Kirja: Eino Pukkila: Taisteluhälytys (1961) _ ei ISBNnumeroa - Wsoy, Porvoo

Kommodori Eino Pukkila oli jatkosodassa Laivaston esikuntatehtävissä, myös operatiivisella puolella mm. panssarilaiva Väinämöisen komentajana. Hän on kirjoittanut kirjan jatkosodan Suomen laivaston käytöstä Itämerellä. Lisäksi hän kuvailee myös saksalaisten operaatioita samalla merellä niin Viron kuin Suomenkin rannikoilla.

Kirja kuvailee hyvin operaatioita noin taktisesti ja operatiivisesti. Mukana on myös taistelukuvauksia mm. panssarilaiva Ilmarisen uppoamisesta -41, josta hän kuuli jälkikäteen.
Taistelukuvaukset ovat varsin mainioita, sekä pienet henkilökohtaiset ja muille merimiehille sattuneet tapahtumat, jotka keventävät taktista kuvausta sopivasti.

Löysin kirjan sattumalta isän jäämistöistä. Muistan kyllä katselleeni kaikki kirjan kuvat pikku poikana, mutta enpä kirjaan ole aikaisemmin älynnyt tarttua lukekseni sen. No nyt tein sen, enkä kyllä kadu. Kirja on muuten sen verran vanha, ettei siitä löytynyt tuota sormenjälkeä, joksi voidaan sanoa ISBN-numeroa. Muutenkin se kirjaston hyllyssä ulkonäöksellisillä seikoilla voisi jäädä hyllyyn, kansi ei ole houkutteleva, eikä kirjapainossa kirjan leikkaus ole ihan onnistunut. Pitääkin tsekata, onko ko. kirjaa kirjastossa, ihan mielenkiinnosta.

 Kirja valottaa erittäin hyvin suomalaisten merisodan käyntiä. Se on kirjoitettu siten, että tälläinen maakrapukin sitä ymmärtää. Kokonaisuudessaan merisodasta tuli sellainen shakkipelimäinen kuva. Siirrot on suunniteltava tarkkaan laivojen nopeudet huomioiden (osa liikkuu kuin shakkipelin mokut ja torpedoveneitä voisi verrata jopa kunningattaren liikeisiin ja nopeuteen. Uhka-alueet eli shakit muodostuvat sitten merimiinoituksista, jotka rajaavat rajusti liikkumista merellä). Tietysti maarintamallakin pitää siirrot suunnitella huolella, mutta virheet voidaan maaston peitteisyydellä yms. tekijöillä hiukan korjailla. Tätä etua ei ole merellä.

Kirja antaa hyvän kuvauksen merimiinojen käytöstä, raivauksesta ja tehoista. Ymmärtääkseni tänä päivänä pidetään panssarilaiva Ilmarisen uppoamista sortumisena merimiinaan, jonka se oli ikäänkuin raivannut. Miina tarttui raivaajaan, eikä leikkautunut, vaan käännöksessä iskikin laivaan tunnetuin seurauksin.
Suomalainen merikalusto oli vanhaa sodan alusta, mutta taitavissa käsissä laivasto toimikin hyvin niin suojaamassa kauppalaivastoa, tukemassa maarintamia niin saarissa kuin rannikollakin. Puhumattakaan torjuntatehtävistä, joilla taas aiheuttettiin venäläisille murheita. Suomen ja Saksan laivastot yhdessä miinoituksilla pystyivät mm pitämään venäläiset sukellusveneet lähes kaksi vuotta Itämeren pohjukassa ennenkuin Saksan rintama Baltian suunnalla petti.

Suosittelen luettavaksi, koska kirja antaa siis hyvän kuvaun merisodankäynnistä varsin "tukkoisella" merellä, jota rajaa miinojen lisäksi saaret ja matalat vedet. Ihan tästä kuriositeettina nouseekin pari ajatusta mieleen. Molemmat liittyvät naapuriimme Ruotsiin. Kun Ruotsissa etsittiin viimeksi vieraan vallan mahdollista sukellusvenettä, Suomessa todettiin, että meitä suojaa matala saaristomeri - jaa, kirja antaa toisenlaisen kuvan - ja perustuu muuten ihan konkreettiseen kokemukseen. Toinen ajatus tai tieto liittykin Ruotsiin ja miinoihin. Ruotsikin suojasi sodan aikana omaa merenkäyntiään miinoilla ja saattueilla. Ilmeisesti sukellusveneistä ei pysty näkemään kauppalaivojen tunnuksia, koskapa mm. ruotsalaisia kauppalaivoja meni meren pohjaan mm. torpedoin. Kuka ne upotti onkin sitten toinen juttu...

Suosittelen ja ehdotan vähintäänkin seuraavaa merkkiä:

Arvomerkki: Hopeinen ampumamerkki

Willie Rokan täydennys: löysin kuvan Eino Pukkilasta Sa-kuvasta:

Alla kuva Väinämöisestä ampumassa järeillä tykeillään:

Molemmissa siis lähde Sa-kuva.

Elokuva: Yhdeksäs komppania (2005)

Yhdeksäs komppania kertoo neuvostoliittolaisista nuorista miehistä jotka lähetetään Afganistaniin pelastamaan se Imperialistisilta valloittajilta vuonna 1988. Eli neukkuaikaa vielä eletään mutta Afganistanhan on ajankohtainen edelleen. Tällä hetkellä siellä häärivät amerikkalaiset pelastamassa Afganistania ties miltä..

Ei suju neukuiltakaan vuoristosota ainakaan tämän elokuvan mukaan. Kyseinen 9. komppania unohdetaan kukkulan huipulle suojaamaan kolonnaa jota ei koskaan tule koska Neuvostoliitto on hajoamassa ja vetäytyy Afganistanista. Näille hepuille tästä ei vain muisteta kertoa joten he joutuvat taistelemaan koko mujahideen-porukkaa vastaan.

Tässä(kin) teoksessa (vrt. Citadel) on havaittavissa selkeää kritiikkiä Neuvostoajan toimintaa, yhteiskuntaa ja armeijaa kohtaan. Jostain syystä Puna-armeijan johtamis- ja kouluttamismenetelmä näyttäisi pohjautuvan ankaraan simputukseen ja taitaa pohjautua siihen edelleenkin. Ainahan sitä sanotaan että "hiki säästää verta" mutta säästääköhän veri verta jos sitä omien nenästä nyrkillä kaivetaan?

Tarinan loppukohtaus on kuin suoraan Rambo XX:n klassisesta "I love this country" -kohtauksesta. Rivien välistä on luettavissa että vaikka neukkusysteemi oli syvältä niin ei nyky-Venäjäkään mitään herkkua ole..

Erikoisefekteissä itänaapuri häviää taas ameriikantuotannoille. Räjähdyksiä ja pauketta on kyllä vähintään riittävästi mutta joku amatöörimäisyys silti efektipuolelta paistaa läpi. Samoin joukkokohtauksien kuvaus on paikoitellen lähes myötähäpeää aiheuttavaa: afgaanisissit tassuttelevat tohveleissaan läpi kivisen aukion ja samaa kohtausta sitten pyöritellään pari kolme kertaa uudelleen.

En kannusta lainkaan tämän elokuvan katseluun. Saman ajan voi käyttää lähes mihinkä tahansa muuhun toimintaan jos ei nyt ihan imurointia ja tiskausta lasketa. Laittaisin korvaushakemuksen menetetystä ajasta menemään jonnekin kun vain tietäisin minne.

Arvomerkki: Pronssinen ampumamerkki Alennettu 6.1.2016 harkinnan jälkeen: "Kolmas palkinto - ei mitään"

Matkailua: Varanginkierros moottoripyörällä

Aloitanpa tässä kokeeksi suurimääräisen lukijaporukan kiinnostukseksi uuden blogisisällön eli matkakertomukset. Tarkoituksena ei ole tarinoida mistään viininmaisteluretkistä vaan enemmän tai vähemmän kypsäheppumaisista matkoista esim. ajoneuvon, olosuhteiden, aktiviteettien tai kohteen osalta.

Ensimmäinen teos kertoo moottoripyörämatkasta Saariselkä-Näätämö-Norja-Utsjoki-Saariselkä. Ajoreitti ilmenee oheisesta kartasta. Lenkin pituus on Google Mapsin perusteella 627 km ja ajelin sen elokuisena lauantaina. Aikaa meni pysähdyksineen suurinpiirtein tuo 8 tuntia.

Suomen puolella ajoreitti Näätämöön on m-pyöräilijälle varsin mielenkiintoinen. Nelostie on samanlainen halki Suomen ja erityishuomiota on kiinnitettävä lähinnä poroihin joita oli runsaasti tien poskessa seisoksimassa. Tuorepakattu poronkäristys on sikäli kätevä otus että se tyytyy seisoksimaan eikä säntäile tielle niinkuin isoserkkunsa hirvi. Näin ollen kevyt kaasukäden kevennys riittää ennakointiin.

Kaamanen - Näätämö -pätkä sen sijaan on hyvinkin mielenkiintoinen. Tie on hyväkuntoinen ja sopivan mutkainen. Rajoitus on ilmeisesti yleisrajoitus 80 km/h koska mitään merkkejä ei näkynyt mutta yleisesti siinä toistasataa ajettiin ja hyvin sujui jatkuvasta tihku- tai rankemmasta sateesta huolimatta.

Norjan puolelle siirryttäessä voi todeta että norjalaisilla on kaikki paremmin kuin suomalaisilla paitsi tiet: vesisade loppui raja-asemalle alkaekseen taas Utsjoella ja maisemat Varanginvuonon varrella ovat kertaluokkaa hienommat kuin Suomessa. Mielenkiintoinen pistäytyminen oli Pykeija eli ns. Pikku-Suomi: suomalaissyntyisten norjalaisten asuttama kalastuskylä keskellä ei mitään ja syrjässä kaikesta. Päätieltä E6 piti poiketa parikymmentä kilometriä kinttupolkutasoista, kuitenkin asvalttipintaista tietä ao. kylään. Näkemisen arvoinen paikka sinällään ja tuo mutka kannatti tehdä.

Mutta tuo teiden kunto Norjassa kummastutti kyllä! Päällysteet on luokattomassa kunnossa vaikka tyypeillä on rahaa kuin roskaa ja öljyäkin siihen asvaltintekoon löytyy oman meren pohjasta. Mitä nuukuutta liekään kun noillakin seuduilla näytti pysyvästi asuvan väkeä ja raskaampaakin liikennettä riitti.

Pykeijasta ajelin Tena brun kautta Utsjoelle Tenon norjanpuoleista rantaa. Tarkoitus oli alunperin mennä Nuorgamin kautta mutta missasin risteyksen kun ei siellä mitään opastusta Nuorgamiin ollut. Olisi pitänyt hoksata mennä Polmak -nimiseen norjalaiskylään mutta ei leikannut. Tajusin virheeni kyllä kun ajoin Tenon yli mutta en viitsinyt enää kääntyä takaisin.

Utsjoelta ajelinkin sitten taas nelostietä tai virallisemmin E75 Inariin, Ivaloon ja Saariselälle. Pistäydyin vielä Ivalon pohjoispuolella Sovintovaaran huipulla jossa on näköalapaikka ja "museo". Uteliaisuuttani kävin kun olen useita kertoja ohi ajanut ja aina opastekylttiin huomiota kiinnittänyt. Sisäänpääsymaksu 6€ tuntui vähän tarpeettomalta ja ylimitoitetulta mutta näkymä Inarijärvelle oli kyllä sen arvoinen:

Noissa "Lapinlisä" -tyyppisissä maksuissa on syytä huomata että paikalliset joutuvat repimään elantonsa aika lyhyellä aikajänteellä ja kausittain pienistä turistivirroista. Sikäli on ymmärrettävissä ylihinnoittelulta tuntuva rahastus.

Pienistä turistivirroista puheenollen Saariselkäkin oli käytännössä autio vaikka periaatteessa Suomessa piti olla vielä lomakausi menossa. Lieköhän lama masentanut turistit vai sää mutta kaikki  olivat jääneet kotiin.

Onnistunut kiertoajelu oli kyseessä vaikka sade Suomen puolella lannistikin tunnelmaa. Annetaan tällekin arvio:

Arvomerkki: Hopeinen ampumamerkki.