Antony Beevor on tyylilleen uskollisesti laatinut järkälemäisen teoksen Ardennien hyökkäyksestä 1944. Teoksella on liitteineen paksuutta 616 sivua ja tiuhaan ladottua tekstiä.
Olen lukenut kiintoisampiakin kirjoja Beevorilta. Tätä teosta vaivaa tietty sekavuus: alueella toimi lukuisia saksalaisia, amerikkalaisia ja brittiläisiä joukko-osastoja joista osaa vielä nimitettiin samoilla käytännöillä (NN panssaridivisioona jne.) joka on omiaan sekavoittamaan lukemista ja vaikeuttamaan tilanteen seurantaa. Toki SS-divisioonat ja Panssarikrenatööridivisioonat erottuvat liittoutuneiden vastaavista mutta kartalla on silti sananmukaisesti vaikea pysyä. Ehkäpä tämänkaltaisille kirjoille voisi kehittää tukimateriaaliksi nettiin interaktiivisen kartan josta lukiessaan voisi samalla tarkastaa tilanteen?
Toinen kirjaa latistava seikka on se että Ardennien hyökkäys ei merkittävyydestään huolimatta ole samankaltainen sodan käännekohta kuin Stalingrad tai Berliini. Lopulta saksalaisten yritys oli varsin toivoton; liittoutuneiden miehistö-, materiaali- ja kalustoylivoima ja erityisesti ehdoton ilmaherruus ratkaisi pelin jo etukäteen.
Beevorilla on tapana sirotella dokumentaarisen teoksen sekaan detaljeja yksityisten sotilaiden ja siviilien kohtaloista. Tässäkin kirjassa Beevor kuvaa mm. belgialaissiviileiden kärsimyksiä molemminpuoleisessa tykkitulessa, amerikkalaissotilaiden kärvistelyä puutteellisessa talvivarustuksessa ja SS-joukkojen julmuuksia sekä siviilejä että sotavankeja kohtaan. Jälkimmäisessä touhussa riittääkin ihmettelyä. Ainakin Beevorin mukaan SS-miehet toimivat oikeastikin samoilla periaatteilla kuin Korkeajännityksessä aikoinaan kuvattiin. Tuollaisen toiminnan hyödyllisyyttä ja sopivuutta sotilasmoraaliin ja -kunniaan voi vain kummastella. Esimerkiksi Malmédyssä ja Stavelotissa SS-Obersturmbannführer (= everstiluutnantti) Joachim Peiperin SS-joukot teloittivat 86 sotavankia ja ainakin 111 siviiliä. Sodan jälkeen yksiköstä tuomittiin 43 miestä kuolemaan ja 30 vankeuteen. Kuolemantuomioita ei kuitenkaan pantu käytäntöön ja kaikki tuomitut vapautettiin jo 1950 -luvulla. Ranskan vastarintaliikkeen jäsenet sen sijaan tappoivat Peiperin itsensä vuonna 1976.
Ardennien hyökkäys oli yksi monista tapauksista jossa Hitlerin idean pohjalta ajauduttiin lopulta katastrofiin. Ardenneille siirrettiin joukkoja joita olisi välttämättä tarvittu Neuvostoliiton talvihyökkäyksen torjuntaan ja lisäksi nuo joukot varusteineen ja materiaaleineen kuluivat ankaroissa taisteluissa lähes toimintakyvyttömiksi. Beevorin mukaan tämä nopeutti merkittävästi Neuvostoliiton rynnistystä Berliiniin.
Hitler puuttui, jälkikäteen arvioiden onneksi, sodanjohtoon ymmärtämättä siitä juurikaan mitään mutta kukaan ei uskaltanut hänelle tuoda tätä esiin. Päinvastoin, epäonnistumisiakin piiloteltiin viimeiseen asti koska tiedettiin että Adolf repii pelihousunsa jos saa tietää hienon suunnitelmansa menneen pieleen. Lisäksi tiukassa paikassa Hitler vaati säännöllisesti taistelua viimeiseen mieheen ja kielsi perääntymiset jolloin tarpeettomasti haaskattiin sotilaita toivottomissa taisteluissa.
Mitenkähän sota olisi päättynyt jos sitä olisivat johtaneet ammattisotilaat Hitlerin ollessa vain keulakuvana? Todennäköisesti samalla tavalla; Hitlerin politiikka johti tilanteeseen jossa mikään muu kuin Saksan ehdoton antautuminen ei tullut enää kyseeseen. Ammattimainen sodankäynti olisi todennäköisesti pitkittänyt sotaa ja lisännyt ainakin siviilien kärsimystä mutta lopputulema se olisi päätynyt Saksan tappioon.
Suosittelen kirjaa luettavaksi mutta varoitan sen hetkellisestä pitkäveteisyydestä. Myönnän teokselle Hopeisen ampumamerkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti