Elokuva: Suuri pakoretki (1963)

Netflixissä on joukko vanhoja sotaelokuvia joita on mielenkiintoista katsoa lähinnä kulttuurihistoriallisesta  näkökulmasta. Tämäkin kyseinen elokuva on tehty 1963 jolloin sodasta oli aikaa vähemmän kuin 20 vuotta ja tuo näkyy mm. saksalaisten roolihahmoissa jotka on kuvattu varsin mustavalkoisesti hyviksi ja pahoiksi. Elokuvan sotaleirin päällikkö on esitetty inhimillisenä ja sivistyneenä ei-natsi -upseerina mutta muu porukka onkin sitten enemmän tai  vähemmän perusgermaaniväkeä, sitä Korkeajännityksistä tuttua. Ja tietysti tuolle hyvälle sakulle käy huonosti elokuvan lopussa..

Elokuvan näyttelijäkaarti on todella nimekäs: siihen kuuluvat mm. Steve McQueen, Charles Bronson, Richard Attenborough (eikä ole tässä luontoelokuvan selostajaäänenä), James Garner, James Coburn, David McCallum ja Gordon Jackson. Yhtään varsinaista naisroolia elokuvassa ei ole joten todellisesta äijäkamasta on kyse ja turhat vaivaannuttavat romanttiset kohtaukset on suosiolla skipattu.

Elokuva väittää pohjautuvansa tositarinaan jonka mukaan saksalaiset perustivat uuden pakovarman vankileirin liittoutuneiden ilmavoimien "pakoherkille" sotilaille. Vankien johtaja päättää käynnistää pakosuunnitelman jossa 250 vankia pakenisi kerralla. Elokuvan ensimmäinen puolikas on lähinnä komediatyylinen tarina tunnelien kaivamisesta ja vartijoiden jallittamisesta. Toinen puolikas taas kuvaa karkuun päässeiden pakomatkaa halki Saksan miehittämien alueiden.

Elokuvan uskottavuutta heikentää erikoistehosteiden alkeellisuuden (vuonna 1963 ei vielä juurikaan tietokonegrafiikkaa käytetty) lisäksi alkupuolikkaan pakovalmistelujen tehokkuus; vangit pyörittävät leirillä täysipainoista tehdasta jossa valmistavat mm. pukuja, laukkuja, passeja, kulkulupia, 100 metriä pitkän tunnelin jne. ja saksalaiset eivät huomaa mitään vaikka kyse on erikoisvarmasta vankileiristä. Kaikki nuo asiat saadaan piilotettua lautaparakkeihin joita todellisuudessa olisi säännöllisesti syynätty ja jopa availtu seiniä, lattioita ja kattoja. Kyse lienee tosin ainakin osittain elokuvataiteellisesta tehokeinosta; liittouduneiden fiksuudesta saksalaisiin nähden on rakennettu positiivinen vire elokuvaan.

Tuossa Saksan halki pakenemisessa mietityttämään jää kiinnijääneiden pakenijoiden kohtelu tosiasiallisesti. Sotavangit pakenevat erilaisissa siviilipuvuissa ja jopa väärennetyissä Saksan armeijan univormuissa. Ainakin toisen maailmansodan aikana tuo olisi tulkittu vakoilemiseksi ja kiinni jääneet olisi välittömästi teloitettu.

Liitän alle elokuvan alkuperäisen trailerin Youtubesta joka itse asiassa tiivistää varsin hyvin sen mistä elokuvassa on kyse.

Elokuvan alkuperäinen nimi on "The Great Escape" ja se löytyy Netflixistä täältä.

Elokuvalle pitäisi antaa armoa ajanhampaan aiheuttaman kulumisen vuoksi mutta en juonen ja sisällönkään osalta pysty kuitenkaan parempaan kuin Pronssiseen ampumamerkkiin taipumaan. Tuon kulttuurihistorian vuoksi elokuvan voi läpikatsoa; tosin haasteena on käsittämättömän pitkä kesto 2 tuntia 52 minuuttia!

Nosto SA-kuvista: Neuvostoversio teemasta "Kaveria ei jätetä"

Puolustusvoimien kuva-arkisto on julkaissut hyvin kiinnostavan kuvakokoelman osoitteessa http://sa-kuva.fi/ . Arkisto on vapaasti netissä selattavissa ja siinä olevia kuvia saa julkaista avoimen lähdekoodin lisenssillä kun vain mainitsee lähteen ("SA-kuva").

Noista kuvista saa mielenkiintoisia nosteita joita voi täällä Kyhepunussakin ihmetellä. Itse otan ensimmäisenä esille Seesjärvellä vuonna 1942 otetun valokuvan jossa on esitetty neuvostoversio teemasta "Kaveria ei jätetä". Tässä tapauksessa kaveri on ammuttu ja syöty eli siis kannettu mukana omassa vatsalaukussa...

Ohessa kuva (uhrin tunnistetut osat väritetty):

Alkuperäinen teksti SA-kuva -palvelusta kertoo seuraavaa:

"Erään ryssän partion raatelema mies. Kaksi muuta partion jäsentä sopivat keskenään kolmannen toverinsa murhaamisesta syödäkseen hänet sitten. Murha tapahtui ampumalla sen uhriksi joutuneen parhaillaan ajaessa partaansa. Paikalle osunut suomalainen partio yllätti parhaillaan keittiöpuuhissa olevat ryssät. Kuvasta näkyy kuinka raakamaisesti on menetelty. Vas. on uhrin jalkaterät (nilkasta poikki), sitten toinen kämmen, pää, pään takana lonkkaluut, toinen jalkaterä, rintakehä, puussa riippumassa nyljetty nahka. Toinen murhamiehistä oli suomalainen kommunisti, joka kehui lihan maistuneen erikoisen hyvältä.Seesjärvi 1942.11.06"

Lähde: SA-kuva.

Kovaa on siis peli ollut. Iltasanomissa olleen puffin perusteella ryhmässä oli alunperin kaksi ukrainalaista sotilasta ja kaksi suomalaista loikkaria jotka jäivät suomalaisten selustaan. Ryhmän piileskeltyä siellä kaksi kuukautta ukrainalaiset tapettiin vuorotellen ja syötiin eli tässäkin kohtaa palataan taannoiseen keskustelunaiheeseen kuinka ukrainalaiset ovat Suomessa(kin) saaneet kärsiä tarpeettomasti ja aiheetta: mm. Raatteen tiellä heitä tapettiin tuhansittain vaikka Ukrainalla ja Suomella ei ollut siihenkään aikaan mitään riitaa keskenään.. Ukrainalla on tuo geopoliittinen asema vielä hankalampi kuin Suomella ja siitä he saavat kärsiä nykypäivänäkin. Kaikki sympatia heille!

Iltasanomien puffin mukaan eloonjääneiden kannibaalien kohtalosta ei ole tietoa mutta oletus on että he eivät selvinneet hengissä edes kenttäoikeuteen asti... Linkki puffiin vielä tässä.

Edit: Lisätietona kerrottiin Aamulehdessä tutkija Olli Kleemolan kertomana että kaikki sai alkunsa, kun puna-armeijan partio laitettiin seuraamaan tieliikennettä suomalaisten selustaan keväällä 1942. Kun partio oli suorittanut tehtävänsä, Seesjärvi olikin sulanut ja paluureitti mennyt poikki. Neuvostoliittolaiset jäivät kahdeksi kuukaudeksi mottiin ja joutuivat vielä tulitaisteluun suomalaisten kanssa, jolloin menettivät radioyhteyden omiin joukkoihinsa. - Siinä vaiheessa ryhmältä loppuivat tietysti viimeisetkin ruokavarastot, jolloin he päätyivät sellaiseen tilanteeseen, jossa kaksi partion jäsentä päätti surmata kolmannen ja syödä tämän.

Aamulehdestä löytyy lisäksi kaksi muuta kuvaa tuosta tapahtumasta. Näiden kerrotaan olevan em. Kleemolan arkistoista:

Elokuva: Täällä taas (2015)

Katsoin Netflixistä (linkki tässä) varsin mielenkiintoisen elokuvan joka pohjautuu Timur Vermesin kirjaan "Er ist wieder da". Elokuvassa Hitler palaa nykypäivään bunkkeristaan, ajautuu media-alalle ja hänestä tulee tv- ja Internet-julkkis. Hitlerin ajama ajatusmalli ja teema, Kolmas Valtakunta, ei ole muuttunut miksikään 40-luvulta mutta ihmiset kuvittelevat hänen olevan koomikko joka näyttelee rooliaan hyvin ja tosissaan.

Alla elokuvan traileri Youtubesta:

Elokuvan idea ja käsikirjoitus on varsin kiinnostava saksalaiseksi elokuvaksi. "Perikadon" ja "Das Bootin" jälkeen niitä ei olekaan tullut suurelti katseltua mutta tätä suosittelen kyllä lämpimästi. Arvomerkiksi nasahtaa Hopeinen ampumamerkki.

Elokuvaan liittyy hyvin huolestuttava ilmiö: elokuvaa on kuvattu osin tosi-tv -pohjaisesti ts. Hitleriä esittänyt henkilö laukoo totuuksiaan mm. maahanmuuttajista, demokratiasta, Saksan nykytilasta ja toimenpiteistä joilla tuota korjataan jolloin kuvatut katukansalaiset ovat auliisti ja aidosti samaa mieltä hänen kanssaan vaikka kamera käy  ja kaikki menee filmille. Osa porukasta on jopa jo auliisti ja tosissaan mukana antamassa henkeään Saksan puolesta Hitlerin vanavedessä. Germaanien innostus sodankäyntiin ja elintilan kahmintaan on kyllä tunnettu ja havaittu mm. pari kertaa viime vuosisadan aikana huonoilla lopputuloksilla. Saksojen jako aikoinaan saattoi olla hyvinkin viisas liike tuosta näkökulmasta; saksalaiset eivät kummoista johtajaa tarvitse kun taas ollaan suur-Saksaa rakentamassa. Toivottavasti ei siinä harrastuksessa tarvitse olla mukana EU:n tai muun orgaanin nimissä... Vähän synkänpuoleiseksi meni arvio ja toivottavasti on virheellinen; tulevaisuus näyttää.

Laitetaan tähän alle kevennykseksi toinen Hitler -video jossa Aatulta on olut loppu. Kysehän on aina katastrofista kuten me kypsät heput tiedämme.. Lähteenä Youtube tässäkin.

Täällä taas -elokuvassa on muuten herkullisesti tyylitelty juuri tuolla Perikato -elokuvan kohtauksella; jopa käden tärinä ja silmälasien kohentelu on kopioitu. Täällä taas -elokuvassa tosin toimijana ei ole Hitler vaan televisioyhtiön toimitusjohtaja. Kohtaus löytyy elokuvasta kohdasta 1:31:19 .

Edit: Lisään tähän vielä promokuvan Konstantin Filmin sivuilta (http://www.constantin-film.de/kino/er-ist-wieder-da/) jossa Hitler ihmettelee hiirtä:

Edit: 1930 -luvun NSDAP:n graafista ohjetta on esitelty Kyhepunussa täällä. Tuosta ohjeistuksesta näkyy hyvin kuinka ammattimaisesti natsipropagandaa hoidettiin tuolloin.

Elokuva: Codename: Geronimo (2012)

Elokuva löytyy Suomen Netflixistä tuolla nimellä; alkuperäinen amerikkalainen nimi on "Seal Team Six: The Raid on Osama Bin Laden".

Filmissä on kuvattu operaatio jossa Yhdysvaltain erikoisjoukot tappoivat Osama Bin Ladenin. Aiheesta on tehty suuri määrä kirjoja ja useampiakin elokuvia. Ristiriitojakin tapahtumien kulusta on esiintynyt: nimimerkillä "Mark Owen" esiintynyt, kertomansa mukaan paikalla ollut henkilö väitti sittemin että Bin Laden ammuttiin hänen kurkistaessaan ovenraosta aseettomana eli hän ei olisi yrittänytkään taistella vastaan. Tämän elokuvan versiossa ensimmäisenä Bin Ladenin makuuhuoneeseen menevä sotilas taklaa eteen ryntäävät naiset lattiaan jonka jälkeen perässä tuleva varmistaja niittaa Bin Ladenin. No, makuasia. Joka tapauksessa lienee oleellista että hepulta henki lähti.

Tässäkin tapauksessa käy hyvin ilmi että elokuva harvoin pärjää samasta aiheesta kertovalle kirjalle. Vanha sanonta kuuluu että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa mutta tosiasia ehkä onkin että sana jättää tilaa miljoonalle mielikuvalle: elokuvaan valittu esitystapa ja elokuvan rajallisen ajallisen keston aiheuttamat rajoitukset typistävät väistämättä kerrontaa siten että ainakin itse saan enemmän irti kirjoitetusta tarinasta. Lukiessaanhan saa kuvitella tarinan maailman sellaiseksi kuin itse haluaa eikä tyytyä ohjaajan ja kameramiehen tulkintaan. Toinen elokuvaesitystä heikentävä seikka on muodissa oleva POV -tyyppinen liikkuvakamerakuvaus ts. tapahtumia katsellaan pimeässä tai yönäkölaitteen läpi jonkun juoksentelevan taistelijan silmien näkökulmasta kuvattuna. Ei minun makuun.

Elokuva on kohtuullisen neutraalisti käsikirjoitettu mutta tokihan siihen taas on sitä ameriikkalaista paatosta mukaan saatu. Barack Obaman leikkaaminen mukaan "näyttelemään" on toteutettu sujuvasti ja uskottavasti mikä varmasti lietsoo jenkkipatriootin erittäin suureen isänmaallisuuden vimmaan. Meitä muita se lähinnä huvittaa...

En lähtisi kovin ylös tätäkään teosta arvostamaan. Hopeista arvomerkkiä pukkaa kun positiivisesti yritän poikkeuksellisesti suhtautua asiaan. Myönnän että lipeän tässä kohtaa Kypsän Hepun perusfilosofiasta ja yritän vältellä moisen toistumista ts. kohtuuttoman hyvää arvostelua kohtuuttoman huonolle teokselle. Mutta menköön, nappasin juuri Marskin ryyppyä sen verran että en jaksa niuhottaa.

Edit: Linkki elokuvaan Netflixissä tässä.

Kasarmimuonaa: Lohipiirakka

Soppa365:ssä esiteltiin erittäin helpon ja maukkaan lohipiirakan valmistusohje. Ohje on niin yksinkertainen että se onnistuu todistetusti jopa Kypsältä Hepulta. Piirakan voi toki ottaa evääksi mutta valmistus vaatii kasarmiolosuhteita mm. uunin osalta.

Ohje löytyy netistä täältä: http://www.soppa365.fi/resepti/66464/helppo-lohipiirakka/

Ainekset : 

Pohja 

• 2 dl vehnäjauhoja 
• 2 dl kaurahiutaleita 
• 2 tl leivinjauhetta 
• 3/4 tl suolaa 
• 50 g voita 
• 2 dl maitoa

Täyte 

• 1 prk raejuustoa (200 g) 
• 1 prk smetanaa (120 g) 
• 1 muna 
• 1 rkl sitruunanmehua 
• 1 rkl tuoretta tilliä hienonnettuna 
• ½ tl suolaa 
• ripaus mustapippuria rouhittuna 
• 300 g lämminsavulohta

Koristeluun 

• 3 keitettyä munaa 
• ½ punasipulia 
• tillinoksia

Valmistusohje:

1. Tee pohjataikina. Sekoita kuivat aineet keskenään. Sulata voi ja lisää maidon kanssa jauhoseokseen. Sekoita taikina tasaiseksi.
2. Kaada taikina voideltuun piirakkavuokaan (Ø 22 cm) ja taputtele jauhotetuin käsin tasaiseksi.
3. Sekoita raejuusto, smetana, muna, sitruunamehu, tilli, suola ja pippuri keskenään. Kaada seos piirakkapohjalle. Paloittele savulohi ja ripottele pinnalle.
4. Paista piirakkaa 225-asteisessa uunissa 25–30 minuuttia, kunnes pohja on kypsä ja täyte hyytynyt ja saanut väriä pintaansa.
5. Koristele piirakka munaviipaleilla, punasipulisilpulla ja tillillä.

Reseptille myönnetään Kultainen ampumamerkki.

Edit: Tein tuosta samasta paketista kokeeksi possuversion: jätin pois tillin ja sitruunamehun (tilalle appelsiinimehua, tuskin tuotakaan ei olisi tarvinnut) ja lohen tilalle ylikypsää savupossun suikaletta. Toimii erittäin hyvin tämäkin ja onnistuu tumpeloltakin!

Edit: Lohipiirakkaa pystyy tekemään pellillisenkin. Tuolloin sopiva resepti on 2 kertaa yllä esitetty. Pellille levitetään leivinpaperi ja piirakka tuunataan sen päälle. Toimii.

Keskiaikaiset ryntäystikkaat

Ennen vanhaan keskiajalla linnoihin hyökättiin miekkojen ja jousien kera. Apuna käytettiin varsin korkeita tikkaita. Puolustajat kaatoivat päälle sitten tulta ja tulikiveä eli kiehuvaa öljyä ja kiviä. Se oli tosi miesten aikaa!

Keskiaika tuli mieleen kun jouduin ongelman eteen: minulla oli reilu kolme metriä korkea muuri valloitettavaksi. Se oli sellainen vihreä... täynnä helvetillisiä piikkejä. Tarkoitus oli särkeä ainakin reilu puoli metriä "vihulaisen" ja itseni välisestä muurista korkeutta! Tikkaat! Ailahti päässäni... mutta millaiset? Tavalliset tikkaat uppoaisivat hankalasti syvälle muuriin, ja toiminta niillä olisi kaikkea muuta kuin tasapainoista ja turvallista. Tosin tulta ja tulikiveä tuskin sataisi päälleni.

Ongelmaksi muodostui muurini leveys. Siis aivan hiivatin leveä muuri. Päätinkin sitten kokeilla aivan toisenlaista ratkaisua. Tein nelipienaiset tikkaat joiden korkeus oli kolme metriä ja toiset kolme leveyttä. Jätin tarkoituksella (ihan totta!) liitokset löysiksi, mutta pitäviksi. Nyt muurin piikikäs pehmeys menetti merkityksen. Kolme ylintä pienaa ottivat vastaan tasaisesti muuria ja pystyosien ei edes tarvinnut osua muurissa sijaitseviin tukiosiin. Löysä tikas muotoutui hyvin muuria vasten ja pääsin hyvälle taisteluetäisyydelle siitä ja jo vain muuri alkoi madaltua, ja "vihulaiset" tunsivat varmasti pelkoa!

Aseiksi valitsin todella jämäkät pensaspihdit, vanhan kaarisahan ja puutarhatöistä tutun pitkävartisen rikkaruohonkitkijän. Ja homma toimii hyvin. Kolmen metrin leveydellä ulottuvuus kasvoi yli viiden metrin, joten muuria oli helppoa madaltaa! En tosin voi sanoa, etteikö hyökkäys olisi ollut fyysisesti vaativaa, ja aiheuttanut jopa pahoja lihasrevähtymiä ja -kramppeja, mutta mitä sitä ei olisi valmis kärsimään taistojen tiellä!


Tarpeen mukaan ideaa saa apinoida!

Kuvassa tikkaat taistelutilanteessa! Kopyraitit ovat rajavartijalla!

Nyt sitten kuuluu kysymys, miten tämä sopii kypisen heppujen blogiin? Vastaus: Kyllä kuuluu... on näet varsin kypsyttävää hommaa!

Kirja: Pentti Haanpää: Korpisotaa - ISBN 951-1-14689-0 Kustannusyhtiö Otava Keuruu 1999

Tarttuipas käteeni viimein tällainen klassikko. Olen vierastanut Haanpäätä sotakirjailijana, mutta tämän lukukokemuksen jälkeen en enää vierasta. Hyllystä mukaan lähti mm. Yhdeksän miehen saappaat, joka tuli tunnetuksi aikoinaan tv-sarjana, mutta pikkuipanathan sitä ei voi muistaa.

Korpisotaa.. ilmestyi heti talvisodan jälkeen 1940. Tuli kirjoituskilpailussa kolmanneksi, mutta aikalaisten mukaan olisi vähintään kakkospaikka kuulunut kirjalle. Kisan voitti liioitteleva ja sodan kuvauksia vääristävä pateettinen kirjallinen julkaisu. Oli miten oli, toden totta Haanpään kirja antaa vielä nykypäivän hepulle mietiskeltävää.

Kuvaus on realistinen sotilaan kaikkine pelkoineen, sitkeyksineen ja selviytymisineen. Kirjassa ei ole päähenkilöä, ei mainita yhtään paikkakuntaa, joukko-osastoa yms. Silti kirja vie mennessään. Sotilaan tie soljuu Haanpään käsissä todella taitavasti. Paikka paikoin teksti on vanhahtavan oloista, mutta näin nykyihmistä se piristää - ainakin itseäni. Kritiikkiä tulee niin sotimista, tappamista, puolustuslaitosta kuin ryssienkin johtoa vastaan. Huomattava on, että Haanpäällä oli varsin myönteinen näkemys 30-luvun Venäjästä, mutta se karisee aikatavalla kirjan edetessä kohti 105 päivän jälkeistä rauhaa. Vaikka kappaleen alussa mainitsinkin, ettei ole päähenkilöä, niin kuitenkin on miehiä, joiden ajatuksen juoksua seuraillaan. Haanpää kunnioittaa tavallista rivisotilasta omalla tavallaan olipa päällä harmaa asepuku tai ruskea.

Kypsien heppujen tapoihin, eikä minunkaan tapoihin kuulu juonikäänteiden paljastelu, ja jotenkin tuntuu, että lukijoilla saattaa olla tietämystä, mitä talvisodassa tapahtui ja miten siinä kävi. Kirja pitää lukea ja muistaa, että Haanpää oli pasifisti, joka kuitenkin antoi oman sotilaan panoksensa niin talvi- ja jatkosodassa. Näinhän teki moni aseistakieltäytyjä sotiemme aikana. Oma isäkin muistaa, miten heidän yksikössään palveli lääkintämiehenä aseeton mies, ja selviytyi ilman asetta loistavasti, ja hänen rohkeutta kunnioitettiin.

Kirjaan on mukaan otettu (kolmas painos) Haanpään omat kirjoittamat muistiinpanot talvisodasta, jotka hän kirjoitti toukokuussa 1940. Yllättäen ne seuraavat lähes yksi yhteen Korpisodan kuvausta. Siitä on romaanin luettua mukava nähdä missä ja miten Pentti Haanpää oli ja miten hänen osuudet ilman nimeä on romaaniin tuotu.

Ja kun tämä ei edes riitä! Vesa Karonen on lisännyt kirjan loppuosaan vaikuttavan yhteenvedon. Ensinnäkin Haanpään talvisotaretkestä ja siitä, miten se istuu todellisiin paikkoihin ja taisteluihin. Lisäksi Karonen analysoi Korpisodan ilmestymisen aikaa ja aikalaiskriitikoita. Se on hyvä osuus kuvaamaan Haanpään etenemistä kirjailijana (Haanpää kirjoitti 30-luvulla "kirjasodan" avanneen Kenttä ja kasarmi teoksen ja joutui huonoon valoon, eikä kustantajia meinannut löytyä..)

Suosittelen kirjaa lämmöllä. Vaikka kirjasta kuultaa läpi sodan mielettömyys ja pasifismi, olen valmis esittämään kirjalle Kultaista ampumamerkkiä. Täytyy nimittäin muistaa sellainen seikka, että osa suomalaisista halusi revanssia talvisodan tiimoilta ja osasta olisi syytä elellä rauhassa. Luulen, että monet nykypasifistit ovat kirjoittaneet sodista kuvauksia, mutta harvat ovat sodassa olleet.

Kultainen ampumamerkki

Elokuva: Zombie hälytystila Lontoossa (2010)

Satuin ajankulukseni katsomaan Netflixistä tuolla typerällä suomenkielisellä nimellä siunatun elokuvan alkuperäisnimeltään Devil's Playground. Tässä tapauksessa täytyy myöntää että nimi on enne tai lähinnä sen nimen typeryys kertoo elokuvan sisällönkin.

Kyseessä on taas yksi variantti klassisesta zombie -teemasta. Tällä kertaa lisäravinne/energialääkekokeilu karkaa käsistä ja muuttaa ensin koeryhmän zombeiksi jotka sitten tartuttavat kaikki puremansa perinteiseen malliin kuten niillä veijareilla on tapana. Seuraa sähläilyä ja säätöä isolla mittakaavalla. Päähenkilöiksi valikoituu ryhmä ihmisiä jotka toimivat koko elokuvan ajan niin päättömästi että ansaitsisivat tulla purruksi ja muutetuksi zombeiksi itsekin. Ja itseasiassa näin tässä onneksi käykin; totaalispoilaamisen välttämiseksi en kerro kuinka moni lopulta selviää jos joku haluaa itseään kiusata katsomalla elokuvan Netfilistä tästä linkistä: https://www.netflix.com/watch/70209161 . Elokuva löytyy Imdb:stä tästä ja laadusta kertoo yhtälailla tuo Imdb:n arvio eli 5,2/10.. Ei ole siis miellyttänyt ei-kypsiäkään heppuja.

Liitän alle vielä trailerin ikäänkuin varoitukseksi niille jotka vielä suunnittelevat haaskaavansa aikaa tämän tekeleen parissa:

Tuntuu siltä että tämä zombiegenre on aikalailla läpikaluttu. Juurikaan uutta ei keksitä ja entisetkin teemat on käyty läpi kaikista mahdollisista näkökulmista. Itse asiassa parhaita käsittelyjä ovat genren alkupään klassiset Romerot (Night of the Living Death, 1968) ja kumppanit: vaikka nykypäivänä erikoisefektit ovat tietysti toista luokkaa niin teeman filosofinen ja henkinen käsittely tuolloin oli tuoretta ja uutta.

Elokuvalle annan arvomerkiksi "Kolmas palkinto - ei mitään" enkä suosittele ajankäyttöä tähän. Säästyneen ajan voi käyttää melkein mihin tahansa muuhun kuin imurointiin tai tiskaukseen; esim. linnunpönttöjä voi rakennella sijaistoimintona.

Muistutukseksi uhkaavan zombivaaran varalle linkitän tässä lopussa vielä pari Kyhepunu -ohjeblogia zombivarautumisia koskien. Meidän kaikkien on syytä ehdottamsti ryhtyä jo varautumaan tuohon ongelmaan joka syttynee hetkenä minä hyvänsä ja onneksi näiltä sivuilta löytyy neuvot tarvittaviin työkaluihin:

• Tuliaseet ja teräaseet elokuvan The Last Day on Mars arvioinnin yhteydessä tässä linkissä.
• Kulmaraudat omana blogitekstinään tässä linkissä.

Mielenkiintoinen havainto on muuten näissä zombi- ja muuten postapokalyptisissa elokuvissa ja tv-sarjoissa että suurin uhka ei tosiasiassa ole ne zombit tms. vaan muut selviytyneet ihmiset. Tosiasiassakin varmaan kävisi siten että todella tiukan paikan tullen ihmisten kyky tehdä yhteistyötä, empatian halu ja altruismi katoavat ja siirrytään moodiin "selvitköön ken voi". Järjestäytyneen yhteiskunnan ja sivistyksen pintakuori on  kuitenkin viime kädessä varsin ohut. Saattaisi siis olla järkevää varautua em. työkalujen lisäksi riittävään suojaan, lämpöön ja ravintoon ja erityisesti  näiden lisäksi kykyyn puolustaa näitä perusresursseja muilta ihmisiltä.

Kirja: Sunzi: Sodankäynnin taito - ISBN 978-951-662-956-1

Sunzin klassikkokirjan on suomentanut ja toimittanut Matti Nojonen. Kyseessä on vieläpä ensimmäinen suoraan kiinan kielestä tehty käännös; aiemmat on tehty jonkun "välikielen" (englanti tms.) kautta. Tuossa on ollut valtava työ ja erittäin suuri osaaminen takana; jo yksinomaan kiinankielisen tekstin lukutaito on erittäin vaativaa ja tässä on vieläpä tulkittu ja tutkittu 2000 vuotta vanhaa teosta.

Sunzin teos on eräs eniten hehkutetuimpia strategista ajattelua käsitteleviä kirjoja koko maailmassa. Sitä on käytetty sekä sodankäynnin että liiketalouden strategian opiskeluun ja suunnitteluun. Nojonen väittää johdannossaan että mm. päämajoitusmestari Aksel Airolla olisi läpi koko jatkosodan ollut yölukemisenaan tämä kyseinen kirja ranskankielisenä laitoksena ja Napoleon olisi kuljettanut sotaretkillään sen ensimmäistä käännöstä, myös ranskankielisenä.

Täytyy myöntää että teoksen arvo ei suoraan avautunut. Ensimmäisellä lukemalla jää vaikutelma itämaisen filosofian hämäräperäisestä ja mystisestä sanojen kääntelystä jonka jokainen voi tulkita haluamallaan tavalla ja jossa yksinkertaisissa lauseissa ja vertauksissa varmaankin piilee suuria viisauksia jos ne vain voisi älytä... Juuri tuossa lieneekin teoksen arvo: siinä on esitetty yksinkertaisia perustotuuksia jotka jokainen lukija voi tulkita oman tilanteensa ja kokemuspohjansa mukaisesti sekä soveltaa ne käytäntöön itse tulkitsemallaan tavalla. Noissa perustotuuksissa lienee oikeastikin viisauden siementä koska jos perustotuudet olisivat virheellisiä niin niiden mukaan sotineet olisi tapettu sukupuuttoon jo tuhat vuotta sitten.

Otetaan tähän yksinkertainen esimerkki:

"Kun vihollinen lähestyy ylittäen vesistön, älä kohtaa vihollista hänen ollessaan vedessä. On edullista iskeä, kun puolet hänen joukoistaan on ylittänyt veden." 

Tämän voi tulkita yksikäsitteiseksi taisteluohjeeksi: todennäköisesti hyökkäys osin maihin nousseeseen ja osin vedessä olevaan vihollisjoukkoon on tehokas koska vedessä olevat viholliset eivät voi kunnolla osallistua taisteluun mutta estävät tehokkaasti maihin nousseiden perääntymisen ja näin aiheutuu epäjärjestys jossa vihollisen on vaikea taistella. Toisaalta tuosta lauseesta voi väännellä vaikka minkälaisia elämänohjeita joissa "vesi" on joku muu käsite (esim. "toimiala", "markkina", "vientimaa" liiketoimintastrategiassa) ja näin löytää itselle sopiva viisaus sovellettavaksi.

Koska kirja on jo 2000 vuotta vanha, on selvää että jotkut konkreettiset neuvot eivät ole enää valideja: liikkumistavat ovat kehittyneet, vihollisiin voidaan vaikuttaa etäältä, yötoiminta onnistuu yhtä hyvin kuin päivätoimintakin, huollon merkitys on entisestäänkin kasvanut kun sodankäynti on muuttunut materiankäsittelyksi jne. Tuostakin syystä kirjan ohjeisiin on suhtauduttava enemmän soveltaen kuin suoranaisina toimintaohjeina.

Nykyisessä maailmantilanteessa yksi Sunzin lause pisti erityisesti silmään: "Mikään valtio ei ole hyötynyt pitkitetystä sodankäynnistä.". Venäjähän käy Ukrainassa "jäädytettyä sotaa" jossa erilaisilla kyber- ja hybridisodankäynnin keinoilla pidetään yllä epämääräistä sotatilaa vaikka varsinaisia konkreettisia taisteluja käydään vain vähän tai ei ollenkaan. Venäjälle tämä sopii hyvin koska se estää Ukrainaa hakeutumasta länsimaiden yhteyteen (EU ja Nato) ja samaan aikaan ylläpitää siellä yhteiskunnallista epäjärjestystä jossa Venäjä voi esiintyä rauhanturvaajana ja hyväntekijänä vaikka se itse asiassa toimiikin juuri päinvastaisissa rooleissa. Täytyy toivoa että Sunzi  olisi tuossakin kohtaa oikeassa ja Venäjä joutuisi jättämään Ukrainan rauhaan kun pitkitetty sodankäynti kävisi sillekin liian raskaaksi mm. pakotteiden ansiosta.

Arvomerkin antaminen tälle kirjalle on erittäin vaativa operaatio. Ensikokemuksen perusteella sen sisällön tulkitsisi liian helposti filosofia-höperehtimiseksi ja arvomerkin antaisi aiheetta alakanttiin. Kirjan legendaarisen maineen sokaisemana olisi toisaalta helppoa antaa liian korkea arviointi ilman aitoa perustetta. Pitkän pähkäilyn jälkeen päädyn Hopeiseen ampumamerkkiin ja jätän tähän vielä tarkastelun varan jos kirja useammalla lukukerralla avautuu maallikollekin.

Elokuva: Batman v Superman: Dawn of Justice 3D (2016)

Kävimpähän katsomassa otsikossa mainitun "elokuvataideteoksen". Ei olisi kannattanut, oli sen verran surkea teelmä. Voisi käyttää jopa nuorisotermiä "VMP" tässä kohtaa.

Batman ja Teräsmies ovat kumpikin omissa genreissään klassikoita ja monella eri tavalla tulkittuja jo aiemminkin. Esimerkiksi Batmanin 60-luvun tv-sarjapätkät ovat suorastaan kepeitä ja humoristisia pläjäyksiä kun taas Batman Begins ja muut tuoreemmat lepakkoelokuvat ovat goottisen synkkiä ja antavat ao. sankarista varsin maanis-depressiivisen kuvan. Tässä elokuvassa heidät laitetaan hyvin keinotekoisella ja teennäisellä juonella ottamaan mittaa toisistaan ja tulema on suorastaan surkea. Koko elokuvan juoni kuullostaa itse asiassa ala-asteikäisen poikaviikarin kehittämältä: "siinähän vois tapella Batman ja Teräsmies keskenään ja taloja särkyis ihan sikana ja sitten siinä vois olla joku semmoinen möykkyhirviö joka ampuu salamoita suustaan ja ne tappelis senkin kanssa ja sitten siinä voisi olla tyyppi jolla olis miekka ja kilpi..." . Poikaviikarin isäpappa (= elokuvan käsikirjoittaja) kuunteli tuon juonitiivistelmän ja teki siihen vain yhden asiallisen korjauksen eli "tyyppi jolla on miekka ja kilpi" on erittäin tiukkaan nahkahaarniskaan puettu hyvännäköinen mimmi.. Juoni tuli tuossa kuvattua ja tappelun lopputulosta en kerro että edes jonkinlainen jännitys säilyy jos joku erehtyy tämän katsomaan; tosin asia jäi sen verran kesken elokuvan lopussakin että tarvittanee tällekkin aivopierulle tekaista vielä jatko-osa tai pari.

Yksi mielenkiintoinen filosofinen pohdiskelu tuossa elokuvassa kyllä oli: Teräsmieshän on niin yli-inhimillinen kyvyiltään että hän halutessaan voisi tuhota koko maapallon tai ryhtyä johtamaan sitä diktaattorina. Kuka ohjaa Teräsmiestä tai on antanut hänelle käsityksen oikeasta ja väärästä, moraalista ja etiikasta, rikoksesta ja siihen suhteutetusta rangaistuksesta jne.? Elokuvasta saa sen käsityksen että Teräsmies olisi saanut moraalikoodinsa kasvatusvanhemmiltaan eli Kansasin Smallvillen Clarkeilta. Onko tuo kasvatusoppi kaikilta osin yksikäsitteisen paras tai edes hyvä? Väittääkö se että amerikkalainen raamattuvyöhykkeen elämäntapa olisi paras mahdollinen kaikille ihmisille koko maapallolla? Elokuvan tylsyydestä kertoo se että ehdin tuotakin sen aikana filosofoimaan.

Liitän tähän alle videona elokuvan trailerin Youtubesta:

En suosittele elokuvaa katsottavaksi ja kirjoitan kongressiedustajalleni jotta hän kieltäisi jatko-osien kehittelemisen tästä aiheesta. Arvomerkiksi annan "Kolmas palkinto - ei mitään" kun huonompaakaan ei ole vielä keksitty - siis arvomerkkiä.