Viaplay -elokuva: 13 hours

 Viaplayn puolelta löytyy oheinen elokuva. Filmi jatkaa "ansiokkaasti" heikkojen tekeleiden ja väkisin päkerrettyjen suoratoistoelokuvien sarjaa, joka on tuttu jo Netflixin puolelta. Tässä genressä haetaan joku sopiva historiallinen tapahtuma ja rakennetaan siitä nopeasti pelkästään suoratoistossa esitettäväksi tarkoitettu elokuva pääosin tuntemattomilla näyttelijöillä. Tässä kyseisessä teoksessa tunnetuin henkilö oli pääosan esittäjä John Krasinski, joka ainakin itselleni oli tuttu aiemmin lähinnä The Office -sarjan jenkkiversiosta.

Elokuva pohjautuu tositapahtumiin Libyan Bengasissa, josta kerrotaan myös wikipediassa tässä linkissä (suomeksi) ja tässä (englanniksi). Suomenkielisessä wikipediassa puhutaan pelkästään hyökkäyksestä konsulaattiin, mutta elokuvassa ja englanninkielisessä wikipediassa kerrotaan kohteena olleen konsulaatin lisäksi CIA:n "salainen" turvatalo. Lainausmerkit siksi, että ainakin elokuvan väittämän mukaan jälkimmäinen oli laajalti tiedossa.

Elokuva on "yllättäen" hyvinkin amerikkalaisisänmaallinen sävyiltään. Elokuvan teon kiire ja heikko laatu näkyy läpi näyttelijätöiden heikkoudesta, joka vähintäänkin osittain johtunee juonenkehittelyn keveydestä: esim. henkilöiden taustat ovat kliseisenkin tyypillisiä ja alkuosan juonenkehittelyyn on väkisin rakennettu agenttiseikkailutyylinen täytekohtaus takaa-ajoineen ja vastaavineen.

Silmiinpistävä - eikä ainoastaan tässä  elokuvassa vaan myös mm. Kyhepunussa arvioidussa The Outpostissa - havainto on amerikkalaisten ylivertaisuus paikallisiin toimijoihin nähden. Tämä pitänee ainakin jossain määrin myös paikkaansa: ISIS -veijareiden sotilaskoulutus pohjautunee käytännössä pitkälti Youtubessa julkaistuihin rekrytointivideoihin eli sotaan lähdetään mallilla, jossa alokkaan käteen annetaan Kalasnikovi ja sanotaan että "ammu sillä kaikkia vääräuskoisia, jotka näet". Myös varustuksessa on eroja: amerikkalaisilla on mm. käytössään vakoilulennokkeja ja pimeänäkölaitteita, joita vastapuolella taas ei ole ja joista on eittämätöntä hyötyä tappohommissa. Silti elokuvassa kuvattu terroristiporukan kuolleisuus herättää jo lähestulkoon säälinsekaisia tunteita...

Eräs huvittava kohtaus tapahtuu, kun henkilöauto täynnä paikallisia nuoria miehiä käy kääntymässä turvatalon portilla ja yksi sankareista toteaa, että kävivät noutamassa koordinaatit. Pian tämän jälkeen sataakin alueelle kranaatinheittimen kranaatteja. Olettaisin kuitenkin, että jopa ISIS -heppujen kyvykkyys riittää kranaatinheittimen suuntaamiseen ilman kännykällä noudettuja koordinaatteja ja visuaalisella tulenohjauksella; varsinkin kun heitin näyttää olevan wanhaa-kunnon-venäläistä-laatua. Toinen outo juttu on, että heitintuli saadaan hyvin peittäväksi, mutta se lopetetaan muutaman osuman jälkeen. Syynä tositilanteessa saattoi olla esim. Libyan armeijan (tmv) väliintulo, mutta tämä jää selittämättä elokuvassa.

Mielenkiintoinen havainto on myös "palkkasotureiden" rooli ja osaaminen. Päähenkilöt eivät ole CIA:n palkkalistoilla, vaan he ovat "CIA -contractors"-statuksella. Taustoiltaan nämä ovat kuitenkin entisiä Navy Sealseja ja Rangerseja, joten osaamista/koulutusta löytyy ja elokuvan perusteella myös enemmän pätevyyttä kuin varsinaisilta CIA-hepuilta sekä myös epäluuloa näiden osaamista kohtaan. Ja aiheellistahan se epäluulo sitten olikin tapahtumien mukaan.

Kovin ylös en pysty tätäkään teosta arvostamaan, vaan se vertautuu aika lailla tuohon yllämainittuun The Outpostiin ja saa näin ollen ampumamerkiksi "Kolmas palkinto - ei mitään".

Alla vielä traileri Youtubesta:

Kirja: Niclas Hermansson ja Peter Ryberg: Karhu sotilaana ja muita tuntemattomia tosiasioita toisesta maailmansodasta - ISBN 978-952-300-477-1

 Lukaisin läpi tämän ruotsalaisten sotakirjailijoiden kirjoittaman teoksen. Mukana teosta laatimassa on ollut yllättäen myös suomalainen Panu Väänänen (jota ei kuitenkaan mainita kirjailijana), joka on kirjoittanut 7 lukua. Nuo luvut koskevat suomalaisia anekdootteja, mutta muuten tarinat ovat yleismaailmallisia.

Ihmettelen suuresti, mikä on ollut ideana tämän kirjan kehittämisessä. Voiko tässä olla tuon Väänäsen myötä jopa maailmanlaajuisesti myytävä, mutta paikallisesti lokalisoitava konsepti: ruotsalaisveijarit ovat sepittäneet joukon tarinoita, joita sitten on ryyditetty paikallisesti kiinnostavilla jutuilla. Jos näin on, varmaankin löytyisi jostain esim. norjalainen tai saksalainen versio vastaavasta teoksesta.

Kirja koostuu suuresta määrästä hyvin eritasoisia lyhyitä tarinoita. Tarinoiden aiheet vaihtelevat huvittavista tapahtumista valtaviin humanitäärisiin rikoksiin, eikä niille oikein tahdo löytyä mitään yhteistä nimittäjää. Tarinat on jaoteltu ryhmiin tyyliin "Ihmiset", "Eläimet" tai "Rikokset", mutta noiden ryhmien alla tarinoiden laatu ja sisältö on laidasta laitaan vaihtelevaa.

Vaivaa ovat pojat nähneet tämän teoksen laadinnassa: lähdeluettelo on kymmenen (!) sivua pitkä ja henkilöhakemistokin yli kolme sivua. Todennäköisesti nuo lähteet on myös luettu, eli jutut eivät ole omasta päästä keksittyjä. Ei se silti paranna näiden juttujen kiinnostavuutta, vaan ne ovat parhaimmillaankin "jahas, vai tuollaistakin" -tasoa. Siis sikäli ne omasta päästä keksityt jutut olisivatkin voineet tuottaa kertaluokkaa paremman tuloksen, tyyliin "Korkeajännitys"...

Kirjan merkittävin etu on noiden tarinoiden lyhyys. Ne ovat tyypillisesti muutaman sivun mittaisia, joten kirjaa voi hyvin käyttää wc-lukemistona ilman suurta peräpukamien vaaraa. Sivuja voisi käyttää lukemisen jälkeen myös takapuolen pyyhintään, mutta näin en viitsinyt tehdä, koska 1) oli wc-paperiakin, 2) kirja oli lainassa kaverilta ja 3) kirjan paperimateriaali ei ole takamusta hivelevää. Viimeisen tosin totesin vain sormilla, en takamuksella.

Yllä olevan arvioinnin pohjalta kirjan arvomerkin voi ehkä arvatakin eli sille läjähtää surutta "Kolmas palkinto - ei mitään". Kirjaa voi suositella edellä mainittuun hotelli helpotus -käyttöön, mutta vakavaan lukemiseen siitä ei ole.

Alla vielä kuva kannesta:

Karhu sotilaana - kansi

Elokuva: Tenet (2019)

 Kävin katsomassa suurin odotuksin tämän ensimmäisen "suuren Hollywood tuotannon koronan jälkeen". Pakko on ihmetellä, että onko miehessä vika vai elokuvan tekijöissä, kun Tenet tuntui todella surkealta teelmältä eikä ollut läheskään ensimmäinen lajissaan? Koko ajan satelee "Kolman palkinto-ei mitään" -arviointeja. Onko kaikki isot ja innostavat teemat jo käsitelty? Vai seisooko Willie vain ulkona kuin lumiukko?

Tämän enempää filosofoimatta totean, että Tenet on perseestä ja syvältä sieltä. En kyllä suuresti innostunut Cristopher Nolanin aiemmista teoksistaan (esim. Dunkirk ja Interstellar), mutta tämä tuntuu jo edellä mainittuja heikommilta tekeleiltä. Nolan on käsikirjoittanut myös nuo kaksi edellä mainittua, mutta ehkä silti hänen pitäisi keskittyä ohjaamiseen kirjoittamisen sijaan?

TÄSSÄ SEURAA JUONIPALJASTUKSIA, ÄLÄ LUE JOS HALUAT SÄILYTTÄÄ "JÄNNITYKSEN":

Elokuvan keskeinen heikkous on että se unohtaa täysin fysiikan lait ja venyttäessään niitä ei mitenkään selitä asiaa. Scifi-elokuviin kuuluu kyllä lievä todellisuuden "venyttäminen", mutta kunnollisissa elokuvissa tuo venytys on sentään perusteltu "uskottavasti". Tämän elokuvan ideana on se, että tulevaisuuden ihmiset ovat keksineet keinon, jolla ajankulku voidaan kääntää toiseen suuntaan. Ajankääntöä varten on rakennettu portteja, joiden läpimenneen ihmisen aika alkaa virrata taaksepäin. Tässä ei ole vielä ongelmaa, mutta ne tulevaisuuden mulkut ovat myös keksineet keinon, jolla suunnan muutos saadaan pysyväksi: Nolanin "fysiikan" mukaan nykyinen suunta on "vahvempi", jolloin aika etenee meidän ymmärtämäämme suuntaan. Tulevaisuuden mulkkujen keinolla taaksepäin virtaava ajansuunta tuleekin vahvemmaksi ja näin ollen pysyväksi. Tämähän on tietysti huono juttu: kun aika käännetään, lopulta ihmiskunta taantuu alkusoluksi alkumereen ja pitkässä juoksussa päädytään takaisin alkuräjähdyksen hetkeen, joka ei ole ollenkaan hyvä juttu. Tulevaisuuden tyypit eivät ole kyllä tulleet ajatelleeksi sitä (tai Nolanin termein "eivät välitä"), että samalla heiltäkin putoaa pohja pois: on aika vaikeaa tulla tähän maailmaan, jos esi-isä häviää olemattomiin. No joka tapauksessa tätä suunnanmuutosta varten on kehitetty algoritmi (wtf?), joka tosiasiassa on joukko esineitä, jotka niputtamalla kakka osuu tuulettimeen ankarimmalla mahdollisella tavalla. Sankari luonnollisesti estää tämän ja siinäpä se juoni nyt suurinpiirtein olikin kuvattuna. 

JUONIPALJASTUSTEN LOPPU.

Elokuvaan on niputettu mukaan kaikki mahdollinen: scifi, sotaelokuva, kaahailu ja tappelu sekä hieman haikeaa romantiikkaakin. Toiminnan motivaattorina on vieläpä meidän nykyisin harjoittama ilmaston ja maapallon tuhoaminen, joten sitäkin jeesustelua on saatu mukaan. Bondeja on selvästikin tavoiteltu (Bondia ei tosin ilmastonmuutos kiinnosta), mutta kauas jäädään. Kuvaus on kyllä komeaa ja erikoisefektinä filmin pyörittäminen nurinkurin on ensimmäisellä kerralla ihan hauska. Toisella kerralla se onkin  jo luokkaa "hohhoijaa, tämä on jo nähty".

En suosittele elokuvan katsomista ja annan sille jo edellä mainitun arvomerkin "Kolmas palkinto-ei mitään". Elokuva kuitenkin löytyy IMDB:stä tästä linkistä ja alla on vielä traileri Youtubesta:

Olut: Ritterguts Gose Original

Otra Vezin maistelun myötä kiinnostuin myös "oikeasta" gosesta, ilman ylimääräisiä lime- ja agave -mausteita. Valitsin maistettavaksi Ritterguts Gose Original juoman, joka löytyy Alkon sivustolta tästä.

Odotuksena oli suolainen olut ilman sprite -sivumakua ja tulema oli juurikin sitä: voimakkaan suolainen ja katkera maku, jota maallikkona väittäisin vielä "tunkkaiseksi". Oletuksena / mahdollisuutena tälleikin voisi olla janojuoma, mutta tyytyisin kyllä itse veteen tämän sijaan. Ei jatkoon; ampumamerkki Kolmas palkinto - Ei mitään. 

Alla vielä kuva pullosta:

Ritterguts Gose Original poseeraa kuvaa varten

Elokuva: The Outpost (2020)

Koronakevään jälkeen pääsi taas katsomaan elokuvia teatteriin ja ensimmäiseksi valikoitui tuore amerikkalainen sotaelokuva The Outpost. Ei olisi pitänyt valikoitua: elokuva on luokattoman huono ja kuuluu sarjaan "rahat takaisin ja heti" tai "kutsuminen p...ksi olisi loukkaus p..lle". Pitänee varmaan perustaa ampumamerkit näille... Kuvaus elokuvasta löytyy iMDb:stä tästä linkistä.

Elokuvan tekemisen tärkein syy lienee siinä, että käydyssä taistelussa ("Combat Outpost Keating") myönnettiin peräti kaksi Medal of Honoria, jotka ovat (varmaankin aiheestakin) erittäin arvostettuja arvomerkkejä Yhdysvalloissa ja laajemminkin maailmalla; peruskasarmipalvelulla noita ei irtoa. Molemmat palkitut ovat vieläpä elossa, mikä on aika harvinaista tuon Medal of Honorin myöntämiskriteerienkin johdosta.

Elokuvan olisi kyllä sinällään voinut jättää tekemättä. Aika isoja kysymyksiä syntyy taiteellisista vapauksista:

• Onko tuo tukikohta aidosti sijoitettu niin heikkoon paikkaan? Ympäröiviltä vuorilta on suora näkymä sisälle tukikohdan pihamaalle siten, että huussissakaan ei voi käydä vihollisen näkemättä.
• Tästä huolimatta linnoittaminen on erittäin heikkoa: vihollisella on sinkoja ja kranaatinheittimiä, joten kaivautuminen tai maan nosto olisi välttämätöntä.
• Jos em. puutteet johtuvat tukikohdan suunnitelleista upseereista, nämä olisi syytä haastaa sotaoikeuteen tai siirtää kenttäkäymälöiden hoitajiksi..
• Edellisistä puutteista huolimatta amerikkalaiset maleksivat pihamaalla muina miehinä, kunnes sitten (toistuvasti ja säännöllisesti) talebanit alkavat ampua. Sitten tulitellaan vähän aikaa rinteille rynnäkkö- ja konekivääreillä..
• Ei tuossa voi talebanejakaan kehua kyllä: osumatarkkuus näihin "istuviin sorsiin" = amerikkalaissotilaisiin on erittäin heikko. Myöskään tarkka-ampujia ei näy (yksi poikkeus, jonka tarinan sankari nappaa tietty hengiltä), vaikka olosuhteet olisivat näille hyvinkin otolliset. 
• Erikoinen on myös kohtaus, jossa sankari päättää vallata tukikohdan takaisin itselleen. Hän menee majoituskonttiin, joka on täynnä ukkoja tumput suorana. Wtf? Pihamaalla paukkuu ja räjähtelee, mutta äijät raapii perseitään kassulla? No tietysti sitten vapaaehtoisia löytyy, kun sankari pyytää näitä mukaansa; eihän muuten olisi kysekään amerikkalaisnationalistisesta hehkutuksesta..

Muuna huomiona on syytä todeta klassisen kevysingon (SaIntissä 55S55) käyttökelpoisuus: laite on erittäin toimiva vempele sirpalekranaatilla elävää voimaa kohtaan ja ontelokranaatilla kevyesti panssaroituihin ajoneuvoihin. Taistelupanssarivaunua tuolla ei kyllä kannata ampua: vaunuun tulee lähinnä maalaushommia, mutta oma hengenlähtö on käytännössä varma... Laite on kuitenkin kevyt kantaa, helppokäyttöinen, toimiva vastaanottavassa päässä ja vielä useammin laukeava verrattuna nykyisiin kertasinkohin. Erityisesti kaupunkitaisteluissa ja lyhyillä etäisyyksillä ase toimii hyvin. Valitettavasti ainakaan noita klassikoita ei enää löydy Puolustusvoimilta mahdollista (toivottavasti ei koskaan tulevaa tarvetta) varten: tässä kirjoituksessa kerrotaan hyvin 55S55:n elinkaari. Anekdoottina mainittakoon, että aikanaan RUK:ssa mainittiin tuon singon harjoituskäyttöön tarkoitettu sisäputki "armeijan vaarallisimmaksi aseeksi", koska sillä oli tapahtunut niin paljon vahingonlaukauksia singon käyttöä opetellessa.

Elokuvassa esitetty taistelu löytyy myös Netflixin sarjasta Medal of Honor (linkki jaksoon tässä), jossa on esitelty muitakin ao. arvomerkin saaneita. Sarja on läpikatsomisen arvoinen, vaikka sisältääkin tarpeettoman paljon jo useampaan kertaan moitittua amerikkalaista patrionismia.

Arvomerkiksi tälle "teokselle" rätkähtää "Kolmas palkinto - ei mitään", kun huonompia arvomerkkejä ei ole tarjolla.

Elokuva: Overlord (2018)

Netflixistä löytyi tämä "teos" ja pahaksi onnekseni erehdyin katsomaan sen läpi. Toivottavasti tämä kirjoitus säästää teiltä muilta moisen tuskan... Elokuva löytyy iMDB:stä tästä linkistä ja Netflixistä tästä linkistä, jos joku varoituksista huolimatta haluaa tuhlata elämäänsä moiseen...

Tämä tekele kuuluu taas kerran sarjaan "olisi loukkaavaa p...lle nimittää tätä p...kaksi" eli erittäin heikko teelmä on kyseessä. Juonesta sen verran, että ryhmä jenkkisotilaita pudotetaan D-Dayn yönä Ranskaan tuhoamaan radiohäirintälaite, joka estäisi toimiessaan hävittäjätuen maihinnousujoukoille (wtf???). Ryhmään on jostain syystä koottu erittäin osaamattomia, hermoheikkoja, käskyjä tottelemattomia ja psykopaattisia sotilaita. Nämä ryhtyvät kuitenkin monen mutkan jälkeen toimeen ja sitä tehdessään törmäävät ilkeiden natsien tekemiin ihmiskokeisiin, joiden tavoitteena on kehittää supernatsisotilaita. Nämähän ovat sitten tietenkin jotain zombien tyyppisiä toimijoita.

Jo tuo juonen kuvaus yllä riittää valaisemaan, miksi tämä saa "ei mitään" -tyyppisen arvioinnin. Tuohon kun vielä lisää, että kaikki ympäröivä asia: kuvaus, äänet, dialogi, näyttelysuoritukset jne. ovat luokattoman kehnoja, arvosana vain vahvistuu.

Jostain syystä tuntuu, että Netflixin omana tuotantona toteuttamat elokuvat ja useammalle kaudelle venyessään myös sarjat ovat luokattoman heikkoja. Lieköhän tähän syynä se, että Netflixillä on paine kovalla vauhdilla tuottaa omaa, vain siellä nähtävää materiaalia, jotta asiakkaat saadaan pidettyä? Riittävästi sitten kun suoltaa tavaraa putkeen niin sieltä ehkä sitten lopulta se timanttikin putkahtaa, lienee logiikka. Allekirjoittaneen osalta tuo logiikka on kyllä omiaan ohjaamaan muihin suoratoistopalveluihin.

Tätä oksennusta en siis suosittele kenenkään katsottavaksi ja tälle tuntuu jopa ampumamerkki "Kolmas palkinto - ei mitään" liioittelulta...

Alla vielä traileri Youtubesta:

Kirja: David Crook: Spitfire -pilotti - ISBN 978-952-229-116-5

Tämä kirja tarttui satunnaisena matkalukemisläpyskänä käteen lähinnä kiinnostavan aiheen ja kompaktin koon (137 sivua) vuoksi. Katsaus tähän Kyhepunuun syntyi taas varoitukseksi teille muille, ettette haksahda samaan...

Tuo avausteksti kertoo jo aikalailla kaiken kirjasta. Kirja on siinä mielessä rehellinen, ettei se yritäkään olla mikään sotaromaani tai elämäkerta, vaan sen kerrotaan olevan lähinnä toimitettu versio David Crookin muistelmista. Tämä näkyy selvästi läpi sekä sisällön ohuudessa että kerronnan kökköydestä.

Crook oli Spitfire -lentäjä Englannissa ja osallistui myös Taistelu Englannista -tunnettuun vaiheeseen sodassa. Kirja kertoo karua kieltä miehistötappioista tuona aikana: suuri osa Crookin lentäjäkollegoista ei selvinnyt hengissä yhteenotoista. Crook itse selvisi vuoden 1944  joulukuuhun asti, mutta menehtyi tuolloin Spitfire Mk IX -tiedusteluversion syöksyessä korkealta mereen; ilmeisesti lentokoneen happijärjestelmä petti ja Crook menetti tajuntansa.

Crook on päässyt Iso-Britannin hävittäjä-ässä -listalle kahdeksalla pudotuksella. Tuo status ja asema irtosi länsirintamalla kovin pienin meriitein: vastaavalla maailmanlistalla Crookia ei näy, listan kärjessä Erich Hartmann pudotti 352 vastustajaa ja meidän Immumme (Juutilainen) parhaana ei-saksalaisena 94 vihollista. Tilanne Itärintamalla oli toki kovin erilainen kuin lännessä: neuvostolentäjien osaaminen ja osa kalustostakin oli varsin heppoista verrattuna saksalaisiin ja suomalaisiinkin.

Tämä kirja ei kuitenkaan avaa tuota asiaa yhtään enempää ja on sisällöltään tylsä ja pitkäveteinen. Tästä syystä en suosittele haaskaamaan aikaa lukemiseen ja annan vielä päälle ampumamerkiksi Kolmas palkinto - ei mitään.

Alla vielä varoitukseksi kirjan kansi:

David Crook - Spitfire -pilotti

Lukemisen arvoisia sen sijaan ovat esimerkiksi täältä Kyhepunustakin löytyvät:

• Niilo Lauttamuksen Hävittäjä-ässä
• Rudelin Stuka-lentäjä ja
• Mike Spickin Luftwaffen hävittäjä-ässät

Kirja: Hew Strachan: Clausewitzin Sodankäynnistä - ISBN 978-951-20-7443-3

Tämä kirja osui käteen huoltoaseman kirjamyyntiliikkeestä. Tartuin kirjaan, koska olen suuri Clausewitzin (=C) ja erityisesti hänen "Vom Kriege" eli "Sodankäynnistä" -teoksensa ihailija.

Tällä kertaa osuma oli paha huti. Kirja on sinällään tieteellisen ansiokkaasti kirjoitettu, mutta siinä ei ollut yhtään ainoaa merkittävää lisäarvoa tuottavaa havaintoa. Strachan jaarittelee pitkät tekstit C:n kirjoitustapahtumasta ja Sodankäynnistä - teokseen sisältyvien eri kirjojen kirjoitusjärjestyksestä. Tämä ei sinällään liene aivan tyhjänpäiväinen asia:  C kirjoitti kirjat pitkällä aikajänteellä ja hänen teoriansa jalostuminen luonnollisesti vaikutti sisällön kehittymiseen. C myös tuunasi kirjoja koko ajan, joka sekin tekee kronologiasta kohtuullisen kiinnostavan. Ei kuitenkaan niin kiinnostavaa, että tuon kirjan kirjoittaminen ja varsinkin kääntäminen olisi tarpeen.

"Oikealle" C:n tutkijalle teos on varmastikin tarpeen, mutta maallikko ei tästä mitään kostu. Oikea tutkija kyennee myös lukemaan Strachanin teoksen alkukielellä (= englanniksi). Näin ollen kirja on turha, en suosittele sen hankintaa enkä lukemistakaan.

Annan kirjalle ampumamerkiksi "Kolmas palkinto - ei mitään".

Alla vielä varoitukseksi kuva kannesta:

Hew Strachan - kirjankansi

Elokuva: USS Indianapolis: Men of Courage (2016)

Nyt näyttää jostain syystä tulevan vastaan heikohkoja sotaelokuvia. Tällä kertaa vuorossa oli Netflixistä löytyvä USS Indianapoliksesta kertova pätkä. Elokuvan esittely iMDB:stä tässä linkissä ja infoa Wikipediasta tässä.

Kyseessä on tositarina, joka elokuvassa on rakennettu kolmeen eri episodiin: ensimmäisessä käsitellään atomipommien kuljettaminen Tinianin saarelle, toisessa upotus haiongelmineen ja kolmannessa jälkiselvittely sodan jälkeen Washingtonissa.

Elokuvaa pääosittaa Nicholas Cage kapteeni McVeyn roolissa. Roolin veto on Cagemaisen pökkelöä ja yksi-ilmeistä. Elokuvan heikkous on omiaan heikentämään myös hänen roolisuoritustaan vielä perustasostakin. Erityisesti liikuttaviksi suunnitellut kohtaukset ovat suorastaan vaivaannuttavia ja myötähäpeää nostattavia Cagen maneerimaisen spanieli-ilmeen vuoksi.

Elokuva itsessäänkin on erittäin heikkoa jaarittelua ja filosofiaa. Juoni itsessään ei kanna kovin kauas (siinähän on vain kolme tapahtumaa) ja pituutta elokuvaan on pyritty löytämään merimiesten "avautumisten" pohjalta. Kuolemanvaaran läheisyys synnyttää luonnollisestikin tarvetta pohtia olemassaolon tarkoitusta, mutta vähempikin jahkailu olisi tuonut tuon asian selväksi. Jostain syystä elokuva tuo mieleen toisen hutin eli Veteen piirretyn viivan. Tuon muistikuvan synkentämänä annan tällekin saman ampumamerkin eli Kolmas palkinto - ei mitään.

Alla vielä traileri Youtubesta:

Elokuva: Ad Astra (2019)

Kävin katsomassa tämän kyseisen teoksen. Ei olisi kannattanut: elokuvabisneksessä pitäisi olla sääntö, jonka mukaan katsoja saisi rahat kolminkertaisena takaisin, jos elokuva on täysin p...a. Tuo sääntö asettaisi rimaa hieman korkeammalle laadun suhteen ja tästä rainasta rahat olisi irronnut.

Lieköhän Brad Pitt edes lukenut käsikirjoitusta tästä tekeleestä? Pitt on esiintynyt hyvissäkin elokuvissa ja onnistuneesti; luokittelisin mm. Once Upon a Time in Hollywoodin ja Furyn tällaisiksi suoritukseksi; jälkimmäinen nyt ei tosin elokuvana ihan loistava ollut. Ad Astra on sen sijaan lähtökohtaisesti ja kokonaisuudessaan surkea tekele. Toinen kelvollinen näyttelijä eli Tommy Lee Jones ei tuota pysty parantamaan, vaan hänenkin suorituksensa on luokaton ja käsikirjoitus on tähänkin syynä. Ei voi kuin suuresti kummastella miesten erehdystä lähteä tähän mukaan... agentit vaihtoon!

Lyhyenä juonikuvauksena kerrottakoon, että Pittin isä Jones on lähtenyt vuosia sitten tutkimaan maan ulkopuolista elämään auringon magneettikentän (!) ulkopuolelle ja jumiutunut Neptunuksen kiertoradalle. Pittille on kerrottu Joneksen kuolleen, mutta tosiasiassa viranomaiset arvelevat, että äijä on seonnut. Sitten Neptunuksen suunnalta alkaa tulla voimakkaita antimateriapohjaisia (!) pulsseja, jotka meinaavat tuhota koko aurinkokunnan (!). Pitt lähtee setvimään asiaa. Seurauksena on erilaisia isä-poika -tyyppisiä filosofioita ja muuta näennäistaiteellista p..aa.

Ongelmana juonen heikkouden lisäksi on se, että tarina on liian lyhyt elokuvaksi. Näin ollen käsikirjoittajat ovat keksineet, että otetaan siihen vauhtia ja ennen muuta jatkoa lisäämällä kohtauksia, jotka ovat täysin päälleliimattuja ja turhia. Tällaisia ovat mm. taistelu avaruusapinoiden (!) kanssa ja Mad Max -tyyppinen kaahailu kuussa (!).

Avaruuskohtauksissa on ilmeisesti tavoiteltu autentisuutta, koska niistä puuttuu avaruusleffoille tyypilliset räjähdysäänet. Tässä on siis pyritty aidompaan; räjähdyshän ei kuulu jos ei ole ilmaa. Autentisuuden tavoittelu ei ole kuitenkaan jatkunut esim. ilmalukkojen toimintaan tai kiertoratamekaniikkaan: Neptunuksen renkaiden läpi ei todellakaan voi lentää avaruusaluksen verhouspellin (!) suojaamana ja sen tutkan (!) heittämänä tai ainakaan ei voisi osua tuolla konstilla toiseen avaruusalukseen.

En suosittele elokuvan katsomista ja annan sille arvomerkiksi Kolmas palkinto - ei mitään.

Jos joku kuitenkin asiasta kiinnostuu, "teoksen" tiedot löytyvät iMDB:stä tästä linkistä ja alta löytyy vielä varoitukseksi traileri Youtubesta.

Kirja: Albert Axell ja Hideaki Kase: Kamikaze - Japanin itsemurhalentäjät - ISBN 951-0-30973-7

Sattumalta käsiin valikoitui otsikossa mainittu teos. Olen lukenut kamikaze -aiheesta pari muutakin kirjaa ja kuvittelin, että tämä olisi tuonut jotain lisäinformaatiota asiaan. Ilmiö on ainakin länsimaalaiselle hyvin outo ja on vaikea kuvitella suomalaisen sotilaan uhraavan henkeään varmassa itsemurhaiskussa vaikka Sauli kuinka pyytelisi.

Teoksessa on käyty läpi kamikaze -ilmöin syntymistä, sen kehittäjiä ja myös osallisia. Sattuneesta syystä jälkipolville raportoimaan ovat jääneet vain ne lentäjät, jotka syystä tai toisesta epäonnistuivat tehtävässään. Epäonnistumisen syynä olivat useimmiten joko lentokonerikko tai vihollisen löytymättömyys. Ainakin sodan alkuaikana koneisiin laitettiin riittävästi polttoainetta paluumatkaakin varten; lentopetrooli on myös törmäystilanteessa hyvä sytytysneste varsinkin puisillan lentotukialusten lentokansilla.

Kirjaan on vähän kiertäen ja kaartaen haettu lisää sisältöä (ja sivuja) tarkastelemalla ohi otsikon myös muiden maiden (Saksan, Venäjän, Yhdysvaltojen) "kamikazeja". Onpa jopa löydetty ensimmäinen kamikaze jälkimmäisestä maasta: yhdysvaltalainen laivastoupseeri räjäytti 1800 -luvun alun Ensimmäisen barbareskisodan aikana itse käsin räjähteillä täyteen lastatun aluksensa, kun hän oli jäämässä marokkolaisten kiinniottamaksi sen kanssa. Tarkoitus oli alunperin ajaa alus satamaan, sytyttää lanka palamaan siellä ja häipyä paikalta. Onko tuo sitten kamikaze -toimintaa? Asiasta voi olla monta mieltä.

Toinen kirjan sivumäärän lisäämiseen tähtäävä lukijaa ärsyttävä toimenpide on jatkuva ja toistuva tautologia: samoja asioita jankutetaan useaan otteeseen vain hieman (tai ei lainkaan) katsantokantaa vaihtaen. Esimerkiksi kamikaze -idean "isän" Takijirō Ōnishin tarina kerrotaan moneen otteeseen edestakaisin.

Kaiken kaikkiaan kirja on laadultaan varsin heikko sepustus eikä se tuonut mitään uutta valaistusta asiaan. En suosittele lukemista, luokittelen kirjan ajanhaaskaukseksi ja annan sille arvomerkin "Kolmas palkinto - ei mitään".

Alla vielä kuva kannesta.

Kamikaze -kirjan kansi

Kirja: Jukka Kyösti & Synnöve From: Suomalaisena SS-miehenä Itärintamalla - ISBN 978-952-312-269-7

Kirjan alaotsikkona on vielä "Herkko Kosonen aseveljineen Wiking-divisioonassa".

Lukaisin tämän kirjan eKirjastosta. Aihe sinällään  on ollut pinnassa viime aikoina ja erityisesti keskustelua on herättänyt se, että todistivatko suomalaiset ss-miehet sotarikoksia Saksan Itärintamalla tai olivatko peräti toteuttamassa niitä. Varsinaista savuavaa asetta tähän ei ilmeisesti ole löydetty, mutta pitänee olettaa että aika yksinkertaista porukkaa olisi pitänyt suomalaisten olla, jos he eivät olisi millään tavalla noteeraneet puhdistuksia, joita Einsatzgruppen ja muut toimijat rintaman takana tekivät.

Kirja itsessään on laadullisesti erittäin heikko. Se pohjautuu kuopiolaisen Herkko Kososen päiväkirjamerkintöihin, josta johtuen kokonaisuus on irrallinen ja "pätkivä". Tarinat eivät pysy yhtenä kokonaisuudessa eikä punaista lankaa tarinalle löydy. Kosonen kuvataan idealistisena urheilijanuorukaisena, joka lähinnä seikkailuhengen takia ajautuu ss-porukoihin. Jossain kohtaa retki hieman harmittaa, mutta läpi tulee kimmerrettyä. Lopulta kuitenkin kuolo korjaa kesällä 1944 Vuosalmessa Neuvostoliiton läpimurtoa torjuttaessa, Suomen armeijan uniformussa tosin.

En suosittele näkemään vaivaa tämän teoksen lukemiseksi ja annan sille ampumamerkiksi "Kolmas palkinto - ei mitään".

Alla vielä kuva kannesta:

Elokuva: 12 Strong (2018)

Viaplayn puolelta löytyi tämä "taideteos". Epämääräinen erikoissotilaiden joukkio (ei siis SEAL tmv., mutta armeijan porukkaa kuitenkin) lähetetään Afganistaniin jahtaamaan Osama bin Ladenin väkeä ja samalla taistelemaan talibaneja vastaan. Tehtävänä on avustaa paikallista sotapäällikköä valloittamaan kriittinen liikenteen solmupiste Mazar-i-Sharif em. talibaneilta. Erikoisjoukot tässä tietysti onnistuvatkin erinomaisella tavalla. Linkki iMDB:hen löytyy tästä.

Tuo hieman sarkastinen loppukuittaus kuvaukseen kertookin olennaisen elokuvan tasosta. Teos on nykypäivän sotaelokuvaksi uskomattomankin tökerön huonosti juonitettu ja taistelukohtaukset pyrkivät välillä jopa naurattamaan. "Erikoisjoukon" heput vaikuttavat täysin amatööriporukalta; vaikkakin paikallisen sotapäällikön heput ovat vieläkin kelvottomampaa tykinruokaa. Koko hommaa on vielä kuoritettu mm. Sotamies Ryanista tutulla "kranaatti lähelle, korvat tukkoon ja aika hidastuu" efektillä, joka Ryanissa oli ennennäkemätön mutta on menettänyt jo hohtoaan tarpeettoman toiston myötä.

Juonen kökköyttä kuvaa hyvin se, että dramaattisessa loppukohtauksessa amerikkalaiset yhdessä sotapäällikön porukan kanssa suorittavat ratsuväkirynnäkön (!) jossa he nujertavat talibaniporukan 10-0. Amerikkalaisista vain kapteeni (Chris Helmsworth) oli aiemmin ratsastanut, mutta kun kerran ovat erikoisjoukkoja niin oppivat asioita erikoisen nopeasti; tässä tapauksessa siis ratsastamaan vuoristomaastossa täyttä laukkaa hevosella ja samaan aikaan ampumaan konetuliaseella tarkemmin kuin maastoutuneet kalashnikov -heput...

Sokerina pohjalla "teokseen" on ympätty vähintäänkin riittävä määrä amerikkalaista isänmaallisuushapatusta, joka on omiaan pilaamaan hyvänkin elokuvan. Tätä sen ei tarvitse pilata; elokuva tuhoutuu muillakin ansioillaan.

Elokuva on kertakaikkiaan tarpeeton tekele eikä missään nimessä katsomisen arvoinen. Arvomerkiksi rätkähtää ihan ansaitusti "Kolmas palkinto - ei mitään".

Alla vielä traileri Youtubesta, jos jotakuta sattuu asia vielä yllä esitetyn lyttäyksen jälkeen kiinnostamaan:

Elokuva: Black Mirror: Bandersnatch (2018)

Katsoin läpi Netflixistä tuon "interaktiivisen" elokuvan. Interaktiivisuus tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että käyttäjä saa silloin tällöin äänestää kahdesta eri vaihtoehdosta (ja joskus yhdestä (?)) ja elokuvan juonenkulun pitäisi sitten muuttua tämän valinnan mukaan. Katselukokemus osoittaa, miksi tätä taiteenlajia ei juurikaan harrasteta: se on perseestä ja syvältä siellä. Lopputulos on sekava ja vähän väliä valinnaksi tulee "Takaisin", mikä tarkoittaa sitä että katsojan valinnat ovat johtaneet umpikujaan ja juonessa täytyy palata taaksepäin.

Itse elokuvan tarinakin on alkeellinen ja kömpelö. Ilmeisesti se kertoo nuoresta miehestä, jolla on mielenterveysongelmia ja joka lopulta saa stressireaktion tietokonepelin tekemisen deadlinen lähestyessä ja tappaa isänsä. Tämä siis siinä juoniversiossa, johon minun valintani johtivat. Johtaneekohan joku valinta muuhunkin mutta joka tapauksessa huonompi se ei voi olla.

Elokuva on sikäli paha pettymys, että Black Mirror -sarja on ollut pääosin lähes loistavaksi luokiteltu ja sai Kultaisen ampumamerkin. Tälle elokuvalle sen sijaan lohkeaa Kolmas palkinto - ei mitään.

Alla traileri Youtubesta:

Kirja: Aleksander Suvorov: Voittamisen taito - ISBN 978-952-291-174-2

Blogitekstin otsikko on sikäli harhaanjohtava että kyseessä on Aimo Ruususen ja Markku Salomaan toimittama teos, jossa Suvorovin "teosta" on vain yhdeksän sivua ja koko kirjankin paksuus on vain 158 sivua.

Suvorovin tekstiosuus on kaikenlisäksi aikamoista "tajunnanvirtaa": lähinnä se muistuttaa nykyteinin somepäivitystä ilman hymiöitä. Tekstejä täydennetään omituisilla piirroksilla (Suvorovin itsensä tekemiä), jotka ehkä voisivat olla sen ajan Instagram -kuvia; eivät tosin selfieitä.

Suvorov (1729-1800) persoonana (tietoa Wikipediasta tässä linkissä) on kyllä erittäin kiintoisa ja sen vuoksi tartuinkin kirjaan. Kyseessä on suomalaissyntyinen venäjän armeijassa toiminut kenraali, joka johti yli kuusikymmentä taistelua ja voitti ne kaikki. Venäjällä Suvorov oli ja on legendaarisessa maineessa ja kuvaavaa on, että hänen suomalaissyntyisyytensä on sujuvasti "unohdettu". Eihän Venäjän sankarina voi olla tsuhna! Suvorovin merkitystä kuvastaa että hänet on ylennetty ensimmäisenä venäläisenä generalisimmuksen arvoon. Toinen venäläinen generalissimus onkin sitten Josif Stalin, joka myönsi tuon arvon itselleen. Ehkä Putin kolmas?

Suvorov ei ollut Clausewitzin kaltainen strategi ja tieteilijä vaan käytännön ja suoran toiminnan mies. Hänen kuuluisa "oppinsa" oli hyökkääminen aina ja ainoastaan; ainoastaan hyökkäys tuottaa ratkaisun. Menestyksen salaisuus taas oli toteuttaa hyökkäämistä toisin kuin sen ajan armeijat yleensä toteuttivat: mm. siirtyminen hyökkäykseen suoraan marssista, yötaistelut, pitkät sivustakoukkaukset ja vaikuttaminen vihollisen huolto- ja täydennyslinjoihin.

Ruusunen ja Salomaa jahkaavat tuota oppia läpi koko Venäjän ja Neuvostoliiton historian nykypäivään ja Putiniin asti. Jahkaamisesta nimenomaan on kyse: pyrkimys hyökkäävään toimintaan ei anna kovin suuria eväitä suurempiin filosofisiin pohdiskeluihin, oli sitten kyse musketeista tai ydinaseista.

Häiritsevä piirre kirjassa on se, että siihen on suoraan (tai siitä on suoraan) lainattu kokonaisia kappaleita Salomaan "Punaupseerien nousu ja tuho" -kirjasta. Lainaukset huomaa selvästi, koska luin ao. kirjan vastikään. Viisasta kierrätystä sinällään, mutta antaa hieman "laiskan" kuvan kirjoittajasta. Osin lainaukset tuntuvat vielä istuvan heikohkosti asiayhteyteen. Asiasisältöä sen sijaan ei parane moittia: Ruusunen ja Salomaa ovat ammattimiehiä tieteellisen kirjoittamisen osalta ja "tekninen" suoritus on näin ollen hyvä.

Kokonaisuutena lukukokemus oli kuitenkin sen verran heikko ja suoranainen pettymys, että annan kirjalla ampumamerkiksi Kolmannen palkinnon.

Alla kansi:

Kirja: Antti Tuuri: Mannerheimin-ristin ritarit - ISBN 978-952-299-009-9

Lukaisinpahan kyseisen teoksen läpi. Pakko on sanoa että nyt on Tuuri mennyt siitä missä aita on matalin. Asia on hyvin tärkeä mutta asian käsittely velttoa ja leväperäistä.

Kirjassa on esitelty kaikki 191 Mannerheim-ristin ritaria lyhyinä muutaman sivun tarinoina. Lisäksi tekstit on suurelta osin lainattu kunniamerkin myöntämisperusteista ja vain hieman sanamuotoa muunnellen lisätty samaisen perustelun yläpuolelle! Tämän lisäksi on vain kerrottu muutamalla lauseella ritareiden sodan jälkeisistä vaiheista ja siinä kaikki.

En suosittele lukemista ja erityisesti kiellän ostamasta teosta: Tuuri ja vastaavat "rahastajat" saattaisivat kokea ostopäätöksen kannustuksena. Ritareista löytyy parempaakin tekstiä jonka eteen on myös nähty edes hieman vaivaa. Tämä on money-for-nothing -kamaa.

Arvomerkki: "Kolmas palkinto - ei mitään"

Elokuva: Vihreät baretit (1968)

Marion Mitchell Morrison oli eräs suurimpia lapsuuden sankareita. Heppu tunnetaan paremmin nimellä John Wayne ja hänen lännen- ja sotaelokuvansa nostavat vieläkin nostalgisia tunteita pintaan. Niinpä ilahduinkin löytäessäni Netflixistä elokuvan Vihreät baretit (alkuperäiseltä nimeltään Green Berets) jonka pääosissa Johnny on. Elokuva löytyy Netflixistä tästä linkistä ja sen kuvaus IMDB:stä taas tästä.

Täytyy sanoa että olisi pitänyt säilyttää illuusio ja jättää tämä tekele katsomatta. Nuorisokielellä VMP oli tuo teos. Johnny on tunnetusti (kiihko)isänmaallinen amerikkalainen mutta tässä elokuvassa mennään jo rutkasti överin puolelle. Tarina on kaksiosainen jonka ensimmäisessä osassa puolustetaan viidakkotukikohtaa ja toisessa kaapataan Pohjois-Vietnamilainen kenraali. Tuo jälkimmäinen osa perustelnee elokuvan nimen: vihreät baretithan on erikoisjoukko jonka osaamiseen vanginsieppaukset enemmänkin kuuluu. Toisaalta tuossa viidakkotukikohdan puolustamisessa on pointtina yhteistyö paikallisten alkuasukkaiden (tässä tapauksessa etelä-vietnamilaisten) kanssa joka on myös perushommaa vihreille bareteille ja näin tuo on elokuvassakin esitetty. Kuriositeettina muuten mainittakoon kaikkien Kypsien Heppujen tietämä fakta että Lauri Törnihän kuului mainittuihin vihreisiin baretteihin.

Elokuvassa oikeastaan ainoa mielenkiintoinen kohtaus oli Spookyn (Kyhepunussa asiaa laitteesta tässä) esi-isän vierailu taistelutantereella. Vierailu oli jopa liiankin näyttävä: viidakkotukikohta menetettiin viholliselle jolloin Johnny tilasi tulitukea Spookyltä ja tämä likvidoi koko vastapuolen porukan revolveritykillä. Johnny ja kumppanit voivat tämän jälkeen kävellä takaisin tukikohtaan ilman vastarintaa. Hieman jäi ihmetyttämään että miksi sitä tulitukea ei tilattu ENNEN leirin menettämistä...

Elokuvassa pistää silmään yleisen kökköyden lisäksi myös erittäin heikkotasoiset erikoistehosteet. Elokuvaa tehtäessä toki elettiin 60-lukua eikä tietsikoilla vielä saanut tekstiä kummempaa aikaan mutta silti siiman päässä roikkuvat leikkihelikopterit tuntuvat liian köykäisiltä. Olisikohan niin että elokuva jouduttiin tekemään pienellä budjetilla kun sekä Vietnamin sodan että John Waynen suosio oli laskusuunnassa?

Alla vielä traileri Youtubesta perinteiseen tapaan:

En suosittele tätä elokuvaa katsottavaksi etenkään niille joilla on John Waynesta nostalginen sankarimielikuva tallessa. Ja arvomerkiksi lätkähtää luonnollisesti "Kolmas palkinto - ei mitään".

Elokuva: Alien: Covenant (2017)

Kävin katsomassa tämän Alien -saagaan virallisesti kuuluvan uusimman osan. Kyseessä on peräti Ridley Scottin itsensä ohjaama esiosa alkuperäiselle "Alien – kahdeksas matkustaja" (1979) -elokuvalle. Elokuva taustoittaa tapahtumia ennen tuota legendaarista ensimmäistä Alien -elokuvaa yhdessä vuonna 2012 ilmestyneen "Prometheus" -filmin kanssa. Kolmas esiosa on vielä suunnitteilla ja lopulta nämä esiosat siis johtavat alkuperäiseen Alieniin. Näiden virallisten Alien -elokuvien lisäksi teemaa käsitellään mm. Alien vs. Predator -elokuvissa.

Täytyy sanoa että ei Ridleyltäkään aina onnistu. Elokuva oli sanalla sanoen huono, saattaisin käyttää jopa p..a -sanaa. Siitä löytyi kyllä kaikki Alieneihin kuuluvat elementit eli facehuggerit, rinnan repimiset, kielellä tappamiset, hännällä tappamiset jne. Eli verta ja suolenpätkiä oli vähintään riittävästi tarjolla. Kokonaisuutta nuo must-have -kohtaukset eivät kuitenkaan pelasta. Pahin ongelma elokuvassa on juonen onttous ja ennalta-arvattavuus. Loppukohtauksen kulku on arvattavissa jo hyvissä ajoin ennen elokuvan puoliväliä. Tarinan päähenkilöt ovat tampioita ja toimivat niin amatöörimäisesti että oikeastaan ansaitsevatkin tulla tapetuksi...

Elokuviin pitäisi rakentaa toimintamalli jossa katsoja voisi halutessaan pyytää rahat pois todella huonon elokuvan jälkeen. Perusteena olisi signaali ao. teoksen tekijälle että pieleen meni eikä kannata jatkaa enää samalla linjalla. Nythän tuolla on jo seuraava elokuva putkessa eikä näillä lähtimillä siltä kovin paljoa voi odottaa...

Alien -saagaan pätee sama kuin useimpiin muihinkin moniosaisiin elokuvasarjoihin: ensimmäinen osa on loistava, toinen siedettävä, kolmas juuri ja juuri katsottavissa ja neljännestä eteenpäin olisi saanut jäädä tekemättä.

Pakko antaa tälle teokselle arvomerkiksi "Kolmas palkinto - ei mitään" vaikka tunnekin lukkarinrakkautta itse Alien -otusta kohtaan. Se on kuitenkin näyttävin scifi-kauhuhirviö mitä toistaikseksi on keksitty.

Alla vielä traileri Youtubesta varoitukseksi:

Elokuva: Gallipoli (Gelibolu) (2005)

Löysin Netflixistä yllättävän dramatisoidun dokumentin Gallipolin niemimaan taisteluista. Sikäli yllättävän että tekijät ovat turkkilaisia. Elokuvan tekemiseen ovat osallistuneet turkkilaisten lisäksi britit, australialaiset ja uusiseelantilaiset joista maista taisteluihin osallistuneet Ympärysvaltojen joukot olivat pääosin kotoisin. Elokuva löytyy Netflixistä tästä linkistä.

Gallipolin sotaretki oli eräs historian surkeimmista räpellyksistä sotaretkien joukossa. Brittien tarkoituksena oli pakottaa osmannit irtaantumaan sodasta, päästä tukemaan Venäjää eteläkautta ja näin saada Saksa ahtaalle kun toiminta länsirintamalla ei edennyt mihinkään suuntaan. Homma piti hoitaa tyylikkäästi: ajetaan laivasto näyttävästi rannalle, paukutetaan tykeillä ja vihollinen antautuu. No ei mennyt niinkuin siellä v...n Strömsössä josta hieman neitimäisesti aina huomautellaan. Lopputulemana oli sotkuinen maihinnoususta alkanut maaoperaatio jossa britit ml. australiaiset ja uusiseelantilaiset menettivät n. 300 000 miestä ja vastaavasti osmaanit n. 250 000. Churchill sai tästä hyvästä kenkää meriministerin hommasta (vaikka nousikin myöhemmin "varsin" merkittävään rooliin II maailmansodassa) ja osmaanien eräästä komentajasta Mustafa Kemalista tuli myöhemmin Turkin tasavallan perustaja ja ensimmäinen presidentti Kemal Atatürk ("turkkilaisten isä)( vaikka hän aiheuttikin valtavat tappiot rintamahyökkäyksissä maihinnousua vastaan).

Surkeaa oli sota Gallipolissa(kin) kuten dokumentissa tuodaan esille. Kesä oli kuumin vuosikymmeniin ja talvi kylmin. Taudit vaivasivat, oli jano ja nälkä, toilettipuoli oli heikossa kantimissa (erikseen mainittiin dokkarissa että vessapaperia ei ollut...), kaatuneita ei voitu haudata ja sodankäynnin osaaminen oli hukassa. Sodankäyntiin kuuluu yhtäläisinä elementteinä tuli ja liike mutta erään sotahistorioitsijan kommentin perusteella ensimmäisessä maailmansodassa näiden suhde ei ollut oikea: tulta oli liikaa ja liikettä liian vähän. Lopputulemana oli taisteluhautasodankäynti jota yritettiin saada liikkeelle rintamahyökkäyksillä vastakeksittyjä konekivääreitä ja pitkälle kehitettyä tykistöä vastaan. Lopputulema oli huono ja sitä vain pahensi kenraaleiden ymmärtämättömyys asiaan; hyökkäyksiä jatkettiin samalla kaavalla vaikka 2-3 niistä oli jo epäonnistunut valtavin tappioin. Käsittämätöntä on täytynyt olla ylimmän sodanjohdon ajattelumalli noina aikoina kun ihmishengelle ei ole annettu minkäänlaista arvoa.

Elokuva ei nosta taisteluja esille eikä dramatisoi niitä animaatioilla tai näytellyillä kohtauksilla kuten nykyään britti- ja jenkkidokumenteissa usein on tapana. Lopputulema on tuskastuttavan hidastempoinen teelmä jonka painopiste on sodanvastaisessa sanomassa. Tuon sanoman kertomisessa elokuva onnistuukin mutta en suosittele sitä siitä huolimatta katsomaan. Arvosanaksi irtoaa vain "Kolmas palkinto - ei mitään".

BTW: Pitää kaivaa jostain esiin Peter Weirin vuonna 1981 ohjaama elokuva samasta aiheesta jossa oli mukana mm. nuori Mel Gibson. Muistan tuon joskus nähneeni mutta pitää virkistää muistia uudelleentsekkauksella.

Kirja: Reino Lehväslaiho: Korven peura - ISBN 978-951-0-40034-0

Luin läpi tämän Lehväslaihon kirjan joka kuuluu sarjaan "fiktiiviset sotadokumentit" kuten aiemmin blogissa arvostellut Esa Sirénin ja Ville Kaarnakarin teokset. Pakko on valitettavasti myöntää että tämä oli selkeästi heikoin esitys koko porukasta. Hieman jopa hämmästytti teoksen heikkous koska aiemmin Lehväslaiholta lukemani "Sotkalla sodassa" oli selkeästi parempi sekä sisällöltään että tekstiltään. Sotkalla sodassa on lisäksi vanhempaa tuotantoa (vuodelta 2002) kuin tämä kyseinen teos (2012) joten Lehväslaihon tuotoskyky on taantunut ajan saatossa. Yleensä kirjailijoille käy päinvastoin.

Sisällön osalta isoin ongelma oli kantavan idean ja juonenkin puuttuminen. Tarinassa suomalainen kaukopartioryhmä lähetetään tuhoamaan lentotiedustelun havaitsemaa kolmea korsua jonka jälkeen ryhmä toikkaroi takaisin kotimaahan taistelusta toiseen rytistellen. Taistelujen kaava on aina sama: sissien kärkimiehet vaistoavat väijytyksen, porukka avaa tulen kaikilla aseilla, pari sissiä kaatuu ja pari haavoittuu ja neuvostoliittolaiset pakenevat paikalta. Toistoa tuolle teemalle on niin paljon että lukija ei millään tavalla pysy enää jyvällä tapahtumista ja niiden tarkoituksesta. Yleensä ottaenkin mietityttää koko idea fiktiivisistä sotadokumenteista kaukopartioiden osalta: retkien kulku on kuitenkin pohjimmiltaan aina samankaltaista: hiivitään vihollisen puolelle, tiedustellaan, hyökätään kohteeseen ja paetaan takaisin Suomeen. Ei tuohon paljon variaatioita mahdu... Ehkä fiktiivisessä dokumentissa voisi tapahtua vaikka Stalinin nappaaminen sotavangiksi mutta taitaa olla jo liian fiktiivistä.

Juonettomuutta enemmän häiritsee vielä Lehväslaihon kirjoitustyyli. Ilmeisesti vauhtia ja vaarallisia tilanteita kuvatakseen hän on lyhentänyt dialogin yksisanaisiksi lauseiksi ja ulottanut saman tyylin vielä varsinaiseen kertovaan osaan tyyliin "Kaksi kilometriä vielä mäkeen ja siihen seis.". Vaikka ei tässä äidinkielenopettajia ollakaan niin tökerö kirjoittaminen häiritsee lukukokemusta.

En suosittele luettavaksi tätä kirjaa, Lehväslaiholta löytyy parempiakin. Arvomerkki: Kolmas palkinto, ei mitään.