Hankin Mannerheimin muistelmien toisen osan ja lueskelin sen läpi joulun - uuden vuoden aikoihin.
Kirja jatkaa tarinaa vuodesta 1931 aina M:n vetäytymiseen eläkkeelle, Kuolemaa ei kirjassa mainita ja sehän on luonnollista kun on kyse omaelämänkerrasta..
Kirja jatkaa ykkösosasta tuttua kerrontalinjaa: asiallista, toteavaa ja niukkaa. Alussa M käy läpi tilannetta ennen sotia ja ennen muuta moittii Suomen hallitusta ja eduskuntaa lyhytnäköisyydestä sotavalmisteluissa. Varoitteluista ja ilmeisistä myrskyn merkeistä huolimatta valtiovalta uskotteli rauhantilan jatkuvan Neuvostoliiton kanssa ja oli haluton tekemään tarvittavia satsauksia sotakalustoon ja koulutukseen. Niinpä sitten talvisotaan mentiinkin aika köykäisillä eväillä.
Jatkosodan osalta M korostaa Suomen itsenäistä sotaa Saksan rinnalla eikä aseveljenä. Hyökkäyssodastakaan hän ei puhu vaan asettaa vain tavoitteet puolustuksen kannalta edulliseen asemaan Karjalan suurten järvien välisille kannaksille. Nämä tavoitteet saavutettiinkin ja niitä pystyttiin puolustamaan M:n suunnitelman mukaisesti (ainakin hän tästä suunnittelukunnian ottaa..).
Erityisesti M korostaa että hän henkilökohtaisesti kieltäytyi hyökkäämästä Muurmanskin radalle ja sulkemasta Leningradin piiritysrengasta. Tätä hän perustelee sodan jälkeisen rauhan tilanteella: jälkiviisaasti M väittää tienneensä että rauhanteosta tulee joka tapauksessa vaikea ja silloin on hyvä että ei liikaa suututeta Neuvostoliittoa ja sen senhetkisiä liittolaisia eli länsivaltoja. Tämä viisaus kuulostaa hyvältä mutta saattaa olla jossain määrin myös nimenomaan tuota jälkiviisautta: luulen että Suomessakin uskottiin Saksan aseiden voittoon ja jopa Neuvostoliiton kaatumiseen Adolfin sotaretkien hurjasta alkumenestyksestä huumaantuneena. Karttaa katsomalla olisi kyllä voinut todeta että ao. retki ei voisi mitenkään päättyä hyvin..
Mielenkiintoinen kaksijakoisuus M:n teksteissä on Ruotsin osalta. Toisaalta hän ankarasti moittii ruotsalaisia sotilaallisen ja poliittisen tuen puutteesta mutta toisaalta kiittää materiaali- ja taloudellisesta avusta. M halusi nähdä Pohjoismaiden kesken muodostettavan sotilasliiton (myös sotien jälkeen) mutta mitäänhän tuosta ei tullut eikä tule vieläkään vaikka jotkut haihattelijat Ruotsin kanssa tehtävästä sotilasyhteistyöstä puhuvatkin. Ruotsalaiset nyt vaan sattuvat olemaan ahneita vellihousuja jotka mielellään kyllä myyvät aseitaan kaikille mutta eivät ole niitä lainkaan halukkaita käyttämään ainakaan naapurimaan tueksi. Todennäköisesti ruotsalainen sotilasdoktriini pohjautuu siihen oletukseen että Suomi kestää Venäjän rynnistystä niin kauan että kansainvälinen yhteisö puuttuu asiaan ja pysäyttää sen laajenemispyrkimykset Torniojokeen...
M:n itse kirjoituttama elämäkerta olisi kannattanut lukea ennen muuta Mannerheim -materiaalia jota on todella paljon ja jota on tullut myös luettua aika lailla. Hänen oma näkemyksensä olisi muodostanut hyvän subjektiivisen vertailukohdan muiden näkemyksille samoista asioista ja myös paljastanut niitä kohtia joita M halusi jättää vähälle huomiolle ja jota sitten analyytikot ja kriitikot ovat innokkaasti tökkineet ja kaivelleet.
Ensimmäisen osan tavoin myönnän tälle toiselle osalle Hopeisen ampumamerkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti