Kirja: Viktor Stepakov ja Dmitri Orehov: Paraatimarssi Suomeen - ISBN 951-0-18304-0

Matti Hyvärisen suomentaman kirjan alaotsikkona on "Talvisota venäläisten silmin". Kirja on alkutekstin mukaan "ensimmäinen talvisodasta kertova suomenkielinen kirja, jossa talvisotaa kuvataan tavallisten venäläisten sotilaiden ja upseereiden näkökulmasta" (ainakin suomennusvuonna 1992). Aineisto on koottu haastattelemalla noin 500  venäläistä talvisodan veteraania ja suomentaja onkin joutunut typistämään sisältöä alkuperäisestä teoksesta.

Kirja on varsin sekava luettava johtuen juurikin hajanaisesta aineistosta. Aineistoa on pyritty ryhmittelemään sekä ajallisesti, maantieteellisesti että joukko-osastojen mukaan, mutta silti tilkkutäkiltä ei voi välttyä. Kertomusten sanomakin on (varmaankin ihan aiheesta) aika samanlaista: talvisota oli kylmää ja surkeaa hommaa, aina oli nälkä ja vihollinen vaivasi.

Eräs irtohavainto on toistuvat tarinat "käkistä" ts. suomalaisista tarkka-ampujista, jotka vaanivat puissa ja ampuvat sieltä. Kirjaan on kirjattu useita näköhavaintoja ja yksi tarina käen vangiksi ottamisen yrittämisestäkin (ei onnistunut, piti tappaa). Tuo on aika outoa: jotenkin ei tunnu luontevalta nousta puuhun "ukkopekan" kanssa ja sieltä käsin yrittää vihollista vainota. Ainakaan nykyarmeijassa ei moista opeteta eikä juurikaan löydy myöskään suomalaisesta sotilashistoriasta asiasta varmaa tietoa. Aihetta tutkiessa vastaan tuli kylläkin sivuhavaintona mielenkiintoisia kuvia ensimmäisen maailmansodan aikaisista tekopuista Daily Mailista (linkki tässä).

Kirjan kokonaiskertoma antaa talvisodasta kuvan, jossa sodan alussa velivenäläinen lähti rinnukset auki,  huonolla koulutuksella, huonolla johtamisella ja huonolla varustuksella sotaan ja itkuhan siinä pääsi. Oppi oli kuitenkin nopeaa ja luonnonvalinta toimi; kun 105 päivää alkoi täyttyä, lopputulema oli selvä. Materiaalinen ylivoima (johon naapurissa lasketaan myös uhrattavissa oleva ihmismassa) voittaa lopulta tahdonkin. Carl von Clausewitz toteaa tämän loistavassa kirjassaan:

“... Jäljelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin se, että puolustus pitää tavoitteenaan paremman tilanteen odottamista, ja tällainen odotus onkin yleensä sen varsinainen peruspiirre. Tähän odotukseen sisältyy ajatus olosuhteiden muuttumisesta, aseman parantumisesta sinänsä, ja jos tätä ei voida saada aikaan sisäisin keinoin eli vastarintaa jatkamalla, sitä voidaan odottaa vain ulkoa. Tällaisen myönteisen kehityksen tuottava ulkopuolinen voima taas voi olla vain poliittisten olosuhteiden muutos…”

Eli lopulta altavastaaja häviää eikä muuta toivoa ole kuin se, että maailmanpoliittinen tilanne muutuu ja apuja saadaan. Tästä näkökulmasta voi hyvin arvioida Suomen puolustuspolitiikkaa, Nato-jäsenyyttä ja Pohjoismaista puolustusyhteistyötä. En tässä ota näihin tämän enempää, vaan jätän itse kunkin itse mietittäväksi. Mietintään saa hyvää taustaa Punainen Porvoo -kirjaa lukemalla (arviointi Kyhepunussa tässä) ja varsinkin sen loppukohtausta pohtimalla.

Kirja saa hajanaisuudestaan johtuen vain arvomerkin Pronssinen ampumamerkki.