Löysin Tuunaisen kirjan Hesarin viikon kirja -kokoelmasta. Teoksen alaotsikko "Talvisotataito Suomessa 1918–1940" kertoo varsin paljon sekä kirjan sisällöstä että sen luonteesta.
Tuunainen on tehnyt perinpohjaista, analyyttistä ja akateemista työtä kirjaa laatiessaan. Teoksen koko on 334 sivua paperiversiona ja kyllä sitä aika paljon sai selailla iPadillakin. Akateemisuuteen liittyy hieman tylsähkö esitystapa, joka ilmeisesti johtaa samalla myös tautologiaan: samoja asioita kerrataan eri näkökulmasta ja maallikkolukijalle tuleekin helposti dejavu -ilmiö mieleen: enkö juuri lukenutkin tästä samasta asiasta...
Kirjan mukaan Suomessa oltiin erittäinkin viisaita talvisodankäynnin suhteen. Konkreettisia kokemuksia asiasta ei ollut Vapaussodan jälkeen, mutta asian tärkeys havaittiin puolustusvoimissa ja näin ollen talvisodankäynnin toimintaa ryhdyttiin määrätietoisesti kokeilemaan, kehittämään ja kouluttamaan. Analyysissä havaittiin, että Suomessa talvi on pisin vuodenaika ja usein vanha vainolainen on käynnistänyt hyökkäysoperaatioita talvella, joten tähän kannattaa varautua. Samalla todettiin, että todennäköisen vihollisen kyvykkyys toimia pakkasessa ja paksussa hangessa on heikko, mikä tarjoaa suomalaisille mahdollisuuden tasata puntteja tulevassa "maaottelussa". Talvisodan aikainen Neuvostoliiton mekanisoitu armeija ei ollut talvisietoinen ja joutui sitoutumaan kapeisiin ja harvoihin tieuriin. Suomalaiset sen sijaan kykenivät toimimaan suksilla ja hevosvetoisesti lähes kaikkialla, kun lunta vain oli riittävänä. Lopputulos tiedetään: syntyi tarina valkoisesta kuolemasta ("Belaja smert" - henkilöityy tosin usein Simo Häyhään) ja suuri määrä ruumiita Itärajan tienoille; onneksi enemmän neuvostoliittolaisia kuin suomalaisia.
Kirjaa olisi ehkä voinut elävöittää tuomalla enemmän esiin ihmiskohtaloita ja taustoittavia tapahtumakuvauksia. Tuunaisella olisi tähän ollut varmasti eväitä: taustoituksen mukaan Tuunaisen oma kokoelma Talvisotaa käsittelevistä kirjoista käsittää peräti 2 400 nidettä,
Suosittelen kirjaa luettevaksi ainakin kaltaisilleni maallikko-sota-kiinnostuneille. Oikeille sotahistoriaharrastelijoille asia lienee jo pitkälti tuttua ja näin ollen entisen toistoa. Tuunaisen työtä on pakko arvostaa ja näin ollen annakin kirjalle arvomerkin Hopeinen ampumamerkki. Lievä tylsyys ja tautologia vievät kultaisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti