Netflixistä löytyi BBC:n tuottama laadukas minisarja alkuperäisnimeltään "Auschwitz: The Nazis and the Final Solution". Minisarja koostuu kaiken kaikkiaan kuudesta osasta 'a n. 45 minuuttia ja kertoo Auscwitzin tarinan alkaen vaatimattomasta sotavankilatoiminnasta ja päätyen tehokkaaseen joukkosurmatehtaaseen. Elokuva löytyy Netflixistä tästä linkistä ja kuvaus iMDB:stä tästä linkistä.
Sarja on hyvää BBC -tasoa ja kertoo tapahtumista kiihkottomasti ja liiallisesti dramatisoimatta. Mukana on näyteltyjä kohtauksia mutta joukkomurhamässäilyyn ei näissä sorruta. Dramaattisempaa materiaalia sarjassa ovat itse asiassa saksalaisten itsensä kuvaamat mustavalkokuvat ja lyhyet dokumenttielokuvapätkät leirin vapauttamisen jälkeen.
Ei voi olla ihmettelemättä saksalaisten perinpohjaisuutta tässäkin lopullisen ratkaisun asiassa. Ryhmä hulluja päätti ottaa ihmisryhmän silmätikukseen ja hävittää pois maan päältä. Tämä tavoite vyörytettiin organisaatioon joka otti sen hoitaakseen käsittämättömällä tehokkuudella. Organisaatio koki asian, siis joukkomurhan, mahdollisimman tehokkaan hoitamisen velvollisuudekseen ja nämä organisaation jäsenet piiloutuivatkin tuon velvollisuuden taakse kun heitä tuosta rikoksesta sodan jälkeen syytettiin. Lopputuloksena Auschwitzissa tapettiin n. 1,1 - 1,5 miljoonaa juutalaista. Tarkka määrä ei olle tiedossa koska saksalaiset tuhosivat todistusaineistoa ennen leirin vapauttamista neuvostoliittolaisten toimesta.
Sarjassa on haastateltu sekä leiriltä selviytyneitä että siellä työskennelleitä henkilöitä. Jälkimmäisten osalta on hämmästyttävää että edelleenkään he eivät vaikuta tuntevan minkäänlaisia omantunnontuskia tuon toiminnan suhteen. Ilmeisesti joko natsipropaganda on ollut erittäin tehokasta ja vaikuttaa heihin vieläkin tai sitten nämä henkilöt ovat kehittäneet itselleen suojamuurin vuosien kuluessa kestääkseen tuon omantunnon kolkutuksen. Toisaalta selvähän on että yksittäisellä SS-miehellä ei juurikaan ollut mahdollisuuksia kieltäytyä toimimasta keskitysleirillä tai vaikuttaa tuollaisen leirin toimintaan. Natsijärjestelmä oli niin tehokkaasti rakennettu että käytännön vastarinta oli lähestulkoon mahdotonta.
Sarjan lopussa kuvataan vankien kohtaloa leiriltä vapautumisen jälkeen. Neuvostovallan alle joutuneissa Itä-Euroopan maissa juutalaisten tilanne ei ole ollut kovin kummoinen sen koomminkaan. Esim. Slovakiassa juutalaisten omaisuus takavarikoitiin ja härskisti jaettiin muille kansalaisille eikä sitä ole sen koomin myöskään palautettu oikeille omistajilleen. Sarjassa kerrotaan käytännön pilasta jonka eräs vanki teki tällaiselle talonvaltaajalle. Vanki oli tullut katsomaan kotitaloaan ja talonvaltaaja oli väittänyt että vangin perhe oli piilottanut rahaa taloon. Vanki oli antanut ymmärtää että näin oli jonka seurauksena talonvaltaaja oli purkanut koko talon rakenteet eikä hänellä ollut enää rahaa korjata sitä ennalleen.
Annan minisarjalle arvomerkin "Hopeinen ampumamerkki".
Edit: Lisäsin tälle sivulle linkin Auschwitzin sijaintiin (tässä näin). Auschwitz ja sen museo olisivat tutustumisen arvoisia paikkoja. Pari kertaa olen Krakowassa käynyt mutta koskaan en ole ehtinyt ao paikkaan.
Edit: Jostain kumman syystä BBC vaati tekijänoikeussyistä Youtubea poistamaan sarjan trailerin. Varsinainen elokuva kyllä löytyy edelleen Netflixistä.. Omituista hommaa.
Edit: Dokumentissa esiintyvä Oskar Gröning on korkeasta iästään (syntynyt 1921) huolimatta joutumassa vankilaan. Gröning lienee viimeinen tuomittu ja vangittu natsirikollinen. Auschwitzissä hän ei varsinaisesti osallistunut joukkomurhaan mutta myöntää itsekin olleensa moraalisesti syyllinen kun hän leirin kirjanpitäjänä otti haltuun ja edelleen toimitti tapettujen juutalaisten omaisuutta.
torstai 3. elokuuta 2017
sunnuntai 30. heinäkuuta 2017
Elokuva: Dunkirk (2017)
Menin kovin odotuksin katsomaan tätä hehkutettua sotadraamaa. Hieman takaraivossa tosin kolkutti jossain arvostelussa esitetty vertaus Veteen piirretty viiva -teokseen (arviointi Kyhepunussa tässä) joka on tekotaiteellista p..aa ja ansaitsi "Kolmannen palkinnon - ei mitään" ihan ansiosta/ansiotta.
Pettymys oli Dunkirk verrattuna odotuksiin. Ylitaiteellisuuden puolelle aika pahasti sorruttiin mm. elokuvan musiikin osalta mutta pahin sotku syntyi Nolanin ideasta käyttää "ajansiirtoja" ja takaumia tehokeinona ts. sama kohtaus esitettiin useampaan kertaan uudelleen ja uudelleen mutta eri toimijan näkökulmasta lähtien. Lopputulos oli todella sekava ja jos en olisi tuosta tehokeinosta kuullut etukäteen niin olisin kyllä vahvasti epäillyt elokuvan leikkaajan sekoilleen saksien kanssa...
Elokuvaa ei oikestaan kannattaisi nimittää sotaelokuvaksi vaan pikemminkin se on (kuten joissain luonnehdinnoissa on esitettykin) thrilleri tai jännityselokuva. Saksalaisia ei roolihenkilöinä näy lainkaan ja varsinaista sotaakaan ei juuri käydä vaan pointtina on sotilaiden selviytymistaistelu rannalta laivoihin ja taas upotetuista laivoista seuraaviin aluksiin. Thrilleriin kuuluvaa ahdistusta on saatukin synnytettyä eri tehokeinoilla (mm. em. musiikilla ja klaustrofobisilla loukkuunjäämis-hukkumiskohtauksilla).
Sotaelokuvanäkökulmasta pitkä miinus on myös se että elokuvan sankareiksi nostetaan ne jotka pääsivät laivoihin ja Englantiin vaikka tosiasiallisia sankareita olivat n. 40 000 sotilaan jälkijoukot jotka viivyttivät saksalaisten etenemistä lähes itsemurhatehtävissä jotta nuo reilut 330 000 muuta saatiin evakuoitua.
Tuo Dunkirk -paikannimi aiheutti muuten pikkupoikana ihmetystä kun Korkeajännityksissä välistä puhuttiin Dunkirkista ja välistä Dunkerquesta. Selvisihän se lopulta että kyse on samasta paikasta mutta englanniksi ja ranskaksi.
Elokuvan esittely löytyy iMDB:stä tästä linkistä . Alla on lisäksi elokuvan virallinen traileri Youtubesta:
Nostan tämän sen verran Veteen piirrettyä viivaa paremmaksi että myönnän elokuvalle Pronssisen ampumamerkin. Tällä tuomiolla taidan olla aikamoinen vastarannankiiski: elokuvalle on jo ehditty povata läjää Oscareita eri teemoilla... Näinhän kävin DiCaprion röhkimisleffan The Revenantinkin osalta: ennustin arviossa että Oscar tulee vaikka ansioita ei ollutkaan ja näinhän siinä sitten kävikin.
Pettymys oli Dunkirk verrattuna odotuksiin. Ylitaiteellisuuden puolelle aika pahasti sorruttiin mm. elokuvan musiikin osalta mutta pahin sotku syntyi Nolanin ideasta käyttää "ajansiirtoja" ja takaumia tehokeinona ts. sama kohtaus esitettiin useampaan kertaan uudelleen ja uudelleen mutta eri toimijan näkökulmasta lähtien. Lopputulos oli todella sekava ja jos en olisi tuosta tehokeinosta kuullut etukäteen niin olisin kyllä vahvasti epäillyt elokuvan leikkaajan sekoilleen saksien kanssa...
Elokuvaa ei oikestaan kannattaisi nimittää sotaelokuvaksi vaan pikemminkin se on (kuten joissain luonnehdinnoissa on esitettykin) thrilleri tai jännityselokuva. Saksalaisia ei roolihenkilöinä näy lainkaan ja varsinaista sotaakaan ei juuri käydä vaan pointtina on sotilaiden selviytymistaistelu rannalta laivoihin ja taas upotetuista laivoista seuraaviin aluksiin. Thrilleriin kuuluvaa ahdistusta on saatukin synnytettyä eri tehokeinoilla (mm. em. musiikilla ja klaustrofobisilla loukkuunjäämis-hukkumiskohtauksilla).
Sotaelokuvanäkökulmasta pitkä miinus on myös se että elokuvan sankareiksi nostetaan ne jotka pääsivät laivoihin ja Englantiin vaikka tosiasiallisia sankareita olivat n. 40 000 sotilaan jälkijoukot jotka viivyttivät saksalaisten etenemistä lähes itsemurhatehtävissä jotta nuo reilut 330 000 muuta saatiin evakuoitua.
Tuo Dunkirk -paikannimi aiheutti muuten pikkupoikana ihmetystä kun Korkeajännityksissä välistä puhuttiin Dunkirkista ja välistä Dunkerquesta. Selvisihän se lopulta että kyse on samasta paikasta mutta englanniksi ja ranskaksi.
Elokuvan esittely löytyy iMDB:stä tästä linkistä . Alla on lisäksi elokuvan virallinen traileri Youtubesta:
Nostan tämän sen verran Veteen piirrettyä viivaa paremmaksi että myönnän elokuvalle Pronssisen ampumamerkin. Tällä tuomiolla taidan olla aikamoinen vastarannankiiski: elokuvalle on jo ehditty povata läjää Oscareita eri teemoilla... Näinhän kävin DiCaprion röhkimisleffan The Revenantinkin osalta: ennustin arviossa että Oscar tulee vaikka ansioita ei ollutkaan ja näinhän siinä sitten kävikin.
torstai 20. heinäkuuta 2017
Kasarmimuonaa: Nyhtöleipä
Verkossa surffatessa vastaan tuli ruokaresepti joka vaikutti niin yksinkertaiselta että onnistuu kypsältäkin hepulta eli kyse on nyhtöleivästä. Tämä lienee jonkinlainen hitti tällä hetkellä kun reseptejä löytyi monelta taholta. Perusidea on kuitenkin yksinkertainen: otetaan kokonainen leipä, viipaloidaan se ristiin suikaleiksi, tungetaan syntyneihin viiltoihin täytettä ja kuumennetaan uunissa. Tuotos syödään sitten käsin lämpimänä. Kokeilin pesto-juustokombinaatiota ja hyvä oli.
Resepti on lainattu Soppa365:ltä (siis copyrightit heillä) ja linkki originaaliin löytyy tästä. Tuolta löytyy kuvakin tuotoksesta; omaa kötöstystä en iljennyt kuvata.
Liitän tähän alle reseptin jos tuo soppalinkki ei jostain syystä suostu toimimaan.
Resepti on lainattu Soppa365:ltä (siis copyrightit heillä) ja linkki originaaliin löytyy tästä. Tuolta löytyy kuvakin tuotoksesta; omaa kötöstystä en iljennyt kuvata.
Liitän tähän alle reseptin jos tuo soppalinkki ei jostain syystä suostu toimimaan.
Ainekset
- 1 vaalea leipä
- ½ -1 prk pestoa
- 1 dl juustoraastetta
Valmistusohje
- Kuumenna uuni 200-asteiseksi. Leikkaa leipä ”siivuiksi” niin, että leipä jää ehjäksi pohjasta. Siivuta vielä toiseen suuntaan niin, että leivästä syntyy ruudukko.
- Täytä leipä pestolla ja juustolla. Raota ruudukkoa ja lusikoi pestoa ja ripottele juustoa väleihin.
- Nosta uunipellille ja peitä foliolla. Paista uunissa 10 minuuttia. Poista folio ja paista vielä 5 minuuttia. Tarjoa, kun juusto on vielä venyvää.
lauantai 15. heinäkuuta 2017
Elokuva: Vihreät baretit (1968)
Marion Mitchell Morrison oli eräs suurimpia lapsuuden sankareita. Heppu tunnetaan paremmin nimellä John Wayne ja hänen lännen- ja sotaelokuvansa nostavat vieläkin nostalgisia tunteita pintaan. Niinpä ilahduinkin löytäessäni Netflixistä elokuvan Vihreät baretit (alkuperäiseltä nimeltään Green Berets) jonka pääosissa Johnny on. Elokuva löytyy Netflixistä tästä linkistä ja sen kuvaus IMDB:stä taas tästä.
Täytyy sanoa että olisi pitänyt säilyttää illuusio ja jättää tämä tekele katsomatta. Nuorisokielellä VMP oli tuo teos. Johnny on tunnetusti (kiihko)isänmaallinen amerikkalainen mutta tässä elokuvassa mennään jo rutkasti överin puolelle. Tarina on kaksiosainen jonka ensimmäisessä osassa puolustetaan viidakkotukikohtaa ja toisessa kaapataan Pohjois-Vietnamilainen kenraali. Tuo jälkimmäinen osa perustelnee elokuvan nimen: vihreät baretithan on erikoisjoukko jonka osaamiseen vanginsieppaukset enemmänkin kuuluu. Toisaalta tuossa viidakkotukikohdan puolustamisessa on pointtina yhteistyö paikallisten alkuasukkaiden (tässä tapauksessa etelä-vietnamilaisten) kanssa joka on myös perushommaa vihreille bareteille ja näin tuo on elokuvassakin esitetty. Kuriositeettina muuten mainittakoon kaikkien Kypsien Heppujen tietämä fakta että Lauri Törnihän kuului mainittuihin vihreisiin baretteihin.
Elokuvassa oikeastaan ainoa mielenkiintoinen kohtaus oli Spookyn (Kyhepunussa asiaa laitteesta tässä) esi-isän vierailu taistelutantereella. Vierailu oli jopa liiankin näyttävä: viidakkotukikohta menetettiin viholliselle jolloin Johnny tilasi tulitukea Spookyltä ja tämä likvidoi koko vastapuolen porukan revolveritykillä. Johnny ja kumppanit voivat tämän jälkeen kävellä takaisin tukikohtaan ilman vastarintaa. Hieman jäi ihmetyttämään että miksi sitä tulitukea ei tilattu ENNEN leirin menettämistä...
Elokuvassa pistää silmään yleisen kökköyden lisäksi myös erittäin heikkotasoiset erikoistehosteet. Elokuvaa tehtäessä toki elettiin 60-lukua eikä tietsikoilla vielä saanut tekstiä kummempaa aikaan mutta silti siiman päässä roikkuvat leikkihelikopterit tuntuvat liian köykäisiltä. Olisikohan niin että elokuva jouduttiin tekemään pienellä budjetilla kun sekä Vietnamin sodan että John Waynen suosio oli laskusuunnassa?
Alla vielä traileri Youtubesta perinteiseen tapaan:
En suosittele tätä elokuvaa katsottavaksi etenkään niille joilla on John Waynesta nostalginen sankarimielikuva tallessa. Ja arvomerkiksi lätkähtää luonnollisesti "Kolmas palkinto - ei mitään".
Täytyy sanoa että olisi pitänyt säilyttää illuusio ja jättää tämä tekele katsomatta. Nuorisokielellä VMP oli tuo teos. Johnny on tunnetusti (kiihko)isänmaallinen amerikkalainen mutta tässä elokuvassa mennään jo rutkasti överin puolelle. Tarina on kaksiosainen jonka ensimmäisessä osassa puolustetaan viidakkotukikohtaa ja toisessa kaapataan Pohjois-Vietnamilainen kenraali. Tuo jälkimmäinen osa perustelnee elokuvan nimen: vihreät baretithan on erikoisjoukko jonka osaamiseen vanginsieppaukset enemmänkin kuuluu. Toisaalta tuossa viidakkotukikohdan puolustamisessa on pointtina yhteistyö paikallisten alkuasukkaiden (tässä tapauksessa etelä-vietnamilaisten) kanssa joka on myös perushommaa vihreille bareteille ja näin tuo on elokuvassakin esitetty. Kuriositeettina muuten mainittakoon kaikkien Kypsien Heppujen tietämä fakta että Lauri Törnihän kuului mainittuihin vihreisiin baretteihin.
Elokuvassa oikeastaan ainoa mielenkiintoinen kohtaus oli Spookyn (Kyhepunussa asiaa laitteesta tässä) esi-isän vierailu taistelutantereella. Vierailu oli jopa liiankin näyttävä: viidakkotukikohta menetettiin viholliselle jolloin Johnny tilasi tulitukea Spookyltä ja tämä likvidoi koko vastapuolen porukan revolveritykillä. Johnny ja kumppanit voivat tämän jälkeen kävellä takaisin tukikohtaan ilman vastarintaa. Hieman jäi ihmetyttämään että miksi sitä tulitukea ei tilattu ENNEN leirin menettämistä...
Elokuvassa pistää silmään yleisen kökköyden lisäksi myös erittäin heikkotasoiset erikoistehosteet. Elokuvaa tehtäessä toki elettiin 60-lukua eikä tietsikoilla vielä saanut tekstiä kummempaa aikaan mutta silti siiman päässä roikkuvat leikkihelikopterit tuntuvat liian köykäisiltä. Olisikohan niin että elokuva jouduttiin tekemään pienellä budjetilla kun sekä Vietnamin sodan että John Waynen suosio oli laskusuunnassa?
Alla vielä traileri Youtubesta perinteiseen tapaan:
En suosittele tätä elokuvaa katsottavaksi etenkään niille joilla on John Waynesta nostalginen sankarimielikuva tallessa. Ja arvomerkiksi lätkähtää luonnollisesti "Kolmas palkinto - ei mitään".
keskiviikko 21. kesäkuuta 2017
Kirja: Esa Sirén: Rukajärvi - ISBN 978-951-24-0105-5
Sirénin Rukajärvi on itseasiassa kooste kahdesta kirjasta: Rukajärven korpisissit (2012) ja Kenttävartio Joki (2013). Niinpä koko opuksessa on sivuja peräti 693.
Sirénin kerronta edustaa näissä kahdessa kirjassa samaa linjaa kuin aiemmin Kyhepunussa arvosteltu "Törni iskee": rentoa ja helppolukuista kerrontaa Korkeajännitys -tyyliin kirjoitettuna. Venäjän pojista ei ole vastusta vaikka omistakin muutama sankarivainaja tulee. Suhdeluku on jälkimmäisessä kirjassa 5:121 joka ylittää jopa klassisen "yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää" -nyrkkisäännön yli tuplasti... Erikoista tässä on se että tarina on ilmeisesti vieläpä tosi: vastaavaa ja aikalailla Sirénin kertomaa myötäilevää tarinaa kertoo Rukajärven suunnan historiayhdistyksen sivuilta löytyvä esitelmä (linkki tässä).
Ensimmäinen kirja kertoo kaukopartio- ja sissityyppisestä toiminnasta jota kritisoin jo Lehväslaihon Korven peura -romaanin arvioinnin yhteydessä: tarina on pitkälti tarpomista metsässä, molemminpuolisia väijytyksiä, väsymystä, kylmää ja nälkää. Näistä tarinoista on vaikea löytää mitään erityistä mieleenjäävää kerrottavaa. Sirénin tapauksessa vahvuutena on sujuva kirjoitustyyli ja lyhyisiin kappaleisiin pohjautuva rytmitys: kirjan kappaleen tai pari ehtii lukaista vaikkapa aamukahvin yhteydessä.
Jälkimmäinen kirja oli sen sijaan kiinnostavampi tapaus varsinkin kun paljastui että se on myös tosi. Pieni joukko pystyi estämään neuvostoliittolaisten suunnitteleman operaation (= kenttävartion valtaaminen ja vähintään 5 vangin ottaminen) pienin tappioin ja tuottamalla viholliselle erittäin pahat menetykset. Neuvostojoukkojen puolelta kyse oli pitkästi osaamattomuudestakin ja toisaalta venäläisille tyypillisestä ihmishenkien täydellisestä arvostamattomuudesta. Kirjan eräässä kohtauksessa kerrotaan ruumislöydöstä jossa monttuun on ladottu omien ampumia kieltäytyjiä tai karkuun pyrkineitä. "Peräytymisenestojoukot" ovat siis olleet työnsä ääressä vahvistamassa hyökkäävien joukkojen sitoutumista tehtävään.
Kirja tuli lukaistua yllättävän helposti massiivisesta koostaan huolimatta. Suosittelen Korkeajännistysten oheen/sijaan ja myönnän Hopeisen ampumamerkin.
Alla vielä muutama kuva Sota-arkiston kokoelmista. Copyright SA-kuva.
Sirénin kerronta edustaa näissä kahdessa kirjassa samaa linjaa kuin aiemmin Kyhepunussa arvosteltu "Törni iskee": rentoa ja helppolukuista kerrontaa Korkeajännitys -tyyliin kirjoitettuna. Venäjän pojista ei ole vastusta vaikka omistakin muutama sankarivainaja tulee. Suhdeluku on jälkimmäisessä kirjassa 5:121 joka ylittää jopa klassisen "yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää" -nyrkkisäännön yli tuplasti... Erikoista tässä on se että tarina on ilmeisesti vieläpä tosi: vastaavaa ja aikalailla Sirénin kertomaa myötäilevää tarinaa kertoo Rukajärven suunnan historiayhdistyksen sivuilta löytyvä esitelmä (linkki tässä).
Ensimmäinen kirja kertoo kaukopartio- ja sissityyppisestä toiminnasta jota kritisoin jo Lehväslaihon Korven peura -romaanin arvioinnin yhteydessä: tarina on pitkälti tarpomista metsässä, molemminpuolisia väijytyksiä, väsymystä, kylmää ja nälkää. Näistä tarinoista on vaikea löytää mitään erityistä mieleenjäävää kerrottavaa. Sirénin tapauksessa vahvuutena on sujuva kirjoitustyyli ja lyhyisiin kappaleisiin pohjautuva rytmitys: kirjan kappaleen tai pari ehtii lukaista vaikkapa aamukahvin yhteydessä.
Jälkimmäinen kirja oli sen sijaan kiinnostavampi tapaus varsinkin kun paljastui että se on myös tosi. Pieni joukko pystyi estämään neuvostoliittolaisten suunnitteleman operaation (= kenttävartion valtaaminen ja vähintään 5 vangin ottaminen) pienin tappioin ja tuottamalla viholliselle erittäin pahat menetykset. Neuvostojoukkojen puolelta kyse oli pitkästi osaamattomuudestakin ja toisaalta venäläisille tyypillisestä ihmishenkien täydellisestä arvostamattomuudesta. Kirjan eräässä kohtauksessa kerrotaan ruumislöydöstä jossa monttuun on ladottu omien ampumia kieltäytyjiä tai karkuun pyrkineitä. "Peräytymisenestojoukot" ovat siis olleet työnsä ääressä vahvistamassa hyökkäävien joukkojen sitoutumista tehtävään.
Kirja tuli lukaistua yllättävän helposti massiivisesta koostaan huolimatta. Suosittelen Korkeajännistysten oheen/sijaan ja myönnän Hopeisen ampumamerkin.
Alla vielä muutama kuva Sota-arkiston kokoelmista. Copyright SA-kuva.
 |
| Kenttävartio Joki - katsottuna etelästä neuvostoliittolaisten asemien suunnasta |
 |
| Kaatuneita neuvostoliittolaisia Rukajärven suunnalta. |
 |
| Kaatuneita neuvostoliittolaisia Rukajärven suunnalta. |
sunnuntai 4. kesäkuuta 2017
Matkailua: USS Pampanito ja SS Jeremiah O'Brien , San Francisco, USA
Vierailin San Franciscon kaupungissa ja majoituin siellä Fisherman's Wharf -alueen lähistöllä. Alueella on ravintoloiden, baarien ja merileijonien lisäksi myös muutama museolaivakohde. Kävin näistä kahdella eli USS Pampanito (SS-383) -sukellusveneellä (wikipedia-artikkeli tässä) ja SS Jeremiah O'Brien -Liberty-luokan rahtilaivalla (wikipedia-artikkeli tässä). Pääsylippujen hinta oli molempiin 20 $ / kappale eli hintaa tuli yhteensä 40 $.
Sukellusveneen kannella on pinta-ammuntakalustoa eri käyttötarkoituksiin:
Toinen käyntikohde oli siis SS Jeremiah O'Brien. Kyseessä on Liberty -luokan alus joka on täydessä purjehduskunnossa ja suorittaakin risteilyjä. Tämä häiritsi jossain määrin vierailukokemusta; mm. miehistön ja päällystön hyteissä oli selvästi asukkaiden omaisuutta eikä laivan kiertokäyntiä ollut käytännössä lainkaan suunniteltu.
Liberty -luokan ideana oli rakentaa laivoja nopeammin kuin saksalaisten ehtivät niitä upottamaan Atlantin saattuesodan aikana. Laivat tehtiin todella nopeasti: Keskimääräinen valmistumisaika oli n. 28 päivää kölinlaskusta vesillelaskuun ja nopein aika 4 päivää 15 tuntia 29 minuuttia Kaiserin telakalla Richmondissa 08.-12.11.1942.
Liberty -alukset olivat äärimmäisen yksinkertaisia ja ne tehtiin esivalmistetuista moduleista kokoonhitsaamalla jolloin päästiin tuohon nopeaan rakennustahtiin.
Alla pari kuvaa laivalta:
Tässä blogitekstissä on esitelty kaksi kohdetta joista Pampanitoa suosittelen käymisen arvoiseksi mutta taas Jeremiahia en. Keskiarvoksi kohteelle muodostuu näin mitaten Pronssinen ampumamerkki.
BTW: San Franciscoa voi suositella muutoinkin matkakohteeksi jos trumpismia ei kavahda ja Ameriikka kiinnostaa. Kaupunki on yksi Yhdysvaltain persoonallisimmista ja miellyttävimmistä vaikka liikenneruuhkat seudulla ovatkin kammottavat.. Tänä kesänä (2017) Finnair jopa lentää suoria lentoja Helsingistä kyseiseen kaupunkiin. Lento kestää 11 tuntia joten istumista tuossa kyllä riittää...
Pampanito on Baleo -luokan sukellusvene; n. 95 metriä pitkä alus jossa oli 80 henkilön miehistö.
Ameriikassa kaikki on suurempaa ja näin ollen myös sukellusveneen koko yllätti: se on selvästi suurempi, tilavampi ja avarampi kuin esim. saksalaisten Das Boot -elokuvasta tutut alukset. Jälkimmäisissä en tosin ole koskaan ollut joten arviointi on aikalailla arvaus.
Ameriikassa kaikki on suurempaa ja näin ollen myös sukellusveneen koko yllätti: se on selvästi suurempi, tilavampi ja avarampi kuin esim. saksalaisten Das Boot -elokuvasta tutut alukset. Jälkimmäisissä en tosin ole koskaan ollut joten arviointi on aikalailla arvaus.
Alla kuvia aluksesta:
 |
| Alus telakoituna San Franciscossa. |
 |
| Aluksen keskiosaa. Yläpuolella taistelukeskus josta venettä johdettiin hyökkäsytilanteessa. |
 |
| Miehistön majoitustiloja. Mukavampia kuin Das Bootin riippumatot... Joka miehelle ei tosin omaa punkkaa ollut koska osa porukasta oli aina vahdissa. |
 |
| Miehistömessi; vaikuttaa jopa viihtyisältä ainakin jos ei olla 100 m:n syvydessä ja syvyyspommeja ei sada. |
 |
| Messin takana oleva keittiö jossa miehistön ja upseereiden ateriat valmistettiin. Kyllähän tuossa hampurilaisia paistelee. |
 |
| Keulan torpedohuone jossa on yhteensä 6 torpedoputkea. Huomaa torpedojääkäreiden kenttäpunkat katonrajassa. |
 |
| Kuva putkesta ilman kalaa... |
 |
| Ja kalan kanssa. |
 |
| Ja kuva vielä kalastakin: Mark 14 höyrytorpedo, pituus 6,25 metriä ja paino 1500 kg. |
Sukellusveneen kannella on pinta-ammuntakalustoa eri käyttötarkoituksiin:
 |
| 102 mm kansitykki. |
 |
| Boforsin 40 mm ilmatorjuntatykki joka käy myös pinta-ammuntaan. |
 |
| Oerlikonin 20 mm ilmatorjuntakanuuna. |
Toinen käyntikohde oli siis SS Jeremiah O'Brien. Kyseessä on Liberty -luokan alus joka on täydessä purjehduskunnossa ja suorittaakin risteilyjä. Tämä häiritsi jossain määrin vierailukokemusta; mm. miehistön ja päällystön hyteissä oli selvästi asukkaiden omaisuutta eikä laivan kiertokäyntiä ollut käytännössä lainkaan suunniteltu.
Liberty -luokan ideana oli rakentaa laivoja nopeammin kuin saksalaisten ehtivät niitä upottamaan Atlantin saattuesodan aikana. Laivat tehtiin todella nopeasti: Keskimääräinen valmistumisaika oli n. 28 päivää kölinlaskusta vesillelaskuun ja nopein aika 4 päivää 15 tuntia 29 minuuttia Kaiserin telakalla Richmondissa 08.-12.11.1942.
Liberty -alukset olivat äärimmäisen yksinkertaisia ja ne tehtiin esivalmistetuista moduleista kokoonhitsaamalla jolloin päästiin tuohon nopeaan rakennustahtiin.
Alla pari kuvaa laivalta:
 |
| Laiva laiturilta kuvattuna. |
Laivan kolmisylinterinen pystysuora höyrykone jota on muuten
käytetty Titanic elokuvassa näyttelemään aluksen konetta.
BTW: San Franciscoa voi suositella muutoinkin matkakohteeksi jos trumpismia ei kavahda ja Ameriikka kiinnostaa. Kaupunki on yksi Yhdysvaltain persoonallisimmista ja miellyttävimmistä vaikka liikenneruuhkat seudulla ovatkin kammottavat.. Tänä kesänä (2017) Finnair jopa lentää suoria lentoja Helsingistä kyseiseen kaupunkiin. Lento kestää 11 tuntia joten istumista tuossa kyllä riittää...
lauantai 3. kesäkuuta 2017
Elokuva: Alien: Covenant (2017)
Kävin katsomassa tämän Alien -saagaan virallisesti kuuluvan uusimman osan. Kyseessä on peräti Ridley Scottin itsensä ohjaama esiosa alkuperäiselle "Alien – kahdeksas matkustaja" (1979) -elokuvalle. Elokuva taustoittaa tapahtumia ennen tuota legendaarista ensimmäistä Alien -elokuvaa yhdessä vuonna 2012 ilmestyneen "Prometheus" -filmin kanssa. Kolmas esiosa on vielä suunnitteilla ja lopulta nämä esiosat siis johtavat alkuperäiseen Alieniin. Näiden virallisten Alien -elokuvien lisäksi teemaa käsitellään mm. Alien vs. Predator -elokuvissa.
Täytyy sanoa että ei Ridleyltäkään aina onnistu. Elokuva oli sanalla sanoen huono, saattaisin käyttää jopa p..a -sanaa. Siitä löytyi kyllä kaikki Alieneihin kuuluvat elementit eli facehuggerit, rinnan repimiset, kielellä tappamiset, hännällä tappamiset jne. Eli verta ja suolenpätkiä oli vähintään riittävästi tarjolla. Kokonaisuutta nuo must-have -kohtaukset eivät kuitenkaan pelasta. Pahin ongelma elokuvassa on juonen onttous ja ennalta-arvattavuus. Loppukohtauksen kulku on arvattavissa jo hyvissä ajoin ennen elokuvan puoliväliä. Tarinan päähenkilöt ovat tampioita ja toimivat niin amatöörimäisesti että oikeastaan ansaitsevatkin tulla tapetuksi...
Elokuviin pitäisi rakentaa toimintamalli jossa katsoja voisi halutessaan pyytää rahat pois todella huonon elokuvan jälkeen. Perusteena olisi signaali ao. teoksen tekijälle että pieleen meni eikä kannata jatkaa enää samalla linjalla. Nythän tuolla on jo seuraava elokuva putkessa eikä näillä lähtimillä siltä kovin paljoa voi odottaa...
Alien -saagaan pätee sama kuin useimpiin muihinkin moniosaisiin elokuvasarjoihin: ensimmäinen osa on loistava, toinen siedettävä, kolmas juuri ja juuri katsottavissa ja neljännestä eteenpäin olisi saanut jäädä tekemättä.
Pakko antaa tälle teokselle arvomerkiksi "Kolmas palkinto - ei mitään" vaikka tunnekin lukkarinrakkautta itse Alien -otusta kohtaan. Se on kuitenkin näyttävin scifi-kauhuhirviö mitä toistaikseksi on keksitty.
Alla vielä traileri Youtubesta varoitukseksi:
Täytyy sanoa että ei Ridleyltäkään aina onnistu. Elokuva oli sanalla sanoen huono, saattaisin käyttää jopa p..a -sanaa. Siitä löytyi kyllä kaikki Alieneihin kuuluvat elementit eli facehuggerit, rinnan repimiset, kielellä tappamiset, hännällä tappamiset jne. Eli verta ja suolenpätkiä oli vähintään riittävästi tarjolla. Kokonaisuutta nuo must-have -kohtaukset eivät kuitenkaan pelasta. Pahin ongelma elokuvassa on juonen onttous ja ennalta-arvattavuus. Loppukohtauksen kulku on arvattavissa jo hyvissä ajoin ennen elokuvan puoliväliä. Tarinan päähenkilöt ovat tampioita ja toimivat niin amatöörimäisesti että oikeastaan ansaitsevatkin tulla tapetuksi...
Elokuviin pitäisi rakentaa toimintamalli jossa katsoja voisi halutessaan pyytää rahat pois todella huonon elokuvan jälkeen. Perusteena olisi signaali ao. teoksen tekijälle että pieleen meni eikä kannata jatkaa enää samalla linjalla. Nythän tuolla on jo seuraava elokuva putkessa eikä näillä lähtimillä siltä kovin paljoa voi odottaa...
Alien -saagaan pätee sama kuin useimpiin muihinkin moniosaisiin elokuvasarjoihin: ensimmäinen osa on loistava, toinen siedettävä, kolmas juuri ja juuri katsottavissa ja neljännestä eteenpäin olisi saanut jäädä tekemättä.
Pakko antaa tälle teokselle arvomerkiksi "Kolmas palkinto - ei mitään" vaikka tunnekin lukkarinrakkautta itse Alien -otusta kohtaan. Se on kuitenkin näyttävin scifi-kauhuhirviö mitä toistaikseksi on keksitty.
Alla vielä traileri Youtubesta varoitukseksi:
torstai 1. kesäkuuta 2017
Matkailua: Imperial War Museum, Lontoo, Iso-Britannia
Lontoosta löytyy Imperial War Museum (IWM) -museo joka nimensä mukaisesti kertoo brittiläisen imperiumin sodankäynnistä; tosin painottuen 1. ja 2. maailmansotaan sekä näiden jälkeiseen aikaan.
IWM sijaitsee Thamesin etelärannalla ja on helposti saavutettavissa metrolla: Lambeth North-asemalta (Bakerloo -linja) 5 minuutin, Waterloo -asemalta (Bakerloo, Jubilee ja Northern linjat) 10-15 minuutin ja Elephant & Castle -asemalta (Bakerloo and Northern lines) 10-15 minuutin kävelymatkan päässä. Lisäksi toisessa Kyhepunu -blogissa kuvattu HMS Belfast on myös kohtuullisesti käveltävissä ja yhdistettävissä saman päivän reissuun.
IMW:n pihamaalla on heti esillä näyttävät tuplatykit. Nämä on kuitenkin "jälkiasemoitu" tuohon eivätkä ole koskaan tositilanteessa olleet rinnakkaisasemissa. Kuva alla.
Nostan itse museosta vain pari kuvaa esille:
Täytyy sanoa että museo oli lievä pettymys. Rakennus itse ja näyttelytilat ovat hienot ja niissä on kattava läpileikkaus brittien käymistä sodista 1. maailmansodasta tähän päivään. Pysyvinä erillisnäyttelyinä on mm. The Holocaust Exhibition-osio joka keskittyy natsien joukkotuho-operaatioon, Secret War -osio vakoilutekniikan kehityksestä ja Lordi Ashcroftin galleria jossa on esillä maailman suurin kokoelma Victorian risti-kunniamerkkejä. Kyseessähän on brittien korkein sotilasansiomitali joka on lähes yhtä arvostettu kuin kotoinen Mannerheimin risti.
Jostain syystä museo oli kuitenkin vähintäänkin lievä pettymys. Yhtenä syynä saattoi olla samalla reissulla käydyt RAF-museo ja Bovingtonin panssarimuseo jotka nostivat kokemusriman tarpeettomankin korkealle. Joka tapauksessa myönnän IWM:lle vain Pronssisen ampumamerkin.
IWM sijaitsee Thamesin etelärannalla ja on helposti saavutettavissa metrolla: Lambeth North-asemalta (Bakerloo -linja) 5 minuutin, Waterloo -asemalta (Bakerloo, Jubilee ja Northern linjat) 10-15 minuutin ja Elephant & Castle -asemalta (Bakerloo and Northern lines) 10-15 minuutin kävelymatkan päässä. Lisäksi toisessa Kyhepunu -blogissa kuvattu HMS Belfast on myös kohtuullisesti käveltävissä ja yhdistettävissä saman päivän reissuun.
IMW:n pihamaalla on heti esillä näyttävät tuplatykit. Nämä on kuitenkin "jälkiasemoitu" tuohon eivätkä ole koskaan tositilanteessa olleet rinnakkaisasemissa. Kuva alla.
Nostan itse museosta vain pari kuvaa esille:
 |
| V1 -Hitlerin kostoase katosta roikkumassa |
 |
| Pienoissukellusvene jonka kaltaista käytettiin mm. Tirpitziä vastaan. |
Jostain syystä museo oli kuitenkin vähintäänkin lievä pettymys. Yhtenä syynä saattoi olla samalla reissulla käydyt RAF-museo ja Bovingtonin panssarimuseo jotka nostivat kokemusriman tarpeettomankin korkealle. Joka tapauksessa myönnän IWM:lle vain Pronssisen ampumamerkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)