Itseasiassa elokuvassa teema ja juoni ovat varsin ohuet. Lähtökohtana on ilmiselvästi Tarantinon kiinnostus ja intohimo elokuvia ja niiden tekemisiä kohtaan. Elokuvaan on liimattu paljon sisäpiirin vitsejä ja vinkkejä, joista tuo intohimo näkyy läpi. Elokuvassa tapahtuu lopulta vähän ja hetkellisesti se tuntuu väkisin venyteltyltä, onhan kestokin 2 tuntia 41 minuuttia. Katsomisen jaksaa kyllä ja yhtenä syynä asiaan on Tarantinolta aina onnistuva tilanteen johdattaminen räjähdyspisteeseen ja sitten se räjähdys.
Elokuvassa eletään vuotta 1969, joka on Hollywoodin kultakauden viimeisiä hetkiä. Tuossa ajanjakson valinnassakin näkyy edellä mainittu Tarantinon henkilökohtainen kiinnostus ja se on viety tappiin asti lavastuksissa ja kuvauksissa; tietokonegrafiikkaa ei juuri harrasteta vaan kuvataan "oikeasti".
En lähde tässä tekemään juonipaljastuksia. Se olisi kohtuutontakin sikäli, että tämäkin elokuva on taas kertakäyttökamaa: kun jännitys on kerran rakennettu ja laukaistu, tilanteen uudelleen katsominen ei tunnu lainkaan kiinnostavalta. Tämä on tietyssä mielessä harmi: Tarantino kuvauttaa tyylikkäästi, musiikki on hyvin tehtyä ja näyttelijäsuoritukset erinomaisia, mutta silti elokuviin ei jaksa palata. Lienee osin tietysti genrevalintakin.
Brad Pittin ja Leonardo DiCaprion yhteistyö sujuu mainiosti. Pitt saa elokuvassa enemmän näkyvyyttä, vaikka näytteleekin sivuroolissa toimivaa stuntmania DiCaprion näytellessä ikääntyvää ex-elokuvasankaria, joka nykyisin (siis 1969) saa enää vain roistojen rooleja. Uskottavuutta näyttelyyn tuo se, että kaverit ovat itsekin asemassa, jossa DiCaprion näyttelemä Rick Dalton on: aika menee armotta eteenpäin ja näiltäkin hepuilta on "kauniiden poikien" roolit jo takanapäin. DiCaprion ylinäyttely ja maneerit kiusaavat hieman muutamissa itkukohtauksissa, mutta eivät kuitenkaan niin paljon kuin "röhkiminen" The Revenantissa. Jospa sen Oscarin saaminen olisi karsinut ylinäyttelemisen pahimpia piirteitä pois..
Margot Robbien rooli Sharon Tatena jää erittäinkin ohueksi ja mitäänsanomattomaksi. Robbieta kyllä kuvataan kohtuullisen paljon filmissä, ilmiselvästä syystä... Ei siis valiteta asiasta.
Mietin elokuvaa katsoessani arvosanaa sille. Aloitin aikalailla matalalta, mutta elokuvan edistyessä sen huumori ja em. intohimo alkoivat purra jopa siinä määrin, että päädyin Kultaiseen ampumamerkkiin. Suosittelen katsomista ainakin niille, joille elokuvat ja niiden tekeminen ovat kiinnostuksen kohteita ja 60-luku kova sana.
Alla vielä traileri Youtubesta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti