sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Elokuva: Olympos on valloitettu (2013)

Netflixistä löytyy terroristit vastaan Ameriikka -genreen kuuluva teos Olympos on valloitettu. Olympoksella ei tarkoiteta tässä tapauksessa vuorta Kreikassa vaan kyseessä on Valkoinen talo Ameriikan Yhdys-Valloissa eli U.S. ja A:ssa. Liekö oikeasti ao. paikan koodinimi; epäillä sopii. Elokuva löytyy Netflixistä tästä linkistä.

Juoni menee tiivistettynä suurinpiirtein siten että Pohjois-Koreaan päin kallellaan oleva terroristiryhmä on ujuttautunut Etelä-Korealaisten diplomaattien ryhmään ja pääsee näin Valkoiseen taloon. Operaation tueksi terroristit tekevät ilmahyökkäyksen Herculeksella (joka on varustettu revolveritykeillä kuten Spooky) ja maahyökkäyksen Valkoisen talon ulkopuolelta. Presidentti ja kumppanit pakenevat bunkkeriin mutta ne terroristin retaleethan ovat siellä mukana ja ryhtyvät ärhentelemään ja tappamaan panttivankeja. Kaiken muun riesan lisäksi amerikkalaiset ovat suuressa viisaudessaan rakentaneet Kerberos -nimisen systeemin jonka tehtävänä on tiukan paikan tullen estää heidän omien ydinaseidensa laukaiseminen. Ja tuo estäminen tapahtuu räjäyttämällä ao. aseet siilossaan jolloin koko Ameriikka muuttuu ydinkoealueeksi... Wtf? Olisi kannattanut ehkä hieman pidemmälle miettiä asiaa. Kerberos -koodeja on kolme: puolustusministerillä, armeijan komentajalla ja presidentillä. Kaikki nuo kolme ovat siellä bunkkerissa, presidentti käskee hentomielisyydessään kahta näistä antamaan koodin ja kolmas onkin niin heikko että terroristit arvaavat sen. Tiukka paikka siis on ja kakka osuu tuulettimeen pahemman kerran.

Onneksi taloon on jäänyt agentti Mike Banning joka tappaa talossa ja puutarhassa kuten kunnollinen hyönteismyrkky. Kaveri on Steven Seagalin ja John McClanen risteytys: konnien niskat naksahtelevat ikävästi rusahtaen sijoiltaan mutta sankari ottaa samalla itse osumaa Die Hardin tyyliin.

Elokuva sisältää erittäin suuren määrän kliseitä ja arvattavissa olevia juonenkäänteitä kuten amerikkalaisen petturin katumus ja suuri lopputaistelu pääkonnan kanssa. Amerikkalaista paatostakin on tarjolla Tähtilipun tuhoamisineen ja kannustavine loppupuheineen. Ei mikään varsinainen suurelokuva siis.

Oikeassa tilanteessa ei toimittaisi kuten elokuvassa: presidentti uhrattaisiin. Jostain syystä piakkoin Trumpin ollessa vallassa ei suuresti harmittaisikaan: näyttelijäpresidentit ovat sympaattisia tyyppejä mutta Trumppi ei. Ja tämä ei ollut mikään poliittinen kannanotto vaan ihan yleinen pelleilyn vastalause.

Mielenkiintoisin osa tuossa elokuvassa on itse Valkoinen talo joka on varsin tunnettu rakennus. Elokuvan mukaan talo sisältää suuren määrän erilaisia turvajärjestelyjä ja turvatiloja ja näin varmaan on käytännössäkin. Tuskinpa kuitenkaan turvajärjestelyt ovat oikeasti elokuvassa esitetyt.

Annan sen verran armon käydä oikeudesta että myönnän tälle Pronssisen ampumamerkin. Välillä käväisi kolmas palkintokin mielessä mutta sitä on viime aikoina tullut niin paljon jaettua että menkööt nyt kertaluokkaa parempi.

Alla vielä traileri Youtubesta:


tiistai 13. joulukuuta 2016

Minisarja: Einsatzgruppen: The Nazi Death Squads (2009)

Tässä taas yksi Netflix -löytö tutkailtavaksi. Kyseessä on neliosainen minisarja Natsi-Saksan Einsatzgruppe ("Toimintaryhmä") yksiköistä (lyhenne jatkossa EG). Sarja löytyy Netflixistä tästä linkistä. EG-yksiköistä löytyy syventävä artikkeli tästä Wikipedian linkistä.

EG:t olivat Saksan turvallisuuspoliisin RSHA:n perustamia erikoisyksikköjä (neljä kappaletta A-D) joiden tehtävänä oli seurata taistelevia joukkoja erityisesti itärintamalla ja "siivota" näiden jäljiltä kaikki epämieluisat henkilöt. Näihin kuuluivat tietysti juutalaiset mutta lisäksi mustalaiset, vammaiset, kommunisteiksi tunnistetut ja muutoin vain epämieluisat ainekset. Pääpaino oli kuitenkin juutalaisten hävittämisestä ja tärkeimpänä tavoitteena oli saada Euroopasta "Judenfrei".

Sarjassa on dokumentaarisesti seurattu EG:den toimintaa neljänä ajanjaksona kesä-elokuu 1941, syys-joulukuu 1941, 1942-1943 ja 1943-1947. Sarjan edetessä käy hyvin ilmi kuinka pienimuotoisena puuhasteluna alkanut joukkomurha saatiin täyteen käyntiin ja ammattimaiseksi toiminnaksi saksalaisella tehokkuudella. Viimeisessä jaksossa kerrotaan lopun ajoista Saksan tappion ollessa jo ilmeinen ja lopulta jälkiselvittelyistä sodan päätyttyä.

Merkillepantavaa sarjassa on kuinka Liettuassa, Latviassa, Ukrainassa, Unkarissa, Puolassa ja Romaniassa paikalliset ihmiset olivat hyvinkin innokkaita osallistumaan juutalaisten vainoamiseen. Taustalla oli vanha antisemitististinen perintö. Juutalaisia pidettiin sarjan mukaan "bolsevismimyönteisyyden" vuoksi myös  syypäänä Neuvostoliiton syntymiseen ja tätä kautta olojen kurjistumiseen neuvostovallan alla. Taustalla saattoi olla myös vanhojen kalavelkojen maksamista tai vain halu ryöstää juutalaisten omaisuutta. Mukana toiminnassa oli useimmiten myös em. maiden poliisi- ja puolustusvoimat.

Sarjan mukaan joukkomurhaaminen oli niin raakaa toimintaa että jopa ammattimaiset natsit kokivat hermoromahduksia ja masennuksia. Himmler huolestui näistä psykologisista ongelmista jonka vuoksi kehitettiin tehokkaampia ja "humaanimpia" (siis teloittajille, ei uhreille) menetelmiä juutalaisten surmaamiseksi ampumisen sijaan.

Kun Saksan tappio alkoi vaikuttaa ilmeiseltä, perustettiin Sonderkommando 1005 hävittämään todisteet joukkomurhista. Ruumiit kaivettiin esille joukkohaudoista, poltettiin ja jauhettiin. Juutalaiset vangit tekivät kaivutyön minkä jälkeen myös heidät tapettiin ja ruumiit poltettiin koska todistajia ei haluttu jättää eloon. Suurin osa työstä tehtiin Neuvostoliiton alueella mutta myös mm. Serbiassa. Saksalaisella täsmällisyydellä sodan alkuvaiheessa tehdyt joukkohaudat oli dokumentoitu niin hyvin että "jälkihoito" pystyttiin tekemään.

Sarja on perusjuoksultaan hidastempoinen. Se muodostuu tarinankerronnan ohessa silminnäkijöiden, selvinneiden uhrien ja joukkomurhaan osallistuneiden haastatteluista. Kuvamateriaalina on haastattelujen lisäksi käyntejä tapahtumapaikoilla nykyaikana ja aitoa saksalaisten kuvaamaan aineistoa itse tapahtumista. Jälkimmäinen materiaali on varsin raakaa ja jopa pöyristyttävää. Aika hämmästyttävää on että aineistoa on säilynyt nykypäivään; natsit pyrkivät tuhoamaan kaikki todisteet kun tuhatvuotisen valtakunnan jääminen hieman odotettua lyhytikäisemmäksi alkoi olla ilmiselvää. Todennäköisesti saksalaisen luonteen pedanttisuuden tuntien kuvamateriaalia oli ehditty tuottaa, varastoida ja arkistoida niin paljon että kaikkea ei yksinkertaisesti ehditty hävittää.

Viimeisessä jaksossa käytiin läpi EG -ryhmien jäsenten kohtelu sodanjälkeen. Kohtelu oli hyvin lepsua: heti sodan jälkeen muutamia tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin mutta suurimmalle osalle annettiin elinkautisia vankeustuomioita ja heidät vieläpä pian armahdettiin näistäkin. Perusteluna toiminnalle sarjassa esitettiin että Länsi-Saksaan tarvittiin osaavaa poliisi- ja sotilashenkilöstöä vastapainoksi Itä-Saksan oletetulle ja pelätylle invaasiopyrkimykselle. Tämä siis länsipuolella. Itäpuolen menettelystä ei sarjassa lähemmin kerrottu mutta voidaan olettaa että se ei ollut Neuvostokäytännöt tuntien yhtä lempeää.

Sarja on mielenkiintoinen katsottava erityisesti tuon alkuperäismateriaalin vuoksi. Annan tälle arvomerkiksi "Hopeinen ampumamerkki".



sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Elokuva: Spectral (2016)

Katsoin Netflixistä tämän teoksen. Kyseessä on ns. Netflix -original eli kyseisen yhtiön omaa tuotantoa edustava elokuva. Näissä on ollut muutamia varsin hyviäkin teoksia (esim. Black Mirror -sarja) mutta tässä kohtaa ei onnistunut.

Elokuvan juonena on joskus lähitulevaisuudessa Moldoviassa käynnissä oleva sisällissota johon (yllätys,yllätys!) amerikkalaiset ovat sekaantuneet. Jenkeillä on käytössään hi-tech silmikot joissa näkyy outoja valoilmiöitä. Silmikon keksijä lähetetään tutkimaan ongelmaa ja tämä sankari-insinööri(!) muutaman juonenkäänteen jälkeen keksiikin että kyseessä on mystisen Keskushallinnon kehittämä sodankäyntikeino joka pohjautuu Bosen-Einsteinin kondensaattiin. Näin on saatu näppärästi näennäistieteellisyyttä ujutettua elokuvaan mukaan.

Pakko on sanoa että tässä on kyllä tehty pelkkää sisällöntuotantoa. Elokuvan juoni on olematon, henkilöhahmot ohuita, sanomaa ei ole, erikoistehosteet ovat kökköjä ja musiikki huonoa.. Jos hyvää pitää aiheesta hakea niin se on kesto eli vain 108 minuuttia. Pitempään ei tätä soopaa olisi kestänytkään.

Elokuva löytyy Netflixistä tällä linkillä: https://www.netflix.com/watch/80098200 . Jos nyt joku välttämättä tahtoo itseään kiusata tuon katsomisella.

Alla vielä traileri Youtubesta:


Ylläolevasta arviosta voi ehkä jopa arvatakin että tälle tulee arvomerkiksi "Kolmas palkinto - ei mitään".

lauantai 10. joulukuuta 2016

Kirja: Mannerheim: Kirjeitä seitsemän vuosikymmenen ajalta - ISBN 951-1-07440

Sain tämän kirjan lahjoituksena joten en voinut välttyä sen lukemiselta. Lahjoittaja tuskin tarkoitti pahaa lahjoitusta tehdessään mutta parempaankin olisi lukuoperaation vaatiman ajan voinut käyttää.

Kyseessä on Stig Jägerskiöld -nimisen oikeustieteen professorin ja historioitsijan laatima kokoelma Mannerheimin kirjoittamista kirjeistä vuosilta 1881-1951. Jägerskiöld on kirjoittanut Mannerheimin elämäkertakokoelman josta ainakin osa näistä kirjeistä on irrotettu.Kirjeet on suomennettu ruotsin- ja ranskankielisistä alkuperäiskirjeistä.

Ensi alkuun tunsin lievää uteliaisuutta kirjaa kohtaan. Arvelin että kirjeistä voisi saada valaistusta Marskin siviilipersoonaan ja toisaalta että niissä olisi tuotu esiin hänen henkilökohtaisia tuntojaan maailmanpolitiikasta ja sen näkyvistä hahmoista. Pettymys oli paha. Lieköhän kirjeet tarkoituksella valittu siten että niissä pääsääntöisesti käsiteltiin Marskin ja hänen sukulaistensa terveydentilaa, matkoja tai lukemiaan kirjoja tai lehtikirjoituksia? Joka tapauksessa sisältö oli pliisu ja mitäänsanomaton. Jägerskiöld ei ole edes vaivautunut taustoittamaan kirjeitä millään tavoin; kunkin kirjeen asettaminen ajalliseen ja maantieteelliseen viitekehykseen olisi jo pelkästään lisännyt kirjan arvoa merkittävästi.

Selväksi kirjeistä tuli oikeastaan ainoastaan se että M halveksi Hitleriä ja vihasi bolsevikkejä mutta arvosti ja ihaili Venäjää ja sen viimeistä tsaaria. Tietty ristiriita on jälkimmäisessä havaittavissa mutta taustalla on varmaankin ollut henkilökohtainen katkeruus vallankumouksesta joka pilasi hänen sotilasuransa Venäjän armeijassa ja toisaalta myös elitistisen aristokraattielämän. Näistäkin "havainnoista" on hyvä todeta että ne olivat kyllä jo tiedossa ennen tämän kyseisen teoksen lukemista.

Kirja vaikuttaa väkipakolla kyhätyltä "rahat-pois-roistoilta-huijareiden-taskuun" -tyyppiseltä tekeleeltä ja se vertautuu varsin hyvin toiseen vastaavaan Kyhepunussa arvioituun teokseen eli Antti Tuurin lipsahdukseen nimeltä "Mannerheim-ristin ritarit" (linkki arvosteluun löytyy tästä). Tuurin tekeleelle olin antanut (ja ihan syystä) Kolmannen palkinnon - ei mitään ja sen kummempaa tämäkään ei ansaitse. En suosittele ajanhaaskausta tämän teoksen lukemiseen.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Leave no man behind - Soviet style

The photo archive of Finnish Military forces has published a very interesting photo collection in web address http://sa-kuva.fi/ . The collection is open and free to browse in the net and the pictures can be published under open source licensing  as long as the source is referenced ("SA-kuva").

One picture worth of publishing is a photo taken at Seesjärvi, Karelia on 1942. In the picture one can see the soviet version of theme "Leave no man behind". In Finnish the phrase ("Kaveria ei jätetä") means that wounded or dead co-fighter was always saved from the frontier to the hospital or the cemetery of hometown. In the soviet version the co-fighter is shot and eaten ergo he is carried with inside one's stomach...

The photo below. The recognized parts of victims corpse are colored.

A soviet solder, originally Ukrianian, slaughtered and eaten by his co-fighters. Seesjärvi, Karelia, 1942.


The original narration from SA -kuva archive translated in English is following :

"A man savaged by a soviet patrol. The two other members of the patrol agreed to murder the third one in order to eat him after that. Murder was committed by shooting the victim while he was shaving. A Finnish patrol catched the soviets in act while they were cooking. In the picture one can see the brutal action. From left the foot (cut from ankle), then other palm, head, hip bones behind the head, other foot, thorax, the skin hanging from the tree. One of the other murderers was Finnish communist who told that the meat was particularly tasty. Seesjärvi  1942.11.06"
Source: SA-kuva.

The soviet patrol included in the beginning two Ukrainian (then part of Soviet Russia) solders and two Finnish defector, probably communists. The patrol was stuck behind the Finnish battlefront. They hided two months there while the both Ukrainian were killed and eaten. Thus, already then people of Ukrainian have suffered even in Finland although the was no argue between Ukrainian and Finland... The geopolitical position of Ukrainian is even more difficult than the position of Finland and they suffer it also in the present days. All sympathy to them!

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Elokuva: Stalingrad (2013)

Netflixiin (linkki tässä) on lisätty venäläinen elokuva joka kertoo nimensä mukaisesti Stalingradin (nyk. Volgograd) taistelusta. Taustajuonena on muutaman sotilaan joutuminen taloon joka on solmukohtana Volgan ylittämistä varten. Sotilaiden on pidettävä talo saksalaisia vastaan. Rähinähän siitä tulee tietysti... Tarinaa taustoitetaan saksalaisten puolella jossa sielläkin on perinteiseen tapaan hyvä natsi - tosin vain yksi ja sekin vain puolihyvä. Ja osana tuota taustoitusta on myös siviilien elämän seuraaminen taistelujen keskellä. Stalingradissahan asui koko taistelujen ajan suuri määrä siviilejä molempien osapuolten hallinnoimilla alueilla eikä elämä varmasti oikeasti ollut helppoa.

Juoni on siis varsin perinteinen ja aika tyypillinen venäläisille elokuville. Samoin on tarinan synkkämielisyys; jostain syystä venäläistä kansanluonnetta kiehtoo jatkuva surkeus ja melankolia. Taitaa tosin olla yhteistä meille kaikille slaaveille.. Toisaalta eihän sotaelokuva tietenkään mikään komedia voi ollakaan varsinkin kun niiden pitää nykymaailmassa olla jopa Venäjällä sodanvastaisia eli synkkiä.

Taistelukohtausten laatu sen sijaan vastaa hyvää länsimaista tasoa. Elokuvaan on panostettukin satoja miljoonia ruplia ja se näkyy: tietokonegrafiikka on hyvin aidon näköistä, pyrotekniikka toimii ja joukkokohtauksissa on selvästi enemmän väkeä kuin Kummelisketsissä... Alla näin sivujuonteena ja kevennyksenä Youtubesta kyseinen pätkä (Luomisen tuskaa - Hakosen lista):



Jossain määrin tehosteissa kiusaa ylenpalttinen hidastusten käyttö. Ennen vanhaan syynä olisi arvellut olevan venäläisen elokuvakameran mutta tällä kertaa kyseessä lienee ylenpalttinen taiteellisuuden tavoittelu. Väkivalta hidastettuna on tarkka taiteenlaji eikä venäläisistä ole Sam Peckinpahille tai Quentin Tarantinolle siinä kilpailijaksi.

Tarinasta paistaa selvästi läpi putinilainen hapatus jonka mukaan venäläiset ovat jaloa sankarikansaa ja saksalaiset (= EU) roistoväkeä jotka ilkeyttään kiusaavat hyviä venäläisiä. Sanoma menee varmasti läpi Venäjällä mutta länsimaissa se vaikuttaa jossain määrin kornilta trullipropagandalta. Toisaalta on hyvä huomata se toinenkin puoli: eivät amerikkalaisetkaan ole missään määrin viattomia oman hapatuksensa markkinoinnissa. Ehkä kuitenkin valitsen mieluummin sen amerikkalaisen version.

Alla Youtubesta löytyvä elokuvan traileri:


Erikoistehosteiden laadun vuoksi annan elokuvalle arvomerkiksi Pronssisen ampumamerkin. Muutoin olisi kolmatta palkintoa - "ei mitään" pukannut.

torstai 29. syyskuuta 2016

Kirja: Niilo Lauttamus: Hävittäjä-ässä - ISBN 951-20-3385-2

Viittasin tähän kirjaan kun kommentoin Rajajääkärin arviointia Niilo Lauttamuksen useammasta teoksesta. Luin kirjan joskus teini-ikäisenä suurin piirtein ennen sotaa (siis Vapaus-) ja silloin tuo teos teki suuren vaikutuksen.

Kirja kertoo Toivo Kuikka -nimisen hävittäjälentäjän tarinan alkaen Talvisodasta ja päätyen Lapin sodan alkuun. Kuikka menestyy hävittäjälentäjänä, ylennetään lentomestariksi ja hänelle myönnetään Mannerheimin risti. Samaan aikaan hän on kuitenkin auktoriteettien vastainen jermu klassiseen tyyliin jossa riittävän suurelle sankarille annetaan kaikki toljailut ja käskyjen rikkomiset anteeksi.

Näin aikuisiällä on pakko myöntää että aika kultasi muistot tässäkin. Lauttamus on sinällään pätevä kirjailija ja sotagenren spesialisti mutta ilmasodasta hänellä ei ole omakohtaista kokemusta eikä riittävästi tietoa. Erityisesti tämä käy ilmi ilmataistelukohtausten kuvauksista. Kerronta on hyvin pintapuolista ja ylimalkaista jos verrataan alan ammattilaisiin ja itsekin taistelulentäjiin kuten Joppe Karhuseen, Martin Caidiniin tai Saburo Sakaihin. Lauttamus todennäköisesti itsekin tiedosti osaamattomuutensa ja tästä syystä kirja kertookin enemmän ei-ilmailullisista tapahtumista.

Hävittäjä-ässässä Lauttamus tuo esille yleensä sodankäynnin ja erityisesti hävittäjälentäjän henkiset paineet. Paineet ovat ymmärrettäviä: hävittäjälentäjä on joka lennolla altis nopealle kuolemalle pienenkin herpaantumisen tai havannointivirheen vuoksi. Lentäminen itsessäänkin on ollut noina aikoina vaarallinen laji ja viholliset eivät sitä ainakaan helpota. Venäläisillä oli vielä aina moninkertainen ylivoima ilmataisteluissa joten hermoja tarvittiin.

Lauttamuksen hävittäjä-ässä purkaa noita paineita juopottelemalla ankarasti kaikkina vapaa-ajanhetkinään. Juopotteluun liittyvä jermuilu on hyvin samantyylistä kuin toisaalla Kyhepunussa mainituissa teoksissa ja tietyssä määrin voidaan puhua jopa Lauttamuksen maneerista tässä kohtaa. Tietynlainen "hyvän humalan" kuvaaminen kuuluu hänen perusvalikoimaansa samaan tyyliin kuin Veikko Huovisella tai Arto Paasilinnalla.

Tämä teos asettuu häntäpäähän Lauttamuksen nyt lukemassani tuotannossa ja siitä syystä myönnän vain Pronssisen arvomerkin.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Kenttämuonaa: Minikukkoset

Luokittelen tämän reseptin kenttämuonaksi vaikka valmistukseen uuni tarvitaankin. Minikukkoset soveltuvat matka- ja kenttämuonaksi kun ne etukäteen kasarmioloissa valmistetaan. Sain reseptin eräältä puolitutulta joka oli sen metsästysreissullaan kuullut ja tuotoksiakin maistanut.

Minikukkoset ovat pieniä kalakukkoja jotka on valmistettu kaupasta saatavista aineksista. Taikinaa ei siis tarvitse tehdä.

Tarvikkeet:
  • Ruispala -leipiä, neliskanttiset parhaita
  • Voita
  • Sipulia
  • Muikkuja, n. 500 g riittää 12 kpl:een ruispalapaketille. Riippuu tosin muikun koosta.
  • Porsaan file- tai savupekonisuikaleet, suikale / leipä
  • Suolaa
  • Leivinpaperia
  • Alumiinifoliota
Valmistus:

1. Muikut perataan ja niiltä poistetaan päät ja pyrstöt.
2. Sipuli sämpätään pieneksi silpuksi.
3. Leivät voidellaan voilla ja sipulisilppua levitetään alemmalle puolikkaalle.


4. Laitetaan leivälle 4-6 muikkua muikun koosta riippuen. Ripautetaan suolaa päälle.



5. Muikkujen päälle laitetaan porsaanfile- tai savupekonisuikale.


6. Kansi päälle.


7. Laitetaan leipä voipaperipalaselle ja kääritään se papereineen alumiinifolioon. Yksi kerros riittää mutta varmistetaan ettei paketti vuoda. Alla valmis paketti.


8. Paistetaan paketit uunipellillä 180 asteisessa uunissa 45 minuuttia.
9. Kukkoset syödään käsin suoraan paketeista taistelualueella.

Kokeilin myös versiota jossa oli valmiiksi maustettua savumuikkua tölkistä. Toimii jos ei raakaa muikkua ole saatavilla. Tällöin ei suolaa kannata enää lisätä muikuille.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Elokuva :Into the White (2012)

Tämä Netflixistä (linkki tässä) löytyvä norjalainen elokuva kertoo saksalaisista ja englantilaisista lentäjistä jotka toisen maailmansodan aikana syöksyvät maahan Norjan tuntureilla ja hakevat suojaa samasta tunturimökistä. Tuo riittänee juonenkuvauksesta jotta koko katsomisen halua ei viedä. Elokuvan väitetään pohjautuvan tositapahtumiin joka käy ilmi lopputeksteissä joissa kerrotaan päähenkilöiden kohtaloista elokuvan tapahtumien jälkeen.

Elokuva jatkaa samaa norjalaisten elokuvien tyylisuuntaa ja kerrontatapaa kuin toisaalla Kyhepunussa arvostellut Raskas Vesi ja Max Manus : toiminta on verkkaista, dialogi lähestulkoon Kaurismäkeläistä mutta kohtauksissa käytetyt maisemat huikaisevan hienoja. Selvästi Norja haluaa tuoda elokuvienkin kautta esille omaa vahvuuttaan eli upeaa tunturi- ja vuoristomaisemaa.

Elokuvan kerronnassa on havaittavissa (todennäköisesti sattumanvaraista) yhteyttä myös myöhemmin ilmestyneeseen Hateful Eightiin (arvio Kyhepunussa tässä) mutta Tarantinon osaamisen taso erottuu kyllä niin selkeästi että elokuvien vertailu keskenään ei ole mielekästä. Molemmissa elokuvissa ryhmä ihmisiä on jumissa lumimyrskyssä ja tilanne alkaa jännittymään kulminaatiopistettä kohti. Tarantinon kulminaatiopisteen laukaiseminen on kertaluokkaa jännittävämpi ja myös kertaluokkaa verisempi kuin Into the Whitessä.

Mökki on kyllä hienossa paikassa;kelpaisi Williellekin erämajaksi. Aika huteraa valmistetta tosin eli vaatisi remonttia: ohutta lautaa ja ei eristeitä. Detaljina on hyvä huomata mökin varusteena oleva Jötulin kamiina jota löytyy usein myös Suomen Lapin erämajoista. On muuten erittäin toimiva ja kätevä laite joka lämmittää hetkessä mökin asuttavaan kuntoon:

Jotul -kamiina.


Yhteistä tuon Raskas Vesi -minisarjan kanssa on muiden elementtien lisäksi ruoan loppuminen ja jäkäläkeiton syöminen hätätilassa. Ei ole tullut moista keitosta maistettua eivätkä elokuvien esitykset tähän kannustakaan; ainakin maha on kuralla ao. gourmet-nautinnon jälkeen. Hätätapauksessa kuitenkin tuollakin mahaansa täyttelisi ennen kuin nälkäänsä näkisi.

Elokuvassa näytetään norjalainen armeijan tukikohta jota ihmettelin. Tuon osalta täytyy myöntää että sivistyksessä on ollut aukko: kuvittelin Norjan antautuneen kokonaan ja välittömästi mutta näinhän asia ei mennyt ja elokuvan tapahtuma-aikaan (27.4.1940) norjalaiset kävivät vielä systemaattista ja järjestäytynyttä sotaa saksalaisia vastaan. Taustatietoa taistelusta Norjasta löytyy tästä wikipedia-artikkelista: https://fi.wikipedia.org/wiki/Taistelu_Norjasta .

Alla on vielä Youtubesta löytyvä elokuvan traileri:



Arvomerkiksi elokuvalle annan hyvästä yrityksestä Pronssisen ampumamerkin.



maanantai 22. elokuuta 2016

Kirja: Gaius Julius Caesar: Gallian sota - ISBN 951-23-2445-8

Caesar kirjoitti kirjansa vuonna 51 eaa ja allekirjoittanut luki sen tänä vuonna lomareissullaan. Kirja kertoo Caesarin toimista nykyisen Ranskan, Belgian , Alankomaiden ja Sveitsin alueilla. Lopputuloksella eli Gallian rauhoittamisella Rooman valtaan ja germaanien pysyttämisellä Reinin takana on suuri merkitys nykyisen Euroopan rakenteelle ja erityisesti ns. romaanisen Ranskan synnylle.

Kirja on vanhahtavalla suomenkielellä kirjoitettu ja sen alkulausekin on vuodelta 1927 mutta lukukokemusta tuo ei haittaa vaan päinvastoin antaa sille nostalgista sävyä. Kirja nauttii erittäin suurta arvostusta sotahistorioitsijoiden parissa ja kerrotaan mm. kenraali Pattonin käyttäneen sitä ohjenuoranaan edetessään Ranskassa sanoen "Tuo vanha kalju roomalainen oli yksi maailmanhistorian parhaita maaston lukijoita. Laaksot ja joet ovat edelleen samassa paikassa kuin Caesarin aikoina. Kun jahtaan natseja ja vastaan tulee joki tai kukkula, minun on vain kysyttävä itseltäni, mistä tuo roomalainen pirulainen meni yli. Kuten tapaan sanoa: jos se kelpasi Juliukselle, se kelpaa Georgelle.”

Caesarin kirja kuvaa hyvin tuon ajan sodankäynnin menettelytapoja ja erityisesti sen raakuutta. Normaalimenettely gallialaisten heimojen (joita oli lukuisia) rauhoittelussa oli polttaa heidän kylänsä, ruokavarastonsa ja peltonsa. tappaa miehet ja ottaa naiset ja lapset orjiksi. Ja tätä menettelyä siis käyttivät ns. sivistyskansaa eli roomalaisia edustavat sotajoukot! Menettely lienee kuitenkin ollut ainoa tehoava tapa sillä menettelystä huolimatta kirjan kuvausten mukaan jo kerran lannistetut ja antautuneet kansat ryhtyivät säännöllisesti uudelleen kapinoimaan pienimmänkin tilaisuuden tullen.

Suorastaan huvittavia ovat Caesarin luonnehdinnat galleista (epävakaita, herkkiä päätöksen tekoon, kapinapuuhiin taipuvaisia, laiskoja, mukavuudenhaluisia, uteliaita ja juoruajia) ja germaaneista (sotaisia, petollisia, totisia, askeettisia ja yleensäkin v..maista väkeä) jotka täsmäävät hyvin stereotypioihin jotka ovat edelleen vallassa ranskalaisista ja saksalaisista. Tähän kohtaan on ihan pakko heittää vanha germaanivitsi: "Pyromaani on se joka polttaa, kleptomaani on se joka varastaa mutta mikä on se joka polttaa ja varastaa? Germaani...".

Caesarin (varmasti osittain puolueellisen) selostuksen mukaan Rooman armeija oli suvereenin ylivoimainen galleja ja germaanejakin vastaan. Tässä on varmasti perääkin: Rooma oli kehittänyt legiooniensa taistelutavan, varustuksen, armeijan huollon ja pioneeritoiminnan täysin toiselle tasolle kuin sen viholliset. Huollon osalta tavanomainen menettelytapa oli ruokkia joukot paikallisotoilla ts. varastamalla ruokaa paikallisilta asukkailta. Roomalaiset sen sijaan suunnittelivat ja toteuttivat huoltologistiikan jonka avulla armeijan pääasiallista ravintoa eli viljaa varastoitiin ja kuljetettiin tarpeen mukaan ja tämä logistiikka oli oleellinen osa sotatoimien suunnittelua ja toteutusta. Pioneerityön osaamisesta taas kertoo esim. "operaatio silta Reinin yli" jossa Caesarin käskystä armeija rakensi sillan kymmenessä päivässä vuolaan ja leveän Rein -virran yli. Siltaa käyttäen tehtiin vierailu germaanien luona kyliä poltellen ja häivyttiin muutaman päivän kuluttua purkaen silta mennessä. Tällä spektaakkelilla oli iso symbolinen merkitys germaaneille jotka huomasivat etteivät he ole turvassa Reinin takanakaan jos suututtavat Caesarin.

Caesarin elämästä kertova Adrian Goldsworthyn kirja on arvioitu toisaalla täällä Kyhepunussa (linkki tässä) ja on erittäin hyvä täydennys tälle kirjalle. Lukujärjestyksenä ensin tuo Goldsworthy ja sitten tämä Caesarin oma teos.

Arvomerkiksi annan Gaius Juliuksen teokselle Hopeisen ampumamerkin.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Elokuva: Fury (2014)

C More -elokuvakanavalta löytyy tämä kyseinen sotaelokuva. Tarinan ytimenä on Fury-lempinimisen Sherman -panssarivaunun miehistön sotaretki Saksassa 1945. Elokuva sai suuren huomion julkaisuvuonnaan erityisesti pääosanesittäjän Brad Pittin vuoksi.

Tarina on sotaelokuvaksikin varsin taustaton ja aivoton. Kulminaatiokohtana on saksalaisten järjestämä koukkausoperaatio joka pääsisi iskemään liittoutuneiden selustan huolto- ja kuljetusyksiköihin jos Fury ei pysty koukkaavaa joukkoa tuhoamaan tai ainakin viivyttämään. Hyökkäävä osasto on pataljoonan (battallion) eli n. 1300 miehen määrävahvuinen eli kohtuullisen kokoinen porukka yhtä vaunua vastaan. Lopputulemaa en paljasta vaikka arvattavissa se onkin. Ihmetyttää silti saksalaisten sotaosaaminen: miksi lyödä päätään yhteen vaunuun kun sen voi kiertääkin, varsinkin kun sen telaketju on korjauskelvottomasti katki?

Sivujuonena tarinassa on uuden miehen saapuminen miehistöön korvaamaan alkuperäisjäsentä. Tästä saadaankin aikaan klassista "älä opettele turhaan uuden miehen nimeä" -tyyppistä sosiaalista konfliktia. Uusi mies on ulkoasultaan varsin surkean oloinen uivelo (Logan Lerman) ja hänen synkistelyään seuraillaan tarinan alkupuolella kun hän pääsee perehtymään sodan realiteetteihin Brad Pittin opastamana eli saadaan se tarpeellinen "sodanvastaisuus" ilmennettyä. Saadaanpa tarinaan pakollinen rakkauskohtauskin; tässä tapauksessa tosin sen päättyminen tuodaan esille hyvin konkreettisella pamauksella..

Shermanien toiminta vihollistilanteessa on varsin erikoisen oloista. Vaunut liikkuvat lähituntumalla (= muutaman kymmenen metrin välein) sekä rivissä että jonossa. Tositilanteessa uskoisin että etenemismuoto olisi ollut enemmän hajautettu vaikka liittoutuneiden ilmaherruudesta johtuen ilmarynnäkön vaaraa ei enää tuolloin ollutkaan. Eräässä kohtauksessa vaunuryhmä taistelee yksittäistä Tigeriä vastaan joka tositilanteessa olisi helposti teurastanut koko porukan yksin jo pidemmän kantamansa ansiosta: Tiger pystyi läpäisemään Shermanin tornin jopa 1800 metrin päästä (88 mm tykillä) kun taas Shermanin piti päästä ampumaan 700 metrin päästä (76 mm tykillä).

Suoranaisena asiavirheenä pidän kohtausta jossa käsikranaatti putoaa vaunuun ja yksi miehistönjäsen neutraloi sen vaikutuksen asettumalla kranaatin päälle. Tältä uhrautujalta menee henki mutta muilla ei soi edes korvat tinniä.. Ei pitäne käytännössä paikkaansa koska panssarivaunu on suljettu tila jolloin paine pysyy suurelta osin sisällä ja se toisaalta sisältää räjähtävää ja palavaa materiaalia. Shermaneita jopa nimitettiin "Ronsoneiksi" sytkärin ja "Tommy Cookereiksi" kenttäkeittimien mukaan niiden tuleen syttymistaipumuksen vuoksi. BTW: Käsikranaattimetodilla Mannerheim-ristin ritari Einar Schadewitz tuhosi neuvostovaunun Summassa jossa hän tarinan mukaan oli koputtanut vaunun luukkua käsikranaatilla ja huutanut "Avvoo Iivana, tiällä kuolema kolokuttaa".

Näyttävää erikoisefektiä kuitenkin riittää ja Pitt on maneereistaan huolimatta vakuuttava ylikersantin roolissa.

Alla elokuvan traileri Youtubesta, katsotaan kauanko sitä suostutaan näyttämään...


Arvomerkiksi annan tälle pronssisen ampumamerkin. Katsoin elokuvan elokuvateatterissa 2014 jolloin olisin antanut korkeamman arvosanan mutta pieni näyttö ja toisaalta juonen onttouden huomaaminen edelliskertaakin selvemmin toistokatselussa pienensi arvomerkin noinkin vaatimattomaksi.

Elokuva kannattaa katsoa panssarivaunusodasta kiinnostuneiden mutta heidänkin tulee suhtautua varauksella kohtausten todellisuudenmukaisuuteen. Vapauksia joudutaan aina ottamaan mm. kuvaamisen vaatimusten vuoksi; oikeaan panssarivaunuun on vaikeaa saada elokuvakamera sopimaan.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Matkailua: Museo Militaria Hämeenlinna

Kotimaan kiertueella tuli vierailtua Hämeenlinnan Museo Militariassa (linkki museon sivuille tässä). Kyseinen museo on paitsi tykistö-, viesti- ja pioneeriaselajien erikoismuseo, myös varsin pätevä yleissotamuseo. Museo sijaitsee Hämeen linnan vieressä ja siinä vierailu on pääsylipputeknisesti yhdistettävissä vierailuun ao. linnassa ja Parolan panssarimuseossa mikäli vain aika riittää.

Museolla on näyttävät näyttelytilat kolmessa kerroksessa päärakennuksessaan, kaksi erillistä pienempää näyttelyrakennusta ja suuri ulkonäyttelytila. Varasin käyntiin aikaa kolme tuntia mutta se ei läheskään riittänyt vaan ulkonäyttelytilat piti mennä juoksujalkaa läpi.

Sekä tykistö-, viesti- että pioneeriaselajien osalta näyttelyissä käytiin läpi koko suomalainen historia alkaen Ruotsinvallan ajasta kun ao. aselajit ensimmäisen kerran tunnistettiin ja päätyen viimeisimpään museoituun kalustoon josta tosin osa on vielä operatiivisessakin käytössä.

Alla esillä muutama nosto näyttelykohteista:

Ensimmäisenä sisätiloista Mannerheimin hautajaissaatossa käytetty 105 H 37 -haupitsi. Mannerheimin arkku oli sijoitettu tykin lavetille.

105H37 Mannerheimin hautajaissaatosta.

Alla Tampellan kehittämä 300 Krh 42 eli 300 mm:n kranaatinheitin. Heittimellä pystyttiin ampumaan n. 160 kg painavia ammuksia. Ase ei kuitenkaan ehtinyt valmistua ennen Jatkosodan loppua. Vaikuttava vempele luonnossa nähtynä ja olisi ollut todennäköisesti hyvinkin tehokas ase kenttälinnoitteita vastaan. Nykyaikaisessa liikkuvassa sodankäynnissä tuolla ei olisi kyllä juurikaan käyttöä.

Tampellan 300 Krh 42

Modernimpaa ja liikkuvampaa kalustoa on taas 2S5 Giatsint-S eli suomalaisella koodinimellä 152 TelaK 91 tunnettu telakanuuna. Kyseessä on 62 km/h tunnissa tiellä (25 km/h maastossa) itsenäisesti liikkuva telakanuuna, joka pystyy heittämään kaliiberia 152 mm olevan 46 kg:n painoisen jöötin 27 kilometrin päähän. Toisin kuin panssarihaupitseissa, telakanuunassa ei ole tornia. Tästä johtuen suuntaaja ja johtaja ovat ammunnan aikana vaunun ulkopuolella kun taas lataaja, panostaja ja ajaja ovat vaunun sisäpuolella.

152 TelaK 91 Militariassa.

Alla yleiskuva kalustopihasta Hämeen linnan suuntaan. Katsottavaa siis riitti.

Hämeenlinnan Militaria-museon ulkonäyttelyaluetta.

Mielenkiintoisena detaljina tuolla museossa oli saksalaisten Enigma -laite. Mistään ei löytynyt tietoa onko kyseessä aito Enigma vai kopio mutta  jokatapauksessa harvinaisuudesta on kyse.

Kokonaisuutena Museo Militaria on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka ja siihen on syytä varata riittävästi tutustumisaikaa (vähintään 4 tuntia). Arvomerkki: Kultainen ampumamerkki.

Edit: Suomi on mahdollisesti hankkimassa tuon TelaK91 tilalle uutta kalustoa ja yksi ehdokas on Etelä-Korealainen K9 Thunder -panssarihaupitsi. Kyseessä ei ole mikään riisinpaahdin valmistusmaasta huolimatta vaan hyvinkin vakavasti otettava laite, joka mm. pystyy tulenavaukseen 30 sekunnin kuluessa suoraan liikkeestä ja häipymään paikalta vastaavasti 30 sekunnissa. Liikkuvuus on tärkeää koska vihollinen on jo paikantanut vaunun heti ensimmäisestä laukauksesta ja vastaus on jo siinä vaiheessa ilmassa... Alla norjalaisten kuvaamaa videokuvaa ao. vaunusta. Näkyy liikkuvan sujuvasti myös talvioloissa.



sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Elokuva: Act of Valor (2012)

Netflixistä löytyvä (linkki tässä) elokuva kertoo Yhdysvaltain erikoisjoukkojen operaatioista joiden tavoitteena on estää itsemurhapommittajien suunnittelema terroristihyökkäys. Terroristit ovat kehittäneet uuden hitech -pommiliivin jossa on 500 keraamista kuulaa jotka eivät hälytä metallinilmaisimessa mutta kylvävät suurta tuhoa ympärilleen napista painettaessa. Tuo riittänee juonenkuvauksesta.

Elokuva on jälleen kerran jenkkipaatos -kamaa jota on jo aiemmissakin blogikirjoituksissa moitittu. Eipä kai sitä muuta voi tehdäkään kun tärkein kohdeyleisö näille on ne jenkit... Elokuvan ansioksi on nostettava taistelukohtausten onnistunut ja uskottavakin kuvaaminen: todellisuudessakin erittäin hyvin koulutetut, fyysisesti ja henkisesti vahvat sekä täysin varustetut erikoisjoukot pystyvät toimimaan ja toimivatkin elokuvan kohtauksissa esitetyllä tavalla. Tulivoimaa on paljon, tulta osataan käyttää, liike on nopeaa ja tavoitehakuista, kommunikaatio toimii ja taistelijakohtainen ampumataito ja aseenkäyttötaito on  huippuluokkaa. Nämä heputhan harjoittelevat esim. asuinrakennustaisteluja kuten huippu-urheilijat joten heidän tuleekin osata hommansa.

Eräässä kyseenalaisessa kohtauksessa yksi erikoisjoukkojen mies uhrautuu heittäytymällä käsikranaatin päälle ja näin pelastamalla ryhmänsä. Tämähän on tuttua myös toisen maailmasodan elokuvista mutta liekö realismia kuitenkin? Pystyykö yksittäisen taistelijan keho pysäyttämään käsikranaatin paine- ja sirpalevaikutuksen siten että vieressä seisovat säilyvät vammoitta? Epäilen vahvasti että ei.

Listattiin muuten aiemmassa blogikirjoituksessa amerikkalaisten vihollisia. Tässä elokuvassa niitä löytyi taas muutamaa lajia lisää:

  • Ukrainalaiset asekauppiaat
  • Meksikolaiset huumediilerit (meksikolaiset sinällään olivat kyllä jo tosin aiemmalla listallakin)
  • Tsetseenit, erityisesti islamistit sieltä
  • Filippiiniläiset itsemurhapommittajat

Maailmanpoliisiksi ryhtymisessä on se ongelma että siinä joutuu helposti napit vastakkain aika monen kansallisuuden ja etnisen ryhmän kanssa...

Liitän  tähän alle elokuvan trailerin Youtubesta:


Elokuvaa voi suositella katsottavaksi noiden toimintajaksojen vuoksi; muutoin sisältö jää varsin köyhäksi. Myönnän tälle Pronssisen ampumamerkin.

torstai 14. heinäkuuta 2016

Kirja: Hans-Ulrich Rudel: Stuka-lentäjä - ISBN 978-952-229-122-6

Tämä kirja oli todella mainio luettava. Rudel kertoo taistelulennoistaan toisessa maailmansodassa semmoisilla tarinoilla joita yleensä oli tapana lukea Korkeajännityksistä. Ja niissä korkkarijutuissa oli erona se että sankareina oli brittejä tai jenkkejä eikä vakaumuksellisia natseja...

Tosiasiassakin Rudel on maailman menestyksekkäin taistelulentäjä. Hän lensi sodan aikana ennätykselliset 2530 taistelulentoa joilla hän tuhosi 519 panssarivaunua, 70 maihinnousualusta, yli 800 moottoriajoneuvoa, taistelulaiva Marat'in, risteilijän, hävittäjäaluksen, neljä panssarijunaa, siltoja ja yli 150 tykistön tuliasemaa. Lisäksi hän sai yhdeksän ilmavoittoa joka on harvinaista pommittajalentäjälle: Rudel lensi lentonsa pääosin Stukalla ja osin Focke Wulf 190 -maataisteluversiolla. Rudel teki 32 pakkolaskua ja häneltä amputoitiin haavoittumisen johdosta vasen jalka mutta hän jatkoi lentämistä tästä huolimatta.

Rudelin spesialiteetti oli "Tykki-Stuka" ts. Ju-87 jonka siipien alle oli asennettu 2 kpl 37 mm panssarintorjuntatykkejä. Tykkeihin mahtui vain 6 kpl ammuksia / ase ja ammuksina käytettiin wolframytimisiä panssariammuksia (vrt. modernit köyhdytetyn uraanin ammukset). Rudel pystyi ampumaan tykeillä 20-30 cm tarkkuudella ja tähtäsi näin vaunujen takaosan heikkoihin panssareihin. Tulosta tuli siihen malliin että naapurin Josif lupasi 100000 ruplaa Rudelin nitistäjälle. Summa oli merkittävästi suurempi arvoltaan kuin tänä päivänä mutta kukaan sitä ei tullut kuittaamaan.. Alla kuva kyseisestä koneesta, lainattu Wikipediasta:

Tykkistuka, Rudelin pääasiallinen työkalu. 37 mm tykit laskutelineissä.


Rudel oli Adolfin kultapoju menestyksensä johdosta. Hän oli palkituin saksalainen sotilas; jopa niin että kun Aatu oli antanut hänelle jo kaikki tunnetut mitalit niin piti keksiä vielä kokonaan uusi hely eli rautaristin ritariristi kultaisilla tammenlehvillä, miekoilla ja briljanteilla. Tätä killutinta ei ole myönnetty kenellekään muulle eikä todennäköisesti tullakkaan myöntämään. Alla kuva koristeesta; voittaa kyllä mennen tullen Willie Rokan ampumamerkit ja RUK:in ristin:

rautaristin ritariristi kultaisilla tammenlehvillä, miekoilla ja briljanteilla.

BTW: 1. ja 2. luokan rautaristejä myönnettiin toisen maailmansodan aikana miljoonittain (toisen luokan rautaristejä noin 3 miljoonaa ja ensimmäisen luokan n. 450 000) mutta rautaristin ritariristit olivat harvinaisempia koristeita:
  • Rautaristin ritaristejä (Ritterkreuz des Eisernen Kreuzes) myönnettiin  6242 kpl
  • Rautaristin ritariristejä tammenlehvien kera (mit Eichenlaub) myönnettiin 883 kpl
  • Rautaristin ritariristejä tammenlehvien ja miekkojen kera (mit Eichenlaub und Schwertern) myönnettiin 160 kpl (joista yksi japanilaiselle amiraalille Isoroku Yamamotolle)
  • Rautaristin ritariristejä tammenlehvien, miekkojen ja timanttien kera (mit Eichenlaub, Schwertern und Brillanten) myönnettiin 27 kpl
  • Rautaristin ritariristi kultaisten tammenlehvien, miekkojen ja timanttien kera (mit Goldenem Eichenlaub, Schwertern und Brillanten) tuo yksi kappale Rudelille

Rudel oli ihmisenä hyvin kiistanalainen persoona. Hän oli saksalaisen luokkayhteiskunnan jalo tuote; ylimielinen, itserakas ja tyly p..ainen. Lisäksi hän oli kuolemaansa (vuonna 1982) saakka vakaumuksellinen kansallissosialisti eikä koskaan suostunut myöntämään että hänen ihailemansa Johtaja olisi jotenkin hoitanut hommansa huonosti. Hänen sotilaallisia ansioitaan ja taistelulentäjän lahjojaan ei silti pysty mitenkään väheksymään.

Edit: Tarinan mukaan rynnäkkökone A-10:n (wikipedia-artikkeli tässä) vaatimusmäärittelystä vastannut Pierre Sprey vaati suunnittelijaryhmän jäseniä lukemaan tässä artikkelissa esitellyn Rudelin elämäkerran. Lopputulos oli hyvä; A-10 eli "Warthog" lienee edelleen omassa sarjassaan maailman paras lentokone. Laitoin alle viihdykkeeksi Youtubesta löytynee videon Warthogista ampumassa 30 mm revolveritykillään.


Em. wikipedia-artikkelin mukaan täysi sarja tuolla tykillä puolittaisi Warthogin lentonopeuden.. Eipä kiinnostaisi olla vastaanottavassa päässä.

Arvomerkki: Kultainen ampumamerkki.

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Kirja: Mike Spick: Luftwaffen hävittäjä-ässät - ISBN 978-952-229-133-2

Mike Spickin kirja osoittautui yllättävänkin mielenkiintoiseksi kirpputorilöydöksi Rajajääkärin taholta. Teos käsittelee Luftwaffen hävittäjä-ässiä perinpohjaisesti ja monesta eri näkökulmasta mm. rintamittain (länsi-, itä-, Afrikka), ajankohdittain ja konetyypeittäin. Jokaisen eri käsittelyn yhteydessä on listattu kärkiässät ja esitelty havainnollisin kuvin heidän  käyttämiään taistelutaktiikoita. Kirja on puhtaasti faktaa eli siinä ei ole elävöitetty historiaa mielikuvituksen voimin..

Mielenkiintoinen kysymys kirjassakin esitettynä on: kuka oli Saksan paras hävittäjälentäjä? Sen verran spoilaan tässä että Spickin mielestä se ei ollut Erich Hartmann tolkuttomasta voittomäärästä (352!) huolimatta. Spick arvostaa ylemmäs taistelua kaikilla rintamilla (Hartmann sai voittonsa käytännössä idässä) ja voittosuhdetta joka Hartmannilla on 4,05 (= 1425 sotalentoa joissa nuo 352 pudotusta). Parhaan ässän voittosuhde sen sijaan oli 0,99 eli keskimäärin yksi pudotus joka taistelulennolla. BTW: Ilmari "Immu" Juutilainen lensi 437 taistelulentoa joissa hän sai virallisesti 94 ilmavoittoa eli voittosuhde oli 4,64 eli Hartmaniakin huonompi (lähde wikipedia). Kaikesta huolimatta Juutilainen oli eniten pudotuksia tehnyt ei-saksalainen lentäjä toisessa maailmansodassa eikä häntä pidä lainkaan väheksyä suorituksestaan.

Spickin mukaan yksi selitys saksalaisten suurille pudotusluvuille oli pudotusmahdollisuuksien suuri määrä: varsinkin sodan loppuvaiheissa sekä länsi- että itärintamilla saksalaiset olivat selkeästi alivoimaisia ja lisäksi heillä ei ollut mahdollisuutta kierrättää tai lepuuttaa lentäjiä  kuten liittoutuneet voivat tehdä. Näin ollen pudotusmahdollisuuksia tuli paljon; tosin samalla myös pudotetuksi tulemisen mahdollisuuksia. Itärintamalla selkeästi vaikuttava tekijä oli myös neuvostoliittolaisten lentäjien surkea osaamistaso joka tosin kirjan mukaan kohentui vauhdilla sodan kuluessa.

Mielenkiintoinen luku oli yöhävittäjätoiminnasta kertonut osio. Alussa yötaistelu pohjautui lentäjän näkökykyyn ja hyvään tuuriin; viholliskone onnistuttiin havaitsemaan valonheittimien valossa ja tuhoamaan. Sodan kuluessa kehittyivät ensin maatutkat jotka ohjasivat yöhävittäjät viholliskoneen luo ja lopulta myös hävittäjätutkat joiden avulla yöhävittäjät itse löysivät viholliskoneet. Viimeisimpänä tuollainen hävittäjätutka oli asennettu jopa Me262 suihkuhävittäjään.

Kirjassa esitellään ja vertaillaan laajalti myös hävittäjäkoneita. Kokosin alla olevaan listaan wikipediasta viittaukset kirjassa mainittuihin koneisiin lähempää tarkastelua varten:
Eli varsin vaikuttava valikoima kalustoa löytyy, varsinkin kun ottaa huomioon että useista koneista on kirjassa esitelty useita kehitysversioita.

Annan kirjalle Hopeisen ampumamerkin ja suosittelen lukemista toisen maailmansodan ilmasodan faktoista kiinnostuneille.

perjantai 8. heinäkuuta 2016

SISSILUKKO eli sidonta ilman köyttä tai narua

Katselin netistä aihetta "sidontaa ilman naruja ja köysiä". Ja löytyihän sitä. Ja löytyi oikein vanha nimikin sille eli sissilukko.

Olen itse vanhassa koulutuksessa päässyt kokeilemaan ko. menetelmää (nimeä tosin ei mainittu) ja voin sanoa, että kokemus on erittäin ikävä.
Lienee kokonaan vanhojen sisien keksintöä tai vieläkin vanhempaa perua. Ja tunnetaan se maailmallakin. Vanhat kaukopartiomiehet eivät ole asiasta ääneen puhuneet, enkä kirjallisuudessakaan ole asiaan törmännyt. Olen ymmärtänyt, ettei sitä enää opeteta ihan rivijääkäreille eikä sisseille, mutta toden näköisesti sen kapitulantit tuntevat.

Sidontaa käytettiin, kun haluttiin pitää kaveri paikallaan ja käväistä jossain muualla. Kaveri odotti paikallaan kuin hyvin opetettu "kärsivä" koira. tai sitten vain kaveri jätettiin hiljaa mätänemään elävältä.

Netin keskustelupalstoilla näkee vastauksia, joissa menetelmä tunnetaan. Ja kuinka joku kertoo pääsevänsä siitä pois. Se on hölynpölyä. Kun sissilukko tehdään oikein ja tarkalleen oikean kokoiseen puuhun, niin sellaista "ninjaa" ei ole vielä syntynyt joka siitä irti pääsee. Toden näköisesti nämä irti päässeet kaverit ovat olleet liian ohuessa puussa kiinni tai sitten hommaa on kokeilu lyhtypylväässä, joka vastaavasti on liukas. Tai sitten vain asento on ollut väärin. Tai homma on tehty kokeilumielessä vapaaehtoiselle kaverille (tarkoittaa: lue eteenpäin)

Totuuden nimessä on sanottava, että oikein tehtynä sissilukko tehdään pökertyneelle, tajuttomalle tai vapaaehtoiselle kaverille. Elossa ja järjissään oleva pistää taatusti vastaan niin, ettei homma onnistu ilman tajunnan poistoa. Puun ympärille asentamaan vastentahtoista ei vain sovi laittamaan pari kolmea henkilöä enempää, ja tuolloin päättäväinen tyyppi onnistuu estämään oikeaan asentoon laittamisen. Ja sitten on pakko kopsauttaa ohimoon.

Olen siis varsin kunniallinen ihminen, joten en laita tähän yhtäkään kuvaa mukaan, koska väärin käytettynä homma käy oikeasti hengen päälle.
Idea on jotakuinkin yksinkertainen. Jotkut puhuvat lootusasennosta, toiset rististä, ja kumpikin käy.

Karhea ja riittävän paksu puu jätetään ristiin asetettujen jalkojen väliin siten, että toinen jalkaterä kokonaan tulee puristuksiin nilkan kohdalta reiden ja pohkeen väliin ja toinen käännetään sidottavan takaliston alle toiseen suuntaan. Paketti kaunistellaan painalla sidottava alas omien jalkojen päälle (väkivoimalla!). Käsiä ei ole tarvetta sitoa, vaan ne jäävät vapaiksi. Vaikka sidottava jäisi puu kupeeseen istumaankin ja kädet puun ympärille, niin oikeankokoinen ja karhea puunkuori (oksat ja oksan tyvet karsittu pois pariin metriin) estävät tehokkaasti käsien hyödyntämisen. Riittävän paksusta puusta ei saa käsillä kiinni (oksaton tai oksittu puu), jolloin itsensä nostaminen ylös pelkillä käsillä onnistu, kun jalat ovat hyödyttömät. Puun karheus estää mahdollisen liukkauden tuomat hyödyt.

Mikä on oikea puun koko? Itselleni tehtynä se oli oman noin reiteni vahvuinen tai vähän paksumpi ja olin siis vapaaehtoinen(eli niin paksu, ettei jaloille jää liikevaraa yhtään), ja kun homma toistettiin toiselle ihmiselle, etsittiin hänellekin ihan oma puu. Paras puu on mänty, koska siinä ei ole luonnostaan alhaalla oksia, pinta on karhea ja puu suora. Pitää muistaa, että oikeasti hommassa ei kysytä mitään sidottavalta, vaan väkivalloin tehdään sidottavalle oikea asento.

Jos haluaa tehostaa kiinni pitävyyttä, niin silloin tuupataan kaveri selälleen.
Kaiken kaikkiaan homma sopii erittäin hyvin masokistille, sillä tuska alkaa käytännössä heti ja puutuminen jaloissa myös. Käveleminen homman jälkeen ei myöskään onnistu ihan heti - veri ei vain kierrä.

Joka tapauksessa tätä ei pidä tehdä kaverille edes kiusana, saati jättää joku siihen asemaan. Oikeudessa kyllä saa sitten kuulla kunniansa ja vielä menettää sen.

maanantai 4. heinäkuuta 2016

KASISOLMU

Rajajääkärillä on menossa rauhan kausi. Ja GoT on täyttä tulta ja tappuraa!
En siis ole jaksanut lukea viime aikoina oikeastaan yhtään mitään, ja sotaankin olen väsynyt, joten nyt siis rauhankausi. Mutta mukavahan noita Willie Rokan juttuja on lueskella, kun ei välitä tuollaisista kämmeistä kuten GoT on... jne!

Koskapa kypsiä heppuja ei kiinnosta todellisuudessa mikään, niin painetaanpa lisää!
Tällä kertaa Rajajääkäri-setä opettaa teille solmun.. ihan kuvien kera.
Kasisolmu on varsin tuttu kiipeilijöille, mutta se käy moneen muuhunkin paikkaan. Kannattaa siis opetella se havaintokuvista. Itse käyttelen sitä paikoissa, joissa köysi ei tosiaankaan saa aueta kesken kaiken.
Joku on sanonut, että solmuna kasisolmu on 100%, ja toinen viisas kasisolmusta lisäsolmulla, että varmuusprosentti hyppää 110%.
Pidemmittä puheitta kuviin, joista solmuntekoa voi helposti seurata ja harjoitella.
Ihan muuten tähän sanon, että lisää on tulossa. Köyden ja johtojen vyyhteämiseen on omat niksinsä, ettei ne kovin pahasti kierry ja muita näppäriä solmuja, vaikka kodin omiin sidontaleikkeihin. Lapsethan tykkää leikkiä inkkaria ja lännenmiestä, vai mitä te luulitte?
Lisäksi jossain vaiheessa piirtelen sellaisen ehkä epävirallisen sotaisan tekniikan, jolla saadaan epämiellyttävä ihminen puuhun kiinni ilman naruja, ja ei muuten karkaa! Saattaapa rajakollegat ja sissit sen homman tietääkin.




maanantai 27. kesäkuuta 2016

Kirja: Conn Iggulden: Ruusujen sota - Kolmen liitto - ISBN 978-951-1-29061-2

Ruusujen sota - Kolmen liitto on toinen osa Igguldenin 1400 -luvun Englannin historiaa kuvaavassa sarjassa. Sarjaan kuuluu (tällä hetkellä) 4 osaa joista viimeistä ei ole vielä julkaistu käännetty suomeksi. Luin aiemmin ykkösosan (Myrskylintu) mutta en tuolloin sitä Kyhepunussa arvioinut.

Olen lukenut Igguldenilta myös Valloittaja -sarjan (kertoo Tsingis Kaanista) ja Keisari -sarjan (keskushahmona Caesar). Täytyy sanoa että Ruusujen sota on näistä kolmesta heikoin tekele Valloittaja -sarjan noustessa ykköseksi. Mitä on pielessä?

  1. Liikaa hahmoja. Iggulden ei tuolle voine mitään mutta kirja vilisee erinumeroisia Edvardeja, Henrikkejä ja muita kuninkaita ja näiden lisäksi siellä esiintyy epälukuinen määrä jaarleja, lordeja ja paroneja jotka kaikki ovat Glouchesterhire jotain tms. Ei niistä ota pirukaan selvää! Kirjasta löytyvä sukupuukokoelma auttaa hieman asiassa mutta sen jatkuva selailu turhauttaa: kukas Edvard se nyt tapettiinkaan...
  2. Liiallinen dramatisointi. Valloittajassa ja Keisarissa Iggulden onnistui hyvin herättämään historiaa henkiin mutta Ruusujen sodassa mennään pahasti överiksi. Kirjan takakannen mainosbuffi "Mahtisukujen juonitteluja, hurjia taisteluja ja keskiajan julmuutta - kuin Game of Thrones parhaimmillaan." GoT on (ainakin tämän) kypsän hepun mielestä silkkaa p..aa jossa pehmopornoa tuotetaan näennäis"taiteen" varjolla. Iggulden on ilmeisesti GoT:insa katsonut...
  3. Jonkin sortin leipääntyminen: Valloittajassa ja Keisarissa Iggulden vaikuttaa itsekin innostuneelta aiheeseen mutta Ruusujen sodasta paistaa läpi jonkinlainen leipäpapin saarna: "tekaisenpa tässä taas X osaisen sarjan jotta saan Rollsiini uudet talvirenkaat..."
Iggulden on sinällään iskenyt kultasuoneen kirjailijaurallaan. Hänen tarinankerrontakykynsä riittävät myyvän tekstin tuottamiseen ja aineistoa löytyy historiasta loputtomiin. Lisäksi hän ei pyrikään historialliseen autenttisuuteen vaan aina tarinan vaatiessa hieman venyttää sitä mm. siirtämällä tapahtumia vuodella tai parilla ja täyttämällä historiantietämyksen aukkopaikkoja sopivalla tapahtumasarjalla. Igguldenin leipäpuu on verrattavissa Osmos Cosmosin tai Leningrad Cowboysien toimintaan musiikin alalla: miksi keksiä itse biisejä kun voi tuunata toisten tekemistä parempia/vauhdikkaampia/omaperäisempiä covereita? Sitähän Igguldenkin tekee; "alkuperäissäveltäjä" on vain historian aito kulku.

Igguldenin värityksistä huolimatta 1400 -luvun Englanti on tosiasiassa ollut varsin tapahtumarikas paikka jossa on kähmintää riittänyt suuntaan ja toiseen. Käynnissä olevat USA:n presidentinvaalit ovat varsin siivoa filosofista keskustelua verrattuna niihin menettelyihin joilla englantilaiset herrasmiehet ovat komentoketjuaan järjestelleet. Näppärin keino ottaa positiota itselleen on nirhata henki sekä vastapuolen jaarlista tai loordista että tämän lisäksi myös kaikista miespuolisista jälkeläisistä. Tämän jälkeen omaisuus siirtyykin näppärästi omaan taskuun.

Tälle Igguldenin teokselle en valitettavasti pysty antamaan kuin Pronssisen arvomerkin. Seuraavatkin osat pitänee periaatteen vuoksi lukea läpi mutta odotukset eivät ole kovin korkealla.

perjantai 3. kesäkuuta 2016

Kuvakokoelma ensimmäisestä maailmansodasta


Surffasin vaihteeksi netissä ja törmäsin siellä vaikuttavaan kokoelmaan valokuvian ensimmäisestä maailmansodasta. Valokuvat kuuluvat Reutersin kokoelmaan nimeltään Reuters Collection Odette Carrez. Linkki alkuperäiselle sivustolle löytyy tästä.

Lisäsin Kyhepunuun muutaman otoksen alle ja suomensin niiden kuvatekstit. Mustavalkoisissa laadukkaissa kuvissa korostuu hyvin sotatantereen ankeus ja kaaos. Ei olisi ollut mukavaa tuollakaan toljailla.

Vastakaivettuja hautoja Itä-Ranskassa 1916.
Ranskalainen upseeri seisoo vastakaivettuja hautoja täynnä olevan hautausmaan äärellä Itä-Ranskassa 1916

Juoksuhauta tykistöiskun jälkeen - ensimmäinen maailmansota
Juoksuhauta tykistöiskun jälkeen

Ranskalaiset tykistöupseerit ohjaamassa tulta eturintaman juoksuhaudassa. Huomaa kenttäpuhelin.

Ranskalaisia sotilaita seisomassa vallatussa saksalalaisessa juoksuhaudassa tykistökeskityksen jälkeen Sommen rintamalla 1916.


Saksalaisia sotilaita antautumassa ranskalaisille. Näkymä etuvartioasemasta.

Ranskalainen sotilas tähtäämässä ilmatorjuntakonekiväärillä

Ranskalaiset sotilaat ampuvat 155 mm:n kranaatinheittimellä. Paljon savua, luultavasti vähän tulosta..


Sotilaita ja hevosia hävityksen keskellä Sommen rintamalla 1916.

Ranskalaisia sotilaita linnoitteessaan Artoin rintamalla Pohjois-Ransksassa 1916

Koira vetää belgialaista konekivääriä


Ranskalainen sotilas suihkun jälkeen etuvartiossa. Kyltissä saotaan: "Poilun kylpylälaitos, suihkuja, hierontaa, jalkahoitoja, kynsihoitoja. Ilmainen hieronta naisille."

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Natsipuolueen organisointiohje



Natsiohje kansi


Satuin seuraamaan syrjäsilmällä televisiosta jotain komediaohjelmaa joka kertoi mainostoimistomaailmasta. Tarinassa toimiston johtaja vetäisi viimeisenä oljenkortenaan asiakkaalle esiin Kansallis-Sosialistisen puolueen organisoitumisohjeen (Organisationsbuch der NSDAP) vuodelta 1937. Selvitin uteliaisuuttani että onko tuollainen ohje tosiaankin olemassa ja jopa saatavissa netistä. Kyllä löytyy, esim. tästä linkistä. Huom! Tuo on iso tiedosto (23,5 Mt) joten lataaminen saattaa kestää ainakin hitaammalla / mobiililiittymällä.

Teos kuvastaa hyvin mielenkiintoisesti kuinka perinpohjaista ja ammattimaista natsien organisoituminen ja toiminnan suunnittelu on ollut. Kirjassa on numeroituja sivuja 556 kpl (Adoben mielestä jopa 678) ja siinä on kuvattu hyvin yksityiskohtaisella tavalla kaikki asiat joita saksalaisen natsipuolueen pyörittämisessä 1930-luvulla pitää ottaa huomioon. Tuo mainostoimiston heppu käytti kirjaa graafisen ohjeen esimerkkinä ja sitäkin se on: kirjassa on kuvattu mm. eri organisaatiotasojen univormujen ulkoasut, arvomerkit, liput ja viirit jne.

Otin tähän muutamia irtiottoja kun koko dokumenttia ei saanut liitettyä.

Alla ensinnä natsipuolueen organisoinnin pääjako. Tuo "Der Führer" on luonnollisesti Adolf itse. Kaaviosta käy ilmi jako erilaisiin alueisiin ja näiden alueiden vastuuhenkilöt. Reich = Valtakunta, Gau = Alue ja Kreis = Piiri. Myöhemmässä kohtaa kirjaa on pureuduttu vuorotellen taas näihin jokaiseen tasoon.

Natsipuolueen organisaatio - organsaatio-ohje


Seuraavana esimerkki visuaalisen ilmeen esittämisestä; yllä SS-upseerin kesäunivormuversiot ja alla vastaavat talviversiot/pitkät päällystakit. Univormut on suunniteltu tarkalla silmällä tekemään vaikutuksen katsojiin ja toimimaan joukkokohtauksissa. Kullekin organisaatiolle ml. nuorisojärjestöt löytyy kirjasta mallit univormuille ja vapaa-ajan asuille.

SS-upseerin kesäunivormu natsipuolueen visuaalisesta ohjeesta.

SS-upseerin talviunivormu natsipuolueen visuaalisesta ohjeesta.

Seuraavassa kaaviossa on esitetty SS:n sotilasarvot merkkeineen:

SS-arvomerkit natsipuolueen visuaalisesta ohjeesta. SS-sotilasarvot.

Nuo SS-arvot tarkoittavat suomalaisina sotilasarvoina seuraavia:

Reichsführer-SS                                 Sotamarsalkka (varattu Heinrich Himmlerille)
SS-Oberstgruppenführer                    Kenraalieversti (ei käytössä Suomen armeijassa)

SS-Obergruppenführer                       Kenraali

SS-Gruppenführer                              Kenraaliluutnantti

SS-Brigadeführer                               Kenraalimajuri

Esiupseerit

SS-Oberführer                                    "Vanhempi eversti" (ei käytössä Suomen armeijassa)
SS-Standartenführer                           Eversti
SS-Obersturmbannführer                   Everstiluutnantti
SS-Sturmbannführer                          Majuri

Komppaniaupseerit
SS-Hauptsturmführer                         Kapteeni
SS-Obersturmführer                          Luutnantti
SS-Untersturmführer                         Vänrikki

Aliupseerit
SS-Sturmscharführer                         Sotilasmestari
SS-Stabsscharführer                          Komppanian vääpeli (ei käytössä Suomen armeijassa)
SS-Hauptscharführer                         Vääpeli
SS-Oberscharführer                           Ylikersantti
SS-Scharführer                                  Kersantti
SS-Unterscharführer                          Alikersantti

Värvättyjen arvot
SS-Rottenführer                                Korpraali
SS-Sturmmann                                  Korpraali
SS-Oberschütze                                1. luokan sotamies (ei käytössä Suomen armeijassa)
SS-Obermann                                   1. luokan sotamies (ei käytössä Suomen armeijassa)

SS-Schütze                                       Sotamies
SS-Mann                                           Sotamies

SS-sotilasarvothan olivat erilaiset kuin Wehrmachtin käyttämät "oikeat" sotilasarvot.

Tässä alla näkyvät muistin virkistämiseksi Suomen Armeijan sotilasarvot jos joku ei niitä nyt satu muistamaan:

Sotilasarvot Suomen Armeijassa

Eidt: Yhdysvaltojen armeijan sotilasrvot tulivat näkyville Taistelutoverit -sarjan yhteydessä joten lisäsin ne ao. sarjasta kertovaan kirjoitelmaan. Kyseinen kirjoitelma löytyy tästä linkistä.

Ja viimeisenä visuaalisen ilmeen esiintymänä pari standaaria/lippua joita kannettiin joukkojen etunenässä paraateissa:


Lippuja natsipuolueen visuaalisesta ohjeesta.

Natsit osasivat propagandan. Yksi hyvin merkittävä syy miksi Saksan kansa saatiin sortumaan erilaisiin järjettömyyksiin näiden veijareiden johtamana oli nimenomaan visuaalinen osaaminen. Tilaisuuksista, Adolfin ja muiden johtajien puheista, radioesityksistä ja muista tapahtumista rakennettiin tietoisesti valtavia ja näyttäviä spektaakkeleita jotka saivat ihmiset (laumaeläimiä kun ovat) yhteisessä ekstaasissa vaatimaan Lebensraumia...

Toivottavasti nykymaailmassa medialukutaito on kehittynyt ja internet antaa vaihtoehtoista tietoa (ainakin Pohjois-Korean, Kiinan ja Venäjän ulkopuolella) jotta vastaavilta joukkojärjettömyyksiltä vältyttäisiin tulevaisuudessa.

Edit: Yhdysvaltain armeijan arvomerkit löytyvät Taistelutoverit -sarjan kuvauksen yhteydestä tästä linkistä.

tiistai 3. toukokuuta 2016

Poikkeus tuttuun: Numeroarvoitus viime vuosisadan alkupuolelta

Täällä on sodittu ja syöty, on juotu ja välillä on tehty esittelyjä, eikä pois ole jääneet käytännön vinkitkään.
Jotain uutta nyt, tosin menneeltä vuosituhannelta. Kirjan nimi oli joku "Pääskynen", enkä tutustunut siihen muuten ollenkaan. Työkamraatit iskivät eteeni seuraavan matemaattisen arvoituksen (en ole vielä ehtinyt asiaan paneutua - sillä ei ehkä ole merkitystäkään.. matikka lienee niitä heikoimpia puolia minussa kielten, fysiikan ja kemian, liikunnan, historian, kuviksen, musiikin, psykan, bioskan, äikän kanssa, hups siinähän tuli melkein kaikki oppiaineet... LOOSER!).

Siis matemaattinen knoppitehtävä:
Arvoituksessa on tarkoitus selvittää kolmen numeron sarja, joka täyttää alla olevat yhdeksän kriteeriä. Merkitään niitä kirjaimilla A, B ja C. Good luck!

1. Jos B:n vähennät A:sta ja jäännöksen lisäät alkuperäiseen A:han, niin summa on yhtä suuri kuin C.

2. Jos lasket B:n ja C:n yhteen, niin summa on yhtä suuri kuin 2 kertaa A.

3. Jos B:n vähennät A:sta ja jäännöksen lisäät C:hen, saat erään luvun, mutta jos vähennät B:n C:stä ja jäännöksen lisäät A:han, niin saat saman summan kuin äskenkin.

4. Jos lasket A:n ja C:n yhteen, saat summan, jonka kaikki numerot ovat samoja kuin B.

5. Jos A:n vähennät C:stä ja jäännöksen lisäät B:hen, saat summaksi A:n.

6. Jos B:n lisäät A:han ja alkuperäisen B:n vielä vähennät C:stä, saat kaksi lukua, joiden erotus on B.

7. Jos kerrot A:n itsellään, saat luvun, joka on 2 kertaa suurempi B:n ja C:n summaa.

8. Jos kerrot C:n itsellään, saat luvun, johon A:n ja B:n summa sisältyy 9 kertaa ja jäännökseksi jää A

9. Ja viimeiseksi, jos näiden edellisten yhtälöiden lukumäärään lisäät A:n, saat luvun, joka on yhtä suuri kuin A:n, B:n ja C:n yhteinen summa.

Mikäs luku se on? Mie en tiiä! En mie kehtaa! En mie halluu! Ei Jaska nyt!

maanantai 2. toukokuuta 2016

Kirja: Antony Beevor: Ardennit 1944 : Hitlerin viimeinen uhkayritys - ISBN 978-951-0-41213-8

Antony Beevor on tyylilleen uskollisesti laatinut järkälemäisen teoksen Ardennien hyökkäyksestä 1944. Teoksella on liitteineen paksuutta 616 sivua ja tiuhaan ladottua tekstiä.

Olen lukenut kiintoisampiakin kirjoja Beevorilta. Tätä teosta vaivaa tietty sekavuus: alueella toimi lukuisia saksalaisia, amerikkalaisia ja brittiläisiä joukko-osastoja joista osaa vielä nimitettiin samoilla käytännöillä (NN panssaridivisioona jne.) joka on omiaan sekavoittamaan lukemista ja vaikeuttamaan tilanteen seurantaa. Toki SS-divisioonat ja Panssarikrenatööridivisioonat erottuvat liittoutuneiden vastaavista mutta kartalla on silti sananmukaisesti vaikea pysyä. Ehkäpä tämänkaltaisille kirjoille voisi kehittää tukimateriaaliksi nettiin interaktiivisen kartan josta lukiessaan voisi samalla tarkastaa tilanteen?

Toinen kirjaa latistava seikka on se että Ardennien hyökkäys ei merkittävyydestään huolimatta ole samankaltainen sodan käännekohta kuin Stalingrad tai Berliini. Lopulta saksalaisten yritys oli varsin toivoton; liittoutuneiden miehistö-, materiaali- ja kalustoylivoima ja erityisesti ehdoton ilmaherruus ratkaisi pelin jo etukäteen.

Beevorilla on tapana sirotella dokumentaarisen teoksen sekaan detaljeja yksityisten sotilaiden ja siviilien kohtaloista. Tässäkin kirjassa Beevor kuvaa mm. belgialaissiviileiden kärsimyksiä molemminpuoleisessa tykkitulessa, amerikkalaissotilaiden kärvistelyä puutteellisessa talvivarustuksessa ja SS-joukkojen julmuuksia sekä siviilejä että sotavankeja kohtaan. Jälkimmäisessä touhussa riittääkin ihmettelyä. Ainakin Beevorin mukaan SS-miehet toimivat oikeastikin samoilla periaatteilla kuin Korkeajännityksessä aikoinaan kuvattiin. Tuollaisen toiminnan hyödyllisyyttä ja sopivuutta sotilasmoraaliin ja -kunniaan voi vain kummastella. Esimerkiksi Malmédyssä ja Stavelotissa SS-Obersturmbannführer (= everstiluutnantti) Joachim Peiperin SS-joukot teloittivat 86 sotavankia ja ainakin 111 siviiliä. Sodan jälkeen yksiköstä tuomittiin 43 miestä kuolemaan ja 30 vankeuteen. Kuolemantuomioita ei kuitenkaan pantu käytäntöön ja kaikki tuomitut vapautettiin jo 1950 -luvulla. Ranskan vastarintaliikkeen jäsenet sen sijaan tappoivat Peiperin itsensä vuonna 1976.

Ardennien hyökkäys oli yksi monista tapauksista jossa Hitlerin idean pohjalta ajauduttiin lopulta katastrofiin. Ardenneille siirrettiin joukkoja joita olisi välttämättä tarvittu Neuvostoliiton talvihyökkäyksen torjuntaan ja lisäksi nuo joukot varusteineen ja materiaaleineen kuluivat ankaroissa taisteluissa lähes toimintakyvyttömiksi. Beevorin mukaan tämä nopeutti merkittävästi Neuvostoliiton rynnistystä Berliiniin.

Hitler puuttui, jälkikäteen arvioiden onneksi, sodanjohtoon ymmärtämättä siitä juurikaan mitään mutta kukaan ei uskaltanut hänelle tuoda tätä esiin. Päinvastoin, epäonnistumisiakin piiloteltiin viimeiseen asti koska tiedettiin että Adolf repii pelihousunsa jos saa tietää hienon suunnitelmansa menneen pieleen. Lisäksi tiukassa paikassa Hitler vaati säännöllisesti taistelua viimeiseen mieheen ja kielsi perääntymiset jolloin tarpeettomasti haaskattiin sotilaita toivottomissa taisteluissa.

Mitenkähän sota olisi päättynyt jos sitä olisivat johtaneet ammattisotilaat Hitlerin ollessa vain keulakuvana? Todennäköisesti samalla tavalla; Hitlerin politiikka johti tilanteeseen jossa mikään muu kuin Saksan ehdoton antautuminen ei tullut enää kyseeseen. Ammattimainen sodankäynti olisi todennäköisesti pitkittänyt sotaa ja lisännyt ainakin siviilien kärsimystä mutta lopputulema se olisi päätynyt Saksan tappioon.

Suosittelen kirjaa luettavaksi mutta varoitan sen hetkellisestä pitkäveteisyydestä. Myönnän teokselle Hopeisen ampumamerkin.