Kirja: Maavoimat: Taistelijan opas - ISBN 978-951-25-2485-3

Tämä taistelijan käsikirja on löydettävissä Internetistä tästä linkistä. Sinällään erikoista on, että suomalaisen sodankäynnin peruskäytännöt ja -menetelmät ovat netistä kenen tahansa saatavilla, mutta tosiasiassa tilanne lienee se, että 1) mitään suuria sotasalaisuuksia tuossa kirjassa ei ole, 2) kirjasta kiinnostuneet tosiammattilaiset saavat sen käsiinsä muutenkin, 3) muita asia ei kiinnosta ja 4) kielimuuri suojaa perusuteliailta. Lisäksi potentiaalisella vihollisella lienee jo olemassa manuaali suomalaisesta sodankäynnistä tyyliin "Puna-armeijan marssiopas Suomeen" viime sotien ajoilta.

Kirja kannattaa vähintäänkin selata läpi myös meidän jo nostoväkeä lähestyvien; jos ei muuten, niin uteliasuudesta ja kannatuksen vuoksi. Aika paljon asioita on tullut lisää ja toisaalta sisältö modernisoitunut oman paperiversion ajalta 80-luvulta. Merkittävin "yleismuutos" on sisällön ja esitystavan muuttuminen Nato -yhteensopivaksi, joka täytyykin tehdä nyt kun ollaan jo Naton eteisessä yhteisharjoituksissa.

Yksi olennainen muutos on asekäsittelyssä. Rynnäkkökivääriä käsitellään nykyään siten, että pistoolikahvalla oleva käsi (oikeakätisellä oikea) ei irtoa käsittelyn aikana siitä kahvalta, vaan kaikki operaatiot tehdään vasemmalla kädellä: lippaan vaihdot, virittäminen, vikojen selvitykset jne. Tämä mahdollistaa nopeamman tulitoiminnan, mutta on vanhan kansan taistelijalle hieman oudon tuntuista. Ainakaan kertakokeilulla eräässä kertausharjoituksessa tuo idea ei oikein avautunut.

Toinen merkittävä muutos on partio -malli ja siihen liittyvät etenemismuodot kuten kiilaeteneminen. Omana varusmiesaikana perusmalli oli ryhmä-puoliryhmä-taistelupari ja etenemismuodot avorivi ja avojono. Olin tosin ilmatorjunnassa ja meille annettiin vain perustason taistelijan koulutus (neuvottiin että todella tiukassa paikassa upotetaan sergeit suolampeen ja jatketaan jalkaväkimiehenä), joten "oikeilla" nurmiporilla saattoi jo tuolloin olla muitakin vinkeitä tiedossa.

Miinoitteisiin liittyen lanseerataan käsite SIMOT:

• SEIS
• Pysähdy sijoillesi.
• ILMOITA
• Välittömästi joukollesi huutamalla ”SEIS – MIINOJA!”, tai käsimerkillä, jos tilanne ei salli äänenkäyttöä.
• Sammuta mukana kannettavat radiolähettimet.
• Tarkasta katseella välitön ympäristösi (suoja-alue) metrin säteeltä.
• Tarkasta lisäksi suoja-alue ja askelmasi tutkaimella, jos epäilet tavanomaisia miinoja.
• Palaa tulojälkiäsi takaisin vähintään 100 metriä.
• MERKITSE
• Arvioimasi turvallinen tasa.
• Estä muiden pääsy miinoitteeseen.
• Evakuoi tarvittaessa haavoittuneet.
• OPASTA
• Tiedustele kiertotie.
• Opasta henkilöstö kiertotielle.
• TEHTÄVÄ
• Jatka tehtävää ryhmänjohtajan johdolla.

Kirjassa todettiin hieman lakonisesti, että itsellämme ei ole miinoja mutta vihollisella kyllä… Kiitokset tästä Tarja Haloselle (tätä ei kirjassa mainittu)!

Kirjaan oli lisätty taistelu rakennetulla alueella. Tämä on järkevä ja tarpeellinen täydennys: jostain syystä en oikein jaksa uskoa, että vihollinen lähtisi taas Raatteentietä talvipakkasella jonossa tulemaan, vaan eiköhän se pyri Krimin tyyliin pienillä erikoisjoukoilla valtaamaan asuinkeskukset, Helsingistä aloittaen. Näin ollen on syytä opiskella, kuinka rakennetussa ympäristössä on tapeltava.

Uutta kirjassa oli myös stressinhallinta ja psyykkinen palautuminen. 80-luvun versiosta henkinen puoli puuttui ja henki oli muutenkin "kyllä mies kestää eikä itke". Tässä kohtaa on muutosta tapahtunut varmaan sekä miehissä että henkisen paineen ja kestävyyden ymmärtämisessä. Kirjassa todetaan useaankin kertaan, että taistelu aiheuttaa voimakasta stressiä, pelkoa ja psyykkistä rasitusta; asia siis myönnetään ihan virallisesti.

Kirjassa on opetettu toiminnasta sotavankina seuraavaa: ”Ketään ei kuitenkaan voida estää puhumasta varsinkaan, jos kuulustelussa käytetään väkivaltaa.”. Tästä seuraa käytännön oletus, että kaikki puhuvat ja toimitaan sen mukaan: vaihdetaan tunnuslauseet, selvitetään mitä vangiksi jäänyt on tiennyt ja tulee siis kertomaan viholliselle jne. Myöskään kenenkään ei tarvitse hävetä puhumista: kaikki puhuvat lopulta, mutta aikaa kannattaa yrittää pelata.

Ensiapuun liittyen yksi aika karski kohta pisti silmään: ”Painelu-puhalluselvytykseen ei yleensä ole resursseja eikä mahdollisuutta taisteluolosuhteissa. Taisteluolosuhteissa haavoittunutta, joka ei hengitä itsenäisesti ilmatien turvaamisesta huolimatta, voidaan pitää menehtyneenä. Jos haavoittunut ei hengitä ilmateiden avaamisen jälkeen, älä jatka ensiavun antamista. Älä aloita elvytystä!” Siviilissä painelu-puhallus on peruskauraa, mutta edellä mainittuun lauseeseen lienee vahva peruste olemassa taistelutilannetta ajatellen.

Suosittelen tosiaankin oppaan läpilukua kertauksen ja harjoituksen vuoksi. Toivottavasti kirjan oppeja ei tarvitse kenenkään ryhtyä käytännössä soveltamaan...

Alla vielä kuvankaappaus kannesta:

Taistelijan opas 2013 - kansi

Olut: Sierra Nevada Otra Vez

Iltasanomien ruokalan artikkelin innostamana päätin maistaa tätä Gose -tyyppistä olutta. Wikipedian mukaan goselle tyypillistä on hapan ja suolainen maku, mutta sitä voidaan maustaa eri tavoin.

Sierra Nevada -panimon Otra Vezissä mausteena on ollut lime ja agave ja sen maistaa juomasta kyllä: maku muistuttaa omituisella tavalla suolaista spriteä. Vehnäoluen tuntua ei juurikaan ole ja happamuus lyö läpi limestä. Juoma ei suurestikaan innosta, vaikka voisinkin kuvitella sen olevan hyvä janojuoma merkittävästi Suomen kesää lämpimämmissä olosuhteissa; kuten panimokin mainostaa: "for the ultimate answer to the heavy heat of the day". Suolaisuudesta on hyötyä: se korvaa hikoilun mukana poistuneen suolan aiheuttamaa suolatasapaino-ongelmaa ja näin vähentää mm. kramppeja. Maistoin tätä saunaoluena ja ilmeisesti sauna oli jo sitten liian kuuma, koska ei juoma ei tehnyt vaikutusta.

Linkki juomaan Alkon sivulle löytyy tästä.  Alla vielä kuva tölkistä:

Otra Vez - gose tyypppinen olut limellä ja agavella

Pitää kokeilla juomaa vielä mahdollisella hellesäällä, mutta jo tässä vaiheessa tyydyn arvoon Pronssinen ampumamerkki.

Elokuva: The Outpost (2020)

Koronakevään jälkeen pääsi taas katsomaan elokuvia teatteriin ja ensimmäiseksi valikoitui tuore amerikkalainen sotaelokuva The Outpost. Ei olisi pitänyt valikoitua: elokuva on luokattoman huono ja kuuluu sarjaan "rahat takaisin ja heti" tai "kutsuminen p...ksi olisi loukkaus p..lle". Pitänee varmaan perustaa ampumamerkit näille... Kuvaus elokuvasta löytyy iMDb:stä tästä linkistä.

Elokuvan tekemisen tärkein syy lienee siinä, että käydyssä taistelussa ("Combat Outpost Keating") myönnettiin peräti kaksi Medal of Honoria, jotka ovat (varmaankin aiheestakin) erittäin arvostettuja arvomerkkejä Yhdysvalloissa ja laajemminkin maailmalla; peruskasarmipalvelulla noita ei irtoa. Molemmat palkitut ovat vieläpä elossa, mikä on aika harvinaista tuon Medal of Honorin myöntämiskriteerienkin johdosta.

Elokuvan olisi kyllä sinällään voinut jättää tekemättä. Aika isoja kysymyksiä syntyy taiteellisista vapauksista:

• Onko tuo tukikohta aidosti sijoitettu niin heikkoon paikkaan? Ympäröiviltä vuorilta on suora näkymä sisälle tukikohdan pihamaalle siten, että huussissakaan ei voi käydä vihollisen näkemättä.
• Tästä huolimatta linnoittaminen on erittäin heikkoa: vihollisella on sinkoja ja kranaatinheittimiä, joten kaivautuminen tai maan nosto olisi välttämätöntä.
• Jos em. puutteet johtuvat tukikohdan suunnitelleista upseereista, nämä olisi syytä haastaa sotaoikeuteen tai siirtää kenttäkäymälöiden hoitajiksi..
• Edellisistä puutteista huolimatta amerikkalaiset maleksivat pihamaalla muina miehinä, kunnes sitten (toistuvasti ja säännöllisesti) talebanit alkavat ampua. Sitten tulitellaan vähän aikaa rinteille rynnäkkö- ja konekivääreillä..
• Ei tuossa voi talebanejakaan kehua kyllä: osumatarkkuus näihin "istuviin sorsiin" = amerikkalaissotilaisiin on erittäin heikko. Myöskään tarkka-ampujia ei näy (yksi poikkeus, jonka tarinan sankari nappaa tietty hengiltä), vaikka olosuhteet olisivat näille hyvinkin otolliset. 
• Erikoinen on myös kohtaus, jossa sankari päättää vallata tukikohdan takaisin itselleen. Hän menee majoituskonttiin, joka on täynnä ukkoja tumput suorana. Wtf? Pihamaalla paukkuu ja räjähtelee, mutta äijät raapii perseitään kassulla? No tietysti sitten vapaaehtoisia löytyy, kun sankari pyytää näitä mukaansa; eihän muuten olisi kysekään amerikkalaisnationalistisesta hehkutuksesta..

Muuna huomiona on syytä todeta klassisen kevysingon (SaIntissä 55S55) käyttökelpoisuus: laite on erittäin toimiva vempele sirpalekranaatilla elävää voimaa kohtaan ja ontelokranaatilla kevyesti panssaroituihin ajoneuvoihin. Taistelupanssarivaunua tuolla ei kyllä kannata ampua: vaunuun tulee lähinnä maalaushommia, mutta oma hengenlähtö on käytännössä varma... Laite on kuitenkin kevyt kantaa, helppokäyttöinen, toimiva vastaanottavassa päässä ja vielä useammin laukeava verrattuna nykyisiin kertasinkohin. Erityisesti kaupunkitaisteluissa ja lyhyillä etäisyyksillä ase toimii hyvin. Valitettavasti ainakaan noita klassikoita ei enää löydy Puolustusvoimilta mahdollista (toivottavasti ei koskaan tulevaa tarvetta) varten: tässä kirjoituksessa kerrotaan hyvin 55S55:n elinkaari. Anekdoottina mainittakoon, että aikanaan RUK:ssa mainittiin tuon singon harjoituskäyttöön tarkoitettu sisäputki "armeijan vaarallisimmaksi aseeksi", koska sillä oli tapahtunut niin paljon vahingonlaukauksia singon käyttöä opetellessa.

Elokuvassa esitetty taistelu löytyy myös Netflixin sarjasta Medal of Honor (linkki jaksoon tässä), jossa on esitelty muitakin ao. arvomerkin saaneita. Sarja on läpikatsomisen arvoinen, vaikka sisältääkin tarpeettoman paljon jo useampaan kertaan moitittua amerikkalaista patrionismia.

Arvomerkiksi tälle "teokselle" rätkähtää "Kolmas palkinto - ei mitään", kun huonompia arvomerkkejä ei ole tarjolla.

Elokuva: Eye in the Sky (2015)

Törmäsin Netflixissä tähän hyvin mielenkiintoiseen, modernia sodankäyntiä esittelevään elokuvaan. Linkki Netflixiin on tässä ja elokuvan esittely löytyy IMDb:stä tästä linkistä.

Elokuvan taustalla on skenaario jossa englantilaisten ja kenialaisten tiedustelupalvelu on paikallistanut Keniassa useita etsittyjä terroristeja ("2., 3. ja 4. etsityimmät Itä-Afrikan terroristit"). Joukossa on Iso-Britannian  ja Yhdysvaltojen kansalaisia jotka ovat kääntyneet islamiin ja liittyneet ISIS:iin. Brittien sotavoimat suunnittelevat iskua jossa nuo terroristit vangittaisiin. Operaatio on monikansallinen: päämaja ja päätöksenteko on Lontoossa, lennokkikuskit USA:ssa Nevadassa, kuvantunnistus Havaijilla sekä paikanpäällä Keniassa tiedustelijoita ja varsinainen iskuryhmä. Homma menee kuitenkin siten pieleen että iskujoukkoja ei voida käyttää terroristien vangitsemiseen vaan pitää päättää  Reaperilla  tehtävästä Hellfire  -iskusta.

Tuossa kohtaa alkaa säätö. Päätöksenteko siirtyy poliitikoille jotka pyörittelevät asiaa ja kiemurtelevat irti vastuusta koska aiempi valtuus oli vangitsemisoperaatioon ja nyt pitäisi tehdä tappoisku ystävällisen maan kaupungin keskelle jolloin siviiliuhreilta ei voida aukottomasti välttyä. Mukana on elementti jossa pitää valita, uhrataanko yksi siviili heti vai mahdollisesti kymmenittäin piakkoin seuraavassa itsemurhapommi-iskussa. Poliitikot, lakimiehet ja oikeuskansleri setvivät hommaa. Samaan aikaan Reaper kiertää taivaalla ja odottaa käskyä... Tämän enempää en juonta avaa jotta ei katselukokemus menisi pieleen.

Elokuvassa kuvataan hyvin modernin sodankäynnin haasteita teknologia-armeijan näkökulmasta. Sotaa käydään kaukana, päätökset tehdään kabineteissa ja varsinainen tappokin tapahtuu toimistokontista tuhansien kilometrien päästä. Päätöksenteossa ei vaikuta pelkkä sotilaallinen näkymä vaan politiikka ja julkisuuskuva on huomioitava tärkeimpänä elementtinä. Ei helppoa hommaa.

Elokuvassa on mielenkiintoisesti kuvattu myös modernia tiedustelutekniikkaa. Paikallisilla tiedustelijoilla on käytettävissä kolibrin muotoinen drone joka pystyy liikkumaan lentäen ulkotiloissa ja sitsontiaisen näköinen micro rpa:ksi kutsuttava laite joka pääsee huomaamatta sisätiloihinkin. Nämä yhdessä Reaperin kanssa lähettävät seinänkokoista korkearesoluutiovideokuvaa päätöksentekijöille. Jonkinverran tuossa lienee vielä "taiteellista vapautta" mutta koko ajan lähestytään tositilannetta tekniikan kehittyessä ja pienentyessä.

Reaperin huomaamattomuus mietityttää elokuvan perusteella. Koko tapahtumien ajan Reaper kiertää taivaalla ja lähettää videokuvaa. Luulisi että laite havaittaisiin islamistien toimesta, erityisesti jos/kun he osaavat odottaa drone-iskuja. Lentoetäisyyttä kohteesta on vaikea päätellä: laukaisun jälkeen operaattori kertoo lentoajaksi ohjukselle 50 sekuntia joka tarkoittaisi Reaperin nopeudella (425 m/s) 21 kilometrin lentomatkaa. Pisin ampumaetäisyys on kuitenkin 8 km josta lentoaika olisi n. 19 sekuntia joten tuossa on sitä taiteellista vapautta ainakin käytetty.

Traileri Youtubesta löytyy alta:

Elokuva oli hyvin tehty ja viihdyttävä sekä mielenkiintoinen katsaus siihen mitä moderni sodankäynti on/ saattaa piakkoin olla. Annan sille Kultaisen ampumamerkin.

Edit: Tämä elokuva tuli esitykseen myös "must-carry" tv-kanavilla. Mietiskelin katsoessa, olisiko "ninjapommi" (linkki tässä) voinut estää siviiliuhrit. Todennäköisesti ninjapommi ei olisi riittänyt tekemään talossa tarvittavaa tuhoa, kuten tuossa Kyhepunu -tekstissä arvelinkin. Toisaalta osumatarkkuuden ollessa riittävä ammuksia olisi voitu laukaista 3-5 ja kattaa sisätilat näin täysin. Asiaan tulee todennäköisesti ihan käytännön tason testausta lähiaikoina; kokeilukohteita amerikkalaisilla kyllä nykymaailmassa riittää...

Kasarmimuonaa: Pekoni-perunasalaatti

Näitä ruokaohjeita tulee näköjään listattua ihan riesaksi asti. Syynä taitaa olla henkilökohtainen ongelma: kokoan tästä blogista itselleni "keittokirjaa", josta löytyy kelvollista muonaa erilaisiin tilanteisiin.

Sellaista kelvollista on tämäkin Iltasanomien Ruokalasta löytynyt perunasalaatti. Listasin tämän kasarmimuonaksi, vaikka uunia tmv. ei valmistukseen tarvita. En jaksa uskoa, että kenttäolosuhteissa kuitenkaan maltettaisiin kylmää perunasalaattia tekemään, vaan nuo ainekset käytettäisiin mieluummin vaikkapa pyttipannuun. Hyvää tämä kuitenkin oli ja siksi listalla.

Ainekset:

• 1 kg perunoita
• 1omena
• 100 g kapriksia
• 170 g pekonia
• ruohosipulia

Kastike

• 1 (200 g) Valio kermaviili & rahka -purkki
• 0,5 dl oliiviöljyä
• 2 rkl omenaviinietikkaa
• 1,5 rkl dijoninsinappia
• mustapippuria
• 1 tl suolaa

Valmistus:

1. Kuori ja keitä perunat suolatussa vedessä napakan kypsiksi. Jätä jäähtymään.
2. Valmista kastike. Sekoita kaikki ainekset yhteen ja laita jääkaappiin maustumaan. Kun perunat ovat jäähtyneet, leikkaa ne kuutioiksi ja nosta kulhoon. Kuori ja leikkaa omena kuutioiksi ja lisää perunoiden joukkoon. Lisää kaprikset. Hienonna noin 1 dl ruohosipulia ja nosta ne kulhoon.
3. Sekoita kastike salaatin joukkoon ja laita jääkaappiin tekeytymään useammaksi tunniksi. Laita uuni lämpiämään 200 asteeseen ja paahda pekonit pellillä, leivinpaperilla rapeiksi (15 minuuttia). Leikkaa jäähtyneet pekonit paloiksi ja sekoita salaatin joukkoon juuri ennen tarjoilua.

Muutama kommentti:

• Logistisista syistä "Valio kermaviili & rahka" -purkki oli vaihtunut "Valio kerma & rahka" -malliseksi. Tämä ei kuitenkaan maussa pahalta tuntunut, mutta vertailua ei osaa tietysti tehdä, kun ei ole vielä aitoa ainesta maistanut.
• Pekonia sai paahtaa 20 miuuttia minun uunissani.

Hyvää oli ja hyvin upposi. Testaan jossain vaiheessa vielä tuolla oikealla Valion aineksella ja annan sitten ampumamerkkejä.

Kirja: Nils Rekkedal: Nykyaikainen sotataito : sotilaallinen voima murroksessa - ISBN 951-25-1734-5

Löysin netistä tämän julkaisun ja se on sieltä luettavissa tästä osoitteesta. Kirjan on toimittanut suomeksi Juha Mälkki ja kyseessä on neljännen painoksen verkkoversio vuodelta 2013. Rekkedal on toiminut mm. opettajana Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulussa ja kirjaa käytetäänkin oppimateriaalina myös Suomen vastaavassa laitoksessa (tai ainakin on käytetty).

Rekkedalin kirja on massiivinen teos (593 sivua pdf-lukijassa) ja paikoin myös hyvin raskas luettava. Kuitenkin kirjassa on kiinnostava pohjavire ja erityisesti ainakin allekirjoittanutta kiinnostaa taustalla olevat, suuresti ihailemani Carl von Clausewitzin teoriat. Rekkedal käy näitä ensin läpi ja palaa sitten aina uudelleenkin käsitellessään modernin sodankäynnin ilmiöitä. Negatiivisena puolena on tämänkin teoksen yhteydessä nostettava esiin tieteilijöiden yleinen ongelma eli tautologia: samaan asiaan palataan aina uudelleen uudesta näkökulmasta, joka on lukijan kannalta hämmentävää ja tuskastuttavakin de-ja-vu -tyyppisen ilmiön vuoksi.

Kirjassa on hyvin kerrottu erinäisistä modernin sodankäynnin ilmiöistä, muutama esimerkki:

• Sotaa ei käydä enää suoraan modernisti ja raskaasti aseistettujen suurvaltojen tai näiden blokkien välillä. Kuitenkin näiden toimijoiden sodankäynnin menetelmät, resurssit ja välineetkin (esim. taistelupanssarivaunut ja ilmaherruushävittäjät) on edelleen suunniteltu ja varustettu tätä varten.
• Sen sijaan modernit sodat ovat suurelta osin paikallisia selkkauksia, jossa sotaa käydään usein sisällissotana mm. ideologisista, uskonnollisista tai taloudellisista syistä. Suurvallat joutuvat/haluavat sotkeutua näihin sotiin samoista syistä: esim. Yhdysvaltojen toiminta Lähi-idässä on puhtaasti taloudellisiin syihin (= öljyyn) pohjautuvaa: jos öljyä ei olisi, USA:n puolesta paikalliset saisivat ihan rauhassa riidellä hiekkakuopistaan...
• Maavoimia tarvitaan tulevissakin sodissa. Rekkedal analysoi osuvasti, että sodan syynä ja sen tuloksena on käytännössä aina maa-alueen haltuun ottaminen ja sen pitäminen. Tätä ei voida tehdä ilma- tai merivoimilla, vaan aina tarvitaan maalla toimivia joukkoja.
• Konfliktien muuttuessa sekavammiksi ja vastapuolten ollessa sissi -tyyppisiä toimijoita, edellä mainituista seikoista seuraa se, että sotaan osallistuva "länsimainen" armeija 1) joutuu sitomaan alueelle maajoukkojaan pitkäksikin aikaa ja 2) joutuu kehittämään tähän soveltuvaa kalustoa: esim. taistelupanssarivaunujen sijaan tarvitaan kevyemmin panssaroituja ja vähemmän tulivoimaisia, mutta ketterämpiä ja kevyempiä ajoneuvoja merkittävästi suurempi määrä.
• Kulutussodan ja liikesodan välinen arviointi on hyvin mielenkiintoinen osa-alue. Aiemmissa maailmansodissa toimittiin kulutusperiaatteella: se osapuoli, jolla riittää enemmän resursseja (tuhottavaksikin) voittaa lopulta sodan. Kulutussotaa pyritään kuitenkin nykyään välttämään mm. suuresta yleisöstä johtuvista syistä: demokraattisissa valtioissa julkinen mielipide ei kestä kulutussotaan liittyviä suuria henkilöstötappioita (tämä ei tietenkään koske Venäjän tai Kiinan tapaisia diktatuureja). Liikesodassa sen sijaan pyritään vaikuttamaan vihollisen keskeisiin painopistekohteisiin (Center of Gravity, CoG) epäsuoralla toiminnalla ja liikkeellä ts. ei pyritä massiivisiin rintamahyökkäyksiin.
• Kybersodankäynnistä kirjassa on puhuttu vain vähän, vaikka ilmiö on tunnistettukin. Syynä tähän lienee teoksen julkaisuajankohta: kyberaseet ja kybersodankäynti oli tuolloin vielä varsin kehittymätöntä nykypäivään verrattuna.

Kirja on kirjoitettu ennen Ukrainan ja Syyrian tapahtumia, joten olisi mielenkiintoista nähdä ja kuulla Rekkedalin tulkinnat näistä tapahtumista. Ensin mainitussa suurvalta varasti itselleen osan itsenäisestä valtiosta ja osallistuu sen sisällissotaan kiistäen kaikki ja kansainvälisen yhteisön voimatta asialle mitään. Jälkimmäisessä hyvin monet ryhmittymät käyvät sotaa keskenään epämääräisissä tilanteissa ja suurvallat (USA ja Venäjä) osallistuvat joko takapiruina tai hyvinkin näkyvästi sotimiseen; ainakin hetkittäin myös vastapuolilla. Kirjassa ei ole otettu kantaa eikä analysoitu näitä kumpaakaan tapahtumaa hyvästä syystä (ne ovat tapahtuneet kirjoittamisen jälkeen), mutta ilmiöinä ne ovat varmasti sellaisia, jotka tulevat näkymään ja jopa yleistymään tulevaisuudessa.

Suosittelen vahvasti kirjaa luettavaksi "työläysvaroituksella": lukeminen edellyttää sekä aikaa että paneutumista. Kirjan lukemisen jälkeen kuitenkin ainakin itse katson nykykonflikteja ja mm. valtioiden panostuksia sodankäyntikykyyn kokonaan eri näkökulmasta. Annan kirjalle Hopeisen ampumamerkin.