Kirja: Conn Iggulden: Ruusujen sota - Kolmen liitto - ISBN 978-951-1-29061-2

Ruusujen sota - Kolmen liitto on toinen osa Igguldenin 1400 -luvun Englannin historiaa kuvaavassa sarjassa. Sarjaan kuuluu (tällä hetkellä) 4 osaa joista viimeistä ei ole vielä julkaistu käännetty suomeksi. Luin aiemmin ykkösosan (Myrskylintu) mutta en tuolloin sitä Kyhepunussa arvioinut.

Olen lukenut Igguldenilta myös Valloittaja -sarjan (kertoo Tsingis Kaanista) ja Keisari -sarjan (keskushahmona Caesar). Täytyy sanoa että Ruusujen sota on näistä kolmesta heikoin tekele Valloittaja -sarjan noustessa ykköseksi. Mitä on pielessä?

1. Liikaa hahmoja. Iggulden ei tuolle voine mitään mutta kirja vilisee erinumeroisia Edvardeja, Henrikkejä ja muita kuninkaita ja näiden lisäksi siellä esiintyy epälukuinen määrä jaarleja, lordeja ja paroneja jotka kaikki ovat Glouchesterhire jotain tms. Ei niistä ota pirukaan selvää! Kirjasta löytyvä sukupuukokoelma auttaa hieman asiassa mutta sen jatkuva selailu turhauttaa: kukas Edvard se nyt tapettiinkaan...
2. Liiallinen dramatisointi. Valloittajassa ja Keisarissa Iggulden onnistui hyvin herättämään historiaa henkiin mutta Ruusujen sodassa mennään pahasti överiksi. Kirjan takakannen mainosbuffi "Mahtisukujen juonitteluja, hurjia taisteluja ja keskiajan julmuutta - kuin Game of Thrones parhaimmillaan." GoT on (ainakin tämän) kypsän hepun mielestä silkkaa p..aa jossa pehmopornoa tuotetaan näennäis"taiteen" varjolla. Iggulden on ilmeisesti GoT:insa katsonut...
3. Jonkin sortin leipääntyminen: Valloittajassa ja Keisarissa Iggulden vaikuttaa itsekin innostuneelta aiheeseen mutta Ruusujen sodasta paistaa läpi jonkinlainen leipäpapin saarna: "tekaisenpa tässä taas X osaisen sarjan jotta saan Rollsiini uudet talvirenkaat..."

Iggulden on sinällään iskenyt kultasuoneen kirjailijaurallaan. Hänen tarinankerrontakykynsä riittävät myyvän tekstin tuottamiseen ja aineistoa löytyy historiasta loputtomiin. Lisäksi hän ei pyrikään historialliseen autenttisuuteen vaan aina tarinan vaatiessa hieman venyttää sitä mm. siirtämällä tapahtumia vuodella tai parilla ja täyttämällä historiantietämyksen aukkopaikkoja sopivalla tapahtumasarjalla. Igguldenin leipäpuu on verrattavissa Osmos Cosmosin tai Leningrad Cowboysien toimintaan musiikin alalla: miksi keksiä itse biisejä kun voi tuunata toisten tekemistä parempia/vauhdikkaampia/omaperäisempiä covereita? Sitähän Igguldenkin tekee; "alkuperäissäveltäjä" on vain historian aito kulku.

Igguldenin värityksistä huolimatta 1400 -luvun Englanti on tosiasiassa ollut varsin tapahtumarikas paikka jossa on kähmintää riittänyt suuntaan ja toiseen. Käynnissä olevat USA:n presidentinvaalit ovat varsin siivoa filosofista keskustelua verrattuna niihin menettelyihin joilla englantilaiset herrasmiehet ovat komentoketjuaan järjestelleet. Näppärin keino ottaa positiota itselleen on nirhata henki sekä vastapuolen jaarlista tai loordista että tämän lisäksi myös kaikista miespuolisista jälkeläisistä. Tämän jälkeen omaisuus siirtyykin näppärästi omaan taskuun.

Tälle Igguldenin teokselle en valitettavasti pysty antamaan kuin Pronssisen arvomerkin. Seuraavatkin osat pitänee periaatteen vuoksi lukea läpi mutta odotukset eivät ole kovin korkealla.