Kirja: Bernard Cornwell: Azincourt - ISBN 978-952-279-117-7

Luin Rajajääkärin suosituksesta tuon otsikon kirjan. Hyvä suositus olikin! Cornwell kirjoittaa kiinnostavasti historiallisesta Azincourtin (tai brittiläisittäin Agincourtin) taistelusta värittäen taustaksi kuvitteellista henkilötarinaa yksittäisestä jousimiehestä, hänen kollegoistaan ja tyttöystävästään/vaimostaan. Enempää en tarinaa spoilaakaan ja kirjan loppuahan ei voikaan spoilata kun taistelun tulos löytyy historiankirjoista. Kirjoitustyylissä Cornwell mielestäni häviää kollegalleen Conn Igguldenille mutta siitä huolimatta hyvää tavaraa tuo kirja on. Pitää perehtyä enemmänkin Cornwellin tuotantoon; ainakin takakannen buffin perusteella aineistoa on syntynyt hyvinkin monesta historiallisesta spektaakkelista.

Azincourtin taistelu itsessään on ollut hyvin merkittävä tapahtuma ja ainakin joidenkin tutkijoiden mielestä Thermopylaihin tai Raatteen tiehen verrattavissa oleva sankaritarina; selkeästi alivoimainen ja heikkokuntoinen punataudin kurittama brittiarmeija murskasi moninverroin suuremman ja todennäköisesti ylimielisen rankalaisarmeijan. Osuutensa tähän oli varmasti tuurilla ja olosuhteilla mutta myöskin sotatekniikalla ja erityisesti kirjan teemana englantilaisella pitkäjousella eli sotajousella ("war-bow").

Pitkäjousi onkin mielenkiintoinen vempele. Ase vaatii ampujalta sekä paljon taitoa että rutkasti voimaa. Jousi pyritään jännittämään äärimittaansa jolloin kiinnityspiste nuolen nokille on ampujan poskella korvan tienoilla ja hän joutuu tähtäämään vinosti nuolen lentolinjaa vasten eli toisin sanoen huomioimaan tähtäyspisteen ja osumapisteen eron joka vielä on luonnollisesti erilainen eri etäisyyksiltä. Voimaa jousi vaatii koska keskiaikaisissa sotajousissa on arvioitu vetovastuksen olleen yleisesti 80 ja 110 paunan välillä, mutta joidenkin säilyneiden mallien vetovastus on jopa 185 paunaa Rautaportin mukaan. Jo 80 paunaa on paljon; omassa taljajousessa vetovastus on 40 paunan luokkaa, sen vielä virittää kevyesti ja sillä pystyy ampumaan helposti n. 100 tähdättyä laukausta yhden harjoittelukerran aikana. Tuplavastus olisikin sitten kysymysmerkki ja tulinopeuden ylläpitäminen (kirjan mukaan harjaantunut jousimies pystyi ampumaan 15 nuolta minuutissa) olisi jo mahdoton tehtävä. Azincourtin 5000:n jousimiehen ampuma 75000 nuolta minuutissa olisi ollut hurja näky nähtäväksi; tosin mieluummin katsottuna englantilaiselta kuin ranskalaiselta puolelta.

Arvomerkki: Kultainen ampumamerkki.

Kirja: Wendy Lower : Hitlerin raivottaret - ISBN 978-952-300-135-0

Tässä teoksessa on tutkittu saksalaisten naisten roolia Toisen maailmansodan aikaisissa rikoksissa. Kirja on laadittu tieteellisen dokumentin muotoon ja noudatteleekin tuota genreä kohtuullisen uskollisesti. Aihe on tuotu esille mm. teoksen takakannen buffissa merkittävästi provosoivammin kuin mitä sisällys sitten lopulta tuo julki eli naisten tekemistä sotarikoksista on vihjailtu dramaattisemmin kuin niitä sitten sisäsivujen käsittelyssä on kuvattu. Syynä tähän lienee 1) tarve saada kirjaa myydyksi ja 2) siitä huolimatta säilyttää ainakin (näennäis)tieteellinen uskottavuus sisällössä.

Kirjassa esitetyistä esimerkkitapauksista löytyy toki raakoja ja pöyristyttäviäkin kuvauksia naisten tekemistä julmuuksista mutta jotenkin tuntuu että materiaalia olisi pitänyt/voinut olla enempäänkin ja myös raadollisempaa. Osasyinä materiaalin vähyyteen ja sen laatuun lienee se että sodan ajalta ei ole säilynyt kirjallisia kuvauksia naisten toiminnasta (ainakaan heidän jotka eivät olleet virallisessa asemassa), sodan jälkeen naisia ei tutkittu sotarikollisina samalla tavoin kuin miehiä ja toisaalta myöhään tapahtunut tutkiminen on johtanut siihen että todistajat ovat jo kuolleet tai ainakin unohtaneet tapahtumat.

Ilmiselvää kuitenkin on että natsisaksan propagandakoneisto on ollut toiminnassaan ehdottoman pätevä: ihmiset on saatu aivopestyä uskomaan täydelliseen bullshittiin jopa siinä määrin että he ovat kyenneet syrjäyttämään inhimilliset tunteet ja empatian toisia "alempia" ihmisiä kohtaan. Naisten osalta tämä vielä korostuu johtuen siitä että naisia pidetään lähtökohtaisesti humaanimpina ja lämpimämpinä kuin miehiä; miesten osalta joukkotuhoon ja kansanmurhaan osallistumista pidetään osin jopa "sisäänrakennettuna" ominaisuutena joka on peritty apinaesi-isiltä.

Kirja on varsin puuduttava luettavaksi tuosta tieteellisestä näkökulmasta johtuen. Puuduttavuutta lisää myös se että siinä käsitellään toistaen samoja esimerkkitapauksia jotka on saatu dokumentoitua, toki näkökulmaa vaihtaen. Tästä seuraa tietynlainen tautologian ongelma eli lukijasta tuntuu että juurihan tämä tapaus käsiteltiin.

Arviona voi todeta: läpiluettava kirja yleissivistyksen vuoksi, pronssinen ampumamerkki.

Kirja: Jaakko Rugojev: Majuri Vallin rykmentti, Osakeyhtiö Kaleva - Oulu - 1988

Otinpahan mielenkiinnosta luettavaksi maanpetturisuomalaisista kertovan kirjan. Kirja on kirjoitettu sydänverellä ja perustuu jatkosodassa Neuvostoliiton puolella taistelleesta osittain suomalaisista sotilaista koostuvasta rykmentistä (126. rykmentti), joita johti suomalainen majuri Valter Valli. Satu on uskomaton kertomus kunniakkaasta, loistavasta puna-armeijan yksiköstä, joka taisteli Karhumäen suunnalla moninkertaista ja täydellisesti aseistautunutta vihollistaan vastaan. Ja vielä oikeastaan lähes ainoana rykmenttinä siellä. Se on sankarisatu, joka nousee Tuntemattoman sotilaan rinnalle...PLÄÄÄÄÄÄHHH!!!!!!!
Kirja on silkkaa neuvosto-venäjän orgastista hölynpölyä. Tuolla lohkolla kirjan mukaan olisi pitänyt olla lähes määrättömästi suomalaistankkeja, jokaisella suomalaisella Suomi-konepistooli ja vielä kuvaukset suomalaisten äärimmäisen brutaaleista tavoista tappaa vankinsa ja hyökkäyksen yhteydessä haavoittuneet sairasteltoista. Törmätäänpä siellä vielä niinkin vanhaan uskomukseen kuin kukuskaan. Jos ette satu tietämään tätä venäläisille niin rakasta termiä, niin kyseessähän on tarkka-ampuja, joka on jälleen kerran kiivennyt kuuseen ja ampuu sieltä (tässä kirjassa usein ohi) isänmaallisen sodan kommunistisankareita. Ja heidät saa ammuttua helposti yhdellä tykinlaukauksella.
Nyt siis puhutaan jatkosodan vuoden 40-42 välisestä ajasta. Venäläiset joukot tekivät innokkaasti ja ansioituneesti koukkauksia hyökkäävien suomalaisten selustaan (koukkaaminen tuli venäläismuotiin vasta vuonna 1944). Tietysti saattaa olla, että suomalaissyntyisellä majurilla oli jokin näkemys koukkaamisesta, mutta, mutta.. Lisäksi miestappiosta huolimatta suomalaiset hyökkäsivät kerta toisensa jälkeen yhä uudelleen venäläisasemia vastaan menettäen näin välillä satojakin sotilaita hyökkäyksen aikana (sotilaita toki kaatui hyökkäysvaiheessa paljon, mutta ne sadat kaatuivat eri puolilla pitkää rintamaa, eikä pelkästään Karhumäen suunnalla). Eteneminenkin Karhumäestä eteenpäin pysähtyi vain ja ainoastaan ansiokkaiden venäläissotilaiden hurjaan vastarintaan (taisi olla Mannerheimilla sormensa pelissä, jos jotain historiasta muistan). Mukavaa oli myös sekin, miten ihanat ja hyvät välit olivat venäläispäällystön ja sotilaiden välillä, ihan samanlaista kuin vänrikki Koskelalla ja konekiväärijoukkueellaan.
Luulen, että petroskoilainen kirjailija Jaakko Rugojev on kirjallaan pyrkinyt pääsemään kommunistien suosioon, ja kirjoittanut kirjaa sitä silmällä pitäen. Hän jopa väittää, että kirjaa varten on luettu suomalaista sotakirjallisuutta ja -historiaa (epäilemättä näin, tuskinpa hän olisi omasta päästään keksinyt satoja kaatuneita suomalaissotilaita, koukkauksia jne, vaan on poiminut kohtaukset suoraan suomalaisista sotakirjoista, vaihtanut kuvauksiin venäläisten tilalle suomalaiset ja päinvastoin).
Suosittelen kirjaa ultraisänmaallisille venäläismielisille Putineille satukirjaksi ennen nukkumaan menoa (tosin heidän kannattaa myös lukaista suomalaisversioitakin..). Ne, joilla vähänkin on järkeä päässään jättävät kirjan väliin ja käyttävät sitä kuten rintamilla oli tapana käyttää vihollisen lentolehtisiä. Itseänikin tässä ajattelen, että hukkaan meni hyvää aikaa, mutta kirjojen lukeminen kannattaa...