Kasarmimuonaa: Tomaattipiirakka

Edelleen piirakkaa pukkaa... Pitänee vaihtaa tämän blogin nimi "Kypsien piirakoiden puuhanurkaksi"...

Tämänkertainen ohje löytyi IS Ruokalan puolelta ja on kasvispiirakka.

Ainekset:

• 1 peruna-ruistaikina pakastealtaasta
• 1 rkl dijon-sinappia
• kourallinen parmesaaniraastetta
• 500 g kirsikkatomaatteja
• 1,5 tl rosmariinia
• sormisuolaa
• isoja kapriksia

Valmistaminen:

1. Lämmitä uuni 225 asteeseen.
2. Kauli sulanut taikina 0,5 cm paksuksi levyksi ja aseta se noin 25x35 cm uunivuokaan leivinpaperille.
3. Voitele pohja dijon-sinapilla ja ripottele päälle parmesaanijuustoa.
4. Pese ja puolita tomaatit ja levitä tasaisesti pohjan päälle.
5. Ripottele päälle suolaa ja rosmariinia.
6. Nosta uuniin noin 30 minuutiksi, kunnes pohja on kypsää ja tomaatit paahtuneita.
7. Puolita päälle kapriksia ja tarjoa kuumana tai lämmitettynä.

Ihan ok muonaa tuli, mutta en lähde vielä arvosanaa kuitenkaan antamaan. Syöjien joukossa oli eräs, joka ei dijon -sinappia siedä ja näin ollen jouduin tyytymään tavanomaiseen sinappiin. Ehkä tästä johtuen muonasta puuttui potkua ja sen vuoksi sitä pitää uudemman kerran kokeilla.

Edit 6.4.2026: Lisäsin aineksiin sormisuolan, joka oli puuttunut sieltä, mutta oli ohjeissa.

Kokeilun jälkeen annan tälle arvosanan Pronssinen arvomerkki: ei iske dijon sinapillakaan. Ehkä pitäisi paahtaa tomaatteja tmv., jotta olisi hehkutuksen arvoinen.

Kirja: Olivier Norek: Talven soturit: ISBN-978-951-1-51442-8

Lukaisin läpi tämän teoksen, joka kertoo Talvisodan aikaisista Kollaan rintaman tapahtumista ja päähenkilönä Simo Häyhä.

Täytyy sanoa, että oli ehkä erikoisin sotakirja, jonka olen lukenut. Sotakirjoissa kuvataan tyypillisesti suoraviivaisesti toimintoja ja tapahtumia tai sitteen ollaan vahvasti sodanvastaisissa tunnelmissa. Tämän kirjan tyylinä on taas omituinen "kaunokirjallinen" tapa kuvata tapahtumien lisäksi ympäristöä, henkilöiden ajatusmaailmaa, mielikuvistusta/mystisiä tapahtumia (esim. Simo Häyhän oppaana on "henkikettu" joka ilmestyy eri yhteyksissä) jne. Lukeminen on ainakin Kypsälle Hepulle varsin haastava tehtävä.

Kirjaan oli puoliväkisin ängätty mukaan Ranskan tapahtumia koskien suunniteltua avustusretkikuntaa Suomelle. Hallituksen ja diplomaattien toiminnan lisäksi myös rivikansalaisten keskusteluja ja ajatuksia oli koostettu mukaan ja jotenkin oli nyrkkeilyottelukin siihen saatu mukaan. Tämä lienee sikäli ymmärrettävää, että kirja on ainakin isolta osin suunnattu ranskalaiselle lukijakunnalle, jonka ainoa kosketus talvisotaan oli tuo retkikunta, joka sitten jäi vielä toteutumatta.

Kohtuullisen asiantuntevasti kirjailija oli kuvannut Talvisodan olosuhteita. Jossain määrin pakkasten vaikutuksia oli liioiteltu, mutta luettakoon se dramatisoinnin pariin ja toisaalta synnyttäähän se positiivista Suomikuvaa meistä kylmäkaraistuneista.

Neuvostoliittolaisia tai oikeammin venäläisiä kurmotettiin kunnolla. Stalinin rakennelma politrukkeineen ja puhdistuksineen ei saanut ymmärrystä samoin kuin venäläinen tyyli ihmishengen täydellisestä arvottomuudesta nostettiin huolellisesti esiin. Tämähän on oikein ja toistuu samanlaisena Ukrainassa, jossa Venäjä käy roistomaista hyökkäyssotaa. Ja Stalinin tyyli toistuu Putinin toiminnassa, kun toisinajattelijoita tuomitaan tai muina miehinä defenestroidaan.

Annan kirjalle Pronssisen arvomerkin. Voihan sen kuriositeettina lukea, mutta lukukokemus voi olla "hämmentävä".

Alla vielä kuva kannesta.

Olivier Norek: Talven Soturit

Kirja: Ralph Barker: Tuhannen koneen hyökkäys - ei ISBN -numeroa

Luettavaksi osui jo vuonna 1965 kirjoitettu ja Suomessa 1966 julkaistu kirja Kölniin tehdystä ensimmäisestä suurpommitushyökkäyksestä. Kirja kertoo perinpohjin taustat, valmistelut, esityöt (mm. häirintähyökkäykset), varsinaisen hyökkäyksen ja lopuksi päätelmät tuloksista.

Tuhannen koneen hyökkäyksellä tarkoitetaan  30. Toukokuuta 1942 tehtyä Toisen maailmansodan aikaista ensimmäistä massiivista aluepommitusta brittien toimesta, Aiemminkin oli jo Saksan kaupunkeja pommitettu, myös Kölniä, mutta konemäärät olivat aina olleet kertaluokkaa pienempiä.

Kaupunkien pommitukset nousivat sodan jälkeen hyvin voimakkaasti esiin negatiivisessa mielessä. Yleinen mielipide ei hyväksynyt siviilien systemaattista pommittamista ja esim. Dresdenin pommituksen kaltaiset operaatiot tuomittiin "Terroripommituksina" tai jopa sotarikoksina.

Tässä kirjassa päin vastoin vahvasti puolustellaan Artur "Bomber" tai "Butcher" Harrisin toimintaan ja nostetaan hänet sankariasemaan. Perustelujakin löytyy: pommitukset olivat briteille ainoa keino tuossa sodan vaiheessa toimia Saksaa vastaan Euroopassa ja toisaalta strategisesti ajateltiin, että Saksan sotateollisuus tarvitsi työntekijöitä, joita olivat kaupungeissa asuvat siviilit. Asiasta voi olla montaa mieltä, mutta tuon ajan osaamisella ei täsmäpommituksiin pystytty, jolloin kaupungin keskustaan osuminen oli ainoa vaihtoehto.

Venäläiset harrastavat edelleen tätä roistomaista siviilien pommittamista Ukrainassa nyt talvella 2025. Jopa heidän teknologiallaan olisi mahdollista osua pelkästään sotilaskohteisiin, mutta siitä huolimatta tuhotaan kouluja, sairaaloita, asuintaloja ja ihmisten selviytymisen kannalta välttämättömiä energiantuotantolaitoksia. Venäläinen luonteenlaatu on sellainen: ihmishengellä ei ole mitään arvoa, ei edes omilla sotilailla ja kansalaisilla.

Suosittelen lukemaan kirjan taustatiedoksi, jos pommitusaihealue kiinnostaa. Kovin vetävä ja vauhdikas tuo kirja ei kuitenkaan ole ja annankin sille vain Pronssisen ampumamerkin.

Ohessa vielä kirjan kansi:

Barker: Tuhannen koneen hyökkäys

Kasarmimuonaa: Toast skagen

Kasarmimuonaksi pitää tämäkin teos lukea, vaikka valmistuukin ilman uunia. Edelleenkään ei Suomen vesistöistä saa ilmastonmuutoksesta huolimatta syömäkokoisia katkarapuja ja näitä ei eräretkillä tule pakasteina mukana kuljetettua.

Ainekset:

• 250g isoja katkarapuja
• 3-4 rkl punasipulia pilkottuna
• 1 dl majoneesia
• 2 oksaa tilliä (maun mukaan)
• 1/2 sitruunan mehu
• 1 tl sitruunankuorta
• 1 tl srirachaa
• Mustapippuria
• Saaristolaisleipää tai paahtoleipää

Valmistus:

1. Silppua sipuli ja tilli pieneksi. 
2. Laita ne kulhoon ja raasta mukaan sitruunankuori ja purista sitruunan mehu. 
3. Lisää majoneesi sekä srirachaa. Mausta mustapippurilla ja sekoita ainekset hyvin. 
4. Tarjoile saaristolaisleivän tai paahtoleivän kanssa.

Hyvin yksinkertainen oli valmistaa ja kohtuullisen maukastakin tuli. Annan tälle kuitenkin vain Pronssisen arvomerkin lievästä flegmaattisuudesta (ruokalajin, ei syöjän) johtuen.

Kasarmimuonaa: Katkarapupiirakka

Halusin kokeilla katkaravulle sopivaa piirakkaa. Netistähän näitä löytyy ja valikoimasta poimin Myllyn Paras -firman laatiman reseptin joka menee näin:

Ainekset:

• 1 pkt Myllyn Paras Pyöreä Piirakkataikinaa, suolainen (380 g)
• 250 g katkarapuja
• 2 dl Emmental- tai Polar-juustoraastetta
• 2 munaa
• 2 dl ranskankermaa tai smetanaa
• 2-3 rkl tuoretta tillisilppua
• ½-1 tl yrttisuolaa
• 1 tl hienonnettua sitruunapippuria

Valmistusohje:

1. Ota taikina sulamaan. Sulata ja valuta katkaravut. Pohjan sulaessa sekoita täytteen ainekset. 
2. Levitä taikina pyöreän piirakkavuoan pohjalle ja reunoille. Kaada täyte päälle.
3. Paista 225-asteisen uunin alimmalla tasolla noin 35 minuuttia.

Tuo Pyöreä piirakkataikinapohja on muuten todella kätevä: sitä ei tarvitse kaulita eikä vuokaa voidella vaan riittää että levittelee sen käsin sopivan vuokan pohjalle. Pitää jatkossakin soveltaa kun eri piirakkamalleja kokeilee.

Maku jäi vähän pliisuksi joten en anna tälle kuin pronssisen ampumamerkin.

Edit: Testasin piirakkaa uudelleen ja siitä tulikin sitten yllättävän hyvää, joten nostan arvomerkkiä tässä vaiheessa Hopeiseksi. Syynä oli ehkä se, että annoin piirakan jäähtyä/tekeytyä ennen syömistä, jolloin maut tasoittuivat ja suutuntuma parani.

Kasarmimuonaa: Helppo makaronilaatikko

Tartuin tähän aiheeseen vähän uteliaisuuttanikin: makaronilaatikon teko  ei ole mitenkään vaikea asia, mutta tämän uhottiin olevan vielä helpompaa.

Ainekset:

•  1,5 l vettä
• 1 kasvis- tai lihaliemikuutio
• 400 g jauhelihaa
• ½ tl suolaa
• ½ tl mustapippuria
• 1 tl paprikajauhetta
• 1–2 rkl öljyä
• 400 g (täysjyvä)makaronia
• noin 125 g sulatejuustoa (harkko)

Valmistus:

1. Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen, 175 jos käytät kiertoilmaa.
2. Laita vesi kiehumaan kattilaan tai vedenkeittimeen. Sekoita kiehuvaan veteen liemikuutio.
3. Veden kiehuessa paista jauheliha omassa rasvassaan kypsäksi. Mausta suolalla, mustapippurilla ja paprikajauheella.
4. Kuutioi veden kiehuessa ja jauhelihan paistuessa sulatejuusto pieniksi kuutioiksi.
5. Voitele tilava uunivuoka öljyllä. Laita vuokaan makaronit, paistettu jauheliha ja sulatejuustokuutiot. Kaada päälle kuuma liemi ja sekoittele hieman. Katso, että sulatejuustoa on tasaisesti joka puolella vuokaa.
6. Paista noin 50 min (tai 1 h jos haluat tummemman paistopinnan). Sekoittele alussa kerran, kun makaronilaatikko on paistunut noin 15 min.
7. Anna hetken vetäytyä paistamisen jälkeen ja tarjoa esim. ketsupin ja vihreän salaatin kanssa.

Muutama kommentti:

• Sen verran oli helppo tämä laatikko, että makaroneja ei tarvinnut keittää. Ei iso vaiva.
• Ei tullut yhtä hyvää kuin äidin makaronilaatikko eikä edes omani vertaista..
• Makua voisi ehkä lisätä laittamalla sipulia mukaan.
• Käytin sulatejuustona Koskenlaskijan perusmallia. Jollain muulla Koskenlaskijaversiolla saisi ehkä makua lisää ja toisaalta joku notkeampi sulatejuusto ei välttämättä "jankkiuttaisi" laatikkoa tönköksi, niin kuin nyt kävi.
• Suolan määrääkin voisi  tarkistaa, vaikka se ei terveellistä olekaan. Tuossa reseptissä on kuitenkin alkuperäinen määrä. esillä.

Annan tälle Pronssisen ampumamerkin, mutta voi olla etten kokeile uudelleen.

Kasarmimuonaa: Tonnikalavuoka

Törmäsin netissä surfatessa tonnikalareseptiin, jota kehuttiin hyväksi ja helpoksi valmistaa. Piti kokeilla. Kasarmimuonaksi menee uunin tarpeen vuoksi.

Ainekset:

• 500 g haluamaasi pastaa
• 125 g purjoa
• 250-300 g miniluumutomaatteja
• 2 valkosipulin kynttä
• 2 tlk (à 150/200 g) tonnikalaa öljyssä, MSC-sertifioitu
• ¾ tl suolaa
• ½ tl rouhittua mustapippuria
• 1 tlk (400 g) tomaattimurskaa, esimerkiksi Mutti
• 1 dl vettä
• 1 rasia (200 g) ruohosipuli tuorejuustoa
• 2 rkl kapriksia
• 1 pussi pizzajuusto raastetta (laitoin 150 grammaa)

Valmistus: 

1. Aloita laittamalla pasta kiehumaan suolalla maustettuun kiehuvaan veteen. Anna pastan kypsyä pakkauksen ohjeiden mukaisesti.
2. Pese purjo, halkaise se ja viipaloi se ohuiksi renkaiksi. Puolita miniluumutomaatit ja hienonna valkosipulin kynnet.
3. Valuta tonnikalasäilykkeistä öljyä paistinpannulle ja paista siinä purjoa, tomaatteja ja valkosipulia pari minuuttia, kunnes ne ovat pehmenneet. Mausta seos suolalla ja rouhitulla mustapippurilla.
4. Lisää pannulle tomaattimurska, huuhtele tyhjä tölkki vedellä ja lisää vesi pannuun. Lisää myös tuorejuusto. Kuumenna seos ja sekoita huolellisesti, kunnes tuorejuusto on sulanut ja seos on tasaista.
5. Kun pasta on kypsä, valuta se ja jätä hieman kosteaksi. Kaada suureen uunivuokaan (noin 30 x 20 cm).
6. Sekoita pastan joukkoon tomaattiseos, tonnikala liemineen, kaprikset ja 2/3 juustoraasteesta. Varo sekoittamasta liian voimakkaasti, jotta ainekset pysyvät koossa ja paistos säilyy mehevänä.
7. Ripottele paistoksen päälle loppu juustoraaste.
8. Lämmitä uuni 225 asteeseen ja paista tonnikalapaistosta uunin keskitasolla noin 15 minuuttia, kunnes pinta on kauniin kullanruskea.

Muutama kommentti:

• Annos on suuri: tuosta riittää ainakin kuudelle hengelle. Ainakin kokeilutilanteessa on järkevää tehdä puolikas annos, jotta ei koko viikkoa tarvitse järsiä...
• Juustoa voisi olla pinnalle enemmänkin ja vuoka malliltaan laakea: ruskistunut pitsajuusto antaa muonalle hyvää sivumakua.

Ei kovin suuri elämys ollut tämä muona: varsin pliisuksi jäi kokemus. Ehkä lisämaustamisella ja esim. kapristen määrää lisäämällä tuosta olisi tullut kelvollinen muona. Annan tälle arvomerkiksi Pronssinen ampumamerkki täytesanoin "kyllähän tuota nälkäänsä syö".

Kirja: C.S.Forester : Saattuehävittäjä - ei isbn -numeroa

Lukaisin läpi C.S. Foresterin kirjoittaman merisodankäynnin klassikon. Kirjan painovuosi on 1957 ja silloin ei vielä ISBN- numeroita ainakaan kyseisessä teoksessa käytetty.

C.S. Forester on itselle nuoruudesta tuttu Hornblower -sarjasta, jonka voisi lukaista harrastuksen vuoksi uudelleenkin. Monet nuoruuden kirjat ovat luettavissa uudelleen aikuisena ja vielä paremmin toimivina. Klassinen esimerkki on Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, joka koulussa oli pakkopullaa, mutta aikuisena luettuna loistava seikkailu- ja eräromaani.

Saattuehävittäjä kertoo nimensä mukaisesti Toisen maailmansodan aikaisesta laivasaattueesta, jota yhdysvaltalainen hävittäjä tukialuksineen suojaa yli Atlantin. Keskiössä on hävittäjän päällikkö komentajakapteeni George Krause, jonka toimintaa, tilannetta ja ajatuksia kirjassa seurataan.

Kirjan mukaan hävittäjän päällikön tehtävä on suorastaan helvetillistä: Krause pysyy laivan komentosillalla yhtäjaksoisesti päivätolkulla nukkumatta, syömättä ja käymättä edes wc:ssä. Tämä kuvataan lisäksi normaaliksi ja vaadituksi toimintamalliksi laivan päälliköltä. Lieköhän tuo totta? Luulisi, että jo viime sodan aikaan olisi ymmärretty väsymystilan vaikutus päätöksentekoon ja rakennettu järjestelmä, jolla päällikkökin pääsisi välillä lepäämään.

Taistelukohtaukset liittyvät luonnollisesti sukellusveneiden hyökkäyksiin ja näiltä osin kirja on pitkälti sukulaisielu Nicholas Monsarratin Julma meri -kirjalle, joka on esitelty Kyhepunussa tässä linkissä. Saattuehävittäjässä on enemmän painotusta filosofisella ja psykologisella pohdiskelussa verrattuna Julma meri -kirjan suoraviivaisempaan toimintakuvaukseen.

Suosittelen kirjan lukemista alan harrastajille vanhastavasta kielestä ja synkkäsävyisestä sisällöstä huolimatta. Arvomerkiksi annan kuitenkin vain Pronssisen ampumamerkin.

Kirja: Helena Immonen: Operaatio Punainen Kettu - ISBN: 978-952-382-298-6

 Kirjan takakannen buffin perusteella Helena Immonen on turvallisuuspolitiikkaan perehtynyt journalismin ja viestinnän ammattilainen, sissiradisti ja reserviupseeri. Immonen on kirjoittanut tämän "hyytävän realistisen  ja asiantuntevan trillerin kriisistä, joka voisi tapahtua todellisuudessakin" (edelleen takakannen myyntitekstistä).

Juonenkulkua en lähde enempää avaamaan, jotta en spoilaisi kirjaa. Spoilausta ei kuitenkaan tapahtune, jos kerron että taas kerran setvitään Suomen ja Venäjän välisiä suhteita. Jonkin verran sisällölle antaa lisäkiinnostusta ajoitus: kirja on julkaistu 2020 eli ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Kirjan tapahtumat voi nähdä vaihtoehtoisena historiana eli mitä jos Putinin kiinnostus ei olisi ollut Ukraina vaan Suomi. Kirjalle on luvassa jatko-osa tänä vuonna ja on jo ehkä ilmestynytkin.

Sotakirjana tämä on erikoinen: ensimmäinen armeijan käyneen naisen kirjoittama, jonka olen lukenut. Myös sisällön näkökulma  on naislähtöinen, koska toimijoina on useitakin naissotilaita ja -upseereita ja päähenkilönäkin on reservin luutnanttirouva. Todennäköisesti tässä on taustalla vain allekirjoittaneen "boomeristi", mutta tuo naisnäkökulma on johtanut Herttasarja -tyyliseen kerrontaan (tosin en koskaan ole lukenut yhtään ao. taidekirjallisuuteen kuuluvaa kirjaa), jossa hahmojen tunne-elämää parisuhdekriiseineen korostetaan ja vatvotaan loputtomasti. Yksi syy tähän lienee kirjan sivumäärän lisääminen, mutta 464 sivua kiitoksineen pokkariversiona on kyllä minusta sinällään jo liikaakin.

Sissiradisti-upseerin asiantuntemus Puolustusvoimien toiminnasta ei aivan riitä uskottavan juonenkulun rakentamiseen, vaan apuna olisi kannattanut käyttää jotain ammattiupseeria sopivaan tasoon asti. Esimerkiksi tilannekeskuksen toimintaa kuvataan kyllä nykyään jo julkisissa Youtube -videoissakin (linkki esim. tässä), joten riittävän hyvä mutta ei liian yksityiskohtainen ammattiapukin olisi todennäköisesti ollut saatavissa sisällön tarkastukseen.

Kirjana arvostan tässä teemassa edelleen enemmän Punaista Porvoota, vaikka sen kirjoittamisen jälkeen sodankäyntitekniikka onkin merkittävästi kehittynyt. 

Annan Punaiselle ketulle arvosanaksi Pronssisen ampumamerkin. 

Alla vielä kuva kannesta:

Operaatio Punainen kettu -kansi

Kirja: Jarmo Nieminen: Rintaman poliisi - ISBN: 978-951-20-7999-5

Kirja pohjautuu Taavetti Heikkisen päiväkirjaan vuosilta 1941-1944, jonka Jarmo Nieminen on toimittanut.

Heikkinen toimi VI Armeijakunnan 11. Divisioonan (lempinimeltään "Iskevä Kiila") valvontaupseerina. Valvontaupseerin tehtävänä oli seurata valvomansa joukon mielialaa, pitää komentajat selvillä valvontatilanteesta, ottaa haltuun pidätetyt vakoojat ja kuulustella näitä. Myös joukkojen kieltäytymiset ja karkuruudet kuuluivat vastuualaan. Kyseessä oli siis jonkin tason poliisitehtävä täydennettynä "mentaalipoliisilla". Heikkinen toimi myös sotaoikeuden istunnoissa upseerijäsenenä.

Kirjasta suurin osa on suoraa, toimitettua ja joltain osin korjattua tekstiä Heikkisen päiväkirjasta. Jarmo Nieminen on tehnyt erittäin laajan ja hyvän työn tarkistamalla asioiden taustat ja liittämällä asiahakemiston mukaan kirjaan. Jos kirjaa lukee, tuota hakemistoa kannattaa selata samalla kertaa.

Kirjan liitteenä on 11.D:n tiivistetty jatkosodan sotaretken kuvaus. Tämä on kirjan parasta antia: hyvin kirjoitettu ja taustoitettu osio.

Sen sijaan Heikkisen päiväkirjaosat (eli kirjan pääasiallinen sisältö) on tylsää ja turhauttavaa luettavaa. Jatkosodan hyökkäysvaiheen jälkeen Heikkinen lähinnä murehtii koti-ikävää ja potee reumatismia. Heikkisen termein "etappisikojen" sotaretki vaativan lähinnä läsnäoloa: saunassa käydään päivittäin, syödään hyvin, pelataan korttia  ja juodaan viinaa. Ainoa kiinnostuksen kohde vaikuttaa olevan seuraavan loman ajankohta. Myöskään vaarallista ei esikuntasotiminen näytä olevan: kirjasta löytyi yksi kohta, jossa Heikkinen kertoo joutuneensa ilmahyökkäyksen  kohteeksi ja jossa olisi voinut käydä huonosti. Heikkinen siirrettiin Mikkeliin ennen Neuvostoliiton suurhyökkäystä 1944 kesällä, jolloin hänkin olisi voinut toimintaa nähdä ja itsekin kokea.

Heikkinen myös kärttää ylennystä (luutnantista kapteeniksi) ja on katkera "aktiiveille" näiden etujen ja ylennysten osalta. Varmaankin lienee toiminut toisinkin päin: kantahenkilökuntaa lienee harmittanut (ja harmittaa näin rauhanaikanakin) reserviläisten yleneminen heidän sotilasarvoaan korkeammalle.

Jarmo Niemisen hyvästä työstä huolimatta kirjan tylsyys pudottaa sen arvomerkin Pronssiseksi ampumamerkiksi.

Alla vielä kirjan kansi:

Rintaman poliisi - kansi

Kirja: Markku Hattula: Talvisodan korpisoturit - ISBN: 978-951-1-387411

Lukaisin läpi tämän Markku Hattulan kirjoittaman sotaromaanin. Teos kuvaa Talvisodan taisteluja Kuhmon rintamalla. Teoksessa on pyritty esittelynkin pohjalta tuomaan esille tavallisen sotilaan näkökulmaa ja tarinaa viekin eteenpäin "Alpo" nimellä viitattu kertojaääni. Alpo on tavallinen rivimies ja näin ollen tarinakin katsoo sotaa "maantasolta" ts. siinä ei strategioista tai hyökkäyssuunnitelmista juurikaan puhuta.

Kirjan kehityskertomuksena keskushahmosta Alposta kehittyy tarinan alkupään pelokkaasta takarivin pojasta jossain määrin jopa sankarihahmoksi muuttuva eturivin taistelija. Alpo kyllä empii aina mukaan lähtöä, kun miehiä kysytään tiukkaan paikkaan, mutta lopulta sitten lähtee hyvällä menestyksellä.

Hattulan kirjoitustyyli asettuu jonnekin sodanvastaisen filosofian ja rambo-tyylisen ihannoinnin välimalliin ja mielestäni kohtuullisen onnistuneestikin. Mitään uutta se ei kuitenkaan sinällään tarjoa eikä lukukokemus ollut erityisen koukuttava tarinamuotonakaan. Eli yksi sotakirja muiden joukossa, ei muuta.

Tältä pohjalta annan kirjalle Pronssisen arvomerkin.

Alla vielä kansi:

Kansi: Markku Hattula - Talvisodan korpisoturit

Kirja: Lawrence Paterson: Kolmannen valtakunnan erikoisjoukot - ISBN 978-952-229-205-6

Lukaisin läpi otsikossa mainitun teoksen. Alaotsikkona tuossa oli "Brandenburg -rykemtti 1939-1945" ja kirja kertookin "yleistävästä" otsikosta huolimatta vain tämän kyseisen joukko-osaston tarinaa.

Kirja on varsin puisevasti kirjoitettu, mutta kirjailijaa ei tästä voi varsinaisesti syyttää; hän kun kertoo jo esipuheessa, että kyse on fakta- ei fiktiopohjainen lähestyminen asiaan. Rykmentin toimintaa, kokoonpanoja, sijainteja jne. onkin käyty kattavasti läpi koko tuon tarkasteluajanjakson ajan.

Eräs silmäänpistävä tieto on joukkojen käyttämä koko- tai puolinaamiointi. Kokonaamiointi tarkoitti täysin vihollisen univormua tai sen kopiota ja puolinaamio tarkoitti manttelia tmv. saksalaisen univormun päällä käytettynä. Tuo menettely on nähdäkseni Haagin Rauhankonferenssin (1907) toisen osan, ensimmäsen luvun 23. artiklan vastainen: 

f) oikeudettomasti käyttämästä sotaneuvottelijan (parlamentäärin) lippua, vihollisen kansallislippua tai sotilaallisia tunnusmerkkejä ja univormua sekä Genèven yleissopimuksen tunnusmerkkiä;

Natsi-Saksa taisi kyllä irtautua tuosta ja muista kansainvälisistä sopimuksista, joten niiltä osin tuo havainto on kyllä triviaali. Toisaalta Otto Skorzenyn tapauksessa brittiläisten erikoisjoukkojen everstiluutnantti todisti oikeudessa myös brittien käyttäneen vihollisen univormuja.

Toinen kiintoisa seikka oli amiraali Wilhelm Canariksen rooli erikoisjoukoissa. Canaris suunnitteli ja perusti joukot omaksi käsikassarakseen Hitleriä ja natsijohtajia vastaan käytävässä tulevassa vallankumouksessa. Idea meni kuitenkin pieleen: joukkojen toiminnan luonteesta johtuen sinne hakeutui vapaaehtoisena mieluummin fanaattisesti natsi-ideologiaan uskovia kuin sitä vastustavia miehiä. Canarikselle itselleenhän kävi heikosti: hänet tuomittiin SS:n kenttäoikeudessa kuolemaan ja hirtettiin muutamia viikkoja ennen maailmansodan päättymistä.

Suosittelen kirjan lukemista lähinnä yleistiedon täydentämiseksi ja jos kaikki muu on jo suurinpiirtein luettu. Mitään erityisen kiinnostavaa tai jopa raflaavaa ei kirjasta löydy. Tylsyyden vuoksi annan sille vain Pronssisen ampumamerkin.

Alla vielä kuva kannesta:

Kolmannen valtakunnan erikoisjoukot - kansi

Kirja: Sinclair McKay: Dresden 1945 Täystuho - ISBN 978-952-312-992-4

Englantilainen toimittaja ja kirjailija Sinclair McKay on kirjoittanut massiivisen eepoksen (437 sivua) Dresdenin tuhonneesta suurpomituksesta 13.2.1945. Brittien ja amerikkailaisten yhdessä kolmena aaltona toteuttama pommitus tuhosi kaupungin perin pohjin, synnytti "tulitornado" -tyyppisen tulipaloefektin ja tappoi arvioiden mukaan n. 20 000-40 000 ihmistä, mutta joidenkin arvioiden mukaan kuolleita oli jopa yli 200 000. Tietoa tapahtumasta tästä wikipedia -linkistä. 

Teos on hyvin perinpohjaisesti kirjoitettu ja tarkastelee tapahtumia monen eri henkilön näkökulmasta; sekä pommitukseen osallistuneiden ilmavoimien sotilaiden, että kohteena olleiden saksalaisten ja myös mm. amerikkalaistenkin kanssa: yhdysvaltalainen kirjailija Kurt Vonnegut oli sotavankina Dresdenissä ja jäi pommijyrän alle. Kokemusten pohjalta hän kirjoitti menestyskirjansa Teurastamo 5.

Perinpohjaisuudesta, hetkittäisestä tautologiasta ja tarpeettomasta venyttämisestä johtuen kirja on raskas ja tympeä luettava eikä se anna kovinkaan paljon lisätietoa tapahtuneista. Mukaan on ympätty sodanjälkeisiä tapahtumia ja henkilöitä; vilahtaapa siinä esimerkiksi muuan Vladimir Putin, joka aikanaan oli KGB:n pikkukätyrinä vakoilemassa Itä-Saksalaisia Dresdenissä.

En suosittele kirjaa luettavaksi ja annan sille arvosanaksi Pronssisen ampumamerkin. "Ei mitään" olisi myös lähellä, mutta menköön tämän kerran pronssin puolelle ansiokkaasta yrittämisestä ja sujuvasta kielenkäytöstä johtuen.

Alla kuva kirjan kannesta:

Sinclair McKay: Dresden 1945 Täystuho - kansi

Vehnäolut: Valo

 Joensuulaisen Panimo Honkavuoren valmistama Valo-vehnäolut on valittu vuoden 2020 Suomen parhaaksi olueksi Suuret oluet – pienet panimot -tapahtumassa Tampereella joskus keväällä. Havahduin lukemaan tästä uutisen jostain verkkosivulta ja siitä innostuneena päätin maistaa tuotetta. Innostusta lisäsi se, että useimmiten näiksi voitto-olueiksi valitaan ipoja, aleja tai jotain luostarioluita, jotka eivät kuitenkaan itselle maistu.

Kyseessä on "saksalaistyyppinen" vehnäolut. Oluen esittely löytyy ao. panimon verkkosivuilta tästä linkistä. 

Juon vehnäolutta lähinnä viihdekäytössä ja näin ollen arvostan siinä raikkautta ja jopa hieman makeuttakin. Tästä kertoo osaltaan jo ehdoton suosikkini Blanc: sitrusmaisuus ja keveys ovat keskeisiä makuelementtejä, mutta sakkaisuus ja "tunkkaisuus" puuttuvat kokonaan. Valossa näitä taas riittää ja olut lieneekin hyvin esikuvilleen uskollinen tuote: pullossa esiintyy sakkaa ja pintahiivaakin on havaittavissa; ainakin lievästi mielikuvistusta käyttäen. Juoma saattaisi sopia jonkin sopivan ruokalajin kanssa nautittavaksi, mutta minulle se ei tärpännyt. Ruokajuomana ja saunaoluena suosin perinteisiä lagereita.

Jälleen kerran joutuu pahoittelemaan huonoa makuaistiaan. Toisaalta ehkä Willien arvostelut ovat sikäli arvokkaita, että ne edustavat "Average Joeta" ts. ei mitään oluthifistelijää, vaan tyyppejä jotka vain juovat sitä olutta. Arvomerkiksi kuitenkin tälle vuoden oluelle jää vain Pronssinen arvomerkki.

Alla vielä kuva tuotteesta:

Vuoden olut 2020: Honkavuoren Valo

Elokuva: Midway (2019)

Kävin katsomassa tämän spektaakkelliksi mainitun elokuvan (iMDB). Kyseessä on tarina Midwayn taistelusta, joka tunnetusti käänsi Tyynenmeren sodan kulun.

Elokuva on todellakin spektaakkeli: kestoa on yli 2 tuntia ja erikoistehosteita riittää. Ohjaajan Roland Emmerichin cv:ssä on mm. Independence Dayn, Godzillan ja Day After Tomorrowin kaltaisia elokuvia ja samaa linjaa hän tässäkin jatkaa. Tehosteet ovat näyttäviä ja mm. massiiviset laivastot merellä nähtyinä erittäinkin uskottavia.

Jossain mielessä elokuva on jatkumoa Pearl Harborille vuodelta 2001: Midwayssakin näytetään Pearl Harborin tapahtumat alkusyynä asioille ja Doolittlen pommitusisku Tokioon lentotukialukselta käsin. Tästä vain jatketaan yksi pykälä eteenpäin. Myös elokuvien tarinankerronta on samankaltaista: sotatapahtumien oheen on rakennettu romanttisia ja melodramaattisia käänteitä kotirintamalta. Nuo lienevät tarpeen, jotta riittävä yleisömäärä saadaan: ilman moista hömppää katsojakunnaksi valikoituisivat vain Kypsät Heput ja heistä ei ole suuren luokan elokuvan kustannusten maksajaksi.

Merkittävä ero Pearl Harborin ja Midwayn välillä on jälkimmäisen pyrkimys autenttisuuteen: elokuvan tarina pohjautuu todellisten veteraanien elämään ja kerrontaakin on pyritty pitämään aitona. Eräs yksityiskohta tuossa mietityttää: laivojen ilmatorjunta on erittäin tarkkaa ja tappavaa. Israelilaiset tutkivat 1960 -luvulla, että ammusilmatorjunnan osumatarkkuus on puolen promillen luokkaa, ts. tarvitaan 2000 laukausta yhteen osumaan. Elokuvan it ampuu kyllä paljon paremmin, koska lentokoneita tippuu kuin kärpäsiä. Toisen maailmansodan aikaan ammunta pohjautui lisäksi paljon pelkän rengastähtäimen käyttöön eli laskimia ei varsinkaan kevyen kaliiberin tykeissä ollut. Näin ollen osumatarkkuus riippui hyvin paljon ampujan osaamisesta. Toinen samaa asiaa sivuava epätarkkuus on Dauntlessien taka-ampujen pudotukset: elokuvassa näille tulee useita ilmavoittoja, mutta todellisessa taistelussa taka-ampuja kykeni ampumaan lähinnä häirintätulta ja vihollisen hävittäjät pystyivät helposti välttämään tulen taka-ampujan aseen alakatveesta. Mutta näyttävää pauketta tuossa on joka tapauksessa.

Positiivinen yllätys elokuvassa oli Woody Harrelsonin suoritus laivastoamiraali Nimitzinä. Harrelsonilla on tapana sortua maneereihin ja hän assosioituu tyypillisesti vähemmän vakavampiin "hällä väliä" rooleihin. Tässä elokuvassa suoritus oli kuitenkin uskottava ja vino virnistys aiheutti vain muutamia dejavu -tyyppisiä tuntemuksia.

Elokuvassa oli luonnollisesti "i-love-america" -tyyppistä hapatusta ei-amerikkalaiselle kohtuuttoman paljon. Tämän alkaa jo oppia hyväksymään pakollisena sivutuotteena: tämän kokoluokan elokuvia ei juuri muualla kyetä tekemään kuin siellä Ameriikassa. Vihollisia eli siis japanilaisia käsiteltiin yllättävänkin neutraalisti ja lähes inhimillisinä hahmoina; toki joukossa oli joku pakollinen veijari, joka pisti jenkkilentäjän sukeltamaan ankkurin avustamana... Ehkä siivoon kohteluun on syynä se, että nykyjapanilaiset ovat erittäin siivoa väkeä ja hyvin tärkeä kauppakumppani Yhdysvalloille.

Elokuvan lopputeksteissä nostettiin esille tiedustelu-upseeri Edwin T. Laytonin kirja "And I Was There : Breaking the Secrets - Pearl Harbor and Midway", jossa kerrotaan Yhdysvaltojen koodimurtajien roolista japanilaisten viestinnän avaamisessa ja myös Midwayn "ansan" onnistumisessa. Pitänee laittaa lukulistalle.

Kokonaisuutena annan elokuvalle Pronssisen ampumamerkin. Yritys on hyvä, mutta tietynnäköinen särmä jäi kuitenkin puuttumaan.

Alla vielä traileri Youtubesta:

Edit: Elokuva on nyt (8/2020) nähtävissä myös Viaplaysta.

Olut: Sierra Nevada Otra Vez

Iltasanomien ruokalan artikkelin innostamana päätin maistaa tätä Gose -tyyppistä olutta. Wikipedian mukaan goselle tyypillistä on hapan ja suolainen maku, mutta sitä voidaan maustaa eri tavoin.

Sierra Nevada -panimon Otra Vezissä mausteena on ollut lime ja agave ja sen maistaa juomasta kyllä: maku muistuttaa omituisella tavalla suolaista spriteä. Vehnäoluen tuntua ei juurikaan ole ja happamuus lyö läpi limestä. Juoma ei suurestikaan innosta, vaikka voisinkin kuvitella sen olevan hyvä janojuoma merkittävästi Suomen kesää lämpimämmissä olosuhteissa; kuten panimokin mainostaa: "for the ultimate answer to the heavy heat of the day". Suolaisuudesta on hyötyä: se korvaa hikoilun mukana poistuneen suolan aiheuttamaa suolatasapaino-ongelmaa ja näin vähentää mm. kramppeja. Maistoin tätä saunaoluena ja ilmeisesti sauna oli jo sitten liian kuuma, koska ei juoma ei tehnyt vaikutusta.

Linkki juomaan Alkon sivulle löytyy tästä.  Alla vielä kuva tölkistä:

Otra Vez - gose tyypppinen olut limellä ja agavella

Pitää kokeilla juomaa vielä mahdollisella hellesäällä, mutta jo tässä vaiheessa tyydyn arvoon Pronssinen ampumamerkki.

Kirja: Otto Carius: Tigerit mudassa - ISBN 978-952-229-164-6

Otto Carius oli kuuluisa saksalainen panssariupseeri, joka tuhosi uransa aikana yli 150 vihollisvaunua ja suuren määrän muuta kalustoa. Hän sai tästä hyvästä Rautaristin Ritariristin ja siihen vielä tammenlehvät päälle. Tigerit mudassa on hänen muistelmateoksensa, jonka ensimmäinen painos julkaistiin jo 1960 ja oli alunperin esipuheen mukaan tarkoitettu vain 502. Tiger-pataljoonan veteraaneille. Sittemmin kirjasta on otettu uusia painoksia, joita on myös paranneltu tuosta ensimmäisestä versiosta.

Carius aloittaa sotansa kevyillä tsekkiläisillä 38(t) -vaunuilla, mutta siirtyi sittemmin Tigereihin ja yleni lopulta lataajasta luutnantiksi ja komppanianpäälliköksi. Lyhyt kuvaus löytyy Wikipediasta tästä. Kirjassaan Carius käy läpi koko sotataipaleensa varsin yksitotisesti esitettynä. Varsinainen romaanitaiteilija Carius ei ole, mutta kirjakin pohjautuu hänen sota-ajan muistiinpanoihinsa ja on näin ollen kronologinen ja suhteellisen perusteellinen.

Kirjassa tekee vaikutuksen Tigereiden ylivoima. Cariuksen kuvauksen mukaan mikään ei hätkäyttänyt Tiger-kuskeja, mutta kaikki pelkäsivät näitä. Tigerillä saattoi olla aukean keskellä vihollisen ampuessa kenttätykeillä; täytyi vain pysyä vaunun sisällä ja liikutella vaunua sen verran edestakaisin, että vihollinen ei saanut sitä haarukkaan. Samoin panssarintorjuntatykit ja venäläiset vaunut olivat lähinnä läpihuutojuttuja. Samankaltainen kuva välittyy myös Richard von Rosenin kirjasta (linkki Kyhepunussa tässä): vihollisen ammusten iskemät lähinnä auttoivat oman tulen suuntaamisessa... Tiger on varsin vaikuttava näky livenäkin: sen pääsee näkemään Bovingtonin panssarimuseossa ja Tiger Daynä jopa livenä (linkki Kyhepunussa tässä). Tigeristä löytyy myös hyvä Youtube -paketti (listattuna Kyhepunussa tässä).

Carius arvosti kyllä Tigereitä, mutta Jagdtiger ei miellyttänyt. Vaunu oli liian raskas moottoriinsa ja voimansiirtoonsa nähden ja lisäksi siinä oli kiinteä torni, jonka takia sivusuuntaus täytyi tehdä koko vaunua kääntämällä. Vaunun 128 mm PaK 80 -tykki kyllä keräsi kiitosta: läpäisykyky oli vähintäänkin riittävä. Pitkä putki aiheutti kuitenkin ongelmia: erillinen ajokannatin piti käydä irrottamassa ulkopuolelta ennen tulitehtäviä ja putken pituus aiheutti painetta laakereille, joiden kuluminen puolestaan heikensi osumistarkkuutta.

Cariuksen kirjassa on silmiinpistävää tietynlainen "saksalainen sotilasusko": Carius kokee, että sotiminen oli oikea asia ja välttämätöntä, Hitler ei ollut paha äijä ja Himmler (jolta hän sai tammenlehvät) oli jopa mukava heppu. Sabotaattorit ja rintamakarkurit olivat roskaväkeä, jotka olivat syypäitä Saksan tappioon; ainakin osaltaan. SS:kin oli Cariuksen mielestä ammattimainen organisaatio. Vaikka paatos ei ole lähelläkään Rudelin tasoa, se on silti nykymaailman näkökulmasta jossain määrin pöyristyttävää. 60-luvulla tilanne voi olla joko tai: joissain piireissä todennäköisesti paheksuttiin vahvasti Cariuksen näkemyksiä, mutta toisissa kaivattiin revanssia ja harmiteltiin menetettyä tilaisuutta. Tällaisena menetettynä tilaisuutena Cariuskin esittelee teoriaa, jossa Länsiliittoutuneet olisivat yhdessä saksalaisten kanssa hyökänneet Puna-armeijaa vastaan ja näin poistaneet "bolsevikki-barbaarit" maailmankartalta. Siinä olisikin syntynyt ottelu, joka olisi ollut aikamoista katseltavaa eikä tuloskaan olisi ollut itsestään selvä: Venäjä on laaja maa ja sen valloittaminen ei ole Batu-kaanin Moskovan keikkaa lukuun ottamatta keneltäkään onnistunut.

Alla kuva kirjan kannesta. Kuva esittää ylivääpeli Rudolf Zwertin Tigeriä ja Carius itse on vaunun edessä vasemmanpuoleinen henkilö.

Otto Carius : Tigerit mudassa - kansi

Arvomerkiksi kirjalle annan Pronssisen ampumamerkin. Tylsähkö kirjoitustyyli ja Suur-Saksa -paatos rankaisevat tuota arviointia.

Elokuva: Taistelulähetit 1917 (2020)

Kävin katsomassa tämän hehkutetun sotaelokuvan, joka tunnetaan IMDb:ssä pelkällä vuosiluvulla 1917. Elokuvalle on povattu Oscareita ainakin parhaasta ohjauksesta (Sam Mendes) ja parhaasta elokuvasta. Saa nähdä kuinka käy: ainakin Revenanttia paremmalla ansiolla nuo tulevat, jos ovat tullakseen. Taisin tosin kritisoida tuolloin DiCaprion Oscaria, mutta ei ohjauksestakaan moista olisi ansaittu.

Lievästä ylitaiteellisuudesta 1917 kyllä kärsii, hieman Veteen piirretyn viivan tyylisesti. Elokuvassa korostuu visuaalisuus ja erittäin näyttävä lavastus: erityisesti päähahmojen eteneminen läpi ei-kenenkään maan on realistisen näköistä ja varsin puistattavaksi saatu. Nykysotaelokuvia vaivaava "Sotamies Ryan" -efekti on sen sijaan saatu hallintaan ja efektin ylilyönti vältetään hyvin, vaikka muutamissa kohtauksissa sitä käytetäänkin.

Suurin puute elokuvalle on liian yksinkertainen tarina: tehtävänä on viedä viesti pisteestä A pisteeseen B ja siinä kaikki. Tarinan ohuudesta johtuen juoneen on pitänyt ympätä erilaisia omituisia ja epäloogisia käänteitä. Jopa koko tarina itsekin on epälooginen: elokuvassa pörrää lentokoneita ilmassa, joten viesti olisi helposti voitu toimittaa pataljoonalle ilmateitse. Sen sijaan lähetetään pari tst-lähettiä matkalle, wtf? Tarinan yksinkertaisuudesta johtuen myös sen kulku on varsin hyvin ennakoitavissa. Oikeastaan ainoastaan lopullisessa tulemassa on kaksi eri vaihtoehtoa ja arvasin niistä itse väärän. En avaa tuota sen enempää spoileria vältelläkseni, mutta sen verran mainitsen että kapteenin ja korpraalin keskustelussa tuohon annetaan syötteitä.

Hurjaa hommaa on sota kuitenkin 1917 ollut oikeastikin. Sodassa pitää tulen ja liikkeen suhteen olla oikea. Ensimmäisen maailmansodan Länsirintamalla liike pysähtyi, mutta tulta riitti tolkuton määrä. Lopputulemana oli maiseman totaalinen ympärikääntö ja valtava lihamylly, joka söi nuoria miehiä miljoonittain. Tämä käy hyvin ilmi elokuvasta ja erityisesti sen lavastus-setupista.

Suosittelen elokuvan katsomista, mutta en pysty sitä Pronssista ampumamerkkiä enemmän palkitsemaan. Tällä kertaa ehkä on niin, että osaamista olisi ollut enempäänkin, mutta tarina ei riittänyt.

Alla vielä traileri Youtubesta:

Kirja: Stephen Harding: Viimeinen operaatio - ISBN 978-952-312-441-7

Hardingin kirja kertoo sinällään kiinnostavasta episodista aivan Toisen maailmansodan viime päivinä (Euroopassa). Kyseessä on tapaus, jossa ranskalaisia arvovankeja on vangittu Itävallassa olevaan linnaan ja näitä vankeja puolustavat SS:ää vastaan yhdessä Yhdysvaltojen armeijan ja Saksan Wehrmachtin sotilaat.

Saksalaiset vangitsivat sodan aikana arvokkaina pitämiään vankeja ja säilyttivät näitä ajankkohta huomioon ottaen hyvissä olosuhteissa. Ajatuksena oli, että vankeja voisi käyttää panttivankeina tai vaihdon välineinä tiukan paikan tullen. Myös Itterin linna oli tässä käytössä ja siellä säilytettiin mm. Daladieria, Reynaudia, Weygandia ja Gamelinia; siis tuon ajan kärkipoliitikkoja. Kun sitten sota näytti olevan lopussa, SS päätti likvidoida tämän porukan ja edellä mainittu "seka-armeija" tuli heitä puolustamaan.

Kirja on ansiokkaasti kirjoitettu ja kokonaan uutta tietoa ainakin allekirjoittaneelle. Kirjoitustyyli on varsin totinen mutta ankea ja viitteiden käyttö viittaa vähintäänkin harrastelijatutkijaan. Tuo tyyli syö kirjan lukukokemusta, joka tosin pitänee hyväksyäkin: kyseessä ei ole mikään Korkeajännitys vaan tietokirja.

Alla vielä valokuva kannesta:

Viimeinen operaatio - kansi

Teos ei sykähdyttänyt enkä suosittele erityisesti luettavaksi muuten kuin tuon episodin ihmettelmiseksi. Tästä syystä annan sille arvomerkiksi Pronssisen ampumamerkin.

Elokuva: London Has Fallen (2016)

Netflixistä tuli vastaan tämä teos (iMDB). Elokuva on jatkoa Kyhepunussakin arvioidulle Olympos on valloitettu -leffalle. Teemakin on sama: Mike Banning -niminen supermies pelastaa Yhdysvaltojen presidentin, tällä kertaa Lontoossa.

En lähde juonta suuresti avaamaan, mutta perusteemana on terroristiperheen kostotarina koko muuta maailmaa vastaan. Valtioiden päämiehiä houkutellaan Lontooseen (huom. Suomea EI mainittu...) ja sen jälkeen alkaa nalli palamaan.

Elokuva on tuota Olympustakin kertaluokkaa epäuskottavampi. Terroristit ovat ujuttautuneet koko kaupunkiin ja varautuneet varsin järeällä kalustolla ml. Stinger -olkapääohjukset. Onneksi Banning sattuu olemaan paikalla ja en ehkä spoilaa kovin pahasti juonta, jos sanon että hyville käy hyvin ja huonoille huonosti. Yhdysvaltojen presidentti kuuluu näiden hyvien joukkoon, koska hän on sympaattinen ja ei Trump.

Elokuvaa voi katsoa kieli poskessa- tyyppisenä viihdepläjäyksenä; vähän tyyliin kun aikoinaan Rambo 2:ssa laskettiin raatojen määrää. Niitä tulee tässäkin vähintään riittävästi ja ammusten määrä ei ole Banningilla ongelma - ihan Rambon tyyliin. Vakavasti tähän ei kuitenkaan kannata suhtautua ja Lontooseen uskaltaa edelleen matkustaa.

Annan tuon viihdepläjäyksen vuoksi tälle Pronssisen ampumamerkin.

Alla vielä traileri Youtubesta, copyright heidän mukaansa: