Kypsien heppujen puuhanurkka - blogin välitilinpäätös

Puuhanurkka täytti 29.1. yhden vuoden. Tuon vuoden aikana on saatu kirjailtua 58 viestiä (tämä mukaanlukien) varsin laajalta repertuaarilta. Pääasia on ollut kirja- ja elokuva-arvostelut mutta onpa siinä ohessa tallennettu mm. pari ruokareseptiä ja  listattu talousviskit kolmelta eri alueelta maailmanmestaruustasolla. Viimeisimmästä erittäinkin yllätysvoittajaksi valikoitui Black Velvet jota ei kumpikaan meistä liene noiden MM-kisojen jälkeen juonut saatikka Alkosta ostanut..

Varsin hyvin on siis teemassa pysytty. Kuvauksen mukaan " Ei uskontoa, politiikkaa tai aikuisviihdettä. Ja ehdottomasti ei söpöjä kissavideoita" ja näitähän ei toistaiseksi ole viljeltykään pientä Putinilaisten piikittelyä lukuunottamatta. Menköön se vaikka aikuisviihteen piikkiin.

Teksteistä eniten kiinnostusta herättivät seuraavat:

1. Neuvostoversio teemasta "kaveria ei jätetä"
2. Jalkarätin laadintaohje
3. UNICAT tosimiehen matkailuajoneuvo

Lukijakunta oli puolestaan pääosin suomalaista mutta ulkomaista yllättäen Ranska tuli toiseksi ja kolmanneksi sijoittui Yhdysvallat. Ulkosuomalaisten lukijoiden innostusta voi hieman ihmetellä; kypsät heput kirjoittavat vain suomeksi ja vaikka blogista googlekääntelijä löytyykin, se ei osanne oikein nyansseja tulkita..

Tästä jatketaan yleisön pyynnöstä huolimatta toiselle vuodelle. Katsotaan minkälaisena kirjoitusinto säilyy: vuonna 2015 laadittiin noin yksi viesti viikkoa kohti, tosin loppuvuotta kohden koko ajan harventuen.

Elokuva: The Hateful Eight (2015)

H8 on genre-ohjaaja Quentin Tarantinon uusin teos ja käsittelee tällä kertaa lännenelokuvien "Luminen Wyoming" -teemaa; tosin muutamilla sivujuonteilla esim. sisällissotaan ja Yhdysvaltojen rotuongelmaan. Elokuvassa ryhmä ihmisiä ajatuu jumiin lumimyrskyn keskellä sijaitsevaan majataloon ja tästähän Tarantinon käsissä seuraa kohtuullista suurempi määrä ammuskelua ja keinoverta. Enempää en tuosta juonesta kerro koska tulisi samalla varmasti spoilattua koko kuva.

Elokuvan kameratyöskentely on hienoa ja sen kuvauksessa käytetty Ultra Panavision 70-tekniikka antaa elokuvalle hienon retrosävyn. Samoin Ennio Morriconen musiikki on tekijälleen uskollisesti monumentaalista ja tuo mieleen viittauksia mm. klassiseen Dollaritrilogiaan. Tästä huolimatta H8 on kertakäyttöelokuva. Se pohjautuu täysin tilanteen kehittämiselle räjähdyspisteeseen ja tuon räjähdyspisteen läpikäyntiin useammasta näkökulmasta. Ensimmäiset puolitoista tuntia menevät lähinnä dialogiin ja jännitteen rakentamiseen mutta ensimmäisellä katselukerralla tuo homma toimii kuitenkin niin hyvin että aika ei pitkäksi käynyt. Ongelma tästä kuitenkin muodustuu: kun elokuvan on kerran nähnyt niin tietää mihin se menee ja toiminnan odottelu menettää pointtinsa.

Elokuvan tehokeinona käytetty lumimyrskyn eristämä majatalo toimii hyvin tunnelman rakentajana: jännitteen kasvaessa syntyy kauhuelokuvanomainen tunnelma lähes Alien -elokuvien tyyliin: tiedossa on että kusessa ollaan mutta karkuun ei päästä...

Näyttelijöistä nostan tässä esiin Samuel L. Jacksonin jonka esittämä majuri Marquis Warren on kantava hahmo koko elokuvassa ja jonka Jackson tyylikkäästi rakentaa. Jackson ei turhaan ole Tarantinon luottomiehiä. Brittimurretta puhuvaksi Oswaldo Mobrayksi olisin odottanut Christopher Waltzia (mm. Djangossa ja Inglourious Basterdsissa kunnostautunutta saksalais-itävaltalaista) Tim Rothin sijaan. Roth onnistuu roolissa ihan hyvin mutta jotenkin koko ajan siihen kuvitteli mielessään Waltzia. Tarantino lienee kirjoittanutkin tuon roolin hänelle mutta varmaankin jotain meni pieleen palkkioneuvotteluissa tms.

Teknisenä  huomiona voi hieman hämmästellä .45 Coltin tulivoimaa: kohteen pää räjähtää tomaattimurskasotkuksi jopa yhdellä ainoalla laukauksella.. Onhan ao. aseessa ollut toki oikeastikin iskuenergiaa paljon raskaasta lyijyluodista johtuen varsinkin kun ammunta tapahtuu lähietäisyydellä jolloin ilmanvastus ei ehdi syödä liikevoimaa. Mukana taitaa kuitenkin olla jonkin verran näyttävyyslisää elokuvateknisistä syistä. Tämähän selviää sitten kun Myytinmurtajat testaavat että voiko Colt .45 "Blow your head clean off" Dirty Harryn tyyliin. Harryllahan tosin taisi olla .44 Magnum virka-aseena.

En pidä H8:aa Tarantinon mestarisuorituksena enkä kolmen parhaan joukossakaan. Tarantino -elokuva se kuitenkin selvästi on ja siinä mielessä katsomisen arvoinen. Arvomerkiksi napsahtaa Hopeinen ampumamerkki.

Elokuva: Zero Dark Thirty (2012)

Arvostelin viime vuonna elokuvan Codename: Geronimo joka kertoo Osama Bin Ladenin hengiltä ottamisesta. Zero Dark Thirty on samasta aiheesta samaan aikaan (2012) tehty kilpaileva teos joka on näistä kahdesta kuitenkin saanut enemmän näkyvyyttä ja mm. viisi Oscar -ehdokkuutta joista yhden Oscarin parhaista äänitehosteista.

Tarinahan on sinällään sama koska kyse on todellisen tapahtuman dramatisoinnista molemmissa elokuvissa. Näkökulma on sen sijaan erilainen: Geronimossa katseltiin asioita enemmän erikoisjoukkojen miesten näkökulmasta kun taas ZDT:ssä päähahmona on nuori CIA:n naisvirkailija joka ottaa henkilökohtaiseksi missiokseen Osaman nutistamisen; ei tosin omin käsin mutta hankkimalla tarvittavat tiedustelutiedot. Henkilökohtaisesti täytyy myöntää että erikoisjoukkojen näkökulma mm. operaation suunnittelun ja harjoittelun osalta oli selkeästi kertaluokkaa kiinnostavampi.

Varsinainen hyökkäyskohtaus Osaman taloon on kuvattu paremmin kuin Geronimossa: paljon vähemmän on käytetty käsivarakameraa ja toisaalta näkymää parantaa kuvaaminen yönäkölasien läpi (siis ilman sitä käsivarakameraa) jolloin pimeässä myhkäminen jää vähemmäksi ja infrapunalasereiden näyttämät osumapisteet kertovat selvästi kohteista ja tähtäyspisteistä.

Elokuvassa ammutaan Osaman lisäksi kolme miestä ja yksi nainen. Joukko naisia ja lapsia jää eloon joka on sinällään ihme: voi hyvin kuvitella että tuollaisessa hyökkäystilanteessa liipasinsormi on herkässä ja jokainen liikahdus tai ääni lähettää N kappaletta laukauksia liikkeelle.. Selityksenä voi olla se että erikoisjoukkojen miehet ovat aidosti alan ammattilaisia jotka kykenevät tekemään kylmän analyyttisesti tilannearvioin ja jättämään ampumatta tilanteessa jossa maallikko paukuttaisi lippaan tyhjäksi vetelät housussa... Ammattitaidon huomaa tuon tilanneanalyysikyvykkyyden lisäksi ammattimaisessa tavassa varmistaa tilanne: jo maassa makaaviin ruumiisiin ammutaan varmuuden vuoksi pari kolme kuulaa jotta ne eivät enää nouse kummittelemaan.

Annoin Codename: Geronimolle hopeisen ampumamerkin Marskin ryypyn innoittamana. Ei tätä teosta voi sen huonompanakaan pitää joten tasapuolisuuden nimissä tällekin se sama mitali myönnettäköön.

Edit. Zero Dark Thirty on nyt lisätty Netflixiin ja löytyy tästä linkistä.

Kirjailija: Niilo Lauttamus

Sattui tuossa työhommissa, että käsiini joutui neljä kappaletta Niilo Lauttamuksen kirjoja:
Ilman kokardia 1964
Rautasaappaat 1965
Anatoli Kurkisen sota 1973
Haavoittuneet leijonat 1974

Huh! Olihan melkoisen erioloisia kirjoja! Niilo Lauttamuksella on ollut kirjaideoita vaikka muille jakaa.
Ilman kokardia ja Anatoli kurkisen sota tuntuvat hiukan oudoilta ja vierailta Niilo Lauttamuksen kirjoittamiksi. Siis varmasti hän on ne kirjoittanut, enpä sillä, mutta jotenkin ne vaikuttavat vähän niinkuin vasemmalla kädellä tehdyiksi.

Lyhyesti noista kahdesta:
Ilman kokardia kertoo tarinaa kahdesta suomalaisesta sotilaasta, jotka kyllästyvät kuolemanpelkoon ja karkaavat rintamalta ja siinäpä sitten sattuu ja tapahtuu. Jätän tarkemman selostuksen pois, jottei tarina paljastuisi. Siis kuitenkin luettava kirja, vaikka hiukan "kökköisesti" kirjoitettu.
Anatoli Kurkisen sota kertoo vastaavasti inkeriläissukuisesta Neuvostoliiton panssarisotilaasta, joka joutuu vangiksi Suomeen. Jälleen sama juttu. Tarinaa en kerro enempää, mutta taaskin voin todeta, että teksti on vähän kuin pakinoista koottu ja löyhä juoni yhdistää ne. Ehkä näiden kahden kirjan tarinat ovat pitäneet Niilo-pojan leivän syrjässä...

Mutta sitten nämä kaksi muuta! Aivan loistavia teoksia! Siinä on tarinan kerronta kohdallaan ja teksti soljuu läpi teosten. Molemmat kirjat ovat samoista sankareista, mutta jos olisin tiennyt etukäteen olisin lukenut ne uudemmasta vanhempaan, siis järjestyksessä Haavoittuneet leijonat 1974 ja Rautasaappaat 1965. Kerrottakoon sen verran, Että Niilo Lauttamus oli SS-sotilas Viking-pataljoonassa jossain Saksan kanssa Venäjän maalla. Noista tarina kertoo ja kersantti Aihela lienee lähinnä Lauttamus itse.

En erittele kirjoja sen kummemmin, mutta uskallan verrata varsinkin Haavoittuneet leijonat tarinaa suoraa Sven Hasseliin! Eli se kertoo jo aika paljon. Toinen kirja taas edustaa enemmän arkisempaa ja ehkäpä realistisempaa sotakuvausta, johon olemme yleensä tottuneet Suomessa.
Tarkoitus on nyt sitten lukea Lauttamuksen koko tuotanto läpi, jos nyt ei ihan yhdessä yössä, niin sitten kahdessa!

Niilo Lauttamus, vaikkakin taso vaihtelee jo noissa neljässä kirjassa, ansaitsee kyllä arvomerkin rintaansa. Valitettavasti emme voi ojentaa sitä hänelle henkilökohtaisesti, koska hän on jo Viimeisen iltahuutonsa kuullut.

Arvomerkki: Kultainen ampumamerkki

Kirja: G.Mannerheim: Muistelmat, toinen osa - ei ISBN -numeroa, painettu 1952

Hankin Mannerheimin muistelmien toisen osan ja lueskelin sen läpi joulun - uuden vuoden aikoihin.

Kirja jatkaa tarinaa vuodesta 1931 aina M:n vetäytymiseen eläkkeelle, Kuolemaa ei kirjassa mainita ja sehän on luonnollista kun on kyse omaelämänkerrasta..

Kirja jatkaa ykkösosasta tuttua kerrontalinjaa: asiallista, toteavaa ja niukkaa. Alussa M käy läpi tilannetta ennen sotia ja ennen muuta moittii Suomen hallitusta ja eduskuntaa lyhytnäköisyydestä sotavalmisteluissa. Varoitteluista ja ilmeisistä myrskyn merkeistä huolimatta valtiovalta uskotteli rauhantilan jatkuvan Neuvostoliiton kanssa ja oli haluton tekemään tarvittavia satsauksia sotakalustoon ja koulutukseen. Niinpä sitten talvisotaan mentiinkin aika köykäisillä eväillä.

Jatkosodan osalta M korostaa Suomen itsenäistä sotaa Saksan rinnalla eikä aseveljenä. Hyökkäyssodastakaan hän ei puhu vaan asettaa vain tavoitteet puolustuksen kannalta edulliseen asemaan Karjalan suurten järvien välisille kannaksille. Nämä tavoitteet saavutettiinkin ja niitä pystyttiin puolustamaan M:n suunnitelman mukaisesti (ainakin hän tästä suunnittelukunnian ottaa..).

Erityisesti M korostaa että hän henkilökohtaisesti kieltäytyi hyökkäämästä Muurmanskin radalle ja sulkemasta Leningradin piiritysrengasta. Tätä hän perustelee sodan jälkeisen rauhan tilanteella: jälkiviisaasti M väittää tienneensä että rauhanteosta tulee joka tapauksessa vaikea ja silloin on hyvä että ei liikaa suututeta Neuvostoliittoa ja sen senhetkisiä liittolaisia eli länsivaltoja. Tämä viisaus kuulostaa hyvältä mutta saattaa olla jossain määrin myös nimenomaan tuota jälkiviisautta: luulen että Suomessakin uskottiin Saksan aseiden voittoon ja jopa Neuvostoliiton kaatumiseen Adolfin sotaretkien hurjasta alkumenestyksestä huumaantuneena. Karttaa katsomalla olisi kyllä voinut todeta että ao. retki ei voisi mitenkään päättyä hyvin..

Mielenkiintoinen kaksijakoisuus M:n teksteissä on Ruotsin osalta. Toisaalta hän ankarasti moittii ruotsalaisia sotilaallisen ja poliittisen tuen puutteesta mutta toisaalta kiittää materiaali- ja taloudellisesta avusta. M halusi nähdä Pohjoismaiden kesken muodostettavan sotilasliiton (myös sotien jälkeen) mutta mitäänhän tuosta ei tullut eikä tule vieläkään vaikka jotkut haihattelijat Ruotsin kanssa tehtävästä sotilasyhteistyöstä puhuvatkin. Ruotsalaiset nyt vaan sattuvat olemaan ahneita vellihousuja jotka mielellään kyllä myyvät aseitaan kaikille mutta eivät ole niitä lainkaan halukkaita käyttämään ainakaan naapurimaan tueksi. Todennäköisesti ruotsalainen sotilasdoktriini pohjautuu siihen oletukseen että Suomi kestää Venäjän rynnistystä niin kauan että kansainvälinen yhteisö puuttuu asiaan  ja pysäyttää sen laajenemispyrkimykset Torniojokeen...

M:n itse kirjoituttama elämäkerta olisi kannattanut lukea ennen muuta Mannerheim -materiaalia jota on todella paljon ja jota on tullut myös luettua aika lailla. Hänen oma näkemyksensä olisi muodostanut hyvän subjektiivisen vertailukohdan muiden näkemyksille samoista asioista ja myös paljastanut niitä kohtia joita M halusi jättää vähälle huomiolle ja jota sitten analyytikot ja kriitikot ovat innokkaasti tökkineet ja kaivelleet.

Ensimmäisen osan tavoin myönnän tälle toiselle osalle Hopeisen ampumamerkin.