Elokuva: Apollo 11 (2019)

Tätä elokuvaa on pakko hehkuttaa ja kehottaa menemään elokuviin katsomaan! Uudesta kuvamateriaalista koottu ja todella taitavasti rakennettu dokumentti Apollo 11:ta kuulennosta on nähtävä isolta kankaalta ja kuultava kunnolla. Saturnus V -raketin lähtötörinä jo itsekseen on kuulemisen arvoinen efekti. Jostain syystä elokuva kykenee myös siirtämään osallisten kokeman jännityksen ja huojentumisen katsojalle; tämä on erikoista koska lopputulemahan on jo tiedossa... Elokuva löytyy iMDB:stä tästä linkistä.

Apollo11 -lennon kuvaus löytyy wikipediasta tästä linkistä.

Täytyy hattua nostaa näille tyypeille, ensinnä tietysti Armstrongille, Aldrinille ja Collinsille, joilla oli henki pelissä, mutta myös niille ihmiselle, jotka rakensivat tuon käsittämättömän härvelin ja käyttivät em. tyyppejä kuussa 60-luvun tekniikalla ja taskulaskimen laskentatehoisilla tietokoneilla. Apollo -tietokoneesta on kerrottu tässä wikipedia  -artikkelissa. Iltasanomista lainattuna:

"Tietotekniikan professori Graham Kendall Nottinghamin yliopistosta on laskenut heinäkuun alussa julkaistussa artikkelissaan, millainen Apollo 11 -lennon keskustietokoneen teho on verrattuna uusin älypuhelimiin.

Uusien älypuhelinten keskusmuisti on usein neljä gigatavua, mikä vastaa 34 359 738 368 bittiä. Apollo 11 -lennolla käytetyn tietokoneen keskusmuisti on puolestaan edellä mainittu 32 768 bittiä. Taskussa kulkevassa älypuhelimessa on näin ollen yli miljoona kertaa enemmän muistia kuin vuoden 1969 kuulennolla käytetyssä tietokoneessa.

Pysyväismuistia älypuhelimessa voi olla jopa 512 gigatavua, mikä vastaa reilua 4 398 gigabittiä. Se on peräti seitsemän miljoonaa kertaa enemmän kuin Apollo-tietokoneessa.

AGC:n kellotaajuus oli 2,048 megahertsiä. Tavalliset älypuhelimet ovat tuhansia kertoja nopeampia kuin kuulennolla käytetty tietokone."

Nykypäivänäkin operaatio olisi erittäin riskialtis, vaikka kaikki mahdollinen voidaan jo simuloida etukäteen ja laskentateho avaruusaluksissa mukana kuljettavissakin tietokoneissa riittää täyteen operointiin.

Jossain määrin masentavaa on, että koko  operaation tärkeimpänä ajurina oli suurvaltojen (= USA ja N-liitto) välinen kylmän sodan pullistelu. John F. Kennedyn asettaman tavoitteen ("mies kuuhun 60-luvulla ja elävänä takaisin") toteuttamiseksi käytettiin valtava määrä rahaa ja työtä. Kun kuussa oli käyty, se ei kiinnostanut enää ketään. Suuntaamalla vastaava panostus esim. fuusioenergiaan, meillä voisi olla jo käytössä käytännössä ilmainen energialähde. Tähän ei kuitenkaan konsensusta löydy edes yhden (mahti)valtion sisältä; aseohjelmiin rahoitus kyllä löytyy.

Annan tälle elokuvalle elokuvateatterissa katsottuna Kultaisen ampumamerkin ja kehotan kiireesti menemään katsomaan kun vielä ehtii!

Alla vielä traileri Youtubesta:

Elokuva: Once upon a time in Hollywood (2019)

Quentin Tarantinon elokuva on aina tapaus ja tapaus on myöskin tämä uusin. Elokuva on kuitenkin hyvin erilainen kuin perinteiset Tarantinot (esim. Kyhepunussakin arvioitu Hateful Eight): väkivaltaa on yllättävänkin vähän eikä siitä ole rakennettu elokuvan teemaa. Elokuva löytyy iMDB:stä tästä linkistä.

Itseasiassa elokuvassa teema ja juoni ovat varsin ohuet. Lähtökohtana on ilmiselvästi Tarantinon kiinnostus ja intohimo elokuvia ja niiden tekemisiä kohtaan. Elokuvaan on liimattu paljon sisäpiirin vitsejä ja vinkkejä, joista tuo intohimo näkyy läpi. Elokuvassa tapahtuu lopulta vähän ja hetkellisesti se tuntuu väkisin venyteltyltä, onhan kestokin 2 tuntia 41 minuuttia. Katsomisen jaksaa kyllä ja yhtenä syynä asiaan on Tarantinolta aina onnistuva tilanteen johdattaminen räjähdyspisteeseen ja sitten se räjähdys.

Elokuvassa eletään vuotta 1969, joka on Hollywoodin kultakauden viimeisiä hetkiä. Tuossa ajanjakson valinnassakin näkyy edellä mainittu Tarantinon henkilökohtainen kiinnostus ja se on viety tappiin asti lavastuksissa ja kuvauksissa; tietokonegrafiikkaa ei juuri harrasteta vaan kuvataan "oikeasti".

En lähde tässä tekemään juonipaljastuksia. Se olisi kohtuutontakin sikäli, että tämäkin elokuva on taas kertakäyttökamaa: kun jännitys on kerran rakennettu ja laukaistu, tilanteen uudelleen katsominen ei tunnu lainkaan kiinnostavalta. Tämä on tietyssä mielessä harmi: Tarantino kuvauttaa tyylikkäästi, musiikki on hyvin tehtyä ja näyttelijäsuoritukset erinomaisia, mutta silti elokuviin ei jaksa palata. Lienee osin tietysti genrevalintakin.

Brad Pittin ja Leonardo DiCaprion yhteistyö sujuu mainiosti. Pitt saa elokuvassa enemmän näkyvyyttä, vaikka näytteleekin sivuroolissa toimivaa stuntmania DiCaprion näytellessä ikääntyvää ex-elokuvasankaria, joka nykyisin (siis 1969) saa enää vain roistojen rooleja. Uskottavuutta näyttelyyn tuo se, että kaverit ovat itsekin asemassa, jossa DiCaprion näyttelemä Rick Dalton  on: aika menee armotta eteenpäin ja näiltäkin hepuilta on "kauniiden poikien" roolit jo takanapäin. DiCaprion ylinäyttely ja maneerit kiusaavat hieman muutamissa itkukohtauksissa, mutta eivät kuitenkaan niin paljon kuin "röhkiminen" The Revenantissa. Jospa sen Oscarin saaminen olisi karsinut ylinäyttelemisen pahimpia piirteitä pois..

Margot Robbien rooli Sharon Tatena jää erittäinkin ohueksi ja mitäänsanomattomaksi. Robbieta kyllä kuvataan kohtuullisen paljon filmissä, ilmiselvästä syystä... Ei siis valiteta asiasta.

Mietin elokuvaa katsoessani arvosanaa sille. Aloitin aikalailla matalalta, mutta elokuvan edistyessä sen huumori ja em. intohimo alkoivat purra jopa siinä määrin, että päädyin Kultaiseen ampumamerkkiin. Suosittelen katsomista ainakin niille, joille elokuvat ja niiden tekeminen ovat kiinnostuksen kohteita ja 60-luku kova sana.

Alla vielä traileri Youtubesta:

Kirja: Antony Beevor: Kohtalokas silta - ISBN 978-951-0-43415-4

Kirjan alaotsikko "Arnhem 1944" kertoo mistä sillasta on kyse. Beevorin kirja käsittelee operaatio Market Gardenia ja erityisesti sen "Market" -osiota, joka oli laskuvarjojoukkojen operaatio Arnhemin seudulle Hollannissa. Homma meni aika lailla pieleen monistakin syistä ja osa syistä oli varsin turhia kuten Liittoutuneiden ylimmän sodanjohdon keskinäinen arvovalta- ja kunniakilpailu.

Beevorin  kirja on taas kerran perinpohjainen läpikäynti. Teoksessa on liitteineen 681 sivua ja se on Beevor-tyyliin paikoitellen erittäin raskaslukuinen. Tautologia vaivaa taas kerran: samaa tarinaa toistetaan useampaan kertaan vain näkökulmaa tai kertojaa vaihtaen. Toisaalta analyysi on sitten perinpohjainen eikä tapahtumien kulusta jää epäselvää.

Eräs ongelma tässä (ja muissakin Beevorin kirjoissa) on tapahtumapaikkojen ja toimijoiden valtaisa määrä. Paikkojen nimet ja sijainnit sekä toimijat näissä on käytännössä mahdoton muistaa ulkoa. Kirjan tueksi tarvittaisiin joku materiaali (erillinen irrotettava liite? www-palvelu?), josta paikkoja  ja joukkoja voisi tarkastella kartalta ja joukkojen komentajia organisaatiopuusta. Muutama kartta kirjasta löytyy ml. etu- ja takakannen sisäpuolet, mutta näiden selailu on käytännössä kömpelöä eikä niissä näy mm. tuota joukkojen sijaintia.

Eräs mielenkiintoinen havainto on Taistelutoverit -kirjaan ja tv-sarjaan liittyvä yhteys: kirjan sankari Richard Winters taisteli joukkoineen (101. maahanlaskudivisioonan 506. laskuvarjojalkaväkirykmentin toisen pataljoonan E-komppania)  tuossa operaatiossa. Tapahtumista kerrotaan sarjan jaksossa 4.

Sattuupa Beevorille kirjassa myös eräänlainen emämunaus, kun  hän kirjoittaa: "Olennaisin oli kuitenkin se seikka, jota kukaan ei myöntänyt todeksi: koko operaation onnistuminen riippui kaiken sujumisesta parhain päin, vaikka sodankäynnin kirjoittamattoman säännön mukaan yksikään suunnitelma ei selviydy kosketuksesta viholliseen." Kuitenkin von Moltke vanhempi on tämän kirjannut ylös kirjaansa Über Strategie (1871): "Kein Operationsplan reicht mit einiger Sicherheit über das erste Zusammentreffen mit der feindlichen Hauptmacht hinaus". Sallittakoon tämä "emämunaus" kuitenkin ansiokkaan kirjan lisämausteeksi.

Arviointina kirjasta voidaan sanoa, että alan harrastajalle se on mielenkiintoinen, mutta haastava lukukokemus. Arvosanaksi annan Hopeisen ampumamerkin: kultainen olisi edellyttänyt juohevampaa asioiden käsittelyä.

Alla vielä kuva kannesta:

Antony Beevor: Kohtalokas Silta kansikuva

Lyhytelokuvat: Alien 40th Anniversary (2019)

Olen aina tuntenut kiinnostusta H.R. Gigerin kehittelemää Alien -hahmoa kohtaan. Kyseessä on elokuvahistorian eräs ikonisimmista otuksista ja lähes "sympaattinen" hirviö, jos sellaista voi sanoa otuksesta, joka tappaa talossa ja puutarhassa ja jonka verikin on syövyttävää happoa. Lemmikkinä tuollainen otus tekisi lähtemättömän vaikutuksen lähikaupan koiratelineeseen köytettynä eikä ainakaan eläviä taputtelijoita olisi riesaksi asti..

Ensimmäisen ja ehkäpä myös parhaan alien -elokuvan julkaisusta on kulunut tänä vuonna 2019 neljäkymmentä vuotta. Tästä syystä 20th Century Fox julkaisi fanikilpailun, jossa kuuden voittaneen idean tarinat tehtiin ammattivoimin lyhytelokuviksi. Noista elokuvista löytyy Youtube -soittolista tästä linkistä. 

Seuraavassa tiivistelmä tarinoista, liiallisia spoilereita on pyritty välttämään:

Containment : neljä henkilöä pelastuu avaruusaluksen haaksirikosta. Valitettavasti mukana on myös viides matkustaja...

Specimen: puutarhuri pääsee tutustumaan ei-kasvikuntaan kuuluvaan ilmiöön, joka myös facehugger -nimellä tunnetaan.. Maggien puolesta muuten ei kannata surra: veren väristä voi päätellä sen todellisen luonteen (vrt. Ash alkuperäisessä ensimmäisessä Alienissa).

Night Shift: Kaivossiirtokunnassa planeetalla LV-422 varastoa/kanttiinia ollaan jo sulkemassa, kun sisään vaatii päästä kaksi asiakasta. Näillä on mukanaan tuomisena chestburster -niminen alienvaihe. Eikä tämä ilmeisestikään ole yksittäiskappale ao. siirtokunnassa...

Ore: Bowen's Landing -nimisessä kaivossiirtokunnassa yksi mainari on kadoksissa. Ruumis löytyy ja siitä näkee, että sisältä on tullut jotain ulos ja oletettavasti se on lähtöisin lähistöllä oleivsta "munista". Alienit tunnetusti kasvavat nopeasti, joten kohta on piru irti.

Harvest: USCSS November on avaruudesta komeetan plasmaa keräävä alus. Valitettavasti kuitenkin sen ohjaus on rikki ja alus törmäyskurssilla em. komeettaan. Eloonjääneiden pitäisi paeta alukselta, mutta siellä häärii myös alien -veijari. Tarinassa on mukana myös alien -elokuvien perusjuoni eli Weyland-Yutani -yrityksen tahtotila saada alien omaksi lemmikikseen: sehän olisi esim. erinomainen ase, jos sen vain saisi kesytettyä niin että se tappaisi vain vihollisia eikä myös omia. Tämä tosin vaatinee hieman enemmän kuin perusmallin koirankoulutuksen..

Alone: Nuori nainen (joka on itse asiassa synteettinen androidi ja vain näyttää ihmiseltä) matkustaa yksin varsin rähjääntyneellä Otranto -kauppa-aluksella. Alukselta ovat ihmiset paenneet myrkkyvuodon vuoksi, mutta androidiahan se ei haittaa. Aika käy kuitenkin androdillakin pitkäksi, joten pääsy kielletty -oven takaa löytyy pakkasesta kiintoinen leikkikaveri, joka myös facehugger -nimellä tunnetaan. Ongelmaksi muodostuu se, että androidi ei kelpaa isännäksi ja ilman isäntää jopa facehuggerkin ajan myötä kuukahtaa. Onneksi tähän löytyy "onnellinen" ratkaisu..

Pätkät ovat katsomisen arvoisia ja englanninkielisen tekstityksen puutteesta huolimatta idea tulee selväksi. Puheartikulaatio on valitettavan epäselvää, mutta onneksi alien puhuu enemmään teoillaan ja sillä hammaskielellä... Lyttäsin viimeisimmän Alien:Covenant -elokuvan Kyhepunussa (linkki tässä) edelleenkin omasta mielestäni aiheesta ja jopa näissä lyhytfilmeissä on alkuperäistä alien -ideaa viljelty jo kertaluokkaa paremmin.

Alla vielä mausteeksi videoleikkaus ensimmäisestä lyhytfilmistä (Containment) Youtubesta, copyright heidän mukaisensa.

Kirja: Viktor Stepakov ja Dmitri Orehov: Paraatimarssi Suomeen - ISBN 951-0-18304-0

Matti Hyvärisen suomentaman kirjan alaotsikkona on "Talvisota venäläisten silmin". Kirja on alkutekstin mukaan "ensimmäinen talvisodasta kertova suomenkielinen kirja, jossa talvisotaa kuvataan tavallisten venäläisten sotilaiden ja upseereiden näkökulmasta" (ainakin suomennusvuonna 1992). Aineisto on koottu haastattelemalla noin 500  venäläistä talvisodan veteraania ja suomentaja onkin joutunut typistämään sisältöä alkuperäisestä teoksesta.

Kirja on varsin sekava luettava johtuen juurikin hajanaisesta aineistosta. Aineistoa on pyritty ryhmittelemään sekä ajallisesti, maantieteellisesti että joukko-osastojen mukaan, mutta silti tilkkutäkiltä ei voi välttyä. Kertomusten sanomakin on (varmaankin ihan aiheesta) aika samanlaista: talvisota oli kylmää ja surkeaa hommaa, aina oli nälkä ja vihollinen vaivasi.

Eräs irtohavainto on toistuvat tarinat "käkistä" ts. suomalaisista tarkka-ampujista, jotka vaanivat puissa ja ampuvat sieltä. Kirjaan on kirjattu useita näköhavaintoja ja yksi tarina käen vangiksi ottamisen yrittämisestäkin (ei onnistunut, piti tappaa). Tuo on aika outoa: jotenkin ei tunnu luontevalta nousta puuhun "ukkopekan" kanssa ja sieltä käsin yrittää vihollista vainota. Ainakaan nykyarmeijassa ei moista opeteta eikä juurikaan löydy myöskään suomalaisesta sotilashistoriasta asiasta varmaa tietoa. Aihetta tutkiessa vastaan tuli kylläkin sivuhavaintona mielenkiintoisia kuvia ensimmäisen maailmansodan aikaisista tekopuista Daily Mailista (linkki tässä).

Kirjan kokonaiskertoma antaa talvisodasta kuvan, jossa sodan alussa velivenäläinen lähti rinnukset auki,  huonolla koulutuksella, huonolla johtamisella ja huonolla varustuksella sotaan ja itkuhan siinä pääsi. Oppi oli kuitenkin nopeaa ja luonnonvalinta toimi; kun 105 päivää alkoi täyttyä, lopputulema oli selvä. Materiaalinen ylivoima (johon naapurissa lasketaan myös uhrattavissa oleva ihmismassa) voittaa lopulta tahdonkin. Carl von Clausewitz toteaa tämän loistavassa kirjassaan:

“... Jäljelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin se, että puolustus pitää tavoitteenaan paremman tilanteen odottamista, ja tällainen odotus onkin yleensä sen varsinainen peruspiirre. Tähän odotukseen sisältyy ajatus olosuhteiden muuttumisesta, aseman parantumisesta sinänsä, ja jos tätä ei voida saada aikaan sisäisin keinoin eli vastarintaa jatkamalla, sitä voidaan odottaa vain ulkoa. Tällaisen myönteisen kehityksen tuottava ulkopuolinen voima taas voi olla vain poliittisten olosuhteiden muutos…”

Eli lopulta altavastaaja häviää eikä muuta toivoa ole kuin se, että maailmanpoliittinen tilanne muutuu ja apuja saadaan. Tästä näkökulmasta voi hyvin arvioida Suomen puolustuspolitiikkaa, Nato-jäsenyyttä ja Pohjoismaista puolustusyhteistyötä. En tässä ota näihin tämän enempää, vaan jätän itse kunkin itse mietittäväksi. Mietintään saa hyvää taustaa Punainen Porvoo -kirjaa lukemalla (arviointi Kyhepunussa tässä) ja varsinkin sen loppukohtausta pohtimalla.

Kirja saa hajanaisuudestaan johtuen vain arvomerkin Pronssinen ampumamerkki.