Kypsien heppujen kiinnostuskohteita esittelevä blogi: kirjat, elokuvat, ruoanlaitto (ei fine dining vaan soturidieetti), metsästys, aseet, eräretkeily, alkoholijuomat jne. Ei uskontoa, politiikkaa tai aikuisviihdettä. Ja ehdottomasti ei söpöjä kissavideoita.
Netflixistä (linkki tässä) löytyy kiinnostava elokuva Stalinin kuoleman jälkeisistä tapahtumista vuonna 1953. Stalin kuolema itsessäänkin oli jo spektaakkeli: kaikki pelkäsivät häntä niin paljon, etteivät uskaltaneet tarkistaa hänen terveydentilaansa. Näin ollen Stalin joutui makaamaan halvaantuneena lattialla tuntitolkulla ennen kuin kukaan uskalsi mennä tarkstamaan tilannetta. Asiasta kertoo mm. Historianet artikkelissaan.
Elokuva kertoo synkästä aiheesta ja ajasta, mutta tyylilaji on komedia. Politbyroon pääjehut puhuvat englantia (tietenkin..) ja heittävät koko ajan alatyylistä läppää kaikesta. Varsinkin Steve Buscemi tekee loistavan roolityön Hrutsevina, mutta muutakaan näyttelijäkaartia ei kannata väheksyä. Elokuvan tiedot löytyvät iMDB:stä tästä linkistä.
Vaikka elokuvan tyylisuunta on komedia, tuon ajan tapahtumat ovat varmasti olleet karmeita. Kehenkään ei ole voinut luottaa ja erilaiset likvidointilistat ja -suunnitelmat ovat kiertäneet ympäriinsä. Selkäänpuukotus on ollut ankaraa ja vallanhimo armotonta. Toisaalta vallanhimostakaan ei välttämättä ole ollut kyse vaan eloonjäämisestä: jos et ollut vallassa, olit kuollut..
Suosittelen lämpimästi katsomaan elokuvan ja annan sille Kultaisen ampumamerkin. Lisäsuosituksena voidaan todeta, että Ylen uutisten mukaan elokuvan esittäminen kiellettiin Venäjällä paikallisen kulttuuriministeriön toimesta...
Alla vielä traileri Youtubesta:
Edit: Tämä mainio elokuva toimii ennakkona sille, mitä tapahtuu kun Putin kuolee. Tämä tulee varmasti tapahtumaan, vaikkakin voi vielä valitettavasti ottaa pitkähkön ajan: Putin on venäläiseksi mieheksi hyväkuntoinen, ei tiettävästi juo vodkaa litratolkulla ja saa taatusti Venäjän parasta terveydenhuoltoa. Siitä huolimatta piru korjaa omansa ennemmin tai myöhemmin.
Mitä tapahtuu sen jälkeen? Venäjällä on nimellisesti määritelty Putinille varamies (tällä hetkellä pääministeri Mihail Mishustin), mutta tämä ei välttämättä ole lopullinen tulema. Venäjähän ei ole demokratia, joten siellä Putinin seuraajaa ei valita vaaleilla vaan Putinia lähellä olevan rosvoryhmän keskinäisessä kahinassa. Keskeinen rooli tuossa spektaakkelissa on Viktor Zolotov, joka on Venäjän kansalliskaartin eli Putinin yksityisarmeijan johtaja. Tuon puljun tehtävänä on pitää kansa aisoissa ja sitä voidaan käyttää myös valtataistelussa työkaluna. Zolotov ei välttämättä ole kuitenkaan Putinin seuraaja eikä ehkä sitä haluakaan, mutta peliliikkeissä hän tulee olemaan mukana.
Joka tapauksessa luvassa on tosielämän draamakomediaa, kun Vladimir Vladimirovitš Putin suvaitsee lopettaa Venäjän presidentin hommat ja siirtyä hiilenluontihommiin: elävänähän hänellä ei sitä ole vara tehdäkään, koska aina on vaarana ajautua epähenkilöksi ja sitä myöten hyvin kusiseen paikkaan.
Kirjan alaotsikkona on "Toisen maailmansodan kuuluisin merisotaromaani" ja takakannessa kerrotaan, että kirjailija, komentajakapteeni Nicholas Monsarratista tuli tällä teokselle kerta heitolla maailmankuulu.
Kirja on eittämättä hyvä ja kiintoisa; kuuluu sarjaan "luettava yhdellä istumalla". Se kertoo Atlantin sukellusvenesodasta torjujien näkökulmasta eli saattuealuksista. Kirja antaa hyvää vastapainoa kehumalleni Das Boot elokuvalle, toimi hyvin synkronissa vasta arvioimalleni Altavastaajasta tuhovoimaksi -tutkimukseen ja suhteutuu sopivasti moderniin sukellusveneeseen USS Pennsylvaniaan. Noissa Kyhepunu -dokumenteissa ollaan pinnan alla, mutta tässä päällä ja pudottelemassa kanistereita edellä mainittujen niskaan..
Monsarratin kerrontatyyli on mukaansatempaava ja kertoo siitä, että kirjoittaja on alan miehiä itsekin. Tarinasta käy hyvin ilmi, minkälaista saattajatoiminta tosiasiassakin useimmiten on ollut: myrskyävä meri on ollut säännöllinen vihollinen, vaara on vaaninut näkymättömissä pinnan alla ja menestyksen hetket vähissä: upotuksia on yhdelle laivalle tullut vähän ja kohdettakaan ei ole välttämättä nähty muuten kuin suurena ilmakuplana ja roskaläjänä.
Tarinan kulusta käy ilmi myös sukellusvenesodan kehitys. Sodan (ja kirjan) alussa sukellusveneet tekevät yksittäisiä syöksyjä laivojen kimppuun ja niiden torjunta on kehittymätöntä. Saksalaiset kehittävät susilaumataktiikan, joka alkaa tuottaa tulosta. Vastakeinona liittoutuneet käyttävät saatueita, mutta vasta tekniikan kehittyminen lopulta kääntää vaakakupin näille. Erityisesti kaikuluotaintekniikan parantuminen, tutkan kehittyminen ja lentokonepartiointi muuttavat lopulta Atlantin sietämättömäksi paikaksi U-veneille. Monsarratin mukaan tämä sukellusvenesota Atlantilla maksoi "300 000 merimiestä, 3000 laivaa, 780 sukellusvenettä". Lukema saattaa pitää paikkansakin.
Kirjaan on valitettavasti ollut pakko liittää myös pakollinen romanttinen kohtaus, joka hieman lipsahtaa seksinkin puolelle. En voi millään olla kuvittelematta tuuheapartaista merikapteenia, joka kustantajan painostamalla yrittää värkätä kohtausta sankarin ja operaatiokeskuksen kauneimman naisupseerin välille. Mallia hän ehkä ensin ottaa pornolehdistä, mutta havaittuaan nämä liian "vulgaareiksi", siirtyy naisten kioskiromantiikan pariin. Ainakin lopputuloksesta voisi näin kuvitella, vaikkakin on pakko myöntää, että oma perehtyneisyys tuohon jälkimmäiseen kirjallisuuden lajiin on varsin vajavaista. Monsarratin kunniaksi on mainittava, että hän hoitaa ongelman näppärästi pois: yhden pakollisen kohtauksen jälkeen se kaunis naisupseeri hukkuu venematkalla eikä aiheeseen tarvitse enää palata...
Alla teoksen kansi:
Julma meri - kansi
Suosittelen kirjan lukemista lämpimästi ja annan sille itse Kultaisen ampumamerkin.
Edit: Youtubesta löytyy mielenkiintoinen videopätkä saattoaluksista. Siinä on esitelty myös kirjassa kuvatut korvetti ja fregatti. Video alla, copyright Youtube.
Edit: Montserratin kirjaan pohjautuva elokuva The Cruel Sea löytyy Netflixistä, linkki tässä. Ihan mielenkiintoinen katsottava ja seuraa kirjan tapahtumia ainakin jossain määrin uskollisesti. Elokuvasta huomaa hyvin, kuinka erikoistehosteet ovat kehttyneet vuodesta 1953: osassa kohtauksista laivojen pienoismallintaminen näkyy varsin selvästi.
Törmäsin Netflixissä tähän hyvin mielenkiintoiseen, modernia sodankäyntiä esittelevään elokuvaan. Linkki Netflixiin on tässä ja elokuvan esittely löytyy IMDb:stä tästä linkistä.
Elokuvan taustalla on skenaario jossa englantilaisten ja kenialaisten tiedustelupalvelu on paikallistanut Keniassa useita etsittyjä terroristeja ("2., 3. ja 4. etsityimmät Itä-Afrikan terroristit"). Joukossa on Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen kansalaisia jotka ovat kääntyneet islamiin ja liittyneet ISIS:iin. Brittien sotavoimat suunnittelevat iskua jossa nuo terroristit vangittaisiin. Operaatio on monikansallinen: päämaja ja päätöksenteko on Lontoossa, lennokkikuskit USA:ssa Nevadassa, kuvantunnistus Havaijilla sekä paikanpäällä Keniassa tiedustelijoita ja varsinainen iskuryhmä. Homma menee kuitenkin siten pieleen että iskujoukkoja ei voida käyttää terroristien vangitsemiseen vaan pitää päättää Reaperilla tehtävästä Hellfire -iskusta.
Tuossa kohtaa alkaa säätö. Päätöksenteko siirtyy poliitikoille jotka pyörittelevät asiaa ja kiemurtelevat irti vastuusta koska aiempi valtuus oli vangitsemisoperaatioon ja nyt pitäisi tehdä tappoisku ystävällisen maan kaupungin keskelle jolloin siviiliuhreilta ei voida aukottomasti välttyä. Mukana on elementti jossa pitää valita, uhrataanko yksi siviili heti vai mahdollisesti kymmenittäin piakkoin seuraavassa itsemurhapommi-iskussa. Poliitikot, lakimiehet ja oikeuskansleri setvivät hommaa. Samaan aikaan Reaper kiertää taivaalla ja odottaa käskyä... Tämän enempää en juonta avaa jotta ei katselukokemus menisi pieleen.
Elokuvassa kuvataan hyvin modernin sodankäynnin haasteita teknologia-armeijan näkökulmasta. Sotaa käydään kaukana, päätökset tehdään kabineteissa ja varsinainen tappokin tapahtuu toimistokontista tuhansien kilometrien päästä. Päätöksenteossa ei vaikuta pelkkä sotilaallinen näkymä vaan politiikka ja julkisuuskuva on huomioitava tärkeimpänä elementtinä. Ei helppoa hommaa.
Elokuvassa on mielenkiintoisesti kuvattu myös modernia tiedustelutekniikkaa. Paikallisilla tiedustelijoilla on käytettävissä kolibrin muotoinen drone joka pystyy liikkumaan lentäen ulkotiloissa ja sitsontiaisen näköinen micro rpa:ksi kutsuttava laite joka pääsee huomaamatta sisätiloihinkin. Nämä yhdessä Reaperin kanssa lähettävät seinänkokoista korkearesoluutiovideokuvaa päätöksentekijöille. Jonkinverran tuossa lienee vielä "taiteellista vapautta" mutta koko ajan lähestytään tositilannetta tekniikan kehittyessä ja pienentyessä.
Reaperin huomaamattomuus mietityttää elokuvan perusteella. Koko tapahtumien ajan Reaper kiertää taivaalla ja lähettää videokuvaa. Luulisi että laite havaittaisiin islamistien toimesta, erityisesti jos/kun he osaavat odottaa drone-iskuja. Lentoetäisyyttä kohteesta on vaikea päätellä: laukaisun jälkeen operaattori kertoo lentoajaksi ohjukselle 50 sekuntia joka tarkoittaisi Reaperin nopeudella (425 m/s) 21 kilometrin lentomatkaa. Pisin ampumaetäisyys on kuitenkin 8 km josta lentoaika olisi n. 19 sekuntia joten tuossa on sitä taiteellista vapautta ainakin käytetty.
Traileri Youtubesta löytyy alta:
Elokuva oli hyvin tehty ja viihdyttävä sekä mielenkiintoinen katsaus siihen mitä moderni sodankäynti on/ saattaa piakkoin olla. Annan sille Kultaisen ampumamerkin.
Edit: Tämä elokuva tuli esitykseen myös "must-carry" tv-kanavilla. Mietiskelin katsoessa, olisiko "ninjapommi" (linkki tässä) voinut estää siviiliuhrit. Todennäköisesti ninjapommi ei olisi riittänyt tekemään talossa tarvittavaa tuhoa, kuten tuossa Kyhepunu -tekstissä arvelinkin. Toisaalta osumatarkkuuden ollessa riittävä ammuksia olisi voitu laukaista 3-5 ja kattaa sisätilat näin täysin. Asiaan tulee todennäköisesti ihan käytännön tason testausta lähiaikoina; kokeilukohteita amerikkalaisilla kyllä nykymaailmassa riittää...
Netflixistä löytyi tämä "teos" ja pahaksi onnekseni erehdyin katsomaan sen läpi. Toivottavasti tämä kirjoitus säästää teiltä muilta moisen tuskan... Elokuva löytyy iMDB:stä tästä linkistä ja Netflixistä tästä linkistä, jos joku varoituksista huolimatta haluaa tuhlata elämäänsä moiseen...
Tämä tekele kuuluu taas kerran sarjaan "olisi loukkaavaa p...lle nimittää tätä p...kaksi" eli erittäin heikko teelmä on kyseessä. Juonesta sen verran, että ryhmä jenkkisotilaita pudotetaan D-Dayn yönä Ranskaan tuhoamaan radiohäirintälaite, joka estäisi toimiessaan hävittäjätuen maihinnousujoukoille (wtf???). Ryhmään on jostain syystä koottu erittäin osaamattomia, hermoheikkoja, käskyjä tottelemattomia ja psykopaattisia sotilaita. Nämä ryhtyvät kuitenkin monen mutkan jälkeen toimeen ja sitä tehdessään törmäävät ilkeiden natsien tekemiin ihmiskokeisiin, joiden tavoitteena on kehittää supernatsisotilaita. Nämähän ovat sitten tietenkin jotain zombien tyyppisiä toimijoita.
Jo tuo juonen kuvaus yllä riittää valaisemaan, miksi tämä saa "ei mitään" -tyyppisen arvioinnin. Tuohon kun vielä lisää, että kaikki ympäröivä asia: kuvaus, äänet, dialogi, näyttelysuoritukset jne. ovat luokattoman kehnoja, arvosana vain vahvistuu.
Jostain syystä tuntuu, että Netflixin omana tuotantona toteuttamat elokuvat ja useammalle kaudelle venyessään myös sarjat ovat luokattoman heikkoja. Lieköhän tähän syynä se, että Netflixillä on paine kovalla vauhdilla tuottaa omaa, vain siellä nähtävää materiaalia, jotta asiakkaat saadaan pidettyä? Riittävästi sitten kun suoltaa tavaraa putkeen niin sieltä ehkä sitten lopulta se timanttikin putkahtaa, lienee logiikka. Allekirjoittaneen osalta tuo logiikka on kyllä omiaan ohjaamaan muihin suoratoistopalveluihin.
Tätä oksennusta en siis suosittele kenenkään katsottavaksi ja tälle tuntuu jopa ampumamerkki "Kolmas palkinto - ei mitään" liioittelulta...
Nyt näyttää jostain syystä tulevan vastaan heikohkoja sotaelokuvia. Tällä kertaa vuorossa oli Netflixistä löytyvä USS Indianapoliksesta kertova pätkä. Elokuvan esittely iMDB:stä tässä linkissä ja infoa Wikipediasta tässä.
Kyseessä on tositarina, joka elokuvassa on rakennettu kolmeen eri episodiin: ensimmäisessä käsitellään atomipommien kuljettaminen Tinianin saarelle, toisessa upotus haiongelmineen ja kolmannessa jälkiselvittely sodan jälkeen Washingtonissa.
Elokuvaa pääosittaa Nicholas Cage kapteeni McVeyn roolissa. Roolin veto on Cagemaisen pökkelöä ja yksi-ilmeistä. Elokuvan heikkous on omiaan heikentämään myös hänen roolisuoritustaan vielä perustasostakin. Erityisesti liikuttaviksi suunnitellut kohtaukset ovat suorastaan vaivaannuttavia ja myötähäpeää nostattavia Cagen maneerimaisen spanieli-ilmeen vuoksi.
Elokuva itsessäänkin on erittäin heikkoa jaarittelua ja filosofiaa. Juoni itsessään ei kanna kovin kauas (siinähän on vain kolme tapahtumaa) ja pituutta elokuvaan on pyritty löytämään merimiesten "avautumisten" pohjalta. Kuolemanvaaran läheisyys synnyttää luonnollisestikin tarvetta pohtia olemassaolon tarkoitusta, mutta vähempikin jahkailu olisi tuonut tuon asian selväksi. Jostain syystä elokuva tuo mieleen toisen hutin eli Veteen piirretyn viivan. Tuon muistikuvan synkentämänä annan tällekin saman ampumamerkin eli Kolmas palkinto - ei mitään.
Netflixistä tuli vastaan tämä teos (iMDB). Elokuva on jatkoa Kyhepunussakin arvioidulle Olympos on valloitettu -leffalle. Teemakin on sama: Mike Banning -niminen supermies pelastaa Yhdysvaltojen presidentin, tällä kertaa Lontoossa.
En lähde juonta suuresti avaamaan, mutta perusteemana on terroristiperheen kostotarina koko muuta maailmaa vastaan. Valtioiden päämiehiä houkutellaan Lontooseen (huom. Suomea EI mainittu...) ja sen jälkeen alkaa nalli palamaan.
Elokuva on tuota Olympustakin kertaluokkaa epäuskottavampi. Terroristit ovat ujuttautuneet koko kaupunkiin ja varautuneet varsin järeällä kalustolla ml. Stinger -olkapääohjukset. Onneksi Banning sattuu olemaan paikalla ja en ehkä spoilaa kovin pahasti juonta, jos sanon että hyville käy hyvin ja huonoille huonosti. Yhdysvaltojen presidentti kuuluu näiden hyvien joukkoon, koska hän on sympaattinen ja ei Trump.
Elokuvaa voi katsoa kieli poskessa- tyyppisenä viihdepläjäyksenä; vähän tyyliin kun aikoinaan Rambo 2:ssa laskettiin raatojen määrää. Niitä tulee tässäkin vähintään riittävästi ja ammusten määrä ei ole Banningilla ongelma - ihan Rambon tyyliin. Vakavasti tähän ei kuitenkaan kannata suhtautua ja Lontooseen uskaltaa edelleen matkustaa.
Annan tuon viihdepläjäyksen vuoksi tälle Pronssisen ampumamerkin.
Alla vielä traileri Youtubesta, copyright heidän mukaansa:
Katsoin Netflixistä tämän elokuvan läpi. Linkki Netflixistä tässä ja iMBD:ssä tässä. Nimihenkilö on Reinhard Heydrich, joka oli SS-kenraali ja mm. Böömin ja Määrin protektoraatin virkaatekevä protektori. Tarina kertoo Heydrichin noususta asemaansa natsipuolueessa ja SS:ssä, hänen salamurhastaan Prahassa 27. toukokuuta 1942 (kuoli vammoihinsa 4.6.1942) ja tuon salamurhan loppulitviikistä.
Elokuva on varsin hyvin tehty. Kerronta on tarpeettoman polveilevaa ja siihen on haettu lisäelementtejä mm. salamurhakandidaattien romansseista Tsekkoslovakian vastarintaliikkeen naisjäsenten kanssa. Tämä lienee lähestulkoon pakollista: tuo ylläkuvattu typistetty juoni ei riitä kuin varttitunnin elokuvaan, joten täytettä tarvitaan.
Tässäkin elokuvassa käy ilmi (ilman kovinkaan suurta liioittelua ja dramatisointia), että saksalaisten toiminta viime sodan aikana valloitetuissa maissa oli tolkuttoman öykkärimäistä ja julmaa. Menettelyt eivät olleet omiaan nostamaan saksalaisten imagoa noissa maissa, mistä seurasi tarve jatkuvaan poliisi- ja sotilastoimintaan vastarinnan kitkemiseksi. Sehän oli juuri Heydrichin leipälaji, vaikka tarinoiden mukaan Heydrich kuvitteli nauttivansa suurtakin arvostusta "kansalaistensa" keskuudessa ja olisi sanonut että ”Miksi minun tšekkini minut ampuisivat?”. No näin kuitenkin tekivät...
Elokuvan autentisuutta häiritsee tyypilliseen tapaan, että kaikki hahmot puhuvat englantia; sekä saksalaiset että tsekit. Mutta näin se pitänee olla niissä maissa, joissa ei tekstityksiä harrasteta ja dubata ei haluta.
Annan elokuvalle Hopeisen ampumamerkin ja suosittelen noista muutamista moitteista huolimatta sen katsomista.
Netflixistä löytyy originaalinimellä "Le chant du loup" varustettu ranskalainen elokuva. Roolihahmot puhuvat kuitenkin englantia jostain oudosta syystä, erityisesti sikälikin, että ranskalaiset pyrkivät varjelemaan omaa kieltään anglismilta. No, ehkä kieli on uhrattu suuremman taloudellisen tuloksen saavuttamiseksi. Suomennetulla nimellä Suden kutsu tarkoitetaan sukellusvenettä etsivän pinta-aluksen tai toisen sukellusveneen skannauksen aiheuttamaa kaikuluotainääntä.
Tarinan päähenkilö on vedenalaisen akustisen sodankäynnin analyytikko. Kaveri tunnistaa äänen perusteella sekä pinta-aluksia että sukellusveneitä. Hieman epäilyttää, olisiko nykypäivänä tunnistaminen enää ihmisen tehtävä Ranskassakaan: tietokone pystyy spektrianalyysin pohjalta paljon eksaktimpaan tulokseen. Luulisin kyseessä olevan lähinnä draaman kaaren kannalta välttämätön "sankarinostatus" päähahmolle.
Elokuvan juonesta sen verran että Suomi mainittu, torilla tavataan: kaksi venäläisdivisioonaa on hyökännyt Etelä-Suomeen ja Suomi on pyytänyt apua EU:lta. Ranska lähettää merille ydinsukellusveneen siltä varalta, että Venäjää pitää rankaista. Tässä on kuitenkin iso probleemi: Ranskan merivoimilla on proseduuri, jonka mukaan annettua ydinaseen laukaisukäskyä ei voi perua, ei edes Ranskan presidentti. Tämän varmistaakseen ydinsukellusvene katkaisee kaikki viestiyhteydet ja kohtelee kaikkia yhteyksiä yrittäviä vihollisina tai mahdollisen manipuloinnin kohteeksi joutuneina omina. Btw: Toivottavasti oikeasti ei ole näin...
Sivuhuomiona kerrotakoon että tässäkin elokuvassa on "pakollinen" vaivaannuttava ja myötähäpeää synnyttävä seksikohtaus, joka ei mitenkään liity juoneen eikä edesauta asioiden etenemistä. Kaipa nämä kuuluvat sotaelokuviin yhtälailla kuin brittiläisiin merisotaromaaneihin..
Kokonaisuudessaan elokuva on yllättävänkin heikkolaatuinen verrattuna selvästikin isoihin taloudellisiin panostuksiin. Liekö syynä periranskalainen sortuminen taiteen puolelle = mystifiointiin ja "visioihin" vai joku muu tekijä. Kaikkien aikojen sukellusvene- ja erääseen parhaista sotaelokuvista Das Boottiin tätä tekelettä ei kannata eikä edes pysty vertaamaan. Pronssisen ampumamerkin verran annan armoa teokselle.
Löysin Netflixistä tämän brittisarjan. Kyseessä on Wikipedian mukaan "spekulatiivinen fiktio" jossa on mukana satiirisia piirteitä. Pakko myöntää että tämä on viime vuosien ainoa tv- tms. sarja joka on aidosti koukuttanut katsomaan. Kaikki jaksot (13 kpl) tuli katsottua putkeen. Katsomistunne on ristiriitainen: osa jaksoista synnyttää hyvinkin epämiellyttäviä tunteita mutta ne koukuttavat silti katsomaan kyseisen jakson loppuun ja vielä tsekkaamaan seuraavankin.
Yksi sarjan kiinnostavaksi tekevä elementti on sen tapa esittää uusien teknologioiden ja niiden yhteiskunnallisten vaikutusten tarkastelua: uusi teknologia ei useimmiten näyttäydy kovinkaan imartelevassa valossa... Sarjan jaksot tapahtuvat epämääräisessä lähitulevaisuudessa mutta niissä käytetty teknologia on suurelta osin jo olemassa.
Alla jaksojen lyhyt tarkastelu ilman juonipaljastuksia:
Kausi 1, jakso 1: The National Anthem - Englantilainen prinsessa kaapataan. Kaappaaja vapauttaa prinsessan jos pääministeri toteuttaa julkisesti nöyryyttävän teon.
K1, J2: Fifteen Million Merits - Ihmiset elävät masentavassa arkipäivässä josta kykykilpailussa menestyminen voi tarjota pakotien. Vaikuttaa aika lailla Talent ja Idols -homman pidemmälle viedyltä versiolta.
K1, J3: The Entire History of You - Muisti-implantti nauhoittaa kaiken mitä tapahtuu. Muistia voi kelata vapaasti edestakaisin ja mikään ei pääse unohtumaan. Ei niin hyvä juttu kuin äkkiä luulisi..
Kausi 2, jakso 1: Be Right Back - Nainen hankkiin robotin kuolleen miehensä tilalle. Onhan se ihan kätevää että äijän voi halutessaan laittaa komeroon..
K2, J2: White Bear - Uusi kehittynyt rangaistus rikolliselle: käsittämätön ajojahti joka toistuu joka päivä uudelleen. Illalla homma avautuu myös rikolliselle kun taas alkaa nollasta seuraavana aamuna.
K2, J3: The Waldo Moment - rääväsuinen piirroshahmo lähtee politiikkaan. Ei olisi todennäköisesti paljon huonompi kuin nykypoliitikot.
K2, J4: White Christmas - kaksi miestä on eristyksissä mökissä, toiselle on luvassa ylipitkä talvi.
Kausi 3, jakso 1:Nosedive - lähitulevaisuudessa (tai jo nyt...) kerätään peukutuksia jotka määräävät sosiaalisen aseman, uran ja asunnon. Pisteitä voi myös menettää ja näiltä osin päähenkilöllä ei homma oikein mene putkeen.
K3, J2: Playtest - reppumatkaaja yrittää tienata rahaa pelitestaajana. Peli on vain hieman liian haastava.
K3, J3: Shut Up and Dance - webbikameravakoilija kiristää ryhmän ihmisiä toimimaan rikollisella tavalla. Ehkä kannattaisi mieluummin tunnustaa syntinsä kuin totella.
K3, J4: San Junipero - lomakeskus jossa kaksi nuorta naista tapaa toisensa uudelleen ja uudelleen. VR:äksi tätä nykyään kutsutaan.
K3, J5: Men Against Fire - sotilaihin on asennetu implantit jotka vääristävät viholliset mutanteiksi. Taustalla on tieto että sodissa hyvin harva sotilas tosiasiassa ampuu kohti vihollista joka on ihminen kuten hänkin joten on hyödyllistä tuunata vihollisesta ei-inhimillinen.
K3, J6: Hated in the Nation - todellista demokratiaa: tapettava äänestetään verkossa suuren yleisön toimesta ja tapetaan sitten sopivan mielikuvituksellisella tavalla.
Suosittelen lämpimästi katsomaan sarjan. Erityisen hyödyllinen tämä on teknologiauskovaisille joihin luen itsenikin ainakin jossain määrin ja osittain myös viran puolesta. Sarja on niin erinomainen että sille irtoaa Kultainen ampumamerkki.
Edit: Kausi 4 on nähtävissä. Jaksot alla:
K4, J1: USS Callister - pelifirman pomo on perusnörtti eli introvertti. Niinpä hän järjestää mieluisan pakopaikan itselleen virtuaalitodellisuuspelissä ja kopioi duunarinsa mukaan sinne.
K4, J2: Arkangel - ylihuolehtiva äiti hankkii tyttärelleen jäljityslaitteen joka toimii vähän liiankin hyvin. Lopputulema on sarjan teeman mukainen. Ehkä se puukolla käteen vuoleminen pikkupoikana ei ollutkaan niin huono juttu..
K4, J3: Crocodile - vanha viisaus "Jos otat, et aja" pitää paikkansa. Tässä tapauksessa asian unohtaminen johtaa ikävään siivousoperaatioon jolla on huono lopputulos.
K4, J4: Hang the DJ - heikoin esitys tähän mennessä. Tarinan teema osuu kyllä aihepiiriin (lähitulevaisuuteen sijoittuva, nykyisen tietämyksen mukaan mahdollinen tulevaisuudenskenaario) mutta sisältö on hieman liian ei-ahdistava tämän sarjan yleisilme huomioiden.
K4, J5: Metalhead - no tässä palataan sitten takaisin tuttuun BM -kamaan. Robottirotweilerit ovat kertaluokkaa paskamaisempia otuksia kuin bioversiot, varsinkin jos niitä ei lemmikiksi saa kesytettyä.
K4, J6: Black Museum - jaksossa leikitellään ihmisen tietoisuuden siirtämisellä ja tuon tietoisuuden jatkumisella fyysisen ruumiin häviämisen jälkeenkin. Kolmekin eri tarinaa rinnakkain kerrottuna.
Edelleen teknologiakritiikki on neljännessäkin kaudessa pinnalla. Aihettakin on: teknologia on hyvä renki mutta huono isäntä. Valitettavasti aina löytyy tahoja jotka pyrkivät käyttämään teknologiaa väärin ja omaksi edukseen; alkaen hallituksista, diktaattoreista ja armeijoista ja päätyen yksittäisiin rikollisiin. Toisaalta kehitystä ei voi estää: jos joku on teknisesti mahdollista, jossain se tullaan toteuttamaan. Toivottavasti edes osa näistä Black Mirrorin ennustuksista menee pieleen...
Edit: Kausi 5 on nähtävissä. Jaksot alla:
K5, J1 : Striking Vipers - aika löysä veto. Parilla kaverilla on keski-iän kriisi, johon pitkälle kehitetty pleikkaripeli iskee. Tässä(kin) tapauksessa virtuaalitodellisuus voittaa oikean. Oikea elämä meneekin sitten pieleen, kuten arvata saattaa. Lopulta kuitenkin kompromissi löytyy. Oldtimerinä olen sitä mieltä, että tarinan vaimon valinta on parempi..
K5, J2 : Smithereens - some-kritiikkiä. Heppu on pottuuntunut Facebookia vastaavaan firmaan vahingollisen mobiilisomeriippuvuuden vuoksi ja haluaa puhua sen tj:lle (eli "Zuckerbergille"). Jakso kuvastaa vähän turhankin hyvin nykypäivän tilannetta FB:n, Instragrammien, Snapchattien ja vastaavien osalta. Ja tuo tilanne tulee vain pahenemaan. Asia lienee siten, että kaikessa on mentävä ensin överiksi (kuten myös sometoiminnassa) ennen kuin löydetään se järkevä tapa toimia.
K5, J3: Rachel, Jack and Ashley Too - Lelurobottiin kopioituu epähuomiossa pop-tähden aivot; vähän liiankin huolellisesti hänen manageri-tätinsä näkökulmasta. Erittäin heikko ja löysä veto. Mukana ilmeisesti huomioarvon vuoksi Miley Cyrus, joka lienee jonkin tason tosielämän popstara.
Täytyy sanoa, että kausi 5 on heikko veto. Taso Black Mirrorissa laskee kuin lehmän häntä. Jo Bandersnatch signaloi siihen suuntaan, mutta tämä alkaa olla jo Poliisiopisto 5 -luokkaa ja todennäköisesti samasta syystäkin eli ideat vaan loppuu. Vinkiksi sarjan tekijöille: tähän olisi hyvä ja syytä jo lopettaa. Tästä syystä ja tähän kannustaakseni alennan ampumamerkin hopeiseksi.
Katsoin läpi Netflixistä tuon "interaktiivisen" elokuvan. Interaktiivisuus tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että käyttäjä saa silloin tällöin äänestää kahdesta eri vaihtoehdosta (ja joskus yhdestä (?)) ja elokuvan juonenkulun pitäisi sitten muuttua tämän valinnan mukaan. Katselukokemus osoittaa, miksi tätä taiteenlajia ei juurikaan harrasteta: se on perseestä ja syvältä siellä. Lopputulos on sekava ja vähän väliä valinnaksi tulee "Takaisin", mikä tarkoittaa sitä että katsojan valinnat ovat johtaneet umpikujaan ja juonessa täytyy palata taaksepäin.
Itse elokuvan tarinakin on alkeellinen ja kömpelö. Ilmeisesti se kertoo nuoresta miehestä, jolla on mielenterveysongelmia ja joka lopulta saa stressireaktion tietokonepelin tekemisen deadlinen lähestyessä ja tappaa isänsä. Tämä siis siinä juoniversiossa, johon minun valintani johtivat. Johtaneekohan joku valinta muuhunkin mutta joka tapauksessa huonompi se ei voi olla.
Elokuva on sikäli paha pettymys, että Black Mirror -sarja on ollut pääosin lähes loistavaksi luokiteltu ja sai Kultaisen ampumamerkin. Tälle elokuvalle sen sijaan lohkeaa Kolmas palkinto - ei mitään.
Netflixistä löytyy hyvin mielenkiintoinen neliosainen minidokumenttisarja, joka kertoo panssarivaunujen historiasta. Tarina lähtee panssarivaunujen keksimisestä ja päätyy lähelle nykyhetkeä: viimeinen esitelty vaunu on venäläinen T-14 Armata. Tuossa onkin kova pala purtavana tulevan sodan panssarintorjuntamiehille; vaunussa on mm. Afganit -nimellä tunnettu aktiivinen ohjustentorjuntajärjestelmä, joka havaitsee lähestyvät ohjukset ja räjäyttää ne ennen osumaa. Samaan aikaan miehittämätön torni on jo pyörähtänyt kohti ohjuksen lähtöpistettä ja jööti lähtee... Taitaa olla edessä paluu molotovin koktaileihin ja koivuhalkoihin telojen välissä.
Sarjassa esitellään Kyhepunustakin löytyvät T34 ja Tiger sekä siinä on asiantuntijana Bovingtonin panssarimuseon edustaja (juttu Bovingtonin Tiger Daystä tässä linkissä).
Sarja löytyy Netflixistä tästä linkistä. Se on sen verran kiintoisa että kehotan katsomaan ja annan Hopeisen ampumamerkin.
Katsoin Netflixistä mielenkiintoisen minisarjan, joka kertoi Lev Trotskin elämäntarinan. Sarja on ainakin wikipedian perusteella varsin uskollinen oikeille tapahtumille; tosin draamaa lienee kerrontaan hieman lisätty. Minisarja löytyy Netflistä tästä linkistä ja iMBD:stä tästä. Lev Trotskista taas tietoa löytyy Wikipediasta tästä. Vinkki: Murha-kohtaa ei kannata lukea jos haluaa säilyttää sarjan jännityksen loppuun asti...
Sarja on venäläistä tuotantoa ja venäläisillä näyttelijöillä toteutettu. Teknisesti se on kohtuullisen hyvä mm. erikoisefektiensä osalta ja selvästikin kallis tuotos. Visuaalisesti paikoitellen jopa venäläisestä tyylistä pitävälle näyttävä.
Päältä katsoen sarja vaikuttaa olevan jonkinlainen historian putsausyritys: Lenin, Stalin ja Trotski on kuvattu pahantekijöiksi mutta yhtälailla myös tsaarinvalta. Neuvostovaltion johdossa on ollut kova pudotus- ja valtataistelupeli. Vallankumous syö lapsensa, lähestulkoon sananmukaisesti. Sääli on sairautta. Mielivaltaiset kuviteltujen ja todellisten vastustajien puhdistukset pitävät pelkojohtamisen menettelyä yllä. Pelko toimii johtamismenetelmänä Neuvostovenäjällä vaikka se ei tunnetusti tulekaan kestämään pitkässä juoksussa ja niinhän siinä kävikin; tosin nyt naapurissa on uusi pelkojohtaja vallassa... Pääjehuista Stalinille riittää hänen oma elämänsä pituinen pelkoterrori, mutta Leninin ja Trotskin kuvataan tavoittelevan maailmanvallankumousta oman vallanhimointressin sijaan. No, v...x män sekin vallankumous...
Sarjan katsomisesta jää jotenkin outo tunne mieleen: onko kyse Putinin valtakoneiston propagandasta? Kallista sarjaa tuskin tehdään ilman valtion rahaa ja suostumusta Venäjällä eli tarkoittaa että Putin ja hänen propagandakoneistonsa ovat vähintäänkin hyväksyneet sisällön. Tässä voi jopa kuvitella jatkumon: tehdään sarja minisarjoja, jossa menneitä morkataan Neuvostoliiton romahtamiseen (Gorbatshoviin) asti, mutta Jeltsinistä lähtien kehutaan ja Putinia ylistetään. Viimeinen jakso julkaistaan sitten kun Vladimir päättää/uskaltaa jäädä eläkkeelle. Hyvänä puolena tässä kuvitteellisessa suunnitelmassa on se että Neuvostovenäjän morkkaaminen voidaan tehdä vielä totuudenmukaisesti. Sen sijaan Jeltsinin (varasti valtion omaisuuden) ja Putinin (takasi Jeltsinin koskemattomuuden ja ryhtyi diktaattoriksi) osalta totuutta pitää hieman "viritellä" mutta sehän ei ole ongelma tuolla naapurissa. Ainakin tämä ensimmäinen Trotski -teemainen sarja toimii hyvin: uskoisin että aika monelle neuvostokasvatille menee tsaikat väärään kurkkuun sarjaa katsoessa; sen verran realistisesti asiat siinä esitetään. Olisi mielenkiintoista nähdä että missä yhteydessä elokuvaa esitetään Venäjän propagandavälineissä ja tuleeko tulevaisuudessa jatko-osia.
Outo loppukaneetti tuossa on vielä raamatunlause viimeisissä ruuduissa. Wtf?
En anna tälle arvosanaa koska ihmettelen funktiota mutta suosittelen katsomaan ja kummastelemaan asiaa.
Netflixiin on tullut otsikon mainitsema Coenin veljesten aivan loistava teos. Linkki Netflixiin löytyy tästä ja IMBD:hen tästä.
Elokuva ajoittuu Villin lännen rajaseutuaikaan ja se koostuu kuudesta erillisestä tarinasta. Kaikki tarinat ovat taattua Coenin poikien tavaraa: hyvin mustalla tavalla esitettyä huumoria. Näyttelijätkin ovat kärkipään porukkaa alkaen mm. Liam Neesonista.
Elokuvaa on mielenkiintoista verrata toisen (tai tässä tapauksessa kolmannen) nykyelokuvan suuruuden Quentin Tarantinon Hateful Eightiin (Kyhepunu linkki tässä). Tarantinokin käyttää elokuvissaan absurdeja ja osittan jopa humoristisiksikin käsitettävissä olevia elementtejä, mutta hyvin paljon enemmän vakavissaan hän teoksissaan on.
Alla vielä Youtubesta löytyvä virallinen traileri:
Ehdottomasti suosittelen katsomaan ja rätkäisen vieläpä saman tien Kultaisen arvomerkin!
Netflixistä löytyy kyseinen elokuva (linkki tässä) ja tietoa lisää IMDb:stä (linkki tässä).
Elokuva kertoo tositapahtumiin pohjautuen Adolf Eichmannin paikallistamisesta ja kaappaamisesta Argentiinasta Israeliin tuomittavaksi. Eichmann vastasi Natsi-Saksassa "lopullisen ratkaisun" eli juutalaisten joukkomurhan käytännön toteuttamisesta. Oheisen wikipedia-artikkelin mukaan Max Jakobson kiteyttää näkemyksensä muotoon, että Eichmann oli ”kansanmurhan kansliapäällikkö”. Eichmann tuomittiin oikeudenkäynnin jälkeen kuolemaan ja teloitettiin hirttämällä.
Tarina pysyy ainakin päältäpäin katsottuna tositapahtumille uskollisena. Jonkun verran voi kyseenalaista muutamia dramaattisia juonenkäänteitä ja esim. Eichmannin pojan aktiivista roolia isänsä etsinnässä tämän ollessa vielä Argentiinassa kaapattuna odottamassa kuljetusta Israeliin. Elokuvan kulku on varsin verkkainen ja paikoitellen siinä on myös venyttämisen makua: tapahtumista ei ole oikein sisältöä kahdeksi tunniksi asti jolloin aikaa poltetaan kaurismäkeläisellä pohdiskelulla ja filosofoinnilla.
Israelilaisen iskuryhmän toiminta 60-luvulla on varsin erilaista kuin vastaavat operaatiot lähiaikoina: verrokkina voi käyttää vaikkapa Osama Bin Ladenin likvidointia aiheesta kertovissa elokuvissa Codename Geronimo ja Zero Dark Thirty , jossa amerikkalaiskollegat kertaluokkaa kovemmalla tohinalla ja paukkeella hoitavat työnsä. Toki asetelmassakin on eroja: Argentiina ja Israel olivat ystävällismielisissä suhteissa kun taas Pakistanin lähialueilla oli/on käynnissä täysimittainen sota. Sinällään USA ja Pakistan eivät olleet sodassa joka ei estänyt ensimmäistä suorittamasta väkivaltaista operaatiota jälkimmäisen maaperällä.
Ben Kingsleyn roolisuoritus Eichmannina on varsin vakuuttava vaikkakin vähäeleinen mutta muuten teos jäänee "ynnämuuta" sarjaan eikä saa tässäkään blogissa Pronssista ampumamerkkiä kummenpaa arvosanaa.
Netflixistä löytyy erinomainen minisarja joka käy läpi Toisen maailmansodan tapahtumat väritettynä versiona. Linkki sarjaan löytyy tästä.
Sarja itsessään on todella hyvin toteutettu. Se käy läpi tapahtumat sekä Euroopassa että Tyynellä valtamerellä loogisena kokonaisuutena joka on jaettu yhteensä 13 jaksoon. Kerronta on varsin kiihkotonta ja neutraalia; tosin luonnollisesti voittajavaltioiden näkökulmasta asioita katsovaa. Historia on voittajien kirjoittamaa...
Värittäminen tuo oman mausteensa esitykseen. Mustavalkoiseen kuvaan verrattuna värikuva (vaikka jälkikäteen väritettykin) nostaa "reaalisuusasteen" aivan toisenlaiseksi. Mustavalkoisissa kuvissa sotilaat näyttävät jo lähtökohtaiseesti "vanhoilta" mutta värityksen myötä havaitseekin että ohimarssivat SS-joukot ovatkin nuoria miehiä/poikia, joita sotaan joutuvat olisivat nykypäivänäkin.
Lievänä kiusallisuuden kohteena sarjassa voi mainita "täytekuvien" toistuvan näyttämisen: kertojaäänen kertoessa tapahtumaa johon ei liity tunnistettavaa paikkaa tai henkilöitä ja jossa siirrytään teemasta toiseen, täytekuvana käytetään samaa pätkää. Esimerkiksi kuva syöksyvistä Stukista löytyy ainakin kolmeen kertaan: ensin Puolasta, sitten Ranskasta blitzkriegin ajalta ja lopuksi vielä Dunkirkistä evakuoinnin hetkellä. Ymmärrettäväähän tuo on: väritystyö on työlästä ja todennäköisesti vielä ainakin osittain käsityötä. 24 ruutua sekuntia kohti vaatii aika suuren määrän työtä.
Suosittelen sarjaa katsottavaksi sekä sisällön että värityksen antaman kokemuksen vuoksi. Sarja on sen verran hyvä että sille irtoaa Kultainen arvomerkki.
Sarja näyttää löytyvän pätkinä myös Youtubesta joten alla linkki ensimmäiseen jaksoon:
Netflixistä löytyi BBC:n tuottama laadukas minisarja alkuperäisnimeltään "Auschwitz: The Nazis and the Final Solution". Minisarja koostuu kaiken kaikkiaan kuudesta osasta 'a n. 45 minuuttia ja kertoo Auscwitzin tarinan alkaen vaatimattomasta sotavankilatoiminnasta ja päätyen tehokkaaseen joukkosurmatehtaaseen. Elokuva löytyy Netflixistä tästä linkistä ja kuvaus iMDB:stä tästä linkistä.
Sarja on hyvää BBC -tasoa ja kertoo tapahtumista kiihkottomasti ja liiallisesti dramatisoimatta. Mukana on näyteltyjä kohtauksia mutta joukkomurhamässäilyyn ei näissä sorruta. Dramaattisempaa materiaalia sarjassa ovat itse asiassa saksalaisten itsensä kuvaamat mustavalkokuvat ja lyhyet dokumenttielokuvapätkät leirin vapauttamisen jälkeen.
Ei voi olla ihmettelemättä saksalaisten perinpohjaisuutta tässäkin lopullisen ratkaisun asiassa. Ryhmä hulluja päätti ottaa ihmisryhmän silmätikukseen ja hävittää pois maan päältä. Tämä tavoite vyörytettiin organisaatioon joka otti sen hoitaakseen käsittämättömällä tehokkuudella. Organisaatio koki asian, siis joukkomurhan, mahdollisimman tehokkaan hoitamisen velvollisuudekseen ja nämä organisaation jäsenet piiloutuivatkin tuon velvollisuuden taakse kun heitä tuosta rikoksesta sodan jälkeen syytettiin. Lopputuloksena Auschwitzissa tapettiin n. 1,1 - 1,5 miljoonaa juutalaista. Tarkka määrä ei olle tiedossa koska saksalaiset tuhosivat todistusaineistoa ennen leirin vapauttamista neuvostoliittolaisten toimesta.
Sarjassa on haastateltu sekä leiriltä selviytyneitä että siellä työskennelleitä henkilöitä. Jälkimmäisten osalta on hämmästyttävää että edelleenkään he eivät vaikuta tuntevan minkäänlaisia omantunnontuskia tuon toiminnan suhteen. Ilmeisesti joko natsipropaganda on ollut erittäin tehokasta ja vaikuttaa heihin vieläkin tai sitten nämä henkilöt ovat kehittäneet itselleen suojamuurin vuosien kuluessa kestääkseen tuon omantunnon kolkutuksen. Toisaalta selvähän on että yksittäisellä SS-miehellä ei juurikaan ollut mahdollisuuksia kieltäytyä toimimasta keskitysleirillä tai vaikuttaa tuollaisen leirin toimintaan. Natsijärjestelmä oli niin tehokkaasti rakennettu että käytännön vastarinta oli lähestulkoon mahdotonta.
Sarjan lopussa kuvataan vankien kohtaloa leiriltä vapautumisen jälkeen. Neuvostovallan alle joutuneissa Itä-Euroopan maissa juutalaisten tilanne ei ole ollut kovin kummoinen sen koomminkaan. Esim. Slovakiassa juutalaisten omaisuus takavarikoitiin ja härskisti jaettiin muille kansalaisille eikä sitä ole sen koomin myöskään palautettu oikeille omistajilleen. Sarjassa kerrotaan käytännön pilasta jonka eräs vanki teki tällaiselle talonvaltaajalle. Vanki oli tullut katsomaan kotitaloaan ja talonvaltaaja oli väittänyt että vangin perhe oli piilottanut rahaa taloon. Vanki oli antanut ymmärtää että näin oli jonka seurauksena talonvaltaaja oli purkanut koko talon rakenteet eikä hänellä ollut enää rahaa korjata sitä ennalleen.
Annan minisarjalle arvomerkin "Hopeinen ampumamerkki".
Edit: Lisäsin tälle sivulle linkin Auschwitzin sijaintiin (tässä näin). Auschwitz ja sen museo olisivat tutustumisen arvoisia paikkoja. Pari kertaa olen Krakowassa käynyt mutta koskaan en ole ehtinyt ao paikkaan.
Edit: Jostain kumman syystä BBC vaati tekijänoikeussyistä Youtubea poistamaan sarjan trailerin. Varsinainen elokuva kyllä löytyy edelleen Netflixistä.. Omituista hommaa.
Edit: Dokumentissa esiintyvä Oskar Gröning on korkeasta iästään (syntynyt 1921) huolimatta joutumassa vankilaan. Gröning lienee viimeinen tuomittu ja vangittu natsirikollinen. Auschwitzissä hän ei varsinaisesti osallistunut joukkomurhaan mutta myöntää itsekin olleensa moraalisesti syyllinen kun hän leirin kirjanpitäjänä otti haltuun ja edelleen toimitti tapettujen juutalaisten omaisuutta.
Marion Mitchell Morrison oli eräs suurimpia lapsuuden sankareita. Heppu tunnetaan paremmin nimellä John Wayne ja hänen lännen- ja sotaelokuvansa nostavat vieläkin nostalgisia tunteita pintaan. Niinpä ilahduinkin löytäessäni Netflixistä elokuvan Vihreät baretit (alkuperäiseltä nimeltään Green Berets) jonka pääosissa Johnny on. Elokuva löytyy Netflixistä tästä linkistä ja sen kuvaus IMDB:stä taas tästä.
Täytyy sanoa että olisi pitänyt säilyttää illuusio ja jättää tämä tekele katsomatta. Nuorisokielellä VMP oli tuo teos. Johnny on tunnetusti (kiihko)isänmaallinen amerikkalainen mutta tässä elokuvassa mennään jo rutkasti överin puolelle. Tarina on kaksiosainen jonka ensimmäisessä osassa puolustetaan viidakkotukikohtaa ja toisessa kaapataan Pohjois-Vietnamilainen kenraali. Tuo jälkimmäinen osa perustelnee elokuvan nimen: vihreät baretithan on erikoisjoukko jonka osaamiseen vanginsieppaukset enemmänkin kuuluu. Toisaalta tuossa viidakkotukikohdan puolustamisessa on pointtina yhteistyö paikallisten alkuasukkaiden (tässä tapauksessa etelä-vietnamilaisten) kanssa joka on myös perushommaa vihreille bareteille ja näin tuo on elokuvassakin esitetty. Kuriositeettina muuten mainittakoon kaikkien Kypsien Heppujen tietämä fakta että Lauri Törnihän kuului mainittuihin vihreisiin baretteihin.
Elokuvassa oikeastaan ainoa mielenkiintoinen kohtaus oli Spookyn (Kyhepunussa asiaa laitteesta tässä) esi-isän vierailu taistelutantereella. Vierailu oli jopa liiankin näyttävä: viidakkotukikohta menetettiin viholliselle jolloin Johnny tilasi tulitukea Spookyltä ja tämä likvidoi koko vastapuolen porukan revolveritykillä. Johnny ja kumppanit voivat tämän jälkeen kävellä takaisin tukikohtaan ilman vastarintaa. Hieman jäi ihmetyttämään että miksi sitä tulitukea ei tilattu ENNEN leirin menettämistä...
Elokuvassa pistää silmään yleisen kökköyden lisäksi myös erittäin heikkotasoiset erikoistehosteet. Elokuvaa tehtäessä toki elettiin 60-lukua eikä tietsikoilla vielä saanut tekstiä kummempaa aikaan mutta silti siiman päässä roikkuvat leikkihelikopterit tuntuvat liian köykäisiltä. Olisikohan niin että elokuva jouduttiin tekemään pienellä budjetilla kun sekä Vietnamin sodan että John Waynen suosio oli laskusuunnassa?
Alla vielä traileri Youtubesta perinteiseen tapaan:
En suosittele tätä elokuvaa katsottavaksi etenkään niille joilla on John Waynesta nostalginen sankarimielikuva tallessa. Ja arvomerkiksi lätkähtää luonnollisesti "Kolmas palkinto - ei mitään".
Löysin Netflixistä yllättävän dramatisoidun dokumentin Gallipolin niemimaan taisteluista. Sikäli yllättävän että tekijät ovat turkkilaisia. Elokuvan tekemiseen ovat osallistuneet turkkilaisten lisäksi britit, australialaiset ja uusiseelantilaiset joista maista taisteluihin osallistuneet Ympärysvaltojen joukot olivat pääosin kotoisin. Elokuva löytyy Netflixistä tästä linkistä.
Gallipolin sotaretki oli eräs historian surkeimmista räpellyksistä sotaretkien joukossa. Brittien tarkoituksena oli pakottaa osmannit irtaantumaan sodasta, päästä tukemaan Venäjää eteläkautta ja näin saada Saksa ahtaalle kun toiminta länsirintamalla ei edennyt mihinkään suuntaan. Homma piti hoitaa tyylikkäästi: ajetaan laivasto näyttävästi rannalle, paukutetaan tykeillä ja vihollinen antautuu. No ei mennyt niinkuin siellä v...n Strömsössä josta hieman neitimäisesti aina huomautellaan. Lopputulemana oli sotkuinen maihinnoususta alkanut maaoperaatio jossa britit ml. australiaiset ja uusiseelantilaiset menettivät n. 300 000 miestä ja vastaavasti osmaanit n. 250 000. Churchill sai tästä hyvästä kenkää meriministerin hommasta (vaikka nousikin myöhemmin "varsin" merkittävään rooliin II maailmansodassa) ja osmaanien eräästä komentajasta Mustafa Kemalista tuli myöhemmin Turkin tasavallan perustaja ja ensimmäinen presidentti Kemal Atatürk ("turkkilaisten isä)( vaikka hän aiheuttikin valtavat tappiot rintamahyökkäyksissä maihinnousua vastaan).
Surkeaa oli sota Gallipolissa(kin) kuten dokumentissa tuodaan esille. Kesä oli kuumin vuosikymmeniin ja talvi kylmin. Taudit vaivasivat, oli jano ja nälkä, toilettipuoli oli heikossa kantimissa (erikseen mainittiin dokkarissa että vessapaperia ei ollut...), kaatuneita ei voitu haudata ja sodankäynnin osaaminen oli hukassa. Sodankäyntiin kuuluu yhtäläisinä elementteinä tuli ja liike mutta erään sotahistorioitsijan kommentin perusteella ensimmäisessä maailmansodassa näiden suhde ei ollut oikea: tulta oli liikaa ja liikettä liian vähän. Lopputulemana oli taisteluhautasodankäynti jota yritettiin saada liikkeelle rintamahyökkäyksillä vastakeksittyjä konekivääreitä ja pitkälle kehitettyä tykistöä vastaan. Lopputulema oli huono ja sitä vain pahensi kenraaleiden ymmärtämättömyys asiaan; hyökkäyksiä jatkettiin samalla kaavalla vaikka 2-3 niistä oli jo epäonnistunut valtavin tappioin. Käsittämätöntä on täytynyt olla ylimmän sodanjohdon ajattelumalli noina aikoina kun ihmishengelle ei ole annettu minkäänlaista arvoa.
Elokuva ei nosta taisteluja esille eikä dramatisoi niitä animaatioilla tai näytellyillä kohtauksilla kuten nykyään britti- ja jenkkidokumenteissa usein on tapana. Lopputulema on tuskastuttavan hidastempoinen teelmä jonka painopiste on sodanvastaisessa sanomassa. Tuon sanoman kertomisessa elokuva onnistuukin mutta en suosittele sitä siitä huolimatta katsomaan. Arvosanaksi irtoaa vain "Kolmas palkinto - ei mitään".
BTW: Pitää kaivaa jostain esiin Peter Weirin vuonna 1981 ohjaama elokuva samasta aiheesta jossa oli mukana mm. nuori Mel Gibson. Muistan tuon joskus nähneeni mutta pitää virkistää muistia uudelleentsekkauksella.
Netflixistä löytyy laadukas BBC:n tuottama dokumenttielokuva Hiroshiman pommituksesta, sen taustasta ja jälkiseuraamuksista. Dokumentti on toteutettu yhdistämällä historiallisia filminpätkiä näyteltyihin dramatisointijaksoihin. Tällaisen kombinaation tulos on joskus / usein lähinnä kökkö tai vaivaannuttava mutta tässä tapauksessa onnistutaan varsin hyvin. Elokuva löytyy Netflixistä tästä linkistä.
Elokuva kertoo ensisijaisesti nimensä mukaisesti Hiroshiman pommituksesta. Vastaava Nagasakiin tehty pommi-isku sivutaan lähinnä sivulausekommentilla. Keskeinen asia näiden pommitusten osalta on tuossa dokumentissakin esiin nouseva kysymys niiden tarpeellisuudesta tai välttämättömyydestä: pitikö kaksi kaupunkia tuhota siviiliuhreineen ennen kuin japanilaisten johtajat uskoivat että sota oli hävitty? Vai olisiko vastaava voimannäyttö voitu tehdä muutoin mutta amerikkalaiset halusivat vain testata pommien tehoa elävään massaan? Pommien teho olisi voitu varmasti osoittaa räjäyttämällä joku syrjäinen saari pois maanpinnalta: japanilaisille olisi ilmoitettu asiasta ja annettu heille lupa asetettaa tarkkailijat tutkimaan ao. tapahtumaa jonka jälkeen räjäytys olisi tehty. Sanoma olisi varmasti tullut selväksi mutta olisiko Japanin äärimilitaristinen johto uskonut tuon sanoman? Mahdollista olisi ollut että "demoräjäytys" olisi tulkittu jopa heikkouden osoitukseksi.
Joka tapauksessa pommi siis pudotettiin ensin Hiroshimaan ja sitten Nagasakiin. Jälki oli hirvittävää sekä välittömästi räjähdyshetkellä että pitkän aikaa sen jälkeen säteilysairauksien myötä. Kuvaavaa räjähdyksen voimalle on Hiroshimassa vieläkin kiviportaalla näkyvä ihmisen varjomainen hahmo joka jäi jäljelle kun kyseinen henkilö höyrystyi pois. Hämmästyttävää on se että kaikesta huolimatta muutamat ihmiset selvisivät elossa hyvinkin lähellä ground-zero -pistettä. Joitakin näistä vieläpä haastateltiin dokumentissa eli he eivät olleet säteilysairauteenkaan menehtyneet.
Alla elokuvan traileri Youtubesta (jostain kumman syystä kreikkalaisilla teksteillä...):
Suosittelen dokumenttia katsottavaksi yleissivistyksen vuoksikin ja myönnän sille Hopeisen ampumamerkin.
BTW: Ydinpommista ja raskaan veden roolista sen valmistuksesta löytyy muuta tekstiä Kyhepunusta tästä linkistä.
Netflixistä löytyy terroristit vastaan Ameriikka -genreen kuuluva teos Olympos on valloitettu. Olympoksella ei tarkoiteta tässä tapauksessa vuorta Kreikassa vaan kyseessä on Valkoinen talo Ameriikan Yhdys-Valloissa eli U.S. ja A:ssa. Liekö oikeasti ao. paikan koodinimi; epäillä sopii. Elokuva löytyy Netflixistä tästä linkistä.
Juoni menee tiivistettynä suurinpiirtein siten että Pohjois-Koreaan päin kallellaan oleva terroristiryhmä on ujuttautunut Etelä-Korealaisten diplomaattien ryhmään ja pääsee näin Valkoiseen taloon. Operaation tueksi terroristit tekevät ilmahyökkäyksen Herculeksella (joka on varustettu revolveritykeillä kuten Spooky) ja maahyökkäyksen Valkoisen talon ulkopuolelta. Presidentti ja kumppanit pakenevat bunkkeriin mutta ne terroristin retaleethan ovat siellä mukana ja ryhtyvät ärhentelemään ja tappamaan panttivankeja. Kaiken muun riesan lisäksi amerikkalaiset ovat suuressa viisaudessaan rakentaneet Kerberos -nimisen systeemin jonka tehtävänä on tiukan paikan tullen estää heidän omien ydinaseidensa laukaiseminen. Ja tuo estäminen tapahtuu räjäyttämällä ao. aseet siilossaan jolloin koko Ameriikka muuttuu ydinkoealueeksi... Wtf? Olisi kannattanut ehkä hieman pidemmälle miettiä asiaa. Kerberos -koodeja on kolme: puolustusministerillä, armeijan komentajalla ja presidentillä. Kaikki nuo kolme ovat siellä bunkkerissa, presidentti käskee hentomielisyydessään kahta näistä antamaan koodin ja kolmas onkin niin heikko että terroristit arvaavat sen. Tiukka paikka siis on ja kakka osuu tuulettimeen pahemman kerran.
Onneksi taloon on jäänyt agentti Mike Banning joka tappaa talossa ja puutarhassa kuten kunnollinen hyönteismyrkky. Kaveri on Steven Seagalin ja John McClanen risteytys: konnien niskat naksahtelevat ikävästi rusahtaen sijoiltaan mutta sankari ottaa samalla itse osumaa Die Hardin tyyliin.
Elokuva sisältää erittäin suuren määrän kliseitä ja arvattavissa olevia juonenkäänteitä kuten amerikkalaisen petturin katumus ja suuri lopputaistelu pääkonnan kanssa. Amerikkalaista paatostakin on tarjolla Tähtilipun tuhoamisineen ja kannustavine loppupuheineen. Ei mikään varsinainen suurelokuva siis.
Oikeassa tilanteessa ei toimittaisi kuten elokuvassa: presidentti uhrattaisiin. Jostain syystä piakkoin Trumpin ollessa vallassa ei suuresti harmittaisikaan: näyttelijäpresidentit ovat sympaattisia tyyppejä mutta Trumppi ei. Ja tämä ei ollut mikään poliittinen kannanotto vaan ihan yleinen pelleilyn vastalause.
Mielenkiintoisin osa tuossa elokuvassa on itse Valkoinen talo joka on varsin tunnettu rakennus. Elokuvan mukaan talo sisältää suuren määrän erilaisia turvajärjestelyjä ja turvatiloja ja näin varmaan on käytännössäkin. Tuskinpa kuitenkaan turvajärjestelyt ovat oikeasti elokuvassa esitetyt.
Annan sen verran armon käydä oikeudesta että myönnän tälle Pronssisen ampumamerkin. Välillä käväisi kolmas palkintokin mielessä mutta sitä on viime aikoina tullut niin paljon jaettua että menkööt nyt kertaluokkaa parempi.
