Kirja: Nils Rekkedal: Nykyaikainen sotataito : sotilaallinen voima murroksessa - ISBN 951-25-1734-5

Löysin netistä tämän julkaisun ja se on sieltä luettavissa tästä osoitteesta. Kirjan on toimittanut suomeksi Juha Mälkki ja kyseessä on neljännen painoksen verkkoversio vuodelta 2013. Rekkedal on toiminut mm. opettajana Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulussa ja kirjaa käytetäänkin oppimateriaalina myös Suomen vastaavassa laitoksessa (tai ainakin on käytetty).

Rekkedalin kirja on massiivinen teos (593 sivua pdf-lukijassa) ja paikoin myös hyvin raskas luettava. Kuitenkin kirjassa on kiinnostava pohjavire ja erityisesti ainakin allekirjoittanutta kiinnostaa taustalla olevat, suuresti ihailemani Carl von Clausewitzin teoriat. Rekkedal käy näitä ensin läpi ja palaa sitten aina uudelleenkin käsitellessään modernin sodankäynnin ilmiöitä. Negatiivisena puolena on tämänkin teoksen yhteydessä nostettava esiin tieteilijöiden yleinen ongelma eli tautologia: samaan asiaan palataan aina uudelleen uudesta näkökulmasta, joka on lukijan kannalta hämmentävää ja tuskastuttavakin de-ja-vu -tyyppisen ilmiön vuoksi.

Kirjassa on hyvin kerrottu erinäisistä modernin sodankäynnin ilmiöistä, muutama esimerkki:

• Sotaa ei käydä enää suoraan modernisti ja raskaasti aseistettujen suurvaltojen tai näiden blokkien välillä. Kuitenkin näiden toimijoiden sodankäynnin menetelmät, resurssit ja välineetkin (esim. taistelupanssarivaunut ja ilmaherruushävittäjät) on edelleen suunniteltu ja varustettu tätä varten.
• Sen sijaan modernit sodat ovat suurelta osin paikallisia selkkauksia, jossa sotaa käydään usein sisällissotana mm. ideologisista, uskonnollisista tai taloudellisista syistä. Suurvallat joutuvat/haluavat sotkeutua näihin sotiin samoista syistä: esim. Yhdysvaltojen toiminta Lähi-idässä on puhtaasti taloudellisiin syihin (= öljyyn) pohjautuvaa: jos öljyä ei olisi, USA:n puolesta paikalliset saisivat ihan rauhassa riidellä hiekkakuopistaan...
• Maavoimia tarvitaan tulevissakin sodissa. Rekkedal analysoi osuvasti, että sodan syynä ja sen tuloksena on käytännössä aina maa-alueen haltuun ottaminen ja sen pitäminen. Tätä ei voida tehdä ilma- tai merivoimilla, vaan aina tarvitaan maalla toimivia joukkoja.
• Konfliktien muuttuessa sekavammiksi ja vastapuolten ollessa sissi -tyyppisiä toimijoita, edellä mainituista seikoista seuraa se, että sotaan osallistuva "länsimainen" armeija 1) joutuu sitomaan alueelle maajoukkojaan pitkäksikin aikaa ja 2) joutuu kehittämään tähän soveltuvaa kalustoa: esim. taistelupanssarivaunujen sijaan tarvitaan kevyemmin panssaroituja ja vähemmän tulivoimaisia, mutta ketterämpiä ja kevyempiä ajoneuvoja merkittävästi suurempi määrä.
• Kulutussodan ja liikesodan välinen arviointi on hyvin mielenkiintoinen osa-alue. Aiemmissa maailmansodissa toimittiin kulutusperiaatteella: se osapuoli, jolla riittää enemmän resursseja (tuhottavaksikin) voittaa lopulta sodan. Kulutussotaa pyritään kuitenkin nykyään välttämään mm. suuresta yleisöstä johtuvista syistä: demokraattisissa valtioissa julkinen mielipide ei kestä kulutussotaan liittyviä suuria henkilöstötappioita (tämä ei tietenkään koske Venäjän tai Kiinan tapaisia diktatuureja). Liikesodassa sen sijaan pyritään vaikuttamaan vihollisen keskeisiin painopistekohteisiin (Center of Gravity, CoG) epäsuoralla toiminnalla ja liikkeellä ts. ei pyritä massiivisiin rintamahyökkäyksiin.
• Kybersodankäynnistä kirjassa on puhuttu vain vähän, vaikka ilmiö on tunnistettukin. Syynä tähän lienee teoksen julkaisuajankohta: kyberaseet ja kybersodankäynti oli tuolloin vielä varsin kehittymätöntä nykypäivään verrattuna.

Kirja on kirjoitettu ennen Ukrainan ja Syyrian tapahtumia, joten olisi mielenkiintoista nähdä ja kuulla Rekkedalin tulkinnat näistä tapahtumista. Ensin mainitussa suurvalta varasti itselleen osan itsenäisestä valtiosta ja osallistuu sen sisällissotaan kiistäen kaikki ja kansainvälisen yhteisön voimatta asialle mitään. Jälkimmäisessä hyvin monet ryhmittymät käyvät sotaa keskenään epämääräisissä tilanteissa ja suurvallat (USA ja Venäjä) osallistuvat joko takapiruina tai hyvinkin näkyvästi sotimiseen; ainakin hetkittäin myös vastapuolilla. Kirjassa ei ole otettu kantaa eikä analysoitu näitä kumpaakaan tapahtumaa hyvästä syystä (ne ovat tapahtuneet kirjoittamisen jälkeen), mutta ilmiöinä ne ovat varmasti sellaisia, jotka tulevat näkymään ja jopa yleistymään tulevaisuudessa.

Suosittelen vahvasti kirjaa luettavaksi "työläysvaroituksella": lukeminen edellyttää sekä aikaa että paneutumista. Kirjan lukemisen jälkeen kuitenkin ainakin itse katson nykykonflikteja ja mm. valtioiden panostuksia sodankäyntikykyyn kokonaan eri näkökulmasta. Annan kirjalle Hopeisen ampumamerkin.