Kaukopartioista on kirjoitettu varsin paljon suomalaisessa sotakirjallisuudessa. Niissä onkin sellaista tekemisen meininkiä, taitoa ja rohkeutta kuvauksien perusteella. Sain käsiini "Ritaripartion sissi"- nimisen kirjan viikko pari sitten. Kirja kertoo Väinö Järvisestä, joka palveli Mannerheim ristiritari n:o 79 Penttilän sisseissä.
Kainuulainen Väinö kirjasi sodan jälkeen omat kokemukset muistiinpanoiksi ja lopulta lähisukulainen kirjoitti niiden pohjalta ko. kirjan.
Kirjassa on mukavasti tuotu myös muisteluina toisiakin Väinön tekemiä matkoja vihollisen selustaan, mutta päätarina on mukaansa tempaava. Toki samantyylisiä on siis paljon toisten kirjoittajien kirjoittamina.
Yksi erikoisuus tällä Kuutsjärven aseman tuhoamismatkalla on. Aiheena se on varmasti suomalaisessa sotakirjallisuudessa vieras, mutta tunnetumpi mm. englantilaisissa laivastosotakirjoissa. Mukana siis on rakkaus! Ja sehän meille kypsille hepuille sopii.
Englantilaisissa laivastosotakirjoissa rakkaustarina ovat vähän kuin pakollinen paha (miksi niitä pitää olla?), koska ne ovat jotenkin tekaistun tuntuisia, ja rakkauden kohteena useinmiten on jokin amiraalin tytär tai vastaava.
Plataanpas tähän opukseen. Sissit tekevät sen mitä heille tehtäväksi on annettu, ja saavat vielä kolme vankia mukaansa. Yksi näistä on nuori nainen, johon tarinamme Väinö ihastuu, ja viimein ymmärtää rakastavansa tätä Mashaa. Ei ole mitään hunajainen kuvaus, vaan jopa realistisen tuntuinen kaikkine kirjallisine sanakäänteineen. Tulee sellainen olo, että nyt siinä on suomalainen mies, joka ottaa sen minkä tarvitsee, eikä kyse ole pakottamisesta yms. Ja onhan tässä varsinainen nyanssi, jos tietää miten vihollisvankeihin rakastumisia siedettiin tuolloin Suomen armeijassa. Ja sen verran voin myös tässä paljastaa, ettei kyseessä ole Stalin tai edes venäläisen komissaarin sukulaistyttö....
Jos on kyllästynyt noissa laivastosotakirjoissa rakkausjuttuihin, niin kannattaa lukea tämä kirja. Jonkin verran erilaisia ovat tunnettujen tekijöiden Shakespearen ja Kiven jälkeläiset kirjailijoina. Ja vielä... miksi juuri laivastosotakirjoissa Englannissa halutaan kirjoittaa hempeitä rakkausjuttuja (itse ohitan ne lukematta)...?
Arvomerkki: pronssinen, hopeinen vai kultainen ampumamerkki? Lue itse ja päätä sitten metalli!
Tuossa liikutaan genren rajamailla: kunhan ei vain hempeily tarttuisi? Englantilaisten sotakirjojen romantiikkaongelman kyllä tunnistan: myötähäpeän määrä on vähintään divisioonaluokkaa...
VastaaPoistaNoo.. noo.. mielestäni tässä kirjassa on sellainen suomalaisen miehekäs lähestymistapa.. ehkei edes kannata puhua romantiikasta...
Poista