Tarttuipas käteeni viimein tällainen klassikko. Olen vierastanut Haanpäätä sotakirjailijana, mutta tämän lukukokemuksen jälkeen en enää vierasta. Hyllystä mukaan lähti mm. Yhdeksän miehen saappaat, joka tuli tunnetuksi aikoinaan tv-sarjana, mutta pikkuipanathan sitä ei voi muistaa.
Korpisotaa.. ilmestyi heti talvisodan jälkeen 1940. Tuli kirjoituskilpailussa kolmanneksi, mutta aikalaisten mukaan olisi vähintään kakkospaikka kuulunut kirjalle. Kisan voitti liioitteleva ja sodan kuvauksia vääristävä pateettinen kirjallinen julkaisu. Oli miten oli, toden totta Haanpään kirja antaa vielä nykypäivän hepulle mietiskeltävää.
Kuvaus on realistinen sotilaan kaikkine pelkoineen, sitkeyksineen ja selviytymisineen. Kirjassa ei ole päähenkilöä, ei mainita yhtään paikkakuntaa, joukko-osastoa yms. Silti kirja vie mennessään. Sotilaan tie soljuu Haanpään käsissä todella taitavasti. Paikka paikoin teksti on vanhahtavan oloista, mutta näin nykyihmistä se piristää - ainakin itseäni. Kritiikkiä tulee niin sotimista, tappamista, puolustuslaitosta kuin ryssienkin johtoa vastaan. Huomattava on, että Haanpäällä oli varsin myönteinen näkemys 30-luvun Venäjästä, mutta se karisee aikatavalla kirjan edetessä kohti 105 päivän jälkeistä rauhaa. Vaikka kappaleen alussa mainitsinkin, ettei ole päähenkilöä, niin kuitenkin on miehiä, joiden ajatuksen juoksua seuraillaan. Haanpää kunnioittaa tavallista rivisotilasta omalla tavallaan olipa päällä harmaa asepuku tai ruskea.
Kypsien heppujen tapoihin, eikä minunkaan tapoihin kuulu juonikäänteiden paljastelu, ja jotenkin tuntuu, että lukijoilla saattaa olla tietämystä, mitä talvisodassa tapahtui ja miten siinä kävi. Kirja pitää lukea ja muistaa, että Haanpää oli pasifisti, joka kuitenkin antoi oman sotilaan panoksensa niin talvi- ja jatkosodassa. Näinhän teki moni aseistakieltäytyjä sotiemme aikana. Oma isäkin muistaa, miten heidän yksikössään palveli lääkintämiehenä aseeton mies, ja selviytyi ilman asetta loistavasti, ja hänen rohkeutta kunnioitettiin.
Kirjaan on mukaan otettu (kolmas painos) Haanpään omat kirjoittamat muistiinpanot talvisodasta, jotka hän kirjoitti toukokuussa 1940. Yllättäen ne seuraavat lähes yksi yhteen Korpisodan kuvausta. Siitä on romaanin luettua mukava nähdä missä ja miten Pentti Haanpää oli ja miten hänen osuudet ilman nimeä on romaaniin tuotu.
Ja kun tämä ei edes riitä! Vesa Karonen on lisännyt kirjan loppuosaan vaikuttavan yhteenvedon. Ensinnäkin Haanpään talvisotaretkestä ja siitä, miten se istuu todellisiin paikkoihin ja taisteluihin. Lisäksi Karonen analysoi Korpisodan ilmestymisen aikaa ja aikalaiskriitikoita. Se on hyvä osuus kuvaamaan Haanpään etenemistä kirjailijana (Haanpää kirjoitti 30-luvulla "kirjasodan" avanneen Kenttä ja kasarmi teoksen ja joutui huonoon valoon, eikä kustantajia meinannut löytyä..)
Suosittelen kirjaa lämmöllä. Vaikka kirjasta kuultaa läpi sodan mielettömyys ja pasifismi, olen valmis esittämään kirjalle Kultaista ampumamerkkiä. Täytyy nimittäin muistaa sellainen seikka, että osa suomalaisista halusi revanssia talvisodan tiimoilta ja osasta olisi syytä elellä rauhassa. Luulen, että monet nykypasifistit ovat kirjoittaneet sodista kuvauksia, mutta harvat ovat sodassa olleet.
Kultainen ampumamerkki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti