Otinpahan mielenkiinnosta luettavaksi maanpetturisuomalaisista kertovan kirjan. Kirja on kirjoitettu sydänverellä ja perustuu jatkosodassa Neuvostoliiton puolella taistelleesta osittain suomalaisista sotilaista koostuvasta rykmentistä (126. rykmentti), joita johti suomalainen majuri Valter Valli. Satu on uskomaton kertomus kunniakkaasta, loistavasta puna-armeijan yksiköstä, joka taisteli Karhumäen suunnalla moninkertaista ja täydellisesti aseistautunutta vihollistaan vastaan. Ja vielä oikeastaan lähes ainoana rykmenttinä siellä. Se on sankarisatu, joka nousee Tuntemattoman sotilaan rinnalle...PLÄÄÄÄÄÄHHH!!!!!!!
Kirja on silkkaa neuvosto-venäjän orgastista hölynpölyä. Tuolla lohkolla kirjan mukaan olisi pitänyt olla lähes määrättömästi suomalaistankkeja, jokaisella suomalaisella Suomi-konepistooli ja vielä kuvaukset suomalaisten äärimmäisen brutaaleista tavoista tappaa vankinsa ja hyökkäyksen yhteydessä haavoittuneet sairasteltoista. Törmätäänpä siellä vielä niinkin vanhaan uskomukseen kuin kukuskaan. Jos ette satu tietämään tätä venäläisille niin rakasta termiä, niin kyseessähän on tarkka-ampuja, joka on jälleen kerran kiivennyt kuuseen ja ampuu sieltä (tässä kirjassa usein ohi) isänmaallisen sodan kommunistisankareita. Ja heidät saa ammuttua helposti yhdellä tykinlaukauksella.
Nyt siis puhutaan jatkosodan vuoden 40-42 välisestä ajasta. Venäläiset joukot tekivät innokkaasti ja ansioituneesti koukkauksia hyökkäävien suomalaisten selustaan (koukkaaminen tuli venäläismuotiin vasta vuonna 1944). Tietysti saattaa olla, että suomalaissyntyisellä majurilla oli jokin näkemys koukkaamisesta, mutta, mutta.. Lisäksi miestappiosta huolimatta suomalaiset hyökkäsivät kerta toisensa jälkeen yhä uudelleen venäläisasemia vastaan menettäen näin välillä satojakin sotilaita hyökkäyksen aikana (sotilaita toki kaatui hyökkäysvaiheessa paljon, mutta ne sadat kaatuivat eri puolilla pitkää rintamaa, eikä pelkästään Karhumäen suunnalla). Eteneminenkin Karhumäestä eteenpäin pysähtyi vain ja ainoastaan ansiokkaiden venäläissotilaiden hurjaan vastarintaan (taisi olla Mannerheimilla sormensa pelissä, jos jotain historiasta muistan). Mukavaa oli myös sekin, miten ihanat ja hyvät välit olivat venäläispäällystön ja sotilaiden välillä, ihan samanlaista kuin vänrikki Koskelalla ja konekiväärijoukkueellaan.
Luulen, että petroskoilainen kirjailija Jaakko Rugojev on kirjallaan pyrkinyt pääsemään kommunistien suosioon, ja kirjoittanut kirjaa sitä silmällä pitäen. Hän jopa väittää, että kirjaa varten on luettu suomalaista sotakirjallisuutta ja -historiaa (epäilemättä näin, tuskinpa hän olisi omasta päästään keksinyt satoja kaatuneita suomalaissotilaita, koukkauksia jne, vaan on poiminut kohtaukset suoraan suomalaisista sotakirjoista, vaihtanut kuvauksiin venäläisten tilalle suomalaiset ja päinvastoin).
Suosittelen kirjaa ultraisänmaallisille venäläismielisille Putineille satukirjaksi ennen nukkumaan menoa (tosin heidän kannattaa myös lukaista suomalaisversioitakin..). Ne, joilla vähänkin on järkeä päässään jättävät kirjan väliin ja käyttävät sitä kuten rintamilla oli tapana käyttää vihollisen lentolehtisiä. Itseänikin tässä ajattelen, että hukkaan meni hyvää aikaa, mutta kirjojen lukeminen kannattaa...
Rajavartijan neuvosta huolimatta lueskelin tämän "taideteoksen" läpi. Täytyy sanoa että harvinaislaatuisen surkeaa p..aa tuo oli! Teoksessa oli kaksi todellisuuspohjaista asiaa eli ensinnäkin venäläiset olivat kovia kaivautumaan (kun liike pysähtyy niin toveri lähtee kohti maan keskipistettä) ja vodka heille kelpasi. Muu olikin sitten aika lailla huuhaata ja alkeellista propagandaa. Mm. klassinen käkikin siellä tapettiin eli suomalainen tarkka-ampuja pudotettiin puusta... Tuohan oli yleinen neukkuluulo jolla ei kuitenkaan ollut mitään todellisuuspohjaa. Tarkka-ampuja ei ole niin tyhmä että nousisi puuhun tapettavaksi.
VastaaPoistaHuvittaviakin piirteitä tuolla on; mm. kohtaus jossa kerrottiin että "Todisteena rykmenttimme sotilaiden suuresta patrioitismista oli epäilemättä puolueen jäsenmäärän voimakas kasvu sodan alussa. Niin rivisotilaat kuin komentajatkin halusivat mennä kommunisteina taisteluun." Heh.. kuinkahan moni enää haluaa moista elämänvaihetta muistella kun koko kommunismi on kuollut ja haudattu.
Kirjan puolustukseksi pitää sanoa että se on kirjoitettu 1960 -luvulla jolloin puna-armeijan arvostelu olisi tiennyt aika varmaa Siperianretkeä. Näin ollen sekä "kirjailija" Rugojev että hänen haastattelemansa "veteraanit" ovat muistelleet varman päälle ja itse-sensuroineet kriitikin pois tarinoistaan.
Vaikeinta kuitenkin on ymmärtää että kuinka suomalaissyntyiset ihmiset voivat olla näin pahoin harhaanjohdettuja kuin tarinan punasuomalaiset? Olisi heidän älynneen jo systeemin juonet siinä vaiheessa kun Stalinin puhdistukset harvensivat rivejä. Näinhän meinasi käydä Vallillekin mutta sota pelasti: Josif -setä tajusi että muutama suomea osaava lienee kuitenkin syytä jättää eloon myöhemmin tapettavaksi...
Venäläisille ominainen piirre on muuten tuo vahvan diktaattorin kaipuu: ennen oli tsaari, sitten tuli Stalin, nyt on Putin... Ilmeisesti Venäjän kansa on geneettisesti luotu maaorjan asemaan eikä se kykene demokraattisesti toimimaan. Toisaalta ao. kansalle ei tuota demokratian vaihtoehtoa ole koskaan tarjottukaan.
Meni melkein politiikan puolelle. Sen verran kuitenkin otti kaaliin tuo teos että piti vähän paineita purkaa.
Rugoleville ei mitään ampumamerkkejä myönnetä! Pärjätköön kultaisen samovaarin mitalilla tai vastaavalla joka tällaisestä leperryksestä on varmaankin Neukkulassa myönnetty.