Sattui tuossa työhommissa, että käsiini joutui neljä kappaletta Niilo Lauttamuksen kirjoja:
Ilman kokardia 1964
Rautasaappaat 1965
Anatoli Kurkisen sota 1973
Haavoittuneet leijonat 1974
Huh! Olihan melkoisen erioloisia kirjoja! Niilo Lauttamuksella on ollut kirjaideoita vaikka muille jakaa.
Ilman kokardia ja Anatoli kurkisen sota tuntuvat hiukan oudoilta ja vierailta Niilo Lauttamuksen kirjoittamiksi. Siis varmasti hän on ne kirjoittanut, enpä sillä, mutta jotenkin ne vaikuttavat vähän niinkuin vasemmalla kädellä tehdyiksi.
Lyhyesti noista kahdesta:
Ilman kokardia kertoo tarinaa kahdesta suomalaisesta sotilaasta, jotka kyllästyvät kuolemanpelkoon ja karkaavat rintamalta ja siinäpä sitten sattuu ja tapahtuu. Jätän tarkemman selostuksen pois, jottei tarina paljastuisi. Siis kuitenkin luettava kirja, vaikka hiukan "kökköisesti" kirjoitettu.
Anatoli Kurkisen sota kertoo vastaavasti inkeriläissukuisesta Neuvostoliiton panssarisotilaasta, joka joutuu vangiksi Suomeen. Jälleen sama juttu. Tarinaa en kerro enempää, mutta taaskin voin todeta, että teksti on vähän kuin pakinoista koottu ja löyhä juoni yhdistää ne. Ehkä näiden kahden kirjan tarinat ovat pitäneet Niilo-pojan leivän syrjässä...
Mutta sitten nämä kaksi muuta! Aivan loistavia teoksia! Siinä on tarinan kerronta kohdallaan ja teksti soljuu läpi teosten. Molemmat kirjat ovat samoista sankareista, mutta jos olisin tiennyt etukäteen olisin lukenut ne uudemmasta vanhempaan, siis järjestyksessä Haavoittuneet leijonat 1974 ja Rautasaappaat 1965. Kerrottakoon sen verran, Että Niilo Lauttamus oli SS-sotilas Viking-pataljoonassa jossain Saksan kanssa Venäjän maalla. Noista tarina kertoo ja kersantti Aihela lienee lähinnä Lauttamus itse.
En erittele kirjoja sen kummemmin, mutta uskallan verrata varsinkin Haavoittuneet leijonat tarinaa suoraa Sven Hasseliin! Eli se kertoo jo aika paljon. Toinen kirja taas edustaa enemmän arkisempaa ja ehkäpä realistisempaa sotakuvausta, johon olemme yleensä tottuneet Suomessa.
Tarkoitus on nyt sitten lukea Lauttamuksen koko tuotanto läpi, jos nyt ei ihan yhdessä yössä, niin sitten kahdessa!
Niilo Lauttamus, vaikkakin taso vaihtelee jo noissa neljässä kirjassa, ansaitsee kyllä arvomerkin rintaansa. Valitettavasti emme voi ojentaa sitä hänelle henkilökohtaisesti, koska hän on jo Viimeisen iltahuutonsa kuullut.
Arvomerkki: Kultainen ampumamerkki
Pitääpä tarkastella Lauttamuksen tuotantoa lähemmin.. Nuoruudesta muistelen Hävittäjä-ässä -kirjaa häneltä joka teki ainakin jonkinmoisen vaikutuksen. Lentäminen kiinnosti mutta hävittäjälentäjäksi ryhtyminen tökkäsi viimestään siihen kun jo karusellissa istuessa tuli yrjö ulos vatsasta...
VastaaPoistaSain viimeinkin lukupinosta selviteltyä tuon Rautasaappaat. Rajajääkärin luonnehdinta kirjasta on oikea: lähestulkoon Hasselin tyylistä jermuilua ja ihan hyvää sotakuvausta. Hasseliin poiketen kirja voisi olla todellisuuspohjainen. Ainakin teoriassa olisi ollut mahdollista osallistua vapaaehtoisena SS-miehenä Saksan itärintaman taisteluihin, Suomen jatkosotaan ja Lapinsotaan. Wikipedian mukaan Niilo Lauttamus kävikin nuo kolme kähinää läpi mikä vahvistaa sitä että Aihela olisi Lauttamuksen alter ego.
VastaaPoistaEnglantilaisten merisotakirjailijoiden tyyliin Lauttamuskin on ujuttanut kirjaan vaivaannuttavan rakkauskohtauksen. Onneksi tuo spektaakkeli kuitataan hyvin lyhyesti joten suurempia traumoja se ei pääse synnyttämään.
Lukemisen arvoinen kirja.
Lueskelin läpi kirjan "ILman kokardia". Tietynlainen veijaritarina tuossa on kyseessä mutta paljon totisemmalla otteella kirjoitettu kuin esim. Arto Paasilinnan vastaavat. Rivien välistä käy selvästi ilmi että Lauttamus ei juuri käpykaartilaisia arvostanut vaan piti heitä jossain määrin yksinkertaisina reppanoina. Asenne on ymmärrettävissä hänen omien sotakokemustensa jälkeen vaikka asia ei aivan mustavalkoinen olekaan niin kuin ei yleensäkään mikään tässä maailmassa.
VastaaPoistaViimeisenä tällä listalla oli Anatoli Kurkisen sota. Taas erilainen tarina eikä sotakirja oikeastaan ollenkaan. Jotenkin vaikuttaa siltä että Lauttamus oli huomannut sodan olevan jo aika lailla kaluttu aihe ja hän halusi hakeutua muunkinlaisen kirjallisuuden pariin. Tämä kyseinen teos saattoi olla "koepallo" jolla hän tunnusteli lukijoidensa reaktiota kirjallisuussuunnan vaihtoon. Tosifaneille tyylisuunnan vaihto on aina vaikeaa; tämä ainakin musiikin puolella on moneen kertaan havaittu. Lukemisen arvoinen kirja sinällään.
VastaaPoista