -konsteilla tästä tulisi myös kenttämuonaa, mutta kentälle tarvitaan nopeammin valmistuvat ja yksinkertaisemmat pöperöt.
Ainekset:
6 isoa rosamunda-perunaa (tai 12 pientä)
Täyte:
200 g poron kylmäsavupaistia
3 suolakurkkua
5 kevätsipulin vartta
1 ruukku persiljaa
1 rkl piparjuurta raastettuna
½ sitruuna
100 g kermaviiliä
1 prk (120 g) smetanaa
1 dl majoneesia
1 rkl dijoninsinappia
½ tl mustapippuria rouhittuna
Valmistus:
Kuutioi kylmäsavuporo ja suolakurkut. Hienonna kevätsipuli ja persilja. Kuori ja raasta piparjuuri, purista sitruunan mehu.
Sekoita kaikki täytteen ainekset keskenään ja anna täytteen maustua kylmässä pari tuntia.
Laita uuni kuumenemaan 220 asteeseen. Pese perunat ja pistele niihin muutama reikä haarukalla. Paahda perunoita uunissa 20 minuuttia. Alenna lämpö 180 asteeseen ja kypsennä vielä noin 40 minuuttia. Kokeile veitsellä perunoiden kypsyyttä.
Anna perunoiden vetäytyä 10 minuuttia huoneenlämmössä. Halkaise ja täytä perunat.
Havaintoja:
Näin talviaikaan ei kevätsipulia löytynyt mistään. Käytin ruohosipulia eikä se ainakaan pilannut täytteen makua. Pitänee kokeilla sillä kevätsipulillakin.
Dijoninsinapin sijaan käytin ihan tavallista sinappia. Tuokin maistui hieman läpi, joten voimakasmakuinen dijon voi olla liiankin tujua.
Yksi ruokailijoista oli sitä mieltä, että smetanan ja majoneesin suhdetta olisi voinut korjata (siis vähemmän smetanaa ja enemmän majoneesia). Luokittelisin kuitenkin tämän havainnon makuasiaksi.
Täyte on oikein maistuvaa ja toimii hyvin perunoiden kanssa. Valmistaminenkaan ei ole mitenkään työlästä, vaikka perunoita pitääkin uunissa paistella aika pitkään. Suosittelen kokeiltavaksi lämpimästi.
Nettisurffauksessa törmäsin Iltalehden uutiseen, jossa kerrottiin CIA:n käyttäneen "ninjapommia" tappaakseen Syyriassa Al-Qaidan johtajia. Kyseessä on varsin eksoottinen laite: variantti AGM-114 Hellfire -ilmasta-maahan -ohjuksesta, jossa ei ole lainkaan räjähteitä. Sen sijaan ohjus tekee tuhoa kineettisellä energialla ja ilkeillä terillä, joita avautuu 6 kappaletta ohjuksen kyljistä juuri ennen iskemää.
Alla Daily Mail -lehdestä lainattu kuva ohjuksesta ja sen toimintaperiaatteesta:
Ninja-pommin esittely, copyright Daily Mail
Ideana tuon pommin käytölle on välttää siviiliuhreja: terroristit piiloutuvat siviilien joukkoon, jolloin räjähteillä varustettu taistelukärki helposti tappaa ja haavoittaa suuren määrän sivullisia. R9X sen sijaan iskee täsmällisesti nimettyyn kohteeseen ja vain siihen. Yläkuvan alanurkassa näkyy jälkeä, jota pommi tekee henkilöautossa. Terät menevät katosta läpi ja auton sisällä oleskelu muuttuu varsin epämiellyttäväksi. Suurempaan kohteeseen, kuten rakennukseen, laite ei kuitenkaan todennäköisesti toimi: kineettinen isku ei ole riittävä aiheuttamaan vahinkoa eivätkä terätkään pysty silpomaan kokonaisen huoneen sisältöä. Näin ollen tällä laitteella ei pystytä estämään elokuvassa Eye in the Sky -esitettyä vahinkoa: rakennuksia vastaan on edelleen hyökättävä "oikeilla" Hellfireillä.
Hämmästellä voi osumatarkkuutta: dronesta ammuttuna laite kykenee osumaan henkilöauton kokoiseen maaliin (n. 2x5 m), joka todennäköisesti vielä liikkuu! Ja tuossa maalissakin ohjaamoon..
Ilkeä vekotin ja kertoo omalta osaltaan ihmisen kekseliäsyydestä, kun pitää ottaa henki toiselta ihmiseltä.
Löysin Tuunaisen kirjan Hesarin viikon kirja -kokoelmasta. Teoksen alaotsikko "Talvisotataito Suomessa 1918–1940" kertoo varsin paljon sekä kirjan sisällöstä että sen luonteesta.
Tuunainen on tehnyt perinpohjaista, analyyttistä ja akateemista työtä kirjaa laatiessaan. Teoksen koko on 334 sivua paperiversiona ja kyllä sitä aika paljon sai selailla iPadillakin. Akateemisuuteen liittyy hieman tylsähkö esitystapa, joka ilmeisesti johtaa samalla myös tautologiaan: samoja asioita kerrataan eri näkökulmasta ja maallikkolukijalle tuleekin helposti dejavu -ilmiö mieleen: enkö juuri lukenutkin tästä samasta asiasta...
Kirjan mukaan Suomessa oltiin erittäinkin viisaita talvisodankäynnin suhteen. Konkreettisia kokemuksia asiasta ei ollut Vapaussodan jälkeen, mutta asian tärkeys havaittiin puolustusvoimissa ja näin ollen talvisodankäynnin toimintaa ryhdyttiin määrätietoisesti kokeilemaan, kehittämään ja kouluttamaan. Analyysissä havaittiin, että Suomessa talvi on pisin vuodenaika ja usein vanha vainolainen on käynnistänyt hyökkäysoperaatioita talvella, joten tähän kannattaa varautua. Samalla todettiin, että todennäköisen vihollisen kyvykkyys toimia pakkasessa ja paksussa hangessa on heikko, mikä tarjoaa suomalaisille mahdollisuuden tasata puntteja tulevassa "maaottelussa". Talvisodan aikainen Neuvostoliiton mekanisoitu armeija ei ollut talvisietoinen ja joutui sitoutumaan kapeisiin ja harvoihin tieuriin. Suomalaiset sen sijaan kykenivät toimimaan suksilla ja hevosvetoisesti lähes kaikkialla, kun lunta vain oli riittävänä. Lopputulos tiedetään: syntyi tarina valkoisesta kuolemasta ("Belaja smert" - henkilöityy tosin usein Simo Häyhään) ja suuri määrä ruumiita Itärajan tienoille; onneksi enemmän neuvostoliittolaisia kuin suomalaisia.
Kirjaa olisi ehkä voinut elävöittää tuomalla enemmän esiin ihmiskohtaloita ja taustoittavia tapahtumakuvauksia. Tuunaisella olisi tähän ollut varmasti eväitä: taustoituksen mukaan Tuunaisen oma kokoelma Talvisotaa käsittelevistä kirjoista käsittää peräti 2 400 nidettä,
Suosittelen kirjaa luettevaksi ainakin kaltaisilleni maallikko-sota-kiinnostuneille. Oikeille sotahistoriaharrastelijoille asia lienee jo pitkälti tuttua ja näin ollen entisen toistoa. Tuunaisen työtä on pakko arvostaa ja näin ollen annakin kirjalle arvomerkin Hopeinen ampumamerkki. Lievä tylsyys ja tautologia vievät kultaisen.
Pahoittelut lukijoille: tämä resepti menee lähestulkoon jo fine-dining -osastolle. Puolustelen asiaa sillä, että lintuvuosi on ollut omalta osalta luokattoman huono eikä yksittäisestä teerestä saa kuin alkupaloja aikaiseksi.
Resepti on alunperin Hesarin sivulla kerrottu ja Akseli Herlevin nimiin merkitty. Lintuna tuossa on ollut kyyhky, mutta itse valmistin urosteerestä ja hyvin onnistui sekin.
Ainekset:
4 kyyhkynrintaa (tähän riitti tosiaan kyllä myös yksittäinen hyvänkokoinen teerikukko)
suolaa
mustapippuria
4 valkosipulinkynttä
4 rkl voita
2 cm:n pala tuoretta piparjuurta
2 dl majoneesia
1 punasipuli
1 rkl valkoviinietikkaa
1 rkl oliiviöljyä
1 tl sokeria
1 tomaatti (kannattaa ottaa 2-3)
1 ruukku rucolaa
4 viipaletta maalaisleipää
Valmistus:
Mausta kyyhkynrinnat suolalla ja mustapippurilla. (Tarkista, ettei lihassa ole hauleja.)
Litistä valkosipulinkynsiä veitsenlappeella. Kuumenna voita paistinpannussa. Lisää valkosipulinkynnet. Laita lihat pannulle ja ruskista noin 2 minuuttia puoleltaan. Nosta lihat leikkuulaudalle vetäytymään.
Valmista piparjuurimajoneesi: Kuori ja raasta pala piparjuurta. Sekoita majoneesi ja piparjuuri kulhossa.
Valmista marinoidut punasipulit: Kuori punasipuli. Halkaise sipuli ja suikaloi ohuiksi suikaleiksi. Yhdistä kulhossa etikka, öljy, sokeri ja hiukan suolaa. Lisää joukkoon punasipulisuikaleet ja anna maustua.
Leikkaa tomaatti viipaleiksi. Huuhtele ja kuivaa rucola.
Paista leipäviipaleet samalla pannulla, jossa paistoit kyyhkyt, koska siinä on vielä reilusti makua.
Kasaa kyyhkyleipä niin, että paistetun leipäviipaleen päälle tulee piparjuurimajoneesia, rucolaa, marinoitua punasipulia ja 1–2 tomaattiviipaletta. Leikkaa kyyhkynrinnat ohuiksi viipaleiksi ja asettele leipien päälle. Tarjoa heti.
Muutama kommentti tähän:
Muukin liha kuin kyyhky käy. Käytin itse teertä, mutta en käsitellyt sitä täkkäsuikaleina, vaan silppusin muutaman sentin kokoisiksi paloiksi.
Paistoin tarpeettoman kypsäksi nuo lihat, koska syöjäryhmässä on henkilö, joka ei voi sietää "raakaa" lihaa. Ylipaistaminen kuitenkin kuivattaa, joten käytin voita aika reippaasti paistovaiheessa.
Piparjuurimajoneesin ja marinoidut punasipulit voi valmistaa jo hyvissä ajoin etukäteen. Tällöin leipien valmistus käy sujuvasti: maustat ja ruskista lihat, syrjään, voita pannulle, leivät paistoon ja kasataan valmiiksi, kun ovat sopivan kullanruskeita.
Hyvä ruoka tuli ja sopii erityisen hyvin vähän juhlavamman aterian alkupalaksi. Annan tälle suorilta Kultaisen ampumamerkin ja aion kokeilla muullakin lihalla.
Nyt näyttää jostain syystä tulevan vastaan heikohkoja sotaelokuvia. Tällä kertaa vuorossa oli Netflixistä löytyvä USS Indianapoliksesta kertova pätkä. Elokuvan esittely iMDB:stä tässä linkissä ja infoa Wikipediasta tässä.
Kyseessä on tositarina, joka elokuvassa on rakennettu kolmeen eri episodiin: ensimmäisessä käsitellään atomipommien kuljettaminen Tinianin saarelle, toisessa upotus haiongelmineen ja kolmannessa jälkiselvittely sodan jälkeen Washingtonissa.
Elokuvaa pääosittaa Nicholas Cage kapteeni McVeyn roolissa. Roolin veto on Cagemaisen pökkelöä ja yksi-ilmeistä. Elokuvan heikkous on omiaan heikentämään myös hänen roolisuoritustaan vielä perustasostakin. Erityisesti liikuttaviksi suunnitellut kohtaukset ovat suorastaan vaivaannuttavia ja myötähäpeää nostattavia Cagen maneerimaisen spanieli-ilmeen vuoksi.
Elokuva itsessäänkin on erittäin heikkoa jaarittelua ja filosofiaa. Juoni itsessään ei kanna kovin kauas (siinähän on vain kolme tapahtumaa) ja pituutta elokuvaan on pyritty löytämään merimiesten "avautumisten" pohjalta. Kuolemanvaaran läheisyys synnyttää luonnollisestikin tarvetta pohtia olemassaolon tarkoitusta, mutta vähempikin jahkailu olisi tuonut tuon asian selväksi. Jostain syystä elokuva tuo mieleen toisen hutin eli Veteen piirretyn viivan. Tuon muistikuvan synkentämänä annan tällekin saman ampumamerkin eli Kolmas palkinto - ei mitään.
Hardingin kirja kertoo sinällään kiinnostavasta episodista aivan Toisen maailmansodan viime päivinä (Euroopassa). Kyseessä on tapaus, jossa ranskalaisia arvovankeja on vangittu Itävallassa olevaan linnaan ja näitä vankeja puolustavat SS:ää vastaan yhdessä Yhdysvaltojen armeijan ja Saksan Wehrmachtin sotilaat.
Saksalaiset vangitsivat sodan aikana arvokkaina pitämiään vankeja ja säilyttivät näitä ajankkohta huomioon ottaen hyvissä olosuhteissa. Ajatuksena oli, että vankeja voisi käyttää panttivankeina tai vaihdon välineinä tiukan paikan tullen. Myös Itterin linna oli tässä käytössä ja siellä säilytettiin mm. Daladieria, Reynaudia, Weygandia ja Gamelinia; siis tuon ajan kärkipoliitikkoja. Kun sitten sota näytti olevan lopussa, SS päätti likvidoida tämän porukan ja edellä mainittu "seka-armeija" tuli heitä puolustamaan.
Kirja on ansiokkaasti kirjoitettu ja kokonaan uutta tietoa ainakin allekirjoittaneelle. Kirjoitustyyli on varsin totinen mutta ankea ja viitteiden käyttö viittaa vähintäänkin harrastelijatutkijaan. Tuo tyyli syö kirjan lukukokemusta, joka tosin pitänee hyväksyäkin: kyseessä ei ole mikään Korkeajännitys vaan tietokirja.
Alla vielä valokuva kannesta:
Viimeinen operaatio - kansi
Teos ei sykähdyttänyt enkä suosittele erityisesti luettavaksi muuten kuin tuon episodin ihmettelmiseksi. Tästä syystä annan sille arvomerkiksi Pronssisen ampumamerkin.
Netflixistä tuli vastaan tämä teos (iMDB). Elokuva on jatkoa Kyhepunussakin arvioidulle Olympos on valloitettu -leffalle. Teemakin on sama: Mike Banning -niminen supermies pelastaa Yhdysvaltojen presidentin, tällä kertaa Lontoossa.
En lähde juonta suuresti avaamaan, mutta perusteemana on terroristiperheen kostotarina koko muuta maailmaa vastaan. Valtioiden päämiehiä houkutellaan Lontooseen (huom. Suomea EI mainittu...) ja sen jälkeen alkaa nalli palamaan.
Elokuva on tuota Olympustakin kertaluokkaa epäuskottavampi. Terroristit ovat ujuttautuneet koko kaupunkiin ja varautuneet varsin järeällä kalustolla ml. Stinger -olkapääohjukset. Onneksi Banning sattuu olemaan paikalla ja en ehkä spoilaa kovin pahasti juonta, jos sanon että hyville käy hyvin ja huonoille huonosti. Yhdysvaltojen presidentti kuuluu näiden hyvien joukkoon, koska hän on sympaattinen ja ei Trump.
Elokuvaa voi katsoa kieli poskessa- tyyppisenä viihdepläjäyksenä; vähän tyyliin kun aikoinaan Rambo 2:ssa laskettiin raatojen määrää. Niitä tulee tässäkin vähintään riittävästi ja ammusten määrä ei ole Banningilla ongelma - ihan Rambon tyyliin. Vakavasti tähän ei kuitenkaan kannata suhtautua ja Lontooseen uskaltaa edelleen matkustaa.
Annan tuon viihdepläjäyksen vuoksi tälle Pronssisen ampumamerkin.
Alla vielä traileri Youtubesta, copyright heidän mukaansa:
Luin lomalukemisena todellisen klassikon, joka on jostain oudosta syystä vältellyt silmiäni tähän saakka. Kyseessä on Erkki Palolammen Kollaa kestää, joka julkaistiin vuonna 1940 Talvisodan päätyttyä. Kirjoittaja Palolampi toimi Kollaalla valistusupseerina ja näki ja koki omin silmin tapahtumat. Valistusupseerien tehtävänä oli taistella sotaväsymystä vastaan ja kohottaa isänmaallista henkeä. Toimintaan viitattiin välillä valistuksena ja tiedotuksena, välillä suoremmin propagandana. Nimitettiinpä heitä myös halveksuvasti "politrukeiksi" verraten vastapuolen hieman eri toimenkuvalla varustettuihin kollegoihin.
Kollaan taistelu oli tärkeä sekä henkisenä että sotilaallisena onnistumisena. Suomalaiset menestyivät taisteluissa hyvin vastapuolen mies- ja materiaaliylivoimasta huolimatta. Taisteluista tuli kansallinen symboli sanonnan "Kollaa kestää" -pohjalta. Kollaan legendaarista mainetta lisäävät myös siellä toimineet Aarne “Marokon kauhu” Juutilainen ja Simo "Simuna" Häyhä. Varsinkaan jälkimmäistä ei tarvitse juurikaan esitellä sota-asioihin vähänkään perehtyneille.
Kirja itsessään on varsin askeettinen kuvaus tapahtumista. Keskeisenä on jatkuva vihollisen paine, joka aiheuttaa haavoittumisia, kaatumisia ja "tärähtämisiä" eli taisteluväsymystä. Kirjaa lukiessa alkaa miettimään, että voiko tarina olla tottakaan: joukkojen miehistötappiot ovat niin suuret, että voi ihmetellä mistä miehiä riitti. Mikähän lie tosiasiassa ollut kaatumisprosentti mm. tuolla Kollaalla?
Kirjasta paistaa läpi sinivalkoiset lasit (vrt. ameriikkalainen elokuvapaatos), mutta jotenkin ainakin näin puolueellisena tuo sinivalkoisuus tuntuu aidommalta ja rehellisemmältä lähtökohdiltaan. Isänmaallisuuden henki paistaa läpi myös loppukaneeteista, jotka enteilevät jo Jatkosodan taustaa: kovista uhrauksista huolimatta jouduttiin rauhaan ankarilla ehdoilla, jotka tuntuivat rintamamiehistä suoranaiselta murskatappiolta.
Nykyisessä sodankäynnissä ei Kollaan kaltaisissa olosuhteissa voisi elää: räjähdysainekuorma per neliömetri olisi sietämätön Asiaa kuvaa hyvin alla oleva ilmakuva Palolammen kirjasta, johon se on puolestaan lainattu teoksesta Talvisodan historia 3, WSOY 1977:
Kollaa ilmasta 7000 m korkeudesta
Kuvasta käy ilmi, että aika ahtaalla alueella toiminta tapahtuu ja taisteluparit ovat erittäinkin nokatusten, Voi ihmetellä, kuinka keskellä olevissa Kallioasema ja Rumilus - tukikohdissa pystyi pysymään hengissä ja kuinka niit huollettiin.
Kirja sisältää liitteenä sotahistorioitsija K.J. Mikolan analyysin Kollaan tapahtumista. Analyysinsä lopussa hän tyylikkäästi tiivistää tapahtumat:
"Kollaa kesti. Se sitoi vastaansa viisi vastustajan divisioonaa ja kulutti jatkuvasti näiden materiaalia. Tuo on samaa kuin noin kymmenes osa koko vihollisen Suomea vastaan keskittämästä voimasta. Rintamassa kestäen ja sivustoilla iskien karjalaisen divisioonan miehet pitivät rintamansa ehjänä ja takasivat näin jatkuvat taistelun edellytykset ei vain Laatokan Karjalan muille joukoille vaan myös Kannaksen Armeijalle. Ratkaisu ei riipu vain ratkaisurintamasta. Tuo suoritus edellytti henkistä lujuutta, taistelutaitoa ja kestävyyttä taistelussa sekä selvää tuntoa tehtävän vastuullisuudesta, vapaan miehen itsenäistä tahdonvoimaa. Karjalan pojat osoittautuivat jälleen isänmaan luottamuksen mittaiseksi. Siirtyköön sanoma tästä jälkipolville."
Annan kirjalle Hopeisen ampumamerkin.
SA-kuva -arkistosta löytyy muuten hyvää kuva-aineistoa myös Kollaalta. Alla muutama nosto, lähteenä kaikissa SA-kuva.
Aarne Juutilaisen komppania joulujumalanpalveluksessa 24.12.1939
Lepohetki Kollaalla taistelujen lomassa
Kollaanjoen itäpuolta, taustalla tiellä 3 tuhottua neuvostotankkia
Minulle vinkattiin kokeiltavaksi Guinness lihapiirakan resepti. Johtuneeko vinkkaus mieltymyksestä olueen vai mistä syystä - en tiedä; tosin tumma brittiolut ei ole lainkaan allekirjoittaneen makumieltymysten mukaista.
Ohje löytyi Rantapallo -blogisivustolta Carita K -nimimerkin alta - copyright siis hänellä. Muunsin reseptiä hieman oman kokeilun pohjalta. Lähinnä tarkensin mittoja ja aikoja sekä muutin voitaikinalevyt suomalaiseen malliin.
Ainekset:
1 kg naudanlihaa
2-3 porkkanaa
1 valkosipulinkynsi
1 tölkki tummaa olutta, mielellään Guinness:iä tai Murphy’s stout
Leikkaa liha kuutioiksi ja ruskista pannulla. Pilko valkosipuli ja heitä lihan joukkoon ja paista vielä parikymmentä sekuntia. Siirrä lihat pataan ja heitä mukaan porkkanat suurehkoina palasina. Leikkasin porkkanat kolmeen pätkään, jotka vielä halkaisin.
Lisää tölkki olutta, lihaliemi ja mausteet. Anna porista miedolla lämmöllä n 2-3 tuntia.
Suurusta kastike esim.maissitärkkelyksellä joka on sekoitettu tilkkaan vettä. (n. 1 tl maissiärkkelystä ja 0,5 dl vettä). Kastikkeesta pitää tulla aika paksua jankkia, jotta se ei pursua kokonaan ulos lämpimästä piirakasta.
Kaulitse toinen voitaikinalevy n. 3 mm paksuiseksi. Vuoraa vuoka taikinalla ja esipaista uunissa n 10 min. Lisää lihapata taikinalle. Kaulitse toiset levyt kanneksi. Laita päälle voitaikinakansi ja voitele se vatkatulla munalla.
Paista uunissa n. 20 minuuttia, 200 astetta kunnes piirakka on kohonnut ja on kullanruskea.
Ihan kelvollista tuli, mutta vau-efekti jäi puuttumaan. Käyttäisin kyllä mieluummin lihan Moskovan pataan tai Lihakukkoon. Olisin odottanut enemmän oluen makua, mutta juonena tuossa ehkä onkin alkoholin aiheuttama lihan mureutuminen ja se toimikin. Tuo esipaistaminen on hyvä idea, sitä voisi soveltaa Tourtiere -lihapiirakassa.
Kävin katsomassa tämän kyseisen teoksen. Ei olisi kannattanut: elokuvabisneksessä pitäisi olla sääntö, jonka mukaan katsoja saisi rahat kolminkertaisena takaisin, jos elokuva on täysin p...a. Tuo sääntö asettaisi rimaa hieman korkeammalle laadun suhteen ja tästä rainasta rahat olisi irronnut.
Lieköhän Brad Pitt edes lukenut käsikirjoitusta tästä tekeleestä? Pitt on esiintynyt hyvissäkin elokuvissa ja onnistuneesti; luokittelisin mm. Once Upon a Time in Hollywoodin ja Furyn tällaisiksi suoritukseksi; jälkimmäinen nyt ei tosin elokuvana ihan loistava ollut. Ad Astra on sen sijaan lähtökohtaisesti ja kokonaisuudessaan surkea tekele. Toinen kelvollinen näyttelijä eli Tommy Lee Jones ei tuota pysty parantamaan, vaan hänenkin suorituksensa on luokaton ja käsikirjoitus on tähänkin syynä. Ei voi kuin suuresti kummastella miesten erehdystä lähteä tähän mukaan... agentit vaihtoon!
Lyhyenä juonikuvauksena kerrottakoon, että Pittin isä Jones on lähtenyt vuosia sitten tutkimaan maan ulkopuolista elämään auringon magneettikentän (!) ulkopuolelle ja jumiutunut Neptunuksen kiertoradalle. Pittille on kerrottu Joneksen kuolleen, mutta tosiasiassa viranomaiset arvelevat, että äijä on seonnut. Sitten Neptunuksen suunnalta alkaa tulla voimakkaita antimateriapohjaisia (!) pulsseja, jotka meinaavat tuhota koko aurinkokunnan (!). Pitt lähtee setvimään asiaa. Seurauksena on erilaisia isä-poika -tyyppisiä filosofioita ja muuta näennäistaiteellista p..aa.
Ongelmana juonen heikkouden lisäksi on se, että tarina on liian lyhyt elokuvaksi. Näin ollen käsikirjoittajat ovat keksineet, että otetaan siihen vauhtia ja ennen muuta jatkoa lisäämällä kohtauksia, jotka ovat täysin päälleliimattuja ja turhia. Tällaisia ovat mm. taistelu avaruusapinoiden (!) kanssa ja Mad Max -tyyppinen kaahailu kuussa (!).
Avaruuskohtauksissa on ilmeisesti tavoiteltu autentisuutta, koska niistä puuttuu avaruusleffoille tyypilliset räjähdysäänet. Tässä on siis pyritty aidompaan; räjähdyshän ei kuulu jos ei ole ilmaa. Autentisuuden tavoittelu ei ole kuitenkaan jatkunut esim. ilmalukkojen toimintaan tai kiertoratamekaniikkaan: Neptunuksen renkaiden läpi ei todellakaan voi lentää avaruusaluksen verhouspellin (!) suojaamana ja sen tutkan (!) heittämänä tai ainakaan ei voisi osua tuolla konstilla toiseen avaruusalukseen.
En suosittele elokuvan katsomista ja annan sille arvomerkiksi Kolmas palkinto - ei mitään.
Jos joku kuitenkin asiasta kiinnostuu, "teoksen" tiedot löytyvät iMDB:stä tästä linkistä ja alta löytyy vielä varoitukseksi traileri Youtubesta.
Katsoin Netflixistä tämän elokuvan läpi. Linkki Netflixistä tässä ja iMBD:ssä tässä. Nimihenkilö on Reinhard Heydrich, joka oli SS-kenraali ja mm. Böömin ja Määrin protektoraatin virkaatekevä protektori. Tarina kertoo Heydrichin noususta asemaansa natsipuolueessa ja SS:ssä, hänen salamurhastaan Prahassa 27. toukokuuta 1942 (kuoli vammoihinsa 4.6.1942) ja tuon salamurhan loppulitviikistä.
Elokuva on varsin hyvin tehty. Kerronta on tarpeettoman polveilevaa ja siihen on haettu lisäelementtejä mm. salamurhakandidaattien romansseista Tsekkoslovakian vastarintaliikkeen naisjäsenten kanssa. Tämä lienee lähestulkoon pakollista: tuo ylläkuvattu typistetty juoni ei riitä kuin varttitunnin elokuvaan, joten täytettä tarvitaan.
Tässäkin elokuvassa käy ilmi (ilman kovinkaan suurta liioittelua ja dramatisointia), että saksalaisten toiminta viime sodan aikana valloitetuissa maissa oli tolkuttoman öykkärimäistä ja julmaa. Menettelyt eivät olleet omiaan nostamaan saksalaisten imagoa noissa maissa, mistä seurasi tarve jatkuvaan poliisi- ja sotilastoimintaan vastarinnan kitkemiseksi. Sehän oli juuri Heydrichin leipälaji, vaikka tarinoiden mukaan Heydrich kuvitteli nauttivansa suurtakin arvostusta "kansalaistensa" keskuudessa ja olisi sanonut että ”Miksi minun tšekkini minut ampuisivat?”. No näin kuitenkin tekivät...
Elokuvan autentisuutta häiritsee tyypilliseen tapaan, että kaikki hahmot puhuvat englantia; sekä saksalaiset että tsekit. Mutta näin se pitänee olla niissä maissa, joissa ei tekstityksiä harrasteta ja dubata ei haluta.
Annan elokuvalle Hopeisen ampumamerkin ja suosittelen noista muutamista moitteista huolimatta sen katsomista.
Olen pitkään jo kytännyt tilaisuutta maistaa kovasti hehkutettua Kyrö Distilleryn Rye Single Malt -viskiä. Tähän mennessä nuo viskierät ovat olleet niin pieniä, ettei suuhun asti ole riittänyt. Lopulta baari-illan aikana huomasinkin hyllyssä yhden pullon tuon juoman erää nro 8. Ravintolassakin se oli sen verran harvinainen, että sitä myytiin vain 2 cl per asiakas ja hintakin oli suolainen: 13 € / annos.
Alkon kuvaelman mukaan juoma on "Täyteläinen, mahonginruskea, aprikoosinen, pippurinen, hunajainen". Moneen kertaan olen moittinut makuaistiani ja taas pitää moittia: eipä noita sävyjä oikein tuolta erottanut. Tuotteen leima alkossa on "Runsas & voimakas", kun taas lempitalousviski Famous Grouse saa leiman "Pehmeä & hedelmäinen". Tuossa lieneekin selitys makuongelmalle: en ole tarpeeksi tosimies juomaan "aikuisten juomaa", vaan suosin limpparityyppisiä viskejä.
Joka tapauksessa arvomerkiksi jää "Pronssinen ampumamerkki" ja suositukseksi "ei jatkoon". Toivotaan, että seuraavat erät ovat parempia; ginit tältä yritykseltä ainakin ovat onnistuneet ja viskien näkökulmasta ilmeisesti vähän liiankin hyvin.
Tätä elokuvaa on pakko hehkuttaa ja kehottaa menemään elokuviin katsomaan! Uudesta kuvamateriaalista koottu ja todella taitavasti rakennettu dokumentti Apollo 11:ta kuulennosta on nähtävä isolta kankaalta ja kuultava kunnolla. Saturnus V -raketin lähtötörinä jo itsekseen on kuulemisen arvoinen efekti. Jostain syystä elokuva kykenee myös siirtämään osallisten kokeman jännityksen ja huojentumisen katsojalle; tämä on erikoista koska lopputulemahan on jo tiedossa... Elokuva löytyy iMDB:stä tästä linkistä.
Apollo11 -lennon kuvaus löytyy wikipediasta tästä linkistä.
Täytyy hattua nostaa näille tyypeille, ensinnä tietysti Armstrongille, Aldrinille ja Collinsille, joilla oli henki pelissä, mutta myös niille ihmiselle, jotka rakensivat tuon käsittämättömän härvelin ja käyttivät em. tyyppejä kuussa 60-luvun tekniikalla ja taskulaskimen laskentatehoisilla tietokoneilla. Apollo -tietokoneesta on kerrottu tässä wikipedia -artikkelissa. Iltasanomista lainattuna:
"Tietotekniikan professori Graham Kendall Nottinghamin yliopistosta on laskenut heinäkuun alussa julkaistussa artikkelissaan, millainen Apollo 11 -lennon keskustietokoneen teho on verrattuna uusin älypuhelimiin.
Uusien älypuhelinten keskusmuisti on usein neljä gigatavua, mikä vastaa 34 359 738 368 bittiä. Apollo 11 -lennolla käytetyn tietokoneen keskusmuisti on puolestaan edellä mainittu 32 768 bittiä. Taskussa kulkevassa älypuhelimessa on näin ollen yli miljoona kertaa enemmän muistia kuin vuoden 1969 kuulennolla käytetyssä tietokoneessa.
Pysyväismuistia älypuhelimessa voi olla jopa 512 gigatavua, mikä vastaa reilua 4 398 gigabittiä. Se on peräti seitsemän miljoonaa kertaa enemmän kuin Apollo-tietokoneessa.
AGC:n kellotaajuus oli 2,048 megahertsiä. Tavalliset älypuhelimet ovat tuhansia kertoja nopeampia kuin kuulennolla käytetty tietokone."
Nykypäivänäkin operaatio olisi erittäin riskialtis, vaikka kaikki mahdollinen voidaan jo simuloida etukäteen ja laskentateho avaruusaluksissa mukana kuljettavissakin tietokoneissa riittää täyteen operointiin.
Jossain määrin masentavaa on, että koko operaation tärkeimpänä ajurina oli suurvaltojen (= USA ja N-liitto) välinen kylmän sodan pullistelu. John F. Kennedyn asettaman tavoitteen ("mies kuuhun 60-luvulla ja elävänä takaisin") toteuttamiseksi käytettiin valtava määrä rahaa ja työtä. Kun kuussa oli käyty, se ei kiinnostanut enää ketään. Suuntaamalla vastaava panostus esim. fuusioenergiaan, meillä voisi olla jo käytössä käytännössä ilmainen energialähde. Tähän ei kuitenkaan konsensusta löydy edes yhden (mahti)valtion sisältä; aseohjelmiin rahoitus kyllä löytyy.
Annan tälle elokuvalle elokuvateatterissa katsottuna Kultaisen ampumamerkin ja kehotan kiireesti menemään katsomaan kun vielä ehtii!
Quentin Tarantinon elokuva on aina tapaus ja tapaus on myöskin tämä uusin. Elokuva on kuitenkin hyvin erilainen kuin perinteiset Tarantinot (esim. Kyhepunussakin arvioitu Hateful Eight): väkivaltaa on yllättävänkin vähän eikä siitä ole rakennettu elokuvan teemaa. Elokuva löytyy iMDB:stä tästä linkistä.
Itseasiassa elokuvassa teema ja juoni ovat varsin ohuet. Lähtökohtana on ilmiselvästi Tarantinon kiinnostus ja intohimo elokuvia ja niiden tekemisiä kohtaan. Elokuvaan on liimattu paljon sisäpiirin vitsejä ja vinkkejä, joista tuo intohimo näkyy läpi. Elokuvassa tapahtuu lopulta vähän ja hetkellisesti se tuntuu väkisin venyteltyltä, onhan kestokin 2 tuntia 41 minuuttia. Katsomisen jaksaa kyllä ja yhtenä syynä asiaan on Tarantinolta aina onnistuva tilanteen johdattaminen räjähdyspisteeseen ja sitten se räjähdys.
Elokuvassa eletään vuotta 1969, joka on Hollywoodin kultakauden viimeisiä hetkiä. Tuossa ajanjakson valinnassakin näkyy edellä mainittu Tarantinon henkilökohtainen kiinnostus ja se on viety tappiin asti lavastuksissa ja kuvauksissa; tietokonegrafiikkaa ei juuri harrasteta vaan kuvataan "oikeasti".
En lähde tässä tekemään juonipaljastuksia. Se olisi kohtuutontakin sikäli, että tämäkin elokuva on taas kertakäyttökamaa: kun jännitys on kerran rakennettu ja laukaistu, tilanteen uudelleen katsominen ei tunnu lainkaan kiinnostavalta. Tämä on tietyssä mielessä harmi: Tarantino kuvauttaa tyylikkäästi, musiikki on hyvin tehtyä ja näyttelijäsuoritukset erinomaisia, mutta silti elokuviin ei jaksa palata. Lienee osin tietysti genrevalintakin.
Brad Pittin ja Leonardo DiCaprion yhteistyö sujuu mainiosti. Pitt saa elokuvassa enemmän näkyvyyttä, vaikka näytteleekin sivuroolissa toimivaa stuntmania DiCaprion näytellessä ikääntyvää ex-elokuvasankaria, joka nykyisin (siis 1969) saa enää vain roistojen rooleja. Uskottavuutta näyttelyyn tuo se, että kaverit ovat itsekin asemassa, jossa DiCaprion näyttelemä Rick Dalton on: aika menee armotta eteenpäin ja näiltäkin hepuilta on "kauniiden poikien" roolit jo takanapäin. DiCaprion ylinäyttely ja maneerit kiusaavat hieman muutamissa itkukohtauksissa, mutta eivät kuitenkaan niin paljon kuin "röhkiminen" The Revenantissa. Jospa sen Oscarin saaminen olisi karsinut ylinäyttelemisen pahimpia piirteitä pois..
Margot Robbien rooli Sharon Tatena jää erittäinkin ohueksi ja mitäänsanomattomaksi. Robbieta kyllä kuvataan kohtuullisen paljon filmissä, ilmiselvästä syystä... Ei siis valiteta asiasta.
Mietin elokuvaa katsoessani arvosanaa sille. Aloitin aikalailla matalalta, mutta elokuvan edistyessä sen huumori ja em. intohimo alkoivat purra jopa siinä määrin, että päädyin Kultaiseen ampumamerkkiin. Suosittelen katsomista ainakin niille, joille elokuvat ja niiden tekeminen ovat kiinnostuksen kohteita ja 60-luku kova sana.
Kirjan alaotsikko "Arnhem 1944" kertoo mistä sillasta on kyse. Beevorin kirja käsittelee operaatio Market Gardenia ja erityisesti sen "Market" -osiota, joka oli laskuvarjojoukkojen operaatio Arnhemin seudulle Hollannissa. Homma meni aika lailla pieleen monistakin syistä ja osa syistä oli varsin turhia kuten Liittoutuneiden ylimmän sodanjohdon keskinäinen arvovalta- ja kunniakilpailu.
Beevorin kirja on taas kerran perinpohjainen läpikäynti. Teoksessa on liitteineen 681 sivua ja se on Beevor-tyyliin paikoitellen erittäin raskaslukuinen. Tautologia vaivaa taas kerran: samaa tarinaa toistetaan useampaan kertaan vain näkökulmaa tai kertojaa vaihtaen. Toisaalta analyysi on sitten perinpohjainen eikä tapahtumien kulusta jää epäselvää.
Eräs ongelma tässä (ja muissakin Beevorin kirjoissa) on tapahtumapaikkojen ja toimijoiden valtaisa määrä. Paikkojen nimet ja sijainnit sekä toimijat näissä on käytännössä mahdoton muistaa ulkoa. Kirjan tueksi tarvittaisiin joku materiaali (erillinen irrotettava liite? www-palvelu?), josta paikkoja ja joukkoja voisi tarkastella kartalta ja joukkojen komentajia organisaatiopuusta. Muutama kartta kirjasta löytyy ml. etu- ja takakannen sisäpuolet, mutta näiden selailu on käytännössä kömpelöä eikä niissä näy mm. tuota joukkojen sijaintia.
Eräs mielenkiintoinen havainto on Taistelutoverit -kirjaan ja tv-sarjaan liittyvä yhteys: kirjan sankari Richard Winters taisteli joukkoineen (101. maahanlaskudivisioonan 506. laskuvarjojalkaväkirykmentin toisen pataljoonan E-komppania) tuossa operaatiossa. Tapahtumista kerrotaan sarjan jaksossa 4.
Sattuupa Beevorille kirjassa myös eräänlainen emämunaus, kun hän kirjoittaa: "Olennaisin oli kuitenkin se seikka, jota kukaan ei myöntänyt todeksi: koko operaation onnistuminen riippui kaiken sujumisesta parhain päin, vaikka sodankäynnin kirjoittamattoman säännön mukaan yksikään suunnitelma ei selviydy kosketuksesta viholliseen." Kuitenkin von Moltke vanhempi on tämän kirjannut ylös kirjaansa Über Strategie (1871): "Kein Operationsplan reicht mit einiger Sicherheit über das erste Zusammentreffen mit der feindlichen Hauptmacht hinaus". Sallittakoon tämä "emämunaus" kuitenkin ansiokkaan kirjan lisämausteeksi.
Arviointina kirjasta voidaan sanoa, että alan harrastajalle se on mielenkiintoinen, mutta haastava lukukokemus. Arvosanaksi annan Hopeisen ampumamerkin: kultainen olisi edellyttänyt juohevampaa asioiden käsittelyä.
Olen aina tuntenut kiinnostusta H.R. Gigerin kehittelemää Alien -hahmoa kohtaan. Kyseessä on elokuvahistorian eräs ikonisimmista otuksista ja lähes "sympaattinen" hirviö, jos sellaista voi sanoa otuksesta, joka tappaa talossa ja puutarhassa ja jonka verikin on syövyttävää happoa. Lemmikkinä tuollainen otus tekisi lähtemättömän vaikutuksen lähikaupan koiratelineeseen köytettynä eikä ainakaan eläviä taputtelijoita olisi riesaksi asti..
Ensimmäisen ja ehkäpä myös parhaan alien -elokuvan julkaisusta on kulunut tänä vuonna 2019 neljäkymmentä vuotta. Tästä syystä 20th Century Fox julkaisi fanikilpailun, jossa kuuden voittaneen idean tarinat tehtiin ammattivoimin lyhytelokuviksi. Noista elokuvista löytyy Youtube -soittolista tästä linkistä.
Seuraavassa tiivistelmä tarinoista, liiallisia spoilereita on pyritty välttämään:
Containment : neljä henkilöä pelastuu avaruusaluksen haaksirikosta. Valitettavasti mukana on myös viides matkustaja...
Specimen: puutarhuri pääsee tutustumaan ei-kasvikuntaan kuuluvaan ilmiöön, joka myös facehugger -nimellä tunnetaan.. Maggien puolesta muuten ei kannata surra: veren väristä voi päätellä sen todellisen luonteen (vrt. Ash alkuperäisessä ensimmäisessä Alienissa).
Night Shift: Kaivossiirtokunnassa planeetalla LV-422 varastoa/kanttiinia ollaan jo sulkemassa, kun sisään vaatii päästä kaksi asiakasta. Näillä on mukanaan tuomisena chestburster -niminen alienvaihe. Eikä tämä ilmeisestikään ole yksittäiskappale ao. siirtokunnassa...
Ore: Bowen's Landing -nimisessä kaivossiirtokunnassa yksi mainari on kadoksissa. Ruumis löytyy ja siitä näkee, että sisältä on tullut jotain ulos ja oletettavasti se on lähtöisin lähistöllä oleivsta "munista". Alienit tunnetusti kasvavat nopeasti, joten kohta on piru irti.
Harvest: USCSS November on avaruudesta komeetan plasmaa keräävä alus. Valitettavasti kuitenkin sen ohjaus on rikki ja alus törmäyskurssilla em. komeettaan. Eloonjääneiden pitäisi paeta alukselta, mutta siellä häärii myös alien -veijari. Tarinassa on mukana myös alien -elokuvien perusjuoni eli Weyland-Yutani -yrityksen tahtotila saada alien omaksi lemmikikseen: sehän olisi esim. erinomainen ase, jos sen vain saisi kesytettyä niin että se tappaisi vain vihollisia eikä myös omia. Tämä tosin vaatinee hieman enemmän kuin perusmallin koirankoulutuksen..
Alone: Nuori nainen (joka on itse asiassa synteettinen androidi ja vain näyttää ihmiseltä) matkustaa yksin varsin rähjääntyneellä Otranto -kauppa-aluksella. Alukselta ovat ihmiset paenneet myrkkyvuodon vuoksi, mutta androidiahan se ei haittaa. Aika käy kuitenkin androdillakin pitkäksi, joten pääsy kielletty -oven takaa löytyy pakkasesta kiintoinen leikkikaveri, joka myös facehugger -nimellä tunnetaan. Ongelmaksi muodostuu se, että androidi ei kelpaa isännäksi ja ilman isäntää jopa facehuggerkin ajan myötä kuukahtaa. Onneksi tähän löytyy "onnellinen" ratkaisu..
Pätkät ovat katsomisen arvoisia ja englanninkielisen tekstityksen puutteesta huolimatta idea tulee selväksi. Puheartikulaatio on valitettavan epäselvää, mutta onneksi alien puhuu enemmään teoillaan ja sillä hammaskielellä... Lyttäsin viimeisimmän Alien:Covenant -elokuvan Kyhepunussa (linkki tässä) edelleenkin omasta mielestäni aiheesta ja jopa näissä lyhytfilmeissä on alkuperäistä alien -ideaa viljelty jo kertaluokkaa paremmin.
Alla vielä mausteeksi videoleikkaus ensimmäisestä lyhytfilmistä (Containment) Youtubesta, copyright heidän mukaisensa.
Matti Hyvärisen suomentaman kirjan alaotsikkona on "Talvisota venäläisten silmin". Kirja on alkutekstin mukaan "ensimmäinen talvisodasta kertova suomenkielinen kirja, jossa talvisotaa kuvataan tavallisten venäläisten sotilaiden ja upseereiden näkökulmasta" (ainakin suomennusvuonna 1992). Aineisto on koottu haastattelemalla noin 500 venäläistä talvisodan veteraania ja suomentaja onkin joutunut typistämään sisältöä alkuperäisestä teoksesta.
Kirja on varsin sekava luettava johtuen juurikin hajanaisesta aineistosta. Aineistoa on pyritty ryhmittelemään sekä ajallisesti, maantieteellisesti että joukko-osastojen mukaan, mutta silti tilkkutäkiltä ei voi välttyä. Kertomusten sanomakin on (varmaankin ihan aiheesta) aika samanlaista: talvisota oli kylmää ja surkeaa hommaa, aina oli nälkä ja vihollinen vaivasi.
Eräs irtohavainto on toistuvat tarinat "käkistä" ts. suomalaisista tarkka-ampujista, jotka vaanivat puissa ja ampuvat sieltä. Kirjaan on kirjattu useita näköhavaintoja ja yksi tarina käen vangiksi ottamisen yrittämisestäkin (ei onnistunut, piti tappaa). Tuo on aika outoa: jotenkin ei tunnu luontevalta nousta puuhun "ukkopekan" kanssa ja sieltä käsin yrittää vihollista vainota. Ainakaan nykyarmeijassa ei moista opeteta eikä juurikaan löydy myöskään suomalaisesta sotilashistoriasta asiasta varmaa tietoa. Aihetta tutkiessa vastaan tuli kylläkin sivuhavaintona mielenkiintoisia kuvia ensimmäisen maailmansodan aikaisista tekopuista Daily Mailista (linkki tässä).
Kirjan kokonaiskertoma antaa talvisodasta kuvan, jossa sodan alussa velivenäläinen lähti rinnukset auki, huonolla koulutuksella, huonolla johtamisella ja huonolla varustuksella sotaan ja itkuhan siinä pääsi. Oppi oli kuitenkin nopeaa ja luonnonvalinta toimi; kun 105 päivää alkoi täyttyä, lopputulema oli selvä. Materiaalinen ylivoima (johon naapurissa lasketaan myös uhrattavissa oleva ihmismassa) voittaa lopulta tahdonkin. Carl von Clausewitz toteaa tämän loistavassa kirjassaan:
“... Jäljelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin se, että puolustus pitää tavoitteenaan paremman tilanteen odottamista, ja tällainen odotus onkin yleensä sen varsinainen peruspiirre. Tähän odotukseen sisältyy ajatus olosuhteiden muuttumisesta, aseman parantumisesta sinänsä, ja jos tätä ei voida saada aikaan sisäisin keinoin eli vastarintaa jatkamalla, sitä voidaan odottaa vain ulkoa. Tällaisen myönteisen kehityksen tuottava ulkopuolinen voima taas voi olla vain poliittisten olosuhteiden muutos…”
Eli lopulta altavastaaja häviää eikä muuta toivoa ole kuin se, että maailmanpoliittinen tilanne muutuu ja apuja saadaan. Tästä näkökulmasta voi hyvin arvioida Suomen puolustuspolitiikkaa, Nato-jäsenyyttä ja Pohjoismaista puolustusyhteistyötä. En tässä ota näihin tämän enempää, vaan jätän itse kunkin itse mietittäväksi. Mietintään saa hyvää taustaa Punainen Porvoo -kirjaa lukemalla (arviointi Kyhepunussa tässä) ja varsinkin sen loppukohtausta pohtimalla.
Kirja saa hajanaisuudestaan johtuen vain arvomerkin Pronssinen ampumamerkki.
Vierailin Saksan kansallisessa teknillisessä museossa Berliinissä. Museo koostuu kahdesta varsinaisesta näyttelyrakennuksesta ja laajasta ulkoalueesta. Pääsylipun voi ostaa jomman kumman museorakennuksen sisääntuloaulasta ja se kelpaa myös toiseen rakennuskokonaisuuteen. Alue on erittäin laaja ja vaatisi reilusti aikaa vierailulle. Suurempi rakennuskokonaisuus on helppo löytää katukuvasta: sen katolle on sijoitettu C-47 "Skytrain"-lentokone Berliinin saarron aikaisen ilmasillan muistoksi. Museon kotisivu löytyy tästä linkistä.
Museossa ei ole kovin paljon militäärihistoriallista tavaraa. Yksi syy on saksalaisten "vaisuus" paria viimeisimpää maailmansotaa kohtaan ja toinen on se, että kyseessä on tekniikan-, ei sotatekniikan- erikoismuseo. Varsinaisessa sotamuseossa käynti jää toiselle reissulle.
Muutamia kiintoisia nostoja tuolta kuitenkin löytyy:
"Sinkkubunkkeri"
Sinkkubunkkeri on yhden henkilön käyttöön tarkoitettu betoninen suoja pommituksia vastaan. Näitä valmistettiin, kun liittoutuneiden pommitukset alkoivat tuhota Saksan suurkaupunkeja. Tällaisen bunkkerin omistamisen ja käyttämisen hyötyä voi kyseenalaistaa: sirpalesuojaksi se varmasti kelpaa, mutta lähiosuman tai liekkimyrskyn keskellä lienee lähinnä betoninen ruumisarkku.
88 mm Ilmatorjuntakanuuna (8,8 Flak 37)
88 ItK toisesta suunnasta nähtynä
8,8 Flak 37 on legendaariseen maineeseen noussut ilmatorjuntakanuuna. Legendaarisuus ei ole syntynyt niinkään IT-toiminnasta, vaan tykin käytöstä panssarintorjunnassa ja erityisesti tykin pohjalta kehitetyn 88 mm KwK 36 L/56 panssarivaunukanuunan vuoksi, jota käytettiin pääaseena Tiger I -vaunuissa. Suomessakin on ollut palveluskäytössä juuri tämä tykkimalli merkinnällä 88 ItK 37 RMB eli "Rämäpää" (tosiasiallisesti "Rheinmetall-Borsig"). Tykin suurin torjuntakorkeus oli 10 500 metriä ja pintaan 14 800 metriä. Tuliasemapaino oli 5000 kg (ts. ajolaitteisto irroitettuna).
Messerschmitt Bf 110
Messerschmitt Bf 110 keulasta katsottuna
Messerschmitt Bf 110 on näyttävän näköinen ja aikanaan myös toimiva lentolaite. Museon esittelytekstin mukaan Me110 oli Toisen maailmansodan aikaan saksalaisten "yleiskone": sitä käytettiin pitkän matkan raskaana hävittäjänä, kevyenä pommittajana ja yöhävittäjänä. Viimeisin rooli oli toimivin ja tuolloin koneessa oli kolmen hengen miehistö (ohjaaja, tutkamittaaja ja radisti/taka-ampuja) ja loppuvaiheessa aseistuksena yläviistoon ampuva "Schräge Musik" -laitteisto.
Heinkel He 162 A-2
Heinkel He 162 oli toinen saksalainen sarjavalmistukseen asti päässyt suihkuhävittäjä Toisen maailmansodan aikana. Museossa näkyvä kone on versiota A-2, jossa on aseistuksena 2 kpl 20 mm tykkejä. Kone on varsin pätevä suorituskyvyltään: huippunopeutta 900 km/h ja lentomatkaakin 975 km. Saksalaisten harmiksi (ja muiden maiden hyväksi onneksi) näitä laitteita ei enää kyetty valmistamaan sellaisia määriä, että sodan lopputulos olisi muuttunut. Ihmetellä silti pitää saksalaisen insinööritaidon osaamista: liittoutuneiden puolelta Gloster Meteor taisi olla ainoa Toisen maailmansodan taisteluihin ehtinyt suihkukone eikä sekään käynyt ilmataisteluja lentokoneita vastaan (wikipedian mukaan).
Ilmatorjuntaohjus "Rheintochter"
Toisessa maailmansodassa saksalaiset ehtivät kehittelemään myös ilmatorjuntaohjuksia liittoutuneiden pommikoneita vastaan. Museossa on näistä näytillä Rheinmetall-Borsig "Rheintochter 1" -ohjus. Ohjus olisi ollut varsin pätevä käytössä, mutta ei koskaan ehtinyt taisteluihin, taas onneksi...
Focke-Achgelis Fa 330 -hinattava autogiro
Varsin mielenkiintoinen innovaatio on Focke-Achgelis Fa 330 -nimellä kulkeva laite. Kyseessä on sukellusveneen perässä hinattava miehitetty "leija", jonka lento pohjautuu autogiron tapaan roottoreiden pyöriessään aiheuttamaan nosteeseen. Laitteessa ei siis ole moottoria, vaan sukellusveneen veto nostaa sen ilmaan n. 120 metrin korkeuteen, kun hinauskaapelia on 150 metriä. Laitteen ideana oli laajentaa sukellusveneen näköetäisyyttä: Fa330 kuski näki korkeuksista merkittävästi kauemmaksi kuin merenpinnalla olevat tähystäjät ja sieltä hän välitti havaintonsa veneelle puhelimella. Laitteen käyttö oli hankalaa ja jäi vähåiseksi. Sääliksi kävisi vempeleen kuskia, jos vene joutui tekemään pikasukelluksen; hinausköysi katkaistiin, Fa330 laskeutui rotaatiolla mereen ja kuljettaja oli sen jälkeen omillaan keskellä rannatonta ulappaa...
Biber -yhden hengen sukellusvene
Biber oli saksalaisten kehittämä yhden hengen miehistöllä operoiva pienoissukellusvene. Näitä valmistettiin yllättävänkin suuri määrä (324 kappaletta), mutta menestystä ei juurikaan tullut; miehistömenetyksiä sen sijaan runsaastikin. Aseistuksena oli kaksi rungon ulkopuolista torpedoa.
Enigma -salauslaite
Museosta löytyy Enigma -salauslaite Ladestrasse -kadun puoleisesta rakennuksesta. Suomessa vastaava laite on nähtävissä Museo Militariassa. Laite ja erityisesti sen salassapidetty murtaminen ovat merkittäviä Toisen maailmansodan ratkaisun kannalta: wikipedia-artikkelin mukaan murtaminen lyhensi sotaa teoriassa ainakin toista vuotta.
Museokokonaisuus sisältää yllämainittujen otosten lisäksi valtavan määrän kiintoisaa tavaraa historiasta kiinnostuneille; mm. kaksi hallillista vetureita ja junavaunuja. Museokäyntiin on syytä varata riittävästi aikaa ja toimivat kävelykengät... Museosta löytyy useampikin kahvila/ravintola ja tarjotaanpa siellä maukasta saksalaista oluttakin, joten janoisena tutkimusmatkaa ei tarvitse tehdä.
Suosittelen Berliinin matkailijoille ja annan tälle Kultaisen ampumamerkin.
Usealla taholla on hehkutettu Laitilan Kukon Helles -tyyppistä olutta. Onpa se viime kesäisen panimon uutisoinnin perusteella noussut myös naapurimaan Ruotsin suosituimmaksi pienpanimo-olueksi. Pitihän sitä itsenikin sitten maistaa, jotta tiesi mistä on kyse. Suosio näkyi tarjonnassa: kylän kapakoista oli kaikki Kukko Hellesit myyty pois ja piti marketista asti hakea, jotta pääsi maistelemaan.
Laitilan panimon omalta sivulta:
"Laitilan Kukko Helles on suodatettu vaalea pohjahiivaolut. Oluttyypin juuret ulottuvat 1800-luvun lopun Müncheniin, jossa se luotiin saksalaiseksi vastineeksi tšekkiläiselle Pilsner-tyyppiselle oluelle. Oluessa on perinteistä Pilsiä runsaammin käymiskelvottomia sokereita, jotka lisäävät täyteläisyyttä. Humalointi on yksinkertainen mutta selkeä. Kukko Helles -oluen valmistuksessa on käytetty kotimaisia vaaleita maltaita ja saksalaisia humalia (Magnum ja Perle)."
Laitilan Kukko Helles -tölkki poseeraa
Miltä sitten maistui? Olen aiemmissakin alkoholiarvioinneissa moittinut oman suuni olevan tuohta ja näin se varmaankin taas tälläkin kertaa on. Maku on peruslageria kitkerämmän (= varmaankin "täyteläisemmän") oloinen eikä tehnyt mitään erityistä vaikutusta. En siirry tähän juomaan, vaan tyydyn sauna- ja ruokaoluena edelleen kotimaisiin peruslaagereihin ja viihdejuomana vehnäoluisiin tai espanjalais/meksikolaisiin kylmiin lagereihin limen kera. Olutpuristit ja -fanaatikot tästä varmaan riemastuvat, mutta annan silti juomalle ampumamerkin "Pronssinen ampumamerkki".
Youtubesta tuli sattumalta vastaan "mainos" otsikon innovaatiosta. Kyse on yhdysvaltalaisten kehittämästä ja sodassa käyttämästäkin (ensimmäisen kerran Irakissa 2003) lentokoneesta pudotetusta pommista, joka on suunnattu ajoneuvoja vastaan.
CBU105 pudotetaan lentokoneesta halutulle alueelle. Pommin hännästä avautuu jarruvarjo, joka hidastaa putoamisvauhdin sopivaksi. Tämän jälkeen pommin kuori avautuu ja sieltä sinkoutuu ulos 10 kpl BLU106 nimellä tunnettuja tytärammuksia. BLU106 -ammukset puolestaan avaavat omat jarru/laskuvarjonsa ajastetusti siten, että ne asettuvat n. 30 metrin välein. Seuraavaksi kukin BLU106 irrottaa varjonsa ja käynnistää rakettimoottorinsa, joka pysäyttää putoamisen, pitää ammuksen halutussa korkeudessa ja ryhtyy pyörimään pituusakselinsa ympäri. Pyörinnän aikana kukin BLU106 irrottaa 4 kpl "Skeet" -nimellä tunnettua varsinaista projektiilia eli ilmassa on yhdestä CBU105:stä yhteensä 40 kpl näitä skeettejä. Kukin skeet puolestaan pyörii ympyränmuotoista rataa, etsii ajoneuvon muotoista kohdetta ja tunnistaa sen lämpösäteilyn. Jos kohde löytyy, skeet laukaisee onteloammustyyppisen (tarkemmin" explosively-formed penetrator (EFP)") panoksen ajoneuvoon ylhäältä päin. Useimmat panssariajoneuvot, ml. taistelupanssarivaunut, ovat heikosti suojattuja ylhäältä päin. Jos skeet ei löydä kohdetta, se tuhoaa itsensä 15 metrin korkeudessa ja jos tuo itsetuho epäonnistuu, ajastin tekee ammuksesta vaarattoman siviilivahinkojen välttämiseksi.
Yksi CBU105 voi kattaa 61000 m2:n alueen. Wikipedia-artikkelin mukaan yksi B-52 -pommittaja voisi tuhota korkealta pommittamalla kokonaisen panssaridivisioonan.
Alla havainnekuva pommin toiminnasta em. wikipedia-artikkelista lainattuna (copyright Wikipedia):
CBU -pommin toimintaperiaate
Artikkelin alussa mainittu Youtube -video löytyy alta:
Näyttävää jälkeä tulee tuolla laitteella. Eipä oikein innostaisi olla säilykepurkissa alla ottamassa kuormaa vastaan...
Netflixistä löytyy originaalinimellä "Le chant du loup" varustettu ranskalainen elokuva. Roolihahmot puhuvat kuitenkin englantia jostain oudosta syystä, erityisesti sikälikin, että ranskalaiset pyrkivät varjelemaan omaa kieltään anglismilta. No, ehkä kieli on uhrattu suuremman taloudellisen tuloksen saavuttamiseksi. Suomennetulla nimellä Suden kutsu tarkoitetaan sukellusvenettä etsivän pinta-aluksen tai toisen sukellusveneen skannauksen aiheuttamaa kaikuluotainääntä.
Tarinan päähenkilö on vedenalaisen akustisen sodankäynnin analyytikko. Kaveri tunnistaa äänen perusteella sekä pinta-aluksia että sukellusveneitä. Hieman epäilyttää, olisiko nykypäivänä tunnistaminen enää ihmisen tehtävä Ranskassakaan: tietokone pystyy spektrianalyysin pohjalta paljon eksaktimpaan tulokseen. Luulisin kyseessä olevan lähinnä draaman kaaren kannalta välttämätön "sankarinostatus" päähahmolle.
Elokuvan juonesta sen verran että Suomi mainittu, torilla tavataan: kaksi venäläisdivisioonaa on hyökännyt Etelä-Suomeen ja Suomi on pyytänyt apua EU:lta. Ranska lähettää merille ydinsukellusveneen siltä varalta, että Venäjää pitää rankaista. Tässä on kuitenkin iso probleemi: Ranskan merivoimilla on proseduuri, jonka mukaan annettua ydinaseen laukaisukäskyä ei voi perua, ei edes Ranskan presidentti. Tämän varmistaakseen ydinsukellusvene katkaisee kaikki viestiyhteydet ja kohtelee kaikkia yhteyksiä yrittäviä vihollisina tai mahdollisen manipuloinnin kohteeksi joutuneina omina. Btw: Toivottavasti oikeasti ei ole näin...
Sivuhuomiona kerrotakoon että tässäkin elokuvassa on "pakollinen" vaivaannuttava ja myötähäpeää synnyttävä seksikohtaus, joka ei mitenkään liity juoneen eikä edesauta asioiden etenemistä. Kaipa nämä kuuluvat sotaelokuviin yhtälailla kuin brittiläisiin merisotaromaaneihin..
Kokonaisuudessaan elokuva on yllättävänkin heikkolaatuinen verrattuna selvästikin isoihin taloudellisiin panostuksiin. Liekö syynä periranskalainen sortuminen taiteen puolelle = mystifiointiin ja "visioihin" vai joku muu tekijä. Kaikkien aikojen sukellusvene- ja erääseen parhaista sotaelokuvista Das Boottiin tätä tekelettä ei kannata eikä edes pysty vertaamaan. Pronssisen ampumamerkin verran annan armoa teokselle.
Löysin ja kokeilin aiemmin yksinkertaisen nyhtöleivän reseptiä. Vaikka täytteenä tuossa oli vain juustoa ja pestoa, kokemus oli sen verran miellyttävä, että päätin kokeilla IS:n Ruokalasta löytynyttä vastaavaa reseptiä kinkulla ja cheddarilla. Resepti alla:
Ainekset:
1 vaalea leipä (isoin mitä kaupasta löytyy..)
Täyte
200 g cheddar-juustoa
100 g palvikinkkusiivuja
ruohosipulia
persiljaa
Valkosipulivoi
50 g voita
2-3 valkosipulinkynttä
Valmistus:
Leikkaa leipä parin sentin välein siivuiksi, mutta jätä kuitenkin leikkaamatta pohjan läpi. Tee viillot vielä ristiin samalla tavoin, niin saat mukavia pieniä revittäviä leipäpaloja.
Raasta juusto tai kaksi erilaista cheddar-juustoa raasteeksi ja leikkaa kinkku pieniksi paloiksi. Hienonna myös yrtit. Sekoita juusto, kinkku sekä yrtit keskenään.
Valmista valkosipulivoi hienontamalla valkosipuli, sulattamalla voi ja sekoittamalla ne keskenään. Levitä pullasudilla valkosipulivoita leivän kaikkiin viiltoihin. Lusikoi myös kinkku-juustotäytettä kaikkiin viiltoihin.
Työnnä täyte mahdollisimman syvälle leivän viiltoihin. Kääri leipä folioon ja paista ensin 200 asteessa noin 15 minuutin ajan. Ota folio leivän päältä pois ja jatka paistamista vielä noin viiden minuutin ajan. Voit valmistaa leivän halutessasi myös grillissä.
Muutama huomio:
Kannattaa hankkia iso leipä.
Paistoaika voisi olla pidempikin; juusto ei oikein ehtinyt sulaa yllä olevalla ohjeella.
Foliota ei kannata holvata läjäpäin; se toimii lämmöneristeenä (ehkä syynä edelliseen kohtaan) ja tarkoituksena lienee lähinnä estää leivän palaminen. Yksi kerros siis riittää.
Hyvää tuli ja helppo oli tehdä. Yllättävän hyvin maistuu kylmänäkin, suosittelen.
Sattumalta käsiin valikoitui otsikossa mainittu teos. Olen lukenut kamikaze -aiheesta pari muutakin kirjaa ja kuvittelin, että tämä olisi tuonut jotain lisäinformaatiota asiaan. Ilmiö on ainakin länsimaalaiselle hyvin outo ja on vaikea kuvitella suomalaisen sotilaan uhraavan henkeään varmassa itsemurhaiskussa vaikka Sauli kuinka pyytelisi.
Teoksessa on käyty läpi kamikaze -ilmöin syntymistä, sen kehittäjiä ja myös osallisia. Sattuneesta syystä jälkipolville raportoimaan ovat jääneet vain ne lentäjät, jotka syystä tai toisesta epäonnistuivat tehtävässään. Epäonnistumisen syynä olivat useimmiten joko lentokonerikko tai vihollisen löytymättömyys. Ainakin sodan alkuaikana koneisiin laitettiin riittävästi polttoainetta paluumatkaakin varten; lentopetrooli on myös törmäystilanteessa hyvä sytytysneste varsinkin puisillan lentotukialusten lentokansilla.
Kirjaan on vähän kiertäen ja kaartaen haettu lisää sisältöä (ja sivuja) tarkastelemalla ohi otsikon myös muiden maiden (Saksan, Venäjän, Yhdysvaltojen) "kamikazeja". Onpa jopa löydetty ensimmäinen kamikaze jälkimmäisestä maasta: yhdysvaltalainen laivastoupseeri räjäytti 1800 -luvun alun Ensimmäisen barbareskisodan aikana itse käsin räjähteillä täyteen lastatun aluksensa, kun hän oli jäämässä marokkolaisten kiinniottamaksi sen kanssa. Tarkoitus oli alunperin ajaa alus satamaan, sytyttää lanka palamaan siellä ja häipyä paikalta. Onko tuo sitten kamikaze -toimintaa? Asiasta voi olla monta mieltä.
Toinen kirjan sivumäärän lisäämiseen tähtäävä lukijaa ärsyttävä toimenpide on jatkuva ja toistuva tautologia: samoja asioita jankutetaan useaan otteeseen vain hieman (tai ei lainkaan) katsantokantaa vaihtaen. Esimerkiksi kamikaze -idean "isän" Takijirō Ōnishin tarina kerrotaan moneen otteeseen edestakaisin.
Kaiken kaikkiaan kirja on laadultaan varsin heikko sepustus eikä se tuonut mitään uutta valaistusta asiaan. En suosittele lukemista, luokittelen kirjan ajanhaaskaukseksi ja annan sille arvomerkin "Kolmas palkinto - ei mitään".
Löysin Netflixistä tämän brittisarjan. Kyseessä on Wikipedian mukaan "spekulatiivinen fiktio" jossa on mukana satiirisia piirteitä. Pakko myöntää että tämä on viime vuosien ainoa tv- tms. sarja joka on aidosti koukuttanut katsomaan. Kaikki jaksot (13 kpl) tuli katsottua putkeen. Katsomistunne on ristiriitainen: osa jaksoista synnyttää hyvinkin epämiellyttäviä tunteita mutta ne koukuttavat silti katsomaan kyseisen jakson loppuun ja vielä tsekkaamaan seuraavankin.
Yksi sarjan kiinnostavaksi tekevä elementti on sen tapa esittää uusien teknologioiden ja niiden yhteiskunnallisten vaikutusten tarkastelua: uusi teknologia ei useimmiten näyttäydy kovinkaan imartelevassa valossa... Sarjan jaksot tapahtuvat epämääräisessä lähitulevaisuudessa mutta niissä käytetty teknologia on suurelta osin jo olemassa.
Alla jaksojen lyhyt tarkastelu ilman juonipaljastuksia:
Kausi 1, jakso 1: The National Anthem - Englantilainen prinsessa kaapataan. Kaappaaja vapauttaa prinsessan jos pääministeri toteuttaa julkisesti nöyryyttävän teon.
K1, J2: Fifteen Million Merits - Ihmiset elävät masentavassa arkipäivässä josta kykykilpailussa menestyminen voi tarjota pakotien. Vaikuttaa aika lailla Talent ja Idols -homman pidemmälle viedyltä versiolta.
K1, J3: The Entire History of You - Muisti-implantti nauhoittaa kaiken mitä tapahtuu. Muistia voi kelata vapaasti edestakaisin ja mikään ei pääse unohtumaan. Ei niin hyvä juttu kuin äkkiä luulisi..
Kausi 2, jakso 1: Be Right Back - Nainen hankkiin robotin kuolleen miehensä tilalle. Onhan se ihan kätevää että äijän voi halutessaan laittaa komeroon..
K2, J2: White Bear - Uusi kehittynyt rangaistus rikolliselle: käsittämätön ajojahti joka toistuu joka päivä uudelleen. Illalla homma avautuu myös rikolliselle kun taas alkaa nollasta seuraavana aamuna.
K2, J3: The Waldo Moment - rääväsuinen piirroshahmo lähtee politiikkaan. Ei olisi todennäköisesti paljon huonompi kuin nykypoliitikot.
K2, J4: White Christmas - kaksi miestä on eristyksissä mökissä, toiselle on luvassa ylipitkä talvi.
Kausi 3, jakso 1:Nosedive - lähitulevaisuudessa (tai jo nyt...) kerätään peukutuksia jotka määräävät sosiaalisen aseman, uran ja asunnon. Pisteitä voi myös menettää ja näiltä osin päähenkilöllä ei homma oikein mene putkeen.
K3, J2: Playtest - reppumatkaaja yrittää tienata rahaa pelitestaajana. Peli on vain hieman liian haastava.
K3, J3: Shut Up and Dance - webbikameravakoilija kiristää ryhmän ihmisiä toimimaan rikollisella tavalla. Ehkä kannattaisi mieluummin tunnustaa syntinsä kuin totella.
K3, J4: San Junipero - lomakeskus jossa kaksi nuorta naista tapaa toisensa uudelleen ja uudelleen. VR:äksi tätä nykyään kutsutaan.
K3, J5: Men Against Fire - sotilaihin on asennetu implantit jotka vääristävät viholliset mutanteiksi. Taustalla on tieto että sodissa hyvin harva sotilas tosiasiassa ampuu kohti vihollista joka on ihminen kuten hänkin joten on hyödyllistä tuunata vihollisesta ei-inhimillinen.
K3, J6: Hated in the Nation - todellista demokratiaa: tapettava äänestetään verkossa suuren yleisön toimesta ja tapetaan sitten sopivan mielikuvituksellisella tavalla.
Suosittelen lämpimästi katsomaan sarjan. Erityisen hyödyllinen tämä on teknologiauskovaisille joihin luen itsenikin ainakin jossain määrin ja osittain myös viran puolesta. Sarja on niin erinomainen että sille irtoaa Kultainen ampumamerkki.
Edit: Kausi 4 on nähtävissä. Jaksot alla:
K4, J1: USS Callister - pelifirman pomo on perusnörtti eli introvertti. Niinpä hän järjestää mieluisan pakopaikan itselleen virtuaalitodellisuuspelissä ja kopioi duunarinsa mukaan sinne.
K4, J2: Arkangel - ylihuolehtiva äiti hankkii tyttärelleen jäljityslaitteen joka toimii vähän liiankin hyvin. Lopputulema on sarjan teeman mukainen. Ehkä se puukolla käteen vuoleminen pikkupoikana ei ollutkaan niin huono juttu..
K4, J3: Crocodile - vanha viisaus "Jos otat, et aja" pitää paikkansa. Tässä tapauksessa asian unohtaminen johtaa ikävään siivousoperaatioon jolla on huono lopputulos.
K4, J4: Hang the DJ - heikoin esitys tähän mennessä. Tarinan teema osuu kyllä aihepiiriin (lähitulevaisuuteen sijoittuva, nykyisen tietämyksen mukaan mahdollinen tulevaisuudenskenaario) mutta sisältö on hieman liian ei-ahdistava tämän sarjan yleisilme huomioiden.
K4, J5: Metalhead - no tässä palataan sitten takaisin tuttuun BM -kamaan. Robottirotweilerit ovat kertaluokkaa paskamaisempia otuksia kuin bioversiot, varsinkin jos niitä ei lemmikiksi saa kesytettyä.
K4, J6: Black Museum - jaksossa leikitellään ihmisen tietoisuuden siirtämisellä ja tuon tietoisuuden jatkumisella fyysisen ruumiin häviämisen jälkeenkin. Kolmekin eri tarinaa rinnakkain kerrottuna.
Edelleen teknologiakritiikki on neljännessäkin kaudessa pinnalla. Aihettakin on: teknologia on hyvä renki mutta huono isäntä. Valitettavasti aina löytyy tahoja jotka pyrkivät käyttämään teknologiaa väärin ja omaksi edukseen; alkaen hallituksista, diktaattoreista ja armeijoista ja päätyen yksittäisiin rikollisiin. Toisaalta kehitystä ei voi estää: jos joku on teknisesti mahdollista, jossain se tullaan toteuttamaan. Toivottavasti edes osa näistä Black Mirrorin ennustuksista menee pieleen...
Edit: Kausi 5 on nähtävissä. Jaksot alla:
K5, J1 : Striking Vipers - aika löysä veto. Parilla kaverilla on keski-iän kriisi, johon pitkälle kehitetty pleikkaripeli iskee. Tässä(kin) tapauksessa virtuaalitodellisuus voittaa oikean. Oikea elämä meneekin sitten pieleen, kuten arvata saattaa. Lopulta kuitenkin kompromissi löytyy. Oldtimerinä olen sitä mieltä, että tarinan vaimon valinta on parempi..
K5, J2 : Smithereens - some-kritiikkiä. Heppu on pottuuntunut Facebookia vastaavaan firmaan vahingollisen mobiilisomeriippuvuuden vuoksi ja haluaa puhua sen tj:lle (eli "Zuckerbergille"). Jakso kuvastaa vähän turhankin hyvin nykypäivän tilannetta FB:n, Instragrammien, Snapchattien ja vastaavien osalta. Ja tuo tilanne tulee vain pahenemaan. Asia lienee siten, että kaikessa on mentävä ensin överiksi (kuten myös sometoiminnassa) ennen kuin löydetään se järkevä tapa toimia.
K5, J3: Rachel, Jack and Ashley Too - Lelurobottiin kopioituu epähuomiossa pop-tähden aivot; vähän liiankin huolellisesti hänen manageri-tätinsä näkökulmasta. Erittäin heikko ja löysä veto. Mukana ilmeisesti huomioarvon vuoksi Miley Cyrus, joka lienee jonkin tason tosielämän popstara.
Täytyy sanoa, että kausi 5 on heikko veto. Taso Black Mirrorissa laskee kuin lehmän häntä. Jo Bandersnatch signaloi siihen suuntaan, mutta tämä alkaa olla jo Poliisiopisto 5 -luokkaa ja todennäköisesti samasta syystäkin eli ideat vaan loppuu. Vinkiksi sarjan tekijöille: tähän olisi hyvä ja syytä jo lopettaa. Tästä syystä ja tähän kannustaakseni alennan ampumamerkin hopeiseksi.
Otin luettavaksi tämän Beevorin vähän vanhemman teoksen (julkaistu 1991, suomenkielinen julkaisu 2001). Aiheena kirjassa on toisen maailmansodan suurin laskuvarjojoukoilla toteutettu operaatio: saksalaisten kenraali Studentin johdolla toteuttama Kreetan valtaus.
Kirja on taattua Beevoria hyvässä ja huonossa: asiat käsitellään perinpohjin ja välillä liiankin perinpohjin.. Tyylilleen uskollisena Beevor sortuu myös tautologiaan: sama asia käsitellään useaan kertaan eri kirjan luvuissa ja vain hieman näkökulmaa muuttaen. Kirjalle saadaan tällä kyllä pituutta (519 sivua liitteineen), mutta lukijassa keino herättää dejavu -tunteen ja myös lievää voimakkaampakin tympääntymistä.
Beevorin tulkinnan mukaan saksalaisten menestys Kreetalla oli pitkälti brittiläisen sodanjohdon huonouden ansiota. Keskeisenä virheenä hän pitää johdon pinttynyttä ajatusta, jossa varsinainen hyökkäys olisikin maihinnousu ja laskuvarjojoukot olisivat vain esinäytöstä varsinaiselle operaatiolle. Osiltaan tähän vaikutti brittien tiedustelun kaappaamien saksalaisten viestien ja käskyjen virheellinen tulkinta (ei kielenkäännös vaan sisällöntulkinta), mutta joka tapauksessa tulemana oli se, että suuri osa joukoista ja tykistön tulivoimasta pidettiin alkuvaiheen taistelujen aikana syrjässä odottamassa maihinnousua. Tällöin saksalaiset saivat joukkonsa koottua ja vallattua sekä varmistettua kriittisen tärkeän lentokentän, jonka jälkeen Kreetalle saatiin lisäjoukkoja turvallisina Junkers Ju-52 -kuljetuksina. Saksalaisilla oli tuolloin alueella ilmaherruus, joten britti-ilmavoimista ei ollut ongelmaa.
Kirjan kuvauksesta käy ilmi syy, miksi suuria laskuvarjojoukko-operaatioita ei ole tuon jälkeen juuri näkynyt: hypyn jälkeen joukot hajaantuvat vääjäämättä laajalle pudotusalueelle, ovat hypyn aikana ja välittömästi sen jälkeen hyvin haavoittuvaisia, raskasta kalustoa ei ole saatavilla ja joukkojen kokoaminen edes puolustustaistelukelpoiseksi ottaa paljon aikaa. Beevor kertookin kirjassa että Student sai taistelun jälkeen Hitleriltä rautaristin ritariristin, mutta joutui sitten kuuntelemaan Hitlerin summauksen: ”Tiedättekös, kenraali, että emme enää koskaan tee maahanlaskuoperaatioita: Kreeta osoitti, että laskuvarjojoukkojen aika on ohi.”
Kirja ei keskity pelkästään Kreetan taisteluihin (aika vähän asiaa olisikin niiden kestäessä vain 10 päivää), vaan Beevor kertoo sekä edeltävistä tapahtumista Kreikassa ja taistelun jälkeisistä toimista Kreetalla. Jälkimmäiseen osaan kuuluvat myös kertomukset saksalaisten harjoittamasta miehityspolitiikasta. Korkeajännityksestä aikanaan opittiin, että normikäytäntönä germaaneilla on kylien polttaminen ja asukkaiden ampuminen ja Beevorin mukaan juuri näin saarella meneteltiinkin kostona vastarinnalle.
Suosittelen kirjaa luettavaksi sitkeähköille sotahistoriaharrastajille. Nopeampi yhteenveto (pitkälti Beevorin tekstin pohjalta, btw) löytyy Wikipediasta. Annan kirjalle Pronssisen ampumamerkin.
