Jalkarätti?

Maailma on pullollaan erilaisia urheilullisia ja teknisiä sukkia, kenkiä jne. Yksi vanha tapa on lähes kadonnut. Muistan ihmetelleeni isäukon touhuja, kun lähdimme metsätöihin. Hänellä oli sellainen flanelliset kankaat, jotka hän kääräisi jalkohinsa ja veti kumkengät jalkaan niiden päälle. Siis yksi flanelli per jalka?! Mitä ihmettä? Pakkasta about 15 astetta, ja kumpparit tuolla "sukalla". Tauolla nuotiolla kengät pois ja kangas roikkumaan nuotion kupeeseen, höyry nousi ja kun kahvit ja makkarat oli hoideltu, ukko kääri kankaat uudelleen jalkaansa ja homma jatkui. Itse olin tosin jo varpaineni palelluksissa ja tympääntynyt rankojan keräämiseen tai mittamiehenä oloon. Mutta oli tosi miehekäs olo, olinhan noin12-vuotias. Ei se toimeentuloa ollut, vain isäukon auttelua.
No tuli tutuiksi nuo kankaat muutamia vuosia myöhemmin armeijassa. Ja totta Mooses, kyllä sillä systeemillä tarkeni, mikä itse niitä pakkasilla tarvitsin. Tosin tuohon aikaan oli käytössä jo pakkassaappaat. Pientä keskustelua kävimme ukon kanssa, miten rätti taitellaan nilkkaan. Liitteessä on aikonaan ukon antamat ohjeet, jotka olen selventänyt uudelleen.
Kaiken kaikkiaan jalkarätit ovat yhä hyvät, jopa ihan kesäkuumalla kumikengissä. Ne kuivuvat nopeasti, ja varsinkin jos mukana on kakkospari, niin rätit voi jättää kuivumaan. Selkein etu sukkiin on jalkarätin nopeus, kun sen oppii taittelemaan. Mietipä ite; sinulla on urheilusukat, tekniset, ja jalat ovat hienpeitossa kaikesta teknisyydestä huolimatta. Jalka pitää kuivatella ennenkuin  tuollaisen sukan saa taiteiltua koipeen.
Täsä muuten olemme kerran marjareissulla   (Marjareissusta muuten lisää tämän jutun jälkeen.) käyneet isäukon kanssa kisan. Itselläni oli tennissukat (ne valkoiset tietysti) ja lisäksi tietysti villasukka kumikengässä. Jalkahan hikosi nokialaisessa reippaasti. Minulla oli mukan vaihtosukat, siis toiset valkoiset tennissukat. Isällä oli jalkarätit ja kakkospari repussa. Lieneekö piruuttaan keksinyt minulle pikkukisan termospullokahvitauolla. Olin juuri aloittamassa sukkien vaihtamisen kun isä tarttui omaan reppuunsa. Olimme joskus olleet eri mieltä sukat vs. jalkarätit asiasta. Nyt isä vain sanoi, että hänellä on kumikengissään nopeammin kuivat jakarätit kuin minulla kuivat sukat omissa kumppareissani. Minä hävisin noin 5 cm kumikenkää noille jalkaräteille. Hikinen kenkä, hikinen villasukka ja tennissukat ovat varsin paksu paketti sulloa nopeasti kumikenkä jalkaan. Jalkarätti oikein aseteltuna ja "ammattilaisen" käsissä on nopeampi laittaa siis myöskin hikiseen kumikenkään. Kyllähän hajustakin pystyi päättelemään, että ukon kengät oli myös hikiset.
Marjareissusta sen verran, että pikku poikana päätin, etten isän kanssa marjaan lähde; hän meni tuonne päin,...ja nyt se tuleekin tuolta.. eli ukko juoksenteli siellä sun täällä, ja minä muut vekarat yritettiin vain selvitä jotenkin perässä, aina kuitenkaan ehtimättä. Tuo kisa käytiin paljon, paljon myöhemmin. Itse olin jo reilu kolmekymppinen, kun taas ukko oli reilu seitsemänkymmentä. No nyt jo minäkin pärjäsin maastossa hänelle.

Å

Edit: Liitän tähän Petri Juhani Äikiän lisäämän Youtube -videon jossa opastetaan jalkarättien sidontaan:

Vanhat lännen sarjat

Siitä onkin aikaa, kun tänne on viimeksi kirjailtu. Kirjastosta ei tahdo löytyä oikein sopivaa lukemista näin kypsälle hepulle, joten tartuinpa todella vanhoihin ja menneen ajan juttuihin.
Pelastin taannoin laatikollisen lännen lehtiä - sellaisia kirjoitettuja ilman kuvia.
Olinhan kaikki nuo lukenut keskenkasvuisena about neljäkymmentä vuotta takaperin, mutta joskus nostalgia iskee. Ja eihän noita voi muistaa mitenkään. Voi jee miten ne vilkastuttivat pienen miehen mielikuvitusta ja antoivat aivan uskomattoman kuvan Amerikan villistä lännestä - miten siellä ylipäänsä on voitu pysyä hengissä? "Ronald ja Nancy, Ronald ja Nancy jippijai jippijei...Ronald ratsastaa ja siellä pyssyt paukkuu ja neutronit soi!"(lainaus Juicelta). Tosin lännen sarjoissa ei neutronit, mutta kuuma lyijy puhuu asiaa, kunhan nyrkeillä on ensin yritetty selvitellä välejä.
Sankarit olivat yksinäisiä salskeita oikeamielisiä miehiä. Rosvot? Ja rosvot olivat rosvoja - oikein perinteisiä luihunaamoja ja muka revolverisankareita. Ja ne naiset.. ne olivat joko saluunoiden värikkäitä tipusia, tai kuten yleensä viattomia kauniita ja ulkoilmaan tottuneita nuoria tyttäriä tai tyttärentyttäriä.
Aivan uskomatonta mutta totta, tarinat menevät jotakuinkin näin:

Sarjojen alut:
1 vaihtoehto: Siis yksinäinen mies tai kaverukset saapuvat juuri paikalle, kun joku epämääräinen sakki on hirttämässä viatonta, yleensä vanhaa miestä tai nuorta poikaa. Seuraa siis pelastaminen ja siitä alkaa sitten tora.

2 vaihtoehto: Siis yksinäinen mies saapuu paikalle rauhassa menee saluunaan  ja joku löyhäpäinen pistolero alkaa haastaa riitaa, ja tappeluhan siitä tulee... ensin nyrkein ja kun yksinäinen sankarimme on muksinut tämän kaverin lähes kuutamolle vetäisee tämä aseen. Aivan täysin käsittämättömällä nopeudella tämä sankarimme vetää oman aseen itsepuolustukseksi ja onnistuu kuin onnistuukin tappamaan otteluparinsa. Sitten käy ilmi, että tapettu on seudulla jonkin sortin kaveri, jolla on kavereita tai ainakin hiukan lainrajamaastossa touhuava rancheri ja siitä alkaa sitten tora.

3 vaihtoehto: Hiukan harvinaisempi tapaus. "Pienviljelijä" joutuu suurrancherin hampaisiin ja käy ilmi, että pienviljelijä onkin asettunut paikalle ikään kuin pyssysankari-elämän jälkeen ja taas kaivetaan pössyköitä esiin ja siitä alkaa sitten tora.

4 vaihtoehto: Mies palaa juurilleen ja toteaa veljensä / vanhempiensa /setänsä yms. pitämän rachin joutuneen vaikeuksiin joko karjavarkaiden / suurtilallisen  kanssa. Todennäköistä on, että miehen ollessa paikalla joku tuttu tapetaan salakavalasti ja seuraa selvittely ja kosto ja siitä alkaa sitten tora.

5 vaihtoehto:... sankarimme leimautuu rosvoksi vastoin tahtoaan...ja siitä alkaa sitten tora.

Noinpa ne alut yleensä etenevät. Kuvaillaan kaverin aikaisempia saavutuksia, menneisyyttä pistolerona ja kuinka nyt iän myötä alkaa homma tökkiä - pelkokin voi olla, että joku nuorempi on nopeampi.. Tai sitten kuvaillaan tilalla olevia vaikeuksia; karjavarkaita, vedenvarastajia yms.

Välivaiheessa on selvää mitä tapahtuu ja aloitus on voinut olla yksi noista viidestä:

Välivaihe:
Sankarimme on sitonut coltin alas reiteen narulla ja alkaa tutkia asiaa mitä on tapahtunut. mikäli perinteistä nyrkkitappelua tai aseselvittelyä ei ole jostain syystä tapahtunut aloituksessa(harvinaista!), niin ne tapahtuvat nyt. Tappelupukareista vielä sen verran, että yleensä ne ovat aina voittajia muissa tappeluissa, kaupunkilaisten pelkäämiä ja saavat sankarilta turpaan, kunhan on onnistunut muutaman kerran lyömään sankariamme.
Tutkiminen johtaa yleensä vielä siihen, että joku kaupunkilaisista pistää itsensä likoon ja auttaa sankariamme (usein maalaislääkäri tai jopa joskus rehellinen seriffi, jotka yleensä ovat suurtilallisten kavereita). Tutkimukset johtavat ratsastelujen jälkeen epärehellisten kotipihoihin, joista yleensä löytyy tämä aikaisemmin mainittu maalaistyttö, jolla järkeä on enemmän kuin karjapaimenilla isän kanssa yhteensä. Ai juu! Matkalla tietenkin tänne tilalle sankariamme on ammuttu salakavalasti jossain vuorilla tai metsiköissä, mutta viime hetkellä auringonväläys yms. on paljastanut ampujan ja sankarimme ehtii väistää luodin tai sitten se hipaisee jotakin harmitointa paikkaa hänessä (olkavarsi, reisi, ei koskaan osuta muuten munille..)
Siis seuraa rakkaus (anna mun kaikki kestää)....HALOO! ei siis sala-ampujan ja sankarimme välillä, vaan tietysti rehdin maalaistytön ja sankarin välillä. (Villissä lännessä ei homoja ollut, sori vaan Brokeback Mountain) ja isukki on vastaan, ja tilalta löytyy tilanhoitaja - kierosilmä epärehellinen tyttären himoitsijakin.
Joskus tutkimus alkaa myös niin, että sankarimme lähtee tutkimaan puolustamansa pientilallisen uhkaajia, ja usein edellä mainitut asiat tapahtuvat jossain välissä. Tosin tytär tällä kertaa on siellä puolustettavien joukossa.

Jälkimmäinen välivaihe onkin sitten jo onnistuneesti monimutkaisempi. Tässä kohtaa lännensarjojen kirjoittajat ovat panneet parastaan. Juoni käänteitä riittää, ja joskus saattaa jopa paljastua, että sankarimme onkin jokin ranger yms. joka soluttautuu ihan tuiki tavallisten ihmisten joukkoon reikärautoineen ja nyrkkeineen. Jos nuorikot ovat tähän saakka epäilleet sankariamme, niin viimeistään tässä vaiheessa sydän sulaa ja siitä alkaa sitten tora (anteeksi paljastin juonikäänteen, siis tässä kohdassa mainittu torahan alkaa vasta, kun sankarimme on selvittänyt roistot, mennyt naimisiin, saanut lapsia viattoman maalaistytön kanssa ja on ollut naimisissa 20 vuotta; siitä alkaa sitten tora, kuten tiedämme hyvin).
Tähän lukemiston kohtaan sitten liittyy myös sellainenkin totuus, että kaikki oikeamieliset kaupunkilaiset ovat alkaneet uskoa sankariimme, mutta eivät itse uskalla juurikaan auttaa sankariamme, mutta toivovat muutosta.

Loppuvaihe:
Siis sankarimme lakaisee rosvot tieltään viimeistä myöten saaden usein siipeensä (huom. siipeensä, muttei koska kuolettavaa osumaa) tämä jälkimmäinen suluissa oleva asia vaivaa minua hiukan. usein näet rosvot pitävät jotakuta omistaan ammattimiehenä aseiden suhteen, mutta eivät pirut osu  vaan tähän sankariin sillee kunnolla.
Joka tapauksessa asiat hoituvat, joskus maalaistytön järki ei riitä, vaan änkeää jonnekin paikkaan hakemaan vaikeuksia itselleen, ja samalla tietysti myös sankarillemme siis tulevalle aviomiehelle(mikä ihme se on, että ihaillaan avioliittoa?).
Joskus kaupunkilaiset tulevat viime hetkillä paikalle siis kokoavat rohkeutensa, mutta yleensä hommat on hoidossa.
Paha saa palkkansa, sankari naisensa ja usein myös tietenkin ranchin.

Nämä kuvaukset voivat olla ihan mistä tahansa lännensarjasta ( Arizona, Colt, Colorado, Virginia tai Nevada) mutta yhteistä niille nuo juonen käänteet ovat, ja nimen omaan kun puhutaan lehdistä about ennen 1975 vuotta. Niissä ei seksiä esiinny, mutta ruumiita tulee ihan liukuhihnalta. Ja huomasitte varmaan, ettei myöskään intiaanit ole pääosissa? Tai meksikolaiset? Nämä jälkimmäiset asiat huomioidaan vasta myöhemmin, kun kulttuurilliset rajat ja estot katoavat! Markkinoille tuli sellaisia lehtiä kuten WildFinn, Morgan Kane, Clay Allison jne. Mutta nepä olikin pikkuisen isommille pojille tarkoitettuja!


Ja samaan aikaan pikku kaupunkiin ratsastaa yksinäinen sateenpieksemä cowboy väsyneenä toiveissaan vain pari viskiä saluunassa ja puhtaat lakanat hotellihuoneessa, mutta: Iso paha paikallinen juntti alkaa haastaa riitaa... Cowboymme harmaat silmät muuttuvat jäänkylmiksi "en halua riitaa.."

Kirja: G.Mannerheim: Muistelmat, ensimmäinen osa - ei ISBN -numeroa, painettu 1951

Olen lueskellut viimeisen vuoden aikana useita Mannerheimistä kertovia teoksia ja nyt lopulta sain kahlattua myös sen alkuperäisenkin eli Mannerheimin itsensä (tai "Tekijän" kuten hän kirjassa itseään nimittää) muistelmien ensimmäisen osan. Toinen osa on vielä lukematta ja se pitää ryhtyä nettidivarista tms. jahtaamaan.

Ensimmäinen osa käsittelee M:n nuoruusvuodet, uran Venäjän armeijassa ml. Japanin sodan 1904-1905, ratsastuksen halki Aasian ja ensimmäisen maailmansodan itärintamalla, Suomen Vapaussodan, Valtionhoitajakauden ja siirtymisen syrjään yhteiskunnan kärkipaikoilta. Kirja päättyy vuoteen 1938 ja enteellisesti lauseeseen "Taistelu vuoden 1938 puolustusmäärärahoista oli täydessä käynnissä". Tuolloinhan oltiin vielä hyväuskoisia Neuvostoliiton ja Stalinin suhteen eikä lisätty rahaa maanpuolustukseen joka sitten mm. kostautui talvisodassa "malli Cajander" -varustuksena.

Marskin elämänvaiheita täytyy hämmästellä. Hän eli tuon ajan kosmopoliitin elämää ja liikkui sujuvasti sekä idän että lännen seurapiireissä ja pistäytyi vielä välillä tiikerijahdissa Intiassa brittien vieraana. Kirjasta ei käy ilm mihin tuo piireihin pääseminen pohjautui. Tuolloinhan ei ollut keksittynä facebookkeja eikä vastaavia joten henkilökohtaiset suhteet piti rakentaa henkilökohtaisesti eikä virtuaaliverkkojen yli. Aatelisarvo luonnollisesti hieman auttoi asiaa mutta taustalla täytyi olla muitakin vaikuttajia.

Kirjan kertojatyyli on ei ole kovin maalailevaa vaan pikemminkin kuivan asiallista. M välittää itsestään kuvan hyvin määrätietoisena, kaukoviisaana ja erehtymättömänä. Ensimmäistä hän varmasti olikin mutta kahta jälkimmäistä voi miettiä: olisikohan aika kullannut muistoja tai kirjan kirjoittamisesta käytännössä vastanneet (jalkaväenkenraali Erik Heinrichs, maisteri Emerik Olsonja eversti Aladar Paasonen) hieman stilisoineet tapahtumia... M:n vaikutusta Suomen historiaan ja tapahtumiin ei silti pidä missään nimessä väheksyä vaan hän on todella ollut tähän mennessä merkittävin yksittäinen historiallinen henkilö Suomessa.

Kirjassa hämmästyttää yksityiskohtien suuri määrä ja tarkkuus. M tuskin sepitti niitä omasta päästään vaan hän todennäköisesti piti tarkkaa päiväkirjaa koko aikuisikänsä. Ilmeisesti määrätietoisuus ja kunnianhimo vakuuttivat hänet jo hyvin nuorena suurmiestulevaisuudestaan ja tästä johtuen hän lienee kirjannut tapahtumat pedantisti muistiin tulevia muistelmiaan varten.

Kirja on "pakko-lukea" -tyyppinen lähtökohtateos M:n elämään ja uraan tutustujille. Sitä lainataan myös hyvin paljon; uudempi marskikirjallisuus sisältää suoriakin lainauksia suuret määrät ja ne on hyvin tunnistettavissa tämän kirjan pohjalta.

Annan teokselle arvomerkin: Hopeinen ampumamerkki ja ryhdyn etsimään kakkososaa luettavaksi.

Matkailua: Normandian maihinnousu

En ollut itse suorittamassa tuota kyseistä maihinnousua vaan kävin tutustumassa asiaan Lomalinjan (www.lomalinja.com) järjestämällä kiertomatkalla 70 vuotta myöhemmin. Täytyy sanoa että oli sotahistoriasta kiinnostuneelle ehdottoman hieno kokemus! Matkan järjestelyt sujuivat erinomaisesti mutta varsinaisen helmen matkasta teki asiantuntijaopas evl evp Ilmari Hakala jolla on sekä suuri asiantuntemus että ilmiselvä innostus asiaan. Ilman opasta tuollainen matka jäisi kokemukseksi tyyliin "hohhoijaa, taas yksi hiekkaranta...". Otan matkalta muutaman havainnon esiin tähän matkakertomukseen mutta kokonaisuutta on mahdotonta avata vain lyhyen tarinan myötä.

Pariisissa vierailtiin Hôtel des Invalidesissa joka on rakennusryhmä käsittäen kirkon, museoita, muistomerkkejä, sotasairaalan ja sotilaiden vanhainkodin. Alueella on laaja näyttely kaikista Ranskan sodista mutta vierailulla keskityttiin vain I ja II maailmansotaan. Näidenkin osioiden läpi piti kahlata juoksujalkaa kokoelman laajuuden vuoksi. Mielenkiintoinen ja käymätön paikka oli myös Invalides -kirkko jonne Napoleon on haudattu. Alla kuva haudasta:

Joku on halunnut varmistaa että Napoleon myös pysyy haudassaan; sen verran massiivinen kivimöykky tuo hauta on.

Kiinnostava kohde oli myös Saint-Omerin lähistöllä sijaitseva La Coupoulessa. Kyseessä on saksalaisten rakentama tehdas ja laukaisutukikohta V2 -ohjuksille. Alueella sijaitsi ensin taivasalla ollut laukaisutukikohta jonka liittoutuneet pommittivat maan tasalle. Tästä sisuuntuneena saksalaiset rakensivat betonista 4 metriä paksun kupolin ja koversivan sen alle kallioon tarvittavat tilat V2 -ohjusten kokoamiseksi, laukaisuvalmiiksi saattamiseksi ja laukaisemiseksi. Yhtään laukaisua ei ehditty kuitenakaan tehdä liittoutuneiden jatkuvista ponnisteluista ja myös rintaman etenemisestä johtuen. La Coupolessa oli itse kupolin lisäksi nähtävissä edustava näyttely V1- ja V2-rakettihistoriaa sekä yleistä sotahistoriaa. Erityisesti maihinnousua tunnuttiin esiteltävän jokaisessa museossa; syynä tähän saattaa olla se että maihinnoususta tuli v 2014 70 vuotta täyteen. Museon katossa riippui mielenkiintoinen härveli eli ohjaamolla varustettu V1 -raketti:

Kyseessä on Fieseler Fi 103R Reichenberg R-IV itsemurhapommiksi suunniteltu laite. Saksalaiset käynnistivät japanilaisten kamikaze -tyyppisen operaation jota varten modifioitiin V1 -pommeja sekä liitokoneversioiksi että pulssisuihkumoottorilla varustetuiksi. Operaatio käynnistettiin kesällä 1944 ja muutamia testilentoja tehtiin. Yhtään taistelulentoa ei tapahtunut ja maaliskuussa 1945 Werner Baumbach (KG200 -yksikön komentaja) ja Albert Speer saivat vakuutettua Hitlerille että itsemurhaiskut eivät kuuluneet saksalaiseen sotilasperinteeseen jonka jälkeen KG200:aan kuulunut Leonidas -nimellä tunnettu itsemurhalaivue lopetettiin. Asiasta löytyy hyvä artikkeli wikipediasta tästä linkistä.

Youtubesta löytyy amatoorikuvaajan tekemä videopätkä tuosta La Coupolesta ja lisäsin sen tuohon alle. Copyright Youtuben mukaisesti.

Hautausmaita Normandiasta löytyy sattuneesta syystä paljon. Ehkä vaikuttavin oli Dieppen lähellä sijaitseva kanadalaisten hautausmaa jossa lepää n. 950 vainajaa Dieppeen vuonna 1942 suuntautuneen maihinnousuoperaation lopputuloksena. Operaation tarkoituksena oli hankkia tietoa ja kokemusta varsinaista maihinnousua varten ja se tehtiin hyvin varustettuun Dieppen satamaan. Lopputulos oli surkea ja isolta osin turha: ilman tätä operaatiotakin olisi tajuttu että miehitetty satama ei ole hyvä paikka pyrkiä maahan.. Alla olevassa hautakivessä on hyvin tiivistetty operaation typeryys ja turhuus:

Kyseessä on 25 -vuotiaan sotamiehen hauta johon muistotekstiksi on kaiverrettu: "Some time, some day we'll understand". Dieppen maihinnousu on kuvattu wikipedia-artikkelissa tässä linkissä.

Kuten mainittu, hautausmaita alueilta löytyy runsaasti tutkittavaksi. Alla maistiaisena amerikkalaisten kuuluisin hautausmaa Omaha Beachin vieressä (alemmassa näkyy itse ranta) ja saksalaisten hautausmaa La Cambessa:

Omalla tavallaan näyttäviä molemmat. Amerikkalaisia on hautausmaallaan n. 10 000 kaatunutta kun taas saksalaisia yli 20 000. Suurvalloillahan oli tapana viime sodassa haudata kaatuneensa taistelukenttien lähelle. Suomalaisten tapa tuoda sankarivainajat kotipitäjään oli hyvin poikkeuksellinen ja symbolisesti erittäin arvokas tapa. Nyttemmin mm. Yhdysvallat on ryhtynyt noudattamaan samaa menettelyä eikä perusta kenttähautausmaita Afganistaniin tms. paikkoihin.

Suomalaisesta käytännöstä poikkeava tapa on myös tuntemattomien sotilaiden hautaaminen. Suomessahan näille ei tehdä erikseen hautaa vaan sankarihautausmaalle pystytetään kentällä kadonneiden muistomerkki. Alla amerikkalainen ja saksalainen versio aiheesta:

Amerikkalaisessa hautakivessä lukee "Here rests in honored glory a Comrade in Arms Known only by God" kun taas saksalaisessa koruttomasti "Ein Deutscher Soldat".

Alla rantalomakuvaa Arromanches-les-Bains -kylästä joka sijaitsee Gold -rannan äärellä:

Tässä englantilaisten vastuulla olleessa kohdassa ranta on vielä matalaa ja helpponousuista mutta tuolla ääripäässä näkyy jo kallioita jotka hyvin kuvaavat tilannetta Omaha ja Utah -rannoilla. Erityisesti Omahahan on tullut kuuluisaksi verisestä taistelusta jota on näytelty mm. Pelastakaa sotamies Ryanissa.

Arromanches-les-Bains on sikäli merkittävä kohde että siellä sijaitsi toinen Mulberry -satamista eli keinotekoisista satamista jotka hinattiin Englannista maihinnousun jälkeistä huoltoa varten. Dieppen operaatiossa oli opittu että valmista satamaa ei voida vallata joten viisainta on rakentaa sellainen itse. Ja näin tehtiin. Operaatio on hämmästyttävä nykyiselläkin logistisella osaamisella arvioituna ja kriittisen tärkeä maihinnousun suhteen.

Viimeisenä kohteena nostan esille sotaturistien must-visit paikan eli Sainte-Mère-Églisen. Kyseisen kylän kirkontornissa on riippunut jo 70 vuotta John Steele -niminen laskuvarjosotilas tai oikeammin hänen replikansa. Steele hyppäsi yksikkönsä 82nd Airbornen mukana maihinnousua edeltävänä yönä Utah-rannan länsipäässä sijaitsevaan kylään. Kaikki meni pieleen; laskuvarjosotilaat levisivät laajalle alueelle ja osa porukasta laskeutui suoraan kylän keskustaan jossa oli sattumalta puhjennut tulipalo. Tulipaloa sammuttaneille saksalaisille oli helppo homma likvidoida laskuvarjosotilaat palon loimussa. Steelelle kävi vielä huonompi tuuri: hän osui varjoineen kirkon torniin ja jäi sinne roikkumaan. Hän selvisi kuitenkin elossa ja vieläpä pääsi taistelemaan saksalaisia vastaan: Steele näytteli kuollutta kiivaimman taistelun aikana, jäi saksalaisten vangiksi taistelun jälkeen mutta pakeni sitten näiltä. Alla olevassa kuvassa Steele viettää laatuaikaa nähtävyyksien parissa:

Kylän torilla sitten on viimeiset 70 vuotta ajanut jonossa linja-autoja joista turistit nousevat ottamaan kuvan ao. kirkontornista..

Normandian maihinnousupäivänä (D-Day) liittoutuneiden kaatuneita on US National D-Day Memorial Foundationin tutkimuksissa laskettu olleen 4413 henkilöä. Stephen Zalogan mukaan tappioiden määrä (kaatuneet, haavoittuneet ja kadonneet) jakautui maihinnousurannoille seuraavasti: Utah 589, Omaha 3686, Gold 1023, Juno 1242 ja Sword 1304. Omaha oli siis ylivoimaisesti verisin paikka ja sen vuoksi sitä useimmiten kuvataan ja käsitellään maihinnoususta kertovissa elokuvissa ja kirjoissa. Saksalaisten tappioiden lukumäärästä ei ole tietoa mutta arviot vaihtelevat 4000 - 9000 miehen välillä (mukana kaatuneet, haavoittuneet ja kadonneet).

Tarinoita riittäisi vielä paljon lisää mutta säästän ne suusanallisesti selvitettäväksi taistelutoverille.

Matka oli ehdottoman hyvä ja myönnän sille välittömästi Kultaisen ampumamerkin. Tässä olisi hyvinkin Mannerheimin ristinkin paikka mutta myöntämisen ehtoja ei valitettavasti pystytä täyttämään.

Kirja: Pekka Tuomikoski: 50 Suomalaista taistelua - ISBN 978-952-5912-81-4

Kirjan idea on kiinnostava ja sen vuoksi sen erehdyin pokkarikaupasta hankkimaankin: kirjassa on kuvattu valitut 50 taistelua joissa suomalaiset ovat olleet osallisena tavalla tai toisella. Taisteluista vanhin on Viipurin pamaus Vanhan vihan ajalta (1495-1497) ja tuorein Lapin Sodan Käsivarren taistelut (1945).

Hyvän idean tasolle tämä tekele jääkin. Taistelut on esitelty luokattoman huonolla tavalla. Takakannen tekstissä kehutaan että "Kirja sopii havainnollisuudessaan ja yleistajuisuudessaan myös sotahistoriaan vielä perehtymättömille". Tämä tarkoittanee sitten sitä että kaikki detaljit ja karttapiirustukset taisteluista on jätetty pois?

Sisällöllisen heikkouden lisäksi kirja vilisee kirjoitusvirheitä. Osa noista kirjoitusvirheistä on niin tökeröitä että jopa Wordin oikoluku olisi ne löytänyt. Kirjoittaja ei ole viitsinyt edes sitä käyttää saatikka että olisi tarkastuttanut tekstin jollain oikolukijalla? Virheiden paljous jo häiritsee lukukokemusta vaikka en olekaan mikään äidinkielenopettaja.

Kirjasta käy kuitenkin ilmi että monessa sodassa suomalaiset ovat olleet tappohommissa mukana sekä ruotsalaisten, venäläisten että suomalaisten itsensäkin puolesta. Ehkä jonkinlaista kyvyykkyyttäkin näihin sotatöihin on ollut havaittavissa mutta aika usein kuitenkin Ruotsin ja Venäjän vallan alla ei suuresti kyselty että halutaanko ao. operaatioissa olla mukana. Pikemminkin annettuna tuli ohjeistus sekä lännestä että idästä..

Suosittelen kirjan selailua enintään hakemistotyyppisenä teoksena; antaahan se jonkinlaisen kokonaiskatsauksen (ainakin kirjailijan mielestä) 50 tärkeimmästä suomalaisesta taistelusta. Onneksi kirja on ohut (150 sivua) joten tuohon selailuun ei suuresti aikaa haaskaudu.

Arvomerkki: Pronssinen ampumamerkki

Kirja: Adrian Goldsworthy: Caesar - ISBN 978-951-20-9822-4

Lukaisin lomalla ollessani Goldsworthyn massiivisen Caesar -teoksen (624 sivua). Kyseessä on dokumenttikirja Gaius Julius Caesarin elämänvaiheista ja lopulta kuolemasta salamurhan uhrina. Täytyy todeta että oli harvinaisen hyvin kirjoitettu teos: vaikka kyseessä on tosiasioihin pohjautuvaa kerrontaa ilman ylimääräisiä värityksiä ja keksittyjä sivuhahmoja, kirja pysyi kädessä suurin piirtein yhtä kyytiä luettuna. Tässä kohtaa kirja eroaa suuresti esim. Conn Igguldenin "Keisari" -sarjasta ja täytyy melkeinpä todeta että edukseen. Ehkäpä totuus on tarua ihmeellisempää ainakin tässä tapauksessa.

Caesarin elämänkaari on ollut todella huima ja dramaattinen: nuorena miehenä hänen piti paeta Roomasta henkensä kaupalla ja viisikymppisenä hän sitten hallitsikin koko Rooman imperiumia itsevaltiaana ja oli siinä välissä ensinnäkin laajentanut sitä koko Gallialla (poislukien se yksi Asterixin kylä...) ja toisaalta ottanut itselleen sisällissodassa. Nämä operaatiot tapahtuivat kolmella mantereella (Eurooppa, Aasia, Afrikka) ja hämmästyttävän nopealla aikataululla kun ottaa huomioon sen aikaiset kulkuvälineet. Lähtökohtana on ollut hänen persoonansa jossa on korostunut äärimmäinen määrätietoisuus, periksi antamattomuus ja energisyys. Kovasti olisi tarpeen itsellekin moiset ominaisuudet ettei niitä tarvitsisi kadehtien kirjoista lukea..

Kirjasta käy hyvin ilmi Rooman legioonien sotilaallinen ylivertaisuus vastustajiinsa nähden. Ennen muuta Rooman armeija osasi huollon jolloin se pystyi taistelemaan ja piirittämään vastustajia pitkiä ajanjaksoja joka taas ei ollut mahdollista paikallisottojen varassa oleville toimijoille. Toinen osaaminen oli pioneeritaito: roomalaiset rakensivat sillan Reinin yli ja purkivat sen lähes välittömästi pois vain osoittaakseen että moinen operaatio onnistuu! Normaalikäytäntönä legioonilla oli linnoittaa marssileiri ts. päivämarssin jälkeen rakennettiin joka ilta standardimallinen linnake yöpymistä varten ja sitten jatkettiin seuraavana aamuna matkaa. Rooman armeijan taistelukyky oli myös hämmästyttävä: kerrotaan että legioonalaiset pystyivät siirtymään samana päivänä 40 km pikamarssilla ja jatkamaan suoraan marssista taisteluun.

Puutteena kirjassa voisi mainita kirjan luonteesta sinällään johtuvan epätietoisuuden: Goldsworthy ei lähde arvailemaan asioita joista ei ole varmaa tietoa vaan toteaa vain tämän tiedon puuttumisen. Ja vaikka Caesar on tunnettu hahmo, kahdessa tuhannessa vuodessa aika moni asia on kadonnut historian havinaan. Tässä kohtaa Iggulden ja kumppanit ovat sekä vahvoilla että heikoilla: he voivat paikata aukot omilla sepitteillään mutta samaan aikaan noista sepitteistä pitää pystyä kehittämään kestävä tarinakokonaisuus joka limittyy oikeaan historiaan.

Suosittelen lukemista lämpimästi.

Arvomerkki: Hopeinen ampumamerkki

Kirja: Eino Pukkila: Taisteluhälytys (1961) _ ei ISBNnumeroa - Wsoy, Porvoo

Kommodori Eino Pukkila oli jatkosodassa Laivaston esikuntatehtävissä, myös operatiivisella puolella mm. panssarilaiva Väinämöisen komentajana. Hän on kirjoittanut kirjan jatkosodan Suomen laivaston käytöstä Itämerellä. Lisäksi hän kuvailee myös saksalaisten operaatioita samalla merellä niin Viron kuin Suomenkin rannikoilla.

Kirja kuvailee hyvin operaatioita noin taktisesti ja operatiivisesti. Mukana on myös taistelukuvauksia mm. panssarilaiva Ilmarisen uppoamisesta -41, josta hän kuuli jälkikäteen.
Taistelukuvaukset ovat varsin mainioita, sekä pienet henkilökohtaiset ja muille merimiehille sattuneet tapahtumat, jotka keventävät taktista kuvausta sopivasti.

Löysin kirjan sattumalta isän jäämistöistä. Muistan kyllä katselleeni kaikki kirjan kuvat pikku poikana, mutta enpä kirjaan ole aikaisemmin älynnyt tarttua lukekseni sen. No nyt tein sen, enkä kyllä kadu. Kirja on muuten sen verran vanha, ettei siitä löytynyt tuota sormenjälkeä, joksi voidaan sanoa ISBN-numeroa. Muutenkin se kirjaston hyllyssä ulkonäöksellisillä seikoilla voisi jäädä hyllyyn, kansi ei ole houkutteleva, eikä kirjapainossa kirjan leikkaus ole ihan onnistunut. Pitääkin tsekata, onko ko. kirjaa kirjastossa, ihan mielenkiinnosta.

 Kirja valottaa erittäin hyvin suomalaisten merisodan käyntiä. Se on kirjoitettu siten, että tälläinen maakrapukin sitä ymmärtää. Kokonaisuudessaan merisodasta tuli sellainen shakkipelimäinen kuva. Siirrot on suunniteltava tarkkaan laivojen nopeudet huomioiden (osa liikkuu kuin shakkipelin mokut ja torpedoveneitä voisi verrata jopa kunningattaren liikeisiin ja nopeuteen. Uhka-alueet eli shakit muodostuvat sitten merimiinoituksista, jotka rajaavat rajusti liikkumista merellä). Tietysti maarintamallakin pitää siirrot suunnitella huolella, mutta virheet voidaan maaston peitteisyydellä yms. tekijöillä hiukan korjailla. Tätä etua ei ole merellä.

Kirja antaa hyvän kuvauksen merimiinojen käytöstä, raivauksesta ja tehoista. Ymmärtääkseni tänä päivänä pidetään panssarilaiva Ilmarisen uppoamista sortumisena merimiinaan, jonka se oli ikäänkuin raivannut. Miina tarttui raivaajaan, eikä leikkautunut, vaan käännöksessä iskikin laivaan tunnetuin seurauksin.
Suomalainen merikalusto oli vanhaa sodan alusta, mutta taitavissa käsissä laivasto toimikin hyvin niin suojaamassa kauppalaivastoa, tukemassa maarintamia niin saarissa kuin rannikollakin. Puhumattakaan torjuntatehtävistä, joilla taas aiheuttettiin venäläisille murheita. Suomen ja Saksan laivastot yhdessä miinoituksilla pystyivät mm pitämään venäläiset sukellusveneet lähes kaksi vuotta Itämeren pohjukassa ennenkuin Saksan rintama Baltian suunnalla petti.

Suosittelen luettavaksi, koska kirja antaa siis hyvän kuvaun merisodankäynnistä varsin "tukkoisella" merellä, jota rajaa miinojen lisäksi saaret ja matalat vedet. Ihan tästä kuriositeettina nouseekin pari ajatusta mieleen. Molemmat liittyvät naapuriimme Ruotsiin. Kun Ruotsissa etsittiin viimeksi vieraan vallan mahdollista sukellusvenettä, Suomessa todettiin, että meitä suojaa matala saaristomeri - jaa, kirja antaa toisenlaisen kuvan - ja perustuu muuten ihan konkreettiseen kokemukseen. Toinen ajatus tai tieto liittykin Ruotsiin ja miinoihin. Ruotsikin suojasi sodan aikana omaa merenkäyntiään miinoilla ja saattueilla. Ilmeisesti sukellusveneistä ei pysty näkemään kauppalaivojen tunnuksia, koskapa mm. ruotsalaisia kauppalaivoja meni meren pohjaan mm. torpedoin. Kuka ne upotti onkin sitten toinen juttu...

Suosittelen ja ehdotan vähintäänkin seuraavaa merkkiä:

Arvomerkki: Hopeinen ampumamerkki

Willie Rokan täydennys: löysin kuvan Eino Pukkilasta Sa-kuvasta:

Alla kuva Väinämöisestä ampumassa järeillä tykeillään:

Molemmissa siis lähde Sa-kuva.

Elokuva: Yhdeksäs komppania (2005)

Yhdeksäs komppania kertoo neuvostoliittolaisista nuorista miehistä jotka lähetetään Afganistaniin pelastamaan se Imperialistisilta valloittajilta vuonna 1988. Eli neukkuaikaa vielä eletään mutta Afganistanhan on ajankohtainen edelleen. Tällä hetkellä siellä häärivät amerikkalaiset pelastamassa Afganistania ties miltä..

Ei suju neukuiltakaan vuoristosota ainakaan tämän elokuvan mukaan. Kyseinen 9. komppania unohdetaan kukkulan huipulle suojaamaan kolonnaa jota ei koskaan tule koska Neuvostoliitto on hajoamassa ja vetäytyy Afganistanista. Näille hepuille tästä ei vain muisteta kertoa joten he joutuvat taistelemaan koko mujahideen-porukkaa vastaan.

Tässä(kin) teoksessa (vrt. Citadel) on havaittavissa selkeää kritiikkiä Neuvostoajan toimintaa, yhteiskuntaa ja armeijaa kohtaan. Jostain syystä Puna-armeijan johtamis- ja kouluttamismenetelmä näyttäisi pohjautuvan ankaraan simputukseen ja taitaa pohjautua siihen edelleenkin. Ainahan sitä sanotaan että "hiki säästää verta" mutta säästääköhän veri verta jos sitä omien nenästä nyrkillä kaivetaan?

Tarinan loppukohtaus on kuin suoraan Rambo XX:n klassisesta "I love this country" -kohtauksesta. Rivien välistä on luettavissa että vaikka neukkusysteemi oli syvältä niin ei nyky-Venäjäkään mitään herkkua ole..

Erikoisefekteissä itänaapuri häviää taas ameriikantuotannoille. Räjähdyksiä ja pauketta on kyllä vähintään riittävästi mutta joku amatöörimäisyys silti efektipuolelta paistaa läpi. Samoin joukkokohtauksien kuvaus on paikoitellen lähes myötähäpeää aiheuttavaa: afgaanisissit tassuttelevat tohveleissaan läpi kivisen aukion ja samaa kohtausta sitten pyöritellään pari kolme kertaa uudelleen.

En kannusta lainkaan tämän elokuvan katseluun. Saman ajan voi käyttää lähes mihinkä tahansa muuhun toimintaan jos ei nyt ihan imurointia ja tiskausta lasketa. Laittaisin korvaushakemuksen menetetystä ajasta menemään jonnekin kun vain tietäisin minne.

Arvomerkki: Pronssinen ampumamerkki Alennettu 6.1.2016 harkinnan jälkeen: "Kolmas palkinto - ei mitään"

Matkailua: Varanginkierros moottoripyörällä

Aloitanpa tässä kokeeksi suurimääräisen lukijaporukan kiinnostukseksi uuden blogisisällön eli matkakertomukset. Tarkoituksena ei ole tarinoida mistään viininmaisteluretkistä vaan enemmän tai vähemmän kypsäheppumaisista matkoista esim. ajoneuvon, olosuhteiden, aktiviteettien tai kohteen osalta.

Ensimmäinen teos kertoo moottoripyörämatkasta Saariselkä-Näätämö-Norja-Utsjoki-Saariselkä. Ajoreitti ilmenee oheisesta kartasta. Lenkin pituus on Google Mapsin perusteella 627 km ja ajelin sen elokuisena lauantaina. Aikaa meni pysähdyksineen suurinpiirtein tuo 8 tuntia.

Suomen puolella ajoreitti Näätämöön on m-pyöräilijälle varsin mielenkiintoinen. Nelostie on samanlainen halki Suomen ja erityishuomiota on kiinnitettävä lähinnä poroihin joita oli runsaasti tien poskessa seisoksimassa. Tuorepakattu poronkäristys on sikäli kätevä otus että se tyytyy seisoksimaan eikä säntäile tielle niinkuin isoserkkunsa hirvi. Näin ollen kevyt kaasukäden kevennys riittää ennakointiin.

Kaamanen - Näätämö -pätkä sen sijaan on hyvinkin mielenkiintoinen. Tie on hyväkuntoinen ja sopivan mutkainen. Rajoitus on ilmeisesti yleisrajoitus 80 km/h koska mitään merkkejä ei näkynyt mutta yleisesti siinä toistasataa ajettiin ja hyvin sujui jatkuvasta tihku- tai rankemmasta sateesta huolimatta.

Norjan puolelle siirryttäessä voi todeta että norjalaisilla on kaikki paremmin kuin suomalaisilla paitsi tiet: vesisade loppui raja-asemalle alkaekseen taas Utsjoella ja maisemat Varanginvuonon varrella ovat kertaluokkaa hienommat kuin Suomessa. Mielenkiintoinen pistäytyminen oli Pykeija eli ns. Pikku-Suomi: suomalaissyntyisten norjalaisten asuttama kalastuskylä keskellä ei mitään ja syrjässä kaikesta. Päätieltä E6 piti poiketa parikymmentä kilometriä kinttupolkutasoista, kuitenkin asvalttipintaista tietä ao. kylään. Näkemisen arvoinen paikka sinällään ja tuo mutka kannatti tehdä.

Mutta tuo teiden kunto Norjassa kummastutti kyllä! Päällysteet on luokattomassa kunnossa vaikka tyypeillä on rahaa kuin roskaa ja öljyäkin siihen asvaltintekoon löytyy oman meren pohjasta. Mitä nuukuutta liekään kun noillakin seuduilla näytti pysyvästi asuvan väkeä ja raskaampaakin liikennettä riitti.

Pykeijasta ajelin Tena brun kautta Utsjoelle Tenon norjanpuoleista rantaa. Tarkoitus oli alunperin mennä Nuorgamin kautta mutta missasin risteyksen kun ei siellä mitään opastusta Nuorgamiin ollut. Olisi pitänyt hoksata mennä Polmak -nimiseen norjalaiskylään mutta ei leikannut. Tajusin virheeni kyllä kun ajoin Tenon yli mutta en viitsinyt enää kääntyä takaisin.

Utsjoelta ajelinkin sitten taas nelostietä tai virallisemmin E75 Inariin, Ivaloon ja Saariselälle. Pistäydyin vielä Ivalon pohjoispuolella Sovintovaaran huipulla jossa on näköalapaikka ja "museo". Uteliaisuuttani kävin kun olen useita kertoja ohi ajanut ja aina opastekylttiin huomiota kiinnittänyt. Sisäänpääsymaksu 6€ tuntui vähän tarpeettomalta ja ylimitoitetulta mutta näkymä Inarijärvelle oli kyllä sen arvoinen:

Noissa "Lapinlisä" -tyyppisissä maksuissa on syytä huomata että paikalliset joutuvat repimään elantonsa aika lyhyellä aikajänteellä ja kausittain pienistä turistivirroista. Sikäli on ymmärrettävissä ylihinnoittelulta tuntuva rahastus.

Pienistä turistivirroista puheenollen Saariselkäkin oli käytännössä autio vaikka periaatteessa Suomessa piti olla vielä lomakausi menossa. Lieköhän lama masentanut turistit vai sää mutta kaikki  olivat jääneet kotiin.

Onnistunut kiertoajelu oli kyseessä vaikka sade Suomen puolella lannistikin tunnelmaa. Annetaan tällekin arvio:

Arvomerkki: Hopeinen ampumamerkki.

Elokuva: Max Manus (2008)

Törmäsin Netflixissä tähän norjalaiseen sotaelokuvaan. Siltä suunnalta ei sotafilmejä ole tullut aiemmin katsottua mutta tämän silmäilin läpi.

Elokuva kertoo tositarinaa norjalaisen vastarintaliikkeen sankarista Max Manuksesta, joka toimi vastarintaliikkeessä sodan aikana saksalaisten miehittäessä Norjaa. Elokuva on huolella tehty ja näyttävästi lavastettu. Näytteleminen on hieman pökkelön oloista mutta enpä oikein osaa sanoa onko ongelma osaamisessa vai vain siinä että leffa ei ole amerikkalainen joka näkyy kielessä, tempossa, musiikissa, toimintakohtauksissa jne.

Saksalaiset ovat taas tämänkin tarinan roistoja. Pitäisi perehtyä historiaan sen verran että minkä verran Norjassa harrastettiin "germanismia". Saksalaisten eräs ongelma viime sodan aikana oli liian suuri valloitettujen alueiden pinta-ala: esim. Norjaa valvomaan tarvittiin suuri määrä sotilaita joille olisi ollut käyttöä aktiivisemmillakin rintamilla. Todennäköisesti he ainakin osittain tästä syystä ajautuivat tuohon germanismiin eli mm. siviiliväestöön kohdisttuihin kohtuuttomin ankariin rankaisutoimiin ja kostoihin vastarintaliikkeen iskujen jälkeen. Samaahan he tekivät mm. Tsekkoslovakiassa ja Italiassa.

Manus oli talvisodan aikaan vapaaehtoisena Suomessa Sallan suunnalla taistelemassa venäläisiä vastaan. Myöhemmässä vaiheessahan Suomi ja Saksa olivat "kanssasotijoita" jonka voisi kuvitella aiheuttaneen hieman hämmennystä norjalaisissa vapaaehtoisissa. No, ehkäpä Suomi ja natsi-Saksa osattiin kuitenkin tunnistaa eri ryhmiin kuuluvuksi.

Tarinan lopputekstien mukaan Manus kärsi loppuelämänsä alkoholismista ja psyykkisistä ongelmista. Ei liene ainoa sodankokenut jolle niin käy.. Vastarintaliikkeen sota on vielä hyvin vaarallista hommaa kun vihollinen on koko ajan lähiympäristössä, tekee ratsioita ja soluttaa kätyreitä organisaatioon. Eipä käy kateeksi; Manus itsekin sanoo eräässä kohtauksessa haluavansa mieluummin olla Suomessa sotimassa "koska siellä katsotaan vihollista silmiin".

Kelvollinen elokuva ja kannattaa kulttuurihistoriallisena genrenä katsoa läpi.

Arvomerkki: Hopeinen ampumamerkki.

Edit: linkki elokuvaan Netflixissä löytyy tästä.

Talousviskien MM-kisat

Talousviskien (litrahinta alle 50€) vertailussa seulottiin voittajat skotlantilaisista, irlantilaisista ja uuden mantereen edustajista. Loppuotteluun pääsivät Famous Grouse (Skotlanti), Tullamore D.E.W (Irlanti) ja Black Velvet (USA).

Kilpailupaikan setup näkyy alla olevassa kuvassa:

Testi tehtiin perinteiseen tapaan kaksoissokkotestinä, kalibrointijuomana käytettiin vettä ja lopuksi verrokkina kotimaista Teerenpeliä joka on kertaluokkaa hintavampaa kuin vertaillut talousviskit.

Tulokset olivat ainakin kirjoittaneen mielestä hieman yllättävät:

1. Voittaja: Black Velvet
2. sija: Tullamore D.E.W
3. sija: Famous Grouse

Rajavartija sai Famous Grousen omassa pisteytyksessään ykköseksi (jatka siis ao. aineen ostamista) mutta Willien hyljeksinnän vuoksi se tipahtikin kokonaisarvioinnissa kolmoseksi.

Seuraavanlaisia kommentteja kuultiin:

• Tasapaksu (BV)
• Jokin tunkkainen maku (FG)
• Terävä jälkimaku (TD)
• Amerikkalaista paskaa (BV)

Eli kovin imartelevia eivät arvioinnit olleet... Talousviskit on nyt joka tapauksessa arvioitu maailmanlaajuisesti. Pitänee vaihtaa juomalajia tai hintaluokkaa.

Elokuva: 300: Imperiumin nousu (2014)

Jostain syystä huono tuuri jatkuu elokuvien suhteen. Nyt Netflixistä selaamani teos alkuperäisnimeltään "300: Rise of an Empire" osoittautui taas täydelliseksi ajan haaskaukseksi. Tarina jatkuu siitä mihin tätä edeltävä elokuva "300" päättyi. Spartalaiset on tapettu Thermopylain solassa ja kreikkalaiset taistelevat ylivoimaista persialaislaivastoa vastaan samalla symboliikalla kuin nyky-Kreikka velkojiaan vastaan...

Elokuvassa on pyritty visuaaliseen näyttävyyteen. Taustallahan on Frank Millerin luomaa sarjakuvissa (ja loistavassa Sin City -elokuvassa) toimivaa maalailua. Valitettavasti vain tässä elokuvassa tuo maalailu on viety liian pitkälle: hidastetut taistelukohtaukset ja suihkuina lentävä veri alkaa pitkässä juoksussa tympäisemään ja luo vain hohhoijjaa -tyyppisen elämyksen.

Kovaa on kyllä sodankäynti ollut tuolloin ja varmaan ihan oikeastikin. Merisodan taktiikkana on ollut hyökätä soutukaleerilla vastapuolen laivan kylkeen, upottaa se aluksen kärkipiikillä tai, jos upotus ei onnistu, vallata alus ja tappaa vastapuolen väki lähitaistelussa. Veristä leikkiä on joka tapauksessa ollut ja ehkä epäkiitollisin homma on ollut soutajilla jotka elokuvassa on kahlittu airoihin eli jos laiva on mennyt pohjaan niin pitkä sukellus on soutumiehilläkin ollut luvassa. Tosin historiallisesti ainakin kreikkalaiskaleereilla nuo soutajat ovat olleet merisotilaita jotka entrausvaiheessa ovat osallistuneet lähitaisteluun eivätkä näin ollen ole olleet kahlehdittuja eivätkä myöskään ruoskalla "kannustamisen" kohteena.

Persialaisporukan vaarallisin touhuaja on yllättäen Artemisia -niminen nainen joka tappaa talossa ja puutarhassa... Näyttävä suoritus on mm. pään leikkaaminen irti oman puolen epäonnistuneelta kätyriltä lyhyen puukon kahdella sivalluksella kurkun ja niskan puolelta. Vaatii terävää veistä ja hyvää leikkaustekniikkaa sekä voimakkaat käsivarsilihakset. Naisia ei pidä selvästikään suututtaa - on tarinan opetus. Lopulta kuitenkin tarinan sankari Themistokles tuikkaa miekan epäherrasmiesmäisesti ao. neidin mahaan joten tästäkin riesasta päästään.

Tälle teokselle ei voi antaa kuin arvomerkiksi kuin Pronssisen ampumamerkin ja siitäkin suurin osa kunniasta menee edellä mainitulle Frank Millerille.

Kasarmimuonaa: Pulled Pork eli Revitty Sika

Oheinen resepti on erittäin yksinkertainen valmistaa mutta edellyttää uunia joten ei sovellu kenttäkeittiön menuun.

Tarvikkeet:

n. 1,5 kg Kassler paisti tai vastaava kokonainen lihakimpale. Saa olla rasvainenkin, eihän tässä mitään kasvissyöjiä olla!
2 pulloa barbequekastiketta
2 isoa sipulia
valkosipuli
suolaa ja pippuria

Lisukkeeksi maun mukaan esim. uuniperunoita tai sämpylöitä tai jopa salaattia.

Valmistus:

1. Kuumenna uuni 110-120 asteeseen.
2. Hiero liha suolalla ja pippurilla.
3. Laita liha kannelliseen uunin kestävään astiaan ja kaada lihan päälle bbqkastiketta siten että se peittyy. Usein menee tuo pari pulloa.
4. Lisää isoiksi lohkoiksi pilkotut sipulit ja valkosipuli.
5. Anna valmistua vähintään 4 tuntia, mieluummin kauemmin.
6. Nosta liha erilliselle astialle ja revi haarukalla rikki. Sotke sekaan sopiva määrä kastiketta mausteeksi.

Resepti on rehellisesti varastettu joltain Sikke Sumarilta tai vastaavalta. Erittäin hyvä muona ja energiariittoinen ankarampaankin taisteluun!

Edit 22.6.2015: Kokeilin samaa reseptiä broilerinlihalla. Ei toimi yhtä hyvin vaikka syötävää onkin. Konsepti vaatinee sianlihasta irtoavan rasvan mausteeksi tuohon kastikeliemeen.

Talousviskien vertailu osa 3 - Uusi manner

Rajavartijalla ja Williellä oli tällä kertaa tutkittavana kohtuuhintaiset (alle 50 € /litra) amerikkalaiset ja kanadalaiset talousviskit. Arviointitehtävä oli yllättävänkin haastava ja voittaja löytyi vasta tiukan pistelaskennan jälkeen.

Vertailussa olivat seuraavat juomakset:

Black Velvet:

• 31,14 € / litra 
• Alkon luonnehdinta: Kullankeltainen, kevyt, lämmin, hennon hedelmäinen, mausteinen
• Testiryhmän luonnehdinta: Makeahko mutta ei liikaa. Helposti lähestyttävä; voisi suositella jopa naisihmiselle.
• Linkki Alkon sivulle: http://www.alko.fi/tuotteet/001196/
• Sijoitus arvioinnissa: 1. palkinto
• Rajavartija: Oliko kyseessä juuri tämä sortti Black Velvettiä?

Kentucky Gentleman:

• 34,00 € / litra 
• Alkon luonnehdinta: Meripihkankeltainen, keskitäyteläinen, terävä, hedelmäinen, kermatoffeinen, mausteinen
• Testiryhmän luonnehdinta: Ärtsyn makuista - hyvä vai huono? Mustavalkoinen maku. Ytyä ja makua. Vaniljanmakuinen (wtf? Pitäisi varmaan maistaa miltä se vanilja maistuu..)
• Linkki Alkon sivulle: http://www.alko.fi/tuotteet/001516/
• Sijoitus arvioinnissa: 2. palkinto

Jack Daniels:

• 47,80 € / litra 
• Alkon luonnehdinta: Vaaleanruskea, keskitäyteläinen, miedon savuinen, lämmin, kevyen banaaninen, mausteinen, hennon vaniljainen
• Testiryhmän luonnehdinta: Liian lievä. Maistuu Offilta.
• Linkki Alkon sivulle: http://www.alko.fi/tuotteet/115026/
• Sijoitus arvioinnissa: 3. palkinto

Näin ollen vertailussa kävi taas siten että halvin juoma voitti. Kertookohan tuo juomista vai juojista? Seuraavanna vaiheena onkin sitten "mestarien liiga" eli Famous Grouse, Tullamore Dew ja Black Velvet ottavat mittaa toisistaan. Spektaakkelin ajankohta ja paikka on sopimatta; mestarien liigan loppuottelu pelattiin Berliinissä..

Kirja: Teemu Keskisarja: Raaka tie Raatteeseen; suurtaistelun ihmisen historia -ISBN978-952-234-215-7

Valitsin Helsinki-Vantaan kentältä reissulukemiseksi historioitsija Teemu Keskisarjan  opuksen "Raaka tie Raatteeseen, Suurtaistelun ihmisen historia". Mielenkiintoinen katsaus, jossa Keskisarja valottaa terävästi Suomussalmen kuuluisaa taistelua. Välillä ärsyttävästi, välillä terävästi ja välillä sarkastisesti tuumaillen.
Hän vertailee Raatetta välillä moniinkin ihmiskunnan vähemmän mukaviin mittelöihin löytäen yhtymä kohtia tai ristiriitoja.
Mukaan on otettu alueen paikalliset ihmiset niin evakkoina kuin sotatoimialueelle jääneinäkin persoonina. Kainuulainen korpikommunisti hyppi ja pomppi riemusta Neuvostoliiton sotakoneiston "Punaisen Ratsastajan" jyrätessä sodan alussa valkosuomalaisia. Kerkesivätpä he virittää Juntusrantaa ihan Työtätekevän Kansan komitean venäläisten hyvällä myötävaikutuksella. Siinä korpikommustit pääsivät ikäänkuin nauttimaan Neuvostovallasta.
Henkilöhahmoja on muistettu sekä Suomen puolella ( sotilaita ja siviilejä) ja venäläisiä upseereja. Kirjoittaja on mukavasti onnistunut kaivamaan pikkunippelitietoa, jotka on myös todistettu viittauksin kappaleiden jälkeen.
Tässä ihan pari malliksi:Miten sitten venäläiset osasivat edes vähän liikkua metsissä? Suunto ei ollut varmasti tuolloin ihan niin tunnettu, mutta venäläiset käyttivätkin hyväkseen eläviä kompasseja eli juuri noita korpikommunisteja. Olipa em. ihan omia taisteluryhmiäänkin, mutta kovin paljoa heistä ei ollut apua veli-venäläisille.
Sodasta on löydetty myös paljon opetuksia. Koska ukrainalaispoppoo oli niin huonosti varustettu Suomen talveen, tuli sitten 1800 hiihtoprikaatin valiosotilasta Kuusamon seudulle suksin ja talvivarustein. Tosin tulos oli sama kuin Raatteessa, vaikka alussa suomalaisetkin joutuivat noiden kanssa koville. Mutta siis turpaan tuli venäläisille vaikka varusteet olivat ok. Oli huopikkaat puutapilla eli nopeaa panna sukset jalkaan ja ottaa pois, kunnolliset talvivaatteet ja ihan iso paksu huppuhattu päässä. Kirjailija epäilee, että tuo viimeksi mainittu oli syy siihen, että Suomi-sissit yllättivät valiosotilaat usein unesta. Oli menty ääripäästä toiseen; vartiomies ei kertakaikkiaan kuullut mitään huppuhatun alta, jos taas ukrainalainen ei kuullut hampaittensa kalinalta mitään.
Välillä kirjailijan sanailu muistuttaa kovasti ystäväni Willie Rokan ja itseni välistä keskustelua muutaman viskin jälkeen, että ihan nauratti.
Suosittelen lukemaan, ja jos joku kohta tuntuu turhalta tai tympeältä, niin sivuja voi kääntää!

Arvomerkki: Hopeinen ampumamerkki

Kirja: Bernard Cornwell: Azincourt - ISBN 978-952-279-117-7

Luin Rajajääkärin suosituksesta tuon otsikon kirjan. Hyvä suositus olikin! Cornwell kirjoittaa kiinnostavasti historiallisesta Azincourtin (tai brittiläisittäin Agincourtin) taistelusta värittäen taustaksi kuvitteellista henkilötarinaa yksittäisestä jousimiehestä, hänen kollegoistaan ja tyttöystävästään/vaimostaan. Enempää en tarinaa spoilaakaan ja kirjan loppuahan ei voikaan spoilata kun taistelun tulos löytyy historiankirjoista. Kirjoitustyylissä Cornwell mielestäni häviää kollegalleen Conn Igguldenille mutta siitä huolimatta hyvää tavaraa tuo kirja on. Pitää perehtyä enemmänkin Cornwellin tuotantoon; ainakin takakannen buffin perusteella aineistoa on syntynyt hyvinkin monesta historiallisesta spektaakkelista.

Azincourtin taistelu itsessään on ollut hyvin merkittävä tapahtuma ja ainakin joidenkin tutkijoiden mielestä Thermopylaihin tai Raatteen tiehen verrattavissa oleva sankaritarina; selkeästi alivoimainen ja heikkokuntoinen punataudin kurittama brittiarmeija murskasi moninverroin suuremman ja todennäköisesti ylimielisen rankalaisarmeijan. Osuutensa tähän oli varmasti tuurilla ja olosuhteilla mutta myöskin sotatekniikalla ja erityisesti kirjan teemana englantilaisella pitkäjousella eli sotajousella ("war-bow").

Pitkäjousi onkin mielenkiintoinen vempele. Ase vaatii ampujalta sekä paljon taitoa että rutkasti voimaa. Jousi pyritään jännittämään äärimittaansa jolloin kiinnityspiste nuolen nokille on ampujan poskella korvan tienoilla ja hän joutuu tähtäämään vinosti nuolen lentolinjaa vasten eli toisin sanoen huomioimaan tähtäyspisteen ja osumapisteen eron joka vielä on luonnollisesti erilainen eri etäisyyksiltä. Voimaa jousi vaatii koska keskiaikaisissa sotajousissa on arvioitu vetovastuksen olleen yleisesti 80 ja 110 paunan välillä, mutta joidenkin säilyneiden mallien vetovastus on jopa 185 paunaa Rautaportin mukaan. Jo 80 paunaa on paljon; omassa taljajousessa vetovastus on 40 paunan luokkaa, sen vielä virittää kevyesti ja sillä pystyy ampumaan helposti n. 100 tähdättyä laukausta yhden harjoittelukerran aikana. Tuplavastus olisikin sitten kysymysmerkki ja tulinopeuden ylläpitäminen (kirjan mukaan harjaantunut jousimies pystyi ampumaan 15 nuolta minuutissa) olisi jo mahdoton tehtävä. Azincourtin 5000:n jousimiehen ampuma 75000 nuolta minuutissa olisi ollut hurja näky nähtäväksi; tosin mieluummin katsottuna englantilaiselta kuin ranskalaiselta puolelta.

Arvomerkki: Kultainen ampumamerkki.

Kirja: Wendy Lower : Hitlerin raivottaret - ISBN 978-952-300-135-0

Tässä teoksessa on tutkittu saksalaisten naisten roolia Toisen maailmansodan aikaisissa rikoksissa. Kirja on laadittu tieteellisen dokumentin muotoon ja noudatteleekin tuota genreä kohtuullisen uskollisesti. Aihe on tuotu esille mm. teoksen takakannen buffissa merkittävästi provosoivammin kuin mitä sisällys sitten lopulta tuo julki eli naisten tekemistä sotarikoksista on vihjailtu dramaattisemmin kuin niitä sitten sisäsivujen käsittelyssä on kuvattu. Syynä tähän lienee 1) tarve saada kirjaa myydyksi ja 2) siitä huolimatta säilyttää ainakin (näennäis)tieteellinen uskottavuus sisällössä.

Kirjassa esitetyistä esimerkkitapauksista löytyy toki raakoja ja pöyristyttäviäkin kuvauksia naisten tekemistä julmuuksista mutta jotenkin tuntuu että materiaalia olisi pitänyt/voinut olla enempäänkin ja myös raadollisempaa. Osasyinä materiaalin vähyyteen ja sen laatuun lienee se että sodan ajalta ei ole säilynyt kirjallisia kuvauksia naisten toiminnasta (ainakaan heidän jotka eivät olleet virallisessa asemassa), sodan jälkeen naisia ei tutkittu sotarikollisina samalla tavoin kuin miehiä ja toisaalta myöhään tapahtunut tutkiminen on johtanut siihen että todistajat ovat jo kuolleet tai ainakin unohtaneet tapahtumat.

Ilmiselvää kuitenkin on että natsisaksan propagandakoneisto on ollut toiminnassaan ehdottoman pätevä: ihmiset on saatu aivopestyä uskomaan täydelliseen bullshittiin jopa siinä määrin että he ovat kyenneet syrjäyttämään inhimilliset tunteet ja empatian toisia "alempia" ihmisiä kohtaan. Naisten osalta tämä vielä korostuu johtuen siitä että naisia pidetään lähtökohtaisesti humaanimpina ja lämpimämpinä kuin miehiä; miesten osalta joukkotuhoon ja kansanmurhaan osallistumista pidetään osin jopa "sisäänrakennettuna" ominaisuutena joka on peritty apinaesi-isiltä.

Kirja on varsin puuduttava luettavaksi tuosta tieteellisestä näkökulmasta johtuen. Puuduttavuutta lisää myös se että siinä käsitellään toistaen samoja esimerkkitapauksia jotka on saatu dokumentoitua, toki näkökulmaa vaihtaen. Tästä seuraa tietynlainen tautologian ongelma eli lukijasta tuntuu että juurihan tämä tapaus käsiteltiin.

Arviona voi todeta: läpiluettava kirja yleissivistyksen vuoksi, pronssinen ampumamerkki.

Kirja: Jaakko Rugojev: Majuri Vallin rykmentti, Osakeyhtiö Kaleva - Oulu - 1988

Otinpahan mielenkiinnosta luettavaksi maanpetturisuomalaisista kertovan kirjan. Kirja on kirjoitettu sydänverellä ja perustuu jatkosodassa Neuvostoliiton puolella taistelleesta osittain suomalaisista sotilaista koostuvasta rykmentistä (126. rykmentti), joita johti suomalainen majuri Valter Valli. Satu on uskomaton kertomus kunniakkaasta, loistavasta puna-armeijan yksiköstä, joka taisteli Karhumäen suunnalla moninkertaista ja täydellisesti aseistautunutta vihollistaan vastaan. Ja vielä oikeastaan lähes ainoana rykmenttinä siellä. Se on sankarisatu, joka nousee Tuntemattoman sotilaan rinnalle...PLÄÄÄÄÄÄHHH!!!!!!!
Kirja on silkkaa neuvosto-venäjän orgastista hölynpölyä. Tuolla lohkolla kirjan mukaan olisi pitänyt olla lähes määrättömästi suomalaistankkeja, jokaisella suomalaisella Suomi-konepistooli ja vielä kuvaukset suomalaisten äärimmäisen brutaaleista tavoista tappaa vankinsa ja hyökkäyksen yhteydessä haavoittuneet sairasteltoista. Törmätäänpä siellä vielä niinkin vanhaan uskomukseen kuin kukuskaan. Jos ette satu tietämään tätä venäläisille niin rakasta termiä, niin kyseessähän on tarkka-ampuja, joka on jälleen kerran kiivennyt kuuseen ja ampuu sieltä (tässä kirjassa usein ohi) isänmaallisen sodan kommunistisankareita. Ja heidät saa ammuttua helposti yhdellä tykinlaukauksella.
Nyt siis puhutaan jatkosodan vuoden 40-42 välisestä ajasta. Venäläiset joukot tekivät innokkaasti ja ansioituneesti koukkauksia hyökkäävien suomalaisten selustaan (koukkaaminen tuli venäläismuotiin vasta vuonna 1944). Tietysti saattaa olla, että suomalaissyntyisellä majurilla oli jokin näkemys koukkaamisesta, mutta, mutta.. Lisäksi miestappiosta huolimatta suomalaiset hyökkäsivät kerta toisensa jälkeen yhä uudelleen venäläisasemia vastaan menettäen näin välillä satojakin sotilaita hyökkäyksen aikana (sotilaita toki kaatui hyökkäysvaiheessa paljon, mutta ne sadat kaatuivat eri puolilla pitkää rintamaa, eikä pelkästään Karhumäen suunnalla). Eteneminenkin Karhumäestä eteenpäin pysähtyi vain ja ainoastaan ansiokkaiden venäläissotilaiden hurjaan vastarintaan (taisi olla Mannerheimilla sormensa pelissä, jos jotain historiasta muistan). Mukavaa oli myös sekin, miten ihanat ja hyvät välit olivat venäläispäällystön ja sotilaiden välillä, ihan samanlaista kuin vänrikki Koskelalla ja konekiväärijoukkueellaan.
Luulen, että petroskoilainen kirjailija Jaakko Rugojev on kirjallaan pyrkinyt pääsemään kommunistien suosioon, ja kirjoittanut kirjaa sitä silmällä pitäen. Hän jopa väittää, että kirjaa varten on luettu suomalaista sotakirjallisuutta ja -historiaa (epäilemättä näin, tuskinpa hän olisi omasta päästään keksinyt satoja kaatuneita suomalaissotilaita, koukkauksia jne, vaan on poiminut kohtaukset suoraan suomalaisista sotakirjoista, vaihtanut kuvauksiin venäläisten tilalle suomalaiset ja päinvastoin).
Suosittelen kirjaa ultraisänmaallisille venäläismielisille Putineille satukirjaksi ennen nukkumaan menoa (tosin heidän kannattaa myös lukaista suomalaisversioitakin..). Ne, joilla vähänkin on järkeä päässään jättävät kirjan väliin ja käyttävät sitä kuten rintamilla oli tapana käyttää vihollisen lentolehtisiä. Itseänikin tässä ajattelen, että hukkaan meni hyvää aikaa, mutta kirjojen lukeminen kannattaa...

Talousviskien vertailu osa 2 - Irlanti

Rajavartija ja Willie istahtivat taas ankaran arviointitehtävän pariin. Tällä kertaa tutkittavana olivat kohtuuhintaiset (alle 50 € /litra) irlantilaiset viskit. Tehtävä oli kova ja Williellä jo kuntokin petti rypistyksessä mutta tuloksia saatiin silti.

Vertailussa olivat seuraavat juomakset:

Jameson:

• 49,97 € / litra (tiukille vetää mutta jää alle viidenkympin..)
• Alkon luonnehdinta: Kullankeltainen, keskitäyteläinen, terävä, hennon hedelmäinen, kevyen mausteinen, viljainen
• Testiryhmän luonnehdinta: Vaniljan tuoksuinen (wtf?), ummehtunut maku, ei luonnetta, kaunis väri
• Linkki Alkon sivulle: http://www.alko.fi/tuotteet/001576/
• Sijoitus arvioinnissa: jaettu 2. palkinto

Bushmills:

• 45,43 € / litra
• Alkon luonnehdinta:  Keltainen, keskitäyteläinen, lämmin, hedelmäinen, hennon viljainen
• Testiryhmän luonnehdinta: Terävyyttä eniten, hajuton, maistuu viskiltä
• Linkki Alkon sivulle: http://www.alko.fi/tuotteet/001587/
• Sijoitus arvioinnissa: jaettu 2. palkinto

Tullamore D.E.W:

• 41,60 € / litra
• Alkon luonnehdinta: Vaaleankeltainen, kevyt, lämmin, makean viljainen, kevyen vaniljainen
• Testiryhmän luonnehdinta: Terävä, napakka, Ballantinesin makuinen, miellyttävin väri.
• Linkki Alkon sivulle: http://www.alko.fi/tuotteet/115646/
• Sijoitus arvioinnissa: Voittaja

Arvionti oli haastavaa ja kuten tuloksista näkyykin, selkeää paremmuusjärjestystä ei saatu syntymään. Itseasiassa Tullamore sijoittui kaikilla arviointikierroksilla toiselle sijalle mutta juuri tämän tasaisuutensa vuoksi nousi lopulta arvioinnin parhaaksi. Ja kyseessähän on sikäli hyvä ostos että kyseessä on tämän vertailun edullisin juoma.

Arviointikierroksen päätyttyä sovittiin (muistaakseni...) että seuraavalla kerralla siirrytään Uuden Mantereen puolelle ja testataan Yhdysvaltalaisia ja/tai Kanadalaisia viskejä. Mielenkiintoista nähdä että saadaankohan tuolloin selkeämpi tulos syntymään.

Keinotervaksia cityerämiehille

Citymiehet metsässä eivät aina kykene löytämään terveksia luonnosta, olen tämän havainnut, vaikka tervaskannon nokka maassa olisi silmien edessä. Toin kaikista metsistä niitä ei tahdo löytyä asiantuntijoillekaan. Lahoja kantoja kyllä, mutta kovaa, vanhaa tervaskantoa ei vain ole löydettäväksi.

Muutamia vuosia sitten luin jostain eräjulkaisusta keinoterveksien teosta. Homma on varsin yksinkertainen, ja helppo toteuttaa. Kokeilin joskus ns. äijäillassa valmistaa noita ja palaute oli hyvää.

Tarvikkeet:

Suomalaista tervaa purkki, tärpättiä, haapapuuta, liuotusastia (n. 10 - 15 cm korkea muovitörppö),
tärpätin kestäviä muovipusseja, jesaria

Haapapuusta (huokoinen) tehdään noin 15 cm pitkiä, puoli senttiä paksuja ja kolme-neljä senttiä leveitä tikkuja. Ne voi miehekkäästi tehdä kirveellä, eikä se satu, ellei lyö polveensa tai sormeensa.
Liuotusastiaan kaadetaan tervaa noin puoleen väliin (siis tervan ja tärpätin määrä riippuu liuotusastian koosta!). Samaan syssyyn kaadetaan puolet edellisestä tervan määrästä tärpättiä sekaan.

Nyt sitten hämmennetään hyvin liuosta sekaisin. Terva pitäisi saada tärpätillä juoksevaksi eli ohueksi. Hommaan voi tehdä ihan hämmennintikunkin, mutta toisaalta kaipa niitä haapatikkuja on jo tehty?!
Tärpätin tarkoitus on tehdä tervasta siis juoksevaa, ja ohentaa sitä niin paljon, että terva imeytyy helposti tikkuihin.

Kun liuos on mielestäsi riittävän juoksevaa... tikut laitetaan pystyy siihen. Niin monta kuin astiaan saa sopimaan. Itse käytän liuosta siten, että tikun yläpäät eivät ole upoksissa, sillä niitä on mukavampi metsässä käsitellä, kun sormet ei tahriinnu tervaan. Nyt ne voi unohtaa liuokseen kolmesta neljään päivään, mutta viikkokaan ei ole liikaa. Ihan vaan ajatellen emäntäpuolta, homma kannattaa tehdä ulkona, samoin tuo "imeytys" ja myöhemmin tikkujen säilytys. Kaikki eivät pidä tervan tuoksusta.

Viikko on kulunut ja tikut otetaan pois astiastaan. Oman käyttötarpeen mukaan, niitä voi pussittaa aikaisemmin mainittuihin tärpätin kestäviin muovipusseihin (huom. kannattaa kokeilla pusseja - ei omia - tärpätin kanssa ja antaa tärpätin vaikuttaa muutaman päivää, nimittäin muovi ei heti anna periksi tärpätille).
Suosittelen paketin teippaamista vielä ilmastointiteipillä eli jesarilla tai vastaavalla. Joskus olen paketin vielä paketoinut sanomalehtiin, ihan reppua ajatellen, kun aina ei voi vannoa, millaiseen höykkytykseen sekin saattaa erällä joutua. Tikut saattavat olla yhä märkiä, mutta se ei haittaa.

Luon nyt mielikuvan tikkujen käytöstä. Olet varsinaisen "eräjorman" kanssa sorsametsällä. Pidätte tauon ja rupeatte tulien tekoon. Oikeasti alueella ei ole tervaksia ( pajukkoinen rantapeltoalue sorsametsällä yms.) Tee niin nuotiosi, ettei eräjorma näe tulien tekoasi. Sano vaikka että tuolta lähiheinikosta taisit kuulla sorsan ränkytystä. Eräjorma syöksyy sinne haulikko tanassa, kirves kädessä (oli etsimässä sopivaa sytykettä). Nyt äkkiä tee nuotio ja laita sinne valmistamiasi keinotervaksia sytytettävien puiden joukkoon. Muista piilottaa se muovipussi! Sytytä nuotio, ja kyllä eräjorma ihmettelee pariakin asiaa; tervaksen tuoksua ja mihin se s...tanan sorsan katosi.
Voit vain myhäillä eräjormalle, että kyllä sitä tästäkin pirunpellosta ammattimies tervaksia löytää, ja sorsallahan on tunnetusti siivet.

Kirja: Ville Kaarnakari: Operaatio Finladija - ISBN 978-951-31-7387-6

Kirjassa yhdistetään sinällään mielenkiintoisella tavalla perinteinen kaukopartioretki-sotakertomus kuviteltuihin vakoilu- ja hämäysjuonenkäänteisiin. Kyse on neuvostoliittolaisten kehittämästä operaatiosta jossa suomalaisten annetaan kuvitella päähyökkäyksen suuntautuvan Karjalan kannaksen sijaan Laatokan Karjalaan ja näin tekevän virheellisiä linnoitus- ja ryhmitysoperaatioita.

Kirjailija on selvästi perehtynyt genreensä ja tunkee tarinaan mukaan sinällään uskottavuutta lisääviä yksityiskohtia. Mukana on mm. "mönjä" josta Rajavartijan kanssa joskus keskuteltiin eli kenkien pohjiin laitettava aine joka johtaa perässä seuraavat jälkikoirat harhateille. Samoin henkilöhahmoja on tutkittu; mukana mm. Marttina kaukopartiomiehineen, pääesikunnan tiedustelu-upseerit Nihtilä ja Hallamaa, päämajoitusmestari Airo ja muu remmi.

Harmi vain että varsinaiset taistelukohtaukset on kuvattu Korkeajännityksestä tutulla yliampuvalla sankarieetoksella jossa suomalaistaistelijat pyörittävät ryssää mennen tullen. Päteviähän tässä tietty ollaankin mutta jotain rajaa sentään! Läpilukemisen arvoinen kuitenkin kokonaisuudessaan, arvomerkkinä Hopeinen ampumamerkki.

Kirja herätti pari mietelmää. Ensimmäisenä tuo koirien vaarallisuus. Eräällä kirjan retkellä partiota jäljittää kirgiisiporukka jolla on susikoiria mukanaan ja nämä susikoirat seuraavat jälkiä antamatta ääntä. Tällöin suomalaispartio ihmettelee kuinka kirgiisit pysyvät kannoilla vaikka mitä hämäysoperaatioita tehdään. Tarinassa ei kuitenkaan käytetä aikoinaan armeijassa opetettua menettelyä jossa tehdään ketunlenkki sopivan maastokohdan (lammen, suon tms.) ympäriltä ja mennään passiin vastarannalle. Vihollisen ilmestyessä jälkiä pitkin paikalle ammutaan koirat ja häivytään. Ainakaan Suomen maastoissa en usko kenenkään ihmisen pystyvän jäljittämään sulan maan aikaan vihollista maajälkiä käyttämällä. Sama olisi pätenyt noiden kirgiisienkin susikoiriin ja tuskinpa kirgiisitkään on sellaisia intiaaneja että olisivat tuohon jäljitykseen pystyneet.

Toinen mieleentullut asia on että kuinkahan kaukopartiotouhut onnistuvat modernissa sodassa? Vähänkin teknisellä vihollisella (joka Venäjäkin on) on erilaista teknistä välineistöä kuten yönäkölaitteita, vakoilulennokkeja ja satelliitteja jotka tekevät huomaamattomasta liikkumisesta mahdotonta. Kaukopartiomiesten pitänee ujuttautua siviiliväestön sekaan ja näin suojautua valvonnalta. Taitaa kuitenkin mennä vakoilun puolelle jos ilman asepukua liikutaan väestön seassa ja tällaisen vakoojanhan taitaa saada ampua ilman oikeudenkäyntiä sotatilanteessa? Ainakin velivenäläinen tehnee niin.

Lainaus Savon Sanomista 29.3.2015

Löytyi joku toinenkin, joka ajattelee tietyllä tavalla yhtälailla huvittuneen huolestuneesti Suomen nykyistä puolustuskykyä. Koska en ryhdy kirjoittajan tekstiä "sorvaamaan", enkä niin ollen vääristele hänen kirjoitustaan, julkaisen sen valokuvammuodossa. Mies puhuu vähän, mutta asiaa.

Elokuva: Veteen piirretty viiva (1998)

Alkuperäisnimeltään "The Thin Red Line" oleva elokuva kertoo Gualdalcanalin taistelusta. Näyttelijälista on varsin vakuuttava: mukana mm. John Travolta, Nick Nolte, George Clooney, Sean Penn, John Cusack ja Woody Harrelson.

Sutta ja sekundaa on silti saatu aikaan. Tässä on harvinaislaatuinen esimerkki ylitaiteellisesta sotaelokuvasta. Kuvataan maisemaa, takautumia ja siviilielämän sivujuonenkäänteitä erittäin taiteellisilla otoilla lukijanäänen joristessa taustalla jotain yhdentekevää filosofiaa. Taistelukohtauksien suolenpätkien lentelytkin on valjastettu taiteellisiin tarpeisiin. Ja sokerina pohjalla vielä Nick Nolten ylinäyttelemä sotahullu eversti.

Gualdalcanalista olisi saanut kelvollisenkin elokuvan aikaan (ja on saatukin). Ihmetyttää että millähän motivaatiolla tämä "teos" on rakennettu. No jos joku hyvä puoli rainasta pitää löytää niin amerikkalaista patriotismipaatosta tästä ei onneksi löydy. Laiha lohtu, potuttaa kun tuli haaskattua aikaa (170 minuuttia!) moiseen.

Arvomerkki: Kolmas palkinto, ei mitään.

Edit: Linkki elokuvaan Netflixissä löytyy tästä.

Kenttämuonaa: Soturimallin pyttipannu

Käydäänpäs välillä keittiön puolella. Taltioin Internetin ikuiseen jemmaan pyttipannuohjeen jota ei todellakaan voi suositella kasvissyöjille eikä heikkovatsaisille. Kyseinen muona on tarkoitettu soturidieetissä käytettäväksi ts. päivän aikaan syödään kevyesti että jaksetaan taistella ja illalla sitten mätetään muonaa että saadaan energiavarastot täytettyä seuraavaa (taistelu)päivää varten. Ruoka tehdään pelkällä paistinpannulla joten onnistuu kentälläkin.

Tarvikkeet:

• Perunoita (kasassa pysyvää lajiketta)
• Ryynimakkara, hätätapauksessa myös grilli- tms. "makkara" käy
• Valmislihapullat
• Amerikanpekoni
• Pihvin tai kyljyksen lihapalasia jos edelliseltä aterialta on tähteeksi jäänyt
• Sipuli tai pari
• Kermaa, myös valmiiksi maustettu esim. sipuli- tai pippurimaku käy
• Kananmunia
• Voita
• Suolaa
• Mustapippuria

Aloita perunoiden keittämisestä. Ne voi halutessaan kuoria mutta kuorista ei lopullisessa muonassa ole haittaa ainakaan jos ne eivät ole kovin paksut. Älä keitä täysin kypsiksi vaan jätä hieman koviksi jotta eivät mössöydy paistovaiheessa. Jäähdytä ja pilko perunat. Tämän voi tehdä jo aiemmin eli jos valmistat edellisenä päivänä toista muonaa johon pottuja tarvitaan niin keitä sen verran enemmän että riittää myös pyttipannuun.

Siivuta sipuli ja kuullota siivut voissa paistinpannulla. Laita syrjään. Paista amerikanpekoni pannulla rapeaksi ja laita syrjään. Lisää paistinpannulle perunapalaset ja tarvittaessa voita jos amerikanpekonin rasva ei riitä. Ruskista ja lisää vähitellen mukaan ryynimakkara ja valmislihapullat sekä mahdolliset muut lihatuotteet. Käytä voita tarpeen mukaan; ryynäreistä irtoaa kyllä myös rasvaa paistokseen. Kun perunat ovat ottaneet väriä ja makkarat ja lihapullat lämmenneet, kaada sekaan kerma ja mausteet sekä ne aiemmin kuullotetut sipulirenkaat. Laita kansi päälle ja jätä hautumaan miedolle lämmölle. Paista odotellessa kananmunia toisella pannulla haluttu määrä. Jätä keltuaiset hieman valuviksi.

Annostelu on tämän jälkeen helppoa: paistinpannusta pyttäriä ja kananmuna päälle. Kolesterolilääkitys kohdalleen ja eikun bon apetit!

Rajavartijasta rajajääkäriksi1943

Nämä aamut ovat sellaisia jo nykyään, ettei kaikkea voi muistaa.. ainakaan oikein. Tarkastuksen jälkeen, jonka itse onnistuin tekemään vahvistaakseni omaa huonoa muistiani tai arvioidakseni sitä, kävikin ilmi, että isäni palvelikin rjp 3 eikä suinkaan rjp4. Joten Rajavartija kuihdutetaan pois tältä blogilta ja kuvioon astuu siis Rajajääkäri1943. Olen pahoillani lukijat ympäri maailman, tästä onnettomasta tapahtumasta!

Talousviskien vertailu - Skotlanti

Raportoinpa tänne talteen talousviskien vertailun jonka Rajavartija ja Willie suorittivat peräti kaksoissokkotestinä. Testin tulos on täysin aukoton ja kiistämätön: molemmat päätyivät tarkastuskierroksen jälkeenkin täsmälleen samoihin tuloksiin.

Vertailussa olivat seuraavat kohtuuhintaiset viskit:

The Black Grouse:

• 45,80 €/litra
• Alkon luonnehdinta: Kullankeltainen, keskitäyteläinen, miedon savuinen, lämmin, hedelmäinen, hennon tervainen, tamminen
• Testiryhmän luonnehdinta: liikatervainen ja mitäänsanomaton
• Linkki Alkon sivulle: http://www.alko.fi/tuotteet/146026/ 
• Sijoitus arvioinnissa: 3 palkinto

The Famous Grouse:

• 42 € / litra
• Alkon luonnehdinta: Meripihkankeltainen, keskitäyteläinen, miedon savuinen, lämmin, viljainen, kevyen aprikoosinen
• Testiryhmän luonnehdinta: Miltähän aprikoosi mahtaa maistua?
• Linkki Alkon sivulle: http://www.alko.fi/tuotteet/001377/
• Sijoitus arvioinnissa: Voittaja

The Highland Way:

• 29,10 € / litra
• Alkon luonnehdinta: Kullankeltainen, keskitäyteläinen, hennon savuinen, pehmeä, hedelmäinen
• Testiryhmän luonnehdita: Vanerinen.
• Linkki Alkon sivulle: http://www.alko.fi/tuotteet/140878/
• Sijoitus arvioinnissa: 2. palkinto

Yllätys vertailussa oli tuon kalleimman viskin jääminen vertailun viimeiseksi. Ehkä tuossa tapauksessa ylitervaus oli ongelma mutta kyllä ao. juomaa vaivasi jonkinlainen ilmeettymyys tai latteus.

Pitänee jatkaa vielä arviointeja muutaman muun viskisortin kanssa. Ehkä mukaan irlantilaisia tai jopa amerikkalaisia juomia?

Elokuva: American Sniper (2014)

Tämä Clint Eastwoodin ohjaama sotaelokuva on saanut paljon kohua osakseen ja mm. 6 Oscar-ehdokkuutta joista yhden Oscarin. Elokuva kertoo Chris Kylestä jota joissain hehkutuksissa kehuttiin maailman parhaaksi tarkka-ampujaksi. Kyle on kuitenkin aika kaukana Simo Häyhästä; Kyle sai 160 tappoa kun Häyhän väitetään ampuneen jopa 542 vastustajaa. Lisäksi on huomattava että Kyle oli Irakissa (elokuvan mukaan) 1000 päivää kun taas Simuna soti vain Talvisodan 3 kuukautta.

Clint on osannut ohjata elokuvan varsin hyvin ja siinä on vain siedettävä "pakollinen" määrä amerikkalaista patriotismia. Sen sijaan siinä sorrutaan toiseen klassiseen sotaelokuva-kliseeseen eli sodasta kotiin palannut veteraani sulkeutuu ja märehtii vielä siviilissäkin sotajuttuja. Tuo on varmasti erittäinkin totta mutta aihetta lienee ruodittu jo riittävästi? Asiaa en kiistä: siirtyminen hengenvaarasta ja tapa-tai-tule tapetuksi -tilanteesta siviilielämään jossa toisen tappaminen on rikos on varmasti vaikeaa.

Sivujuonteessa käy ilmi lievää kritiikkiä myös USA:n sotaintoilua kohtaan. Kotimaan puolustamisen tärkeys on helppo ymmärtää ja myös itsenäisyyden puolesta annettava uhraus on hyväksyttävissä mutta miten perustella itselleen sotiminen jossain sorakuopassa epäselvässä konfliktissa "vapauden" puolesta jota edes sodan aloittaneet poliitikot eivät ymmärrä puhumattakaan taistelijasta itsestään? Tähän tilanteeseen USA kuitenkin toistuvasti ajautuu maailmanpoliisin roolissaan ja ollessaan ainoa supervalta maailmassa jolla on kyky (ja halu) toimia sotilaallisesti koko maapallolla. Ammattiarmeija on ainoa vaihtoehto tuossa eli palkkasotilaat mutta heidänkin motivaationsa lienee ainakin hetkittäin vaikeasti löydettävissä. Ehkä tällaisilla hittielokuvilla on oma propagandavaikutuksensa jolla aina uusia rekrytoitujia löytyy Navy SEAL -porukkaan.

Vaikka innokkaasti kritisoinkin tuota amerikkalaista vapautta niin on syytä selvyyden vuoksi korostaa että kyllä se aina venäläisen version voittaa..

Suosittelen katsottavaksi yleissivistyksen ja uteliaisuuden vuoksi. Arvomerkki: Hopeinen ampumamerkki.

Edit: Linkki elokuvaan Netflixissä löytyy tästä.

Elokuva: World War Z (2013)

Jatketaanpas vielä Zombi -aiheella. Otsikon elokuva on filmatisointi Max Brooks:in loistavasta kirjasta "Sukupolvi Z – Zombisodan aikakirjat ". Kyseessä on lievää voimakkaampi zombiongelma jossa viruspohjainen tauti leviää ympäri maapalloa muuttaen ihmisiä zombeiksi ja nämä edelleen ketjureaktion omaisesti levittävät tautia näykkimällä edelleen eläviä.

Kirja rakentuu idealle jossa haastatellaan eloonjääneitä sitten kun ongelma on saatu hallintaan. Kirjassa on lyhyitä haastattelujaksoja ja sitten siirrytään taas seuraavan asian ja haastateltavan pariin. Elokuvaan on yritetty koota näistä haastatteluista yhtenäinen juoni mutta se ei käytännössä toimi vaan lopputuloksena on sekava toimintakohtausten kokoelma.

Elokuvan ja kirjojen zombeissa on selvä ero. Elokuvazombit ovat nopeampaa lajia; osin yli-inhimillisiä kun taas kirjasta välittyy hitaiden zombien mielikuva. Tämähän johtaa myös erilaiseen menettelytapaan otusten käsittelyssä: nopeiden zombien avulla on saatu toimintakohtauksiin vauhtia mutta kirjan pointti on taas suurten massojen käsittely. Elokuvassa ei esim. näy kirjassa esiteltyä tekniikkaa jossa kootaan suuri joukko ampujia "tappolinjan" taakse, houkutellaan zombit paikalle ja ammutaan näitä aina päähän. Kun ampuja väsyy, takarivistä vaihdetaan tilalle uusi ampuja. Saattaisi toimia käytännössäkin, toivottavasti ei tarvitse kokeilla...

Elokuva jää vaiheeseen: siinä keksitään keino jolla saadaan ihmiset "naamioitua" siten että zombit eivät enää kiinnostu heistä mutta lopullista ratkaisua ongelmaan ei esitetä. Ehkä tuossa on pedattu lähtökohtia jatko-osalle?

Kirja saisi kultaisen ampumamerkin jos olisi arvosteltavana. Elokuva sen sijaan saa vain pronssisen. Kirja peittoaa taas filmatisoinnin mennen tullen.

Elokuva: Red Dawn (2012)

Tästä elokuvasta on annettava ankara varoitus: älä haaskaa aikaasi moiseen! Katso mieluummin vaikka jotain "ääliöt landella" tosi-tv:tä...

Todella heikko esitys. Elokuvassa Pohjois-Korea sulkee jollain mystisellä keinolla Yhdysvaltain armeijan komentojärjestelmän pois käytöstä (ehkä kyberhyökkäyksellä tai EMP -pulssilla) ja tekee sitten invaasion maahan. Invaasio tapahtuu laskuvarjoilla ja onnistuu hämmästyttävän hyvin; koko maa on kohta vallattu. Muutama nuori kuitenkin ryhtyy vastarintaan ja erittäin hyvällä menestyksellä. Pohjois-Korean ammattisotilaita viedään kuin laskiämpäriä ja heitä tapetaan sujuvasti kuin lammaslaumaa. Jännitys tiivistyy taisteluun mystisestä salkusta jonka avulla pohjoiskorealaiset voivat viestiä vaikka muu elektroniikka ei toimi. Tosin kännykät näyttävät pelaavan hyvin eli tässäkin kohtaa "lievä" epäloogisuus.  Lopussa pääosanesittäjän isoveli ammutaan ja siitä saadaan generoitua aikaiseksi Rambo -tyyppinen ("I love this country..") -kohtaus joka antaa vieläpä ymmärtää että jatko-osaa pukkaa tälle tekeleelle! Prkl, jos sellainen tulee niin pitää varmaan itse hyökätä ameriikkaan jotta saa moisen kulttuuririkoksen estettyä.

Elokuva on niin p..a että sen sanominen p..aksi loukkaa p..aa! Valitettavasti ei ole matalampaa arvomerkkiä kuin tuo "Kolmas palkinto - ei mitään", tälle ei pitäisi tuotakaan sallia.

Mielenkiintoinen ilmiö on muuten tuo amerikkalaisen elokuvan pahisvalikoima. Ainahan tarvitaan joku roisto joka 1) toimii "epäreilusti" ja joka 2) sen vuoksi voidaan likvidoida monilla eri mielikuvituksellisilla keinoilla. Näitä pahiksiahan on riittänyt:

• Intiaanit
• Meksikolaiset
• Saksalaiset (sekä I maailmansota että natsit + Etelä-Amerikkaan paenneet natsit)
• Japanilaiset
• Neuvostoliittolaiset
• Venäläiset
• Etelä-Afrikkalaiset
• Vietnamilaiset
• Pohjois-Korealaiset
• Erinäköiset arabiterroristit lukuisista maista
• Talebanit (olivat muuten Rambon kavereita nro:ssa 3 jolloin neukut olivat pahiksia)
• Kolumbialaiset

Vieläköhän lienee muita, varmaankin... Amerikkalaisten hääriminen maailmanpoliisina siellä sun täällä varmistaa että pahiksia "onneksi" filmiteollisuudelle riittää.