Kypsien heppujen puuhanurkka - blogin välitilinpäätös

Puuhanurkka täytti 29.1. yhden vuoden. Tuon vuoden aikana on saatu kirjailtua 58 viestiä (tämä mukaanlukien) varsin laajalta repertuaarilta. Pääasia on ollut kirja- ja elokuva-arvostelut mutta onpa siinä ohessa tallennettu mm. pari ruokareseptiä ja  listattu talousviskit kolmelta eri alueelta maailmanmestaruustasolla. Viimeisimmästä erittäinkin yllätysvoittajaksi valikoitui Black Velvet jota ei kumpikaan meistä liene noiden MM-kisojen jälkeen juonut saatikka Alkosta ostanut..

Varsin hyvin on siis teemassa pysytty. Kuvauksen mukaan " Ei uskontoa, politiikkaa tai aikuisviihdettä. Ja ehdottomasti ei söpöjä kissavideoita" ja näitähän ei toistaiseksi ole viljeltykään pientä Putinilaisten piikittelyä lukuunottamatta. Menköön se vaikka aikuisviihteen piikkiin.

Teksteistä eniten kiinnostusta herättivät seuraavat:

1. Neuvostoversio teemasta "kaveria ei jätetä"
2. Jalkarätin laadintaohje
3. UNICAT tosimiehen matkailuajoneuvo

Lukijakunta oli puolestaan pääosin suomalaista mutta ulkomaista yllättäen Ranska tuli toiseksi ja kolmanneksi sijoittui Yhdysvallat. Ulkosuomalaisten lukijoiden innostusta voi hieman ihmetellä; kypsät heput kirjoittavat vain suomeksi ja vaikka blogista googlekääntelijä löytyykin, se ei osanne oikein nyansseja tulkita..

Tästä jatketaan yleisön pyynnöstä huolimatta toiselle vuodelle. Katsotaan minkälaisena kirjoitusinto säilyy: vuonna 2015 laadittiin noin yksi viesti viikkoa kohti, tosin loppuvuotta kohden koko ajan harventuen.

Elokuva: The Hateful Eight (2015)

H8 on genre-ohjaaja Quentin Tarantinon uusin teos ja käsittelee tällä kertaa lännenelokuvien "Luminen Wyoming" -teemaa; tosin muutamilla sivujuonteilla esim. sisällissotaan ja Yhdysvaltojen rotuongelmaan. Elokuvassa ryhmä ihmisiä ajatuu jumiin lumimyrskyn keskellä sijaitsevaan majataloon ja tästähän Tarantinon käsissä seuraa kohtuullista suurempi määrä ammuskelua ja keinoverta. Enempää en tuosta juonesta kerro koska tulisi samalla varmasti spoilattua koko kuva.

Elokuvan kameratyöskentely on hienoa ja sen kuvauksessa käytetty Ultra Panavision 70-tekniikka antaa elokuvalle hienon retrosävyn. Samoin Ennio Morriconen musiikki on tekijälleen uskollisesti monumentaalista ja tuo mieleen viittauksia mm. klassiseen Dollaritrilogiaan. Tästä huolimatta H8 on kertakäyttöelokuva. Se pohjautuu täysin tilanteen kehittämiselle räjähdyspisteeseen ja tuon räjähdyspisteen läpikäyntiin useammasta näkökulmasta. Ensimmäiset puolitoista tuntia menevät lähinnä dialogiin ja jännitteen rakentamiseen mutta ensimmäisellä katselukerralla tuo homma toimii kuitenkin niin hyvin että aika ei pitkäksi käynyt. Ongelma tästä kuitenkin muodustuu: kun elokuvan on kerran nähnyt niin tietää mihin se menee ja toiminnan odottelu menettää pointtinsa.

Elokuvan tehokeinona käytetty lumimyrskyn eristämä majatalo toimii hyvin tunnelman rakentajana: jännitteen kasvaessa syntyy kauhuelokuvanomainen tunnelma lähes Alien -elokuvien tyyliin: tiedossa on että kusessa ollaan mutta karkuun ei päästä...

Näyttelijöistä nostan tässä esiin Samuel L. Jacksonin jonka esittämä majuri Marquis Warren on kantava hahmo koko elokuvassa ja jonka Jackson tyylikkäästi rakentaa. Jackson ei turhaan ole Tarantinon luottomiehiä. Brittimurretta puhuvaksi Oswaldo Mobrayksi olisin odottanut Christopher Waltzia (mm. Djangossa ja Inglourious Basterdsissa kunnostautunutta saksalais-itävaltalaista) Tim Rothin sijaan. Roth onnistuu roolissa ihan hyvin mutta jotenkin koko ajan siihen kuvitteli mielessään Waltzia. Tarantino lienee kirjoittanutkin tuon roolin hänelle mutta varmaankin jotain meni pieleen palkkioneuvotteluissa tms.

Teknisenä  huomiona voi hieman hämmästellä .45 Coltin tulivoimaa: kohteen pää räjähtää tomaattimurskasotkuksi jopa yhdellä ainoalla laukauksella.. Onhan ao. aseessa ollut toki oikeastikin iskuenergiaa paljon raskaasta lyijyluodista johtuen varsinkin kun ammunta tapahtuu lähietäisyydellä jolloin ilmanvastus ei ehdi syödä liikevoimaa. Mukana taitaa kuitenkin olla jonkin verran näyttävyyslisää elokuvateknisistä syistä. Tämähän selviää sitten kun Myytinmurtajat testaavat että voiko Colt .45 "Blow your head clean off" Dirty Harryn tyyliin. Harryllahan tosin taisi olla .44 Magnum virka-aseena.

En pidä H8:aa Tarantinon mestarisuorituksena enkä kolmen parhaan joukossakaan. Tarantino -elokuva se kuitenkin selvästi on ja siinä mielessä katsomisen arvoinen. Arvomerkiksi napsahtaa Hopeinen ampumamerkki.

Elokuva: Zero Dark Thirty (2012)

Arvostelin viime vuonna elokuvan Codename: Geronimo joka kertoo Osama Bin Ladenin hengiltä ottamisesta. Zero Dark Thirty on samasta aiheesta samaan aikaan (2012) tehty kilpaileva teos joka on näistä kahdesta kuitenkin saanut enemmän näkyvyyttä ja mm. viisi Oscar -ehdokkuutta joista yhden Oscarin parhaista äänitehosteista.

Tarinahan on sinällään sama koska kyse on todellisen tapahtuman dramatisoinnista molemmissa elokuvissa. Näkökulma on sen sijaan erilainen: Geronimossa katseltiin asioita enemmän erikoisjoukkojen miesten näkökulmasta kun taas ZDT:ssä päähahmona on nuori CIA:n naisvirkailija joka ottaa henkilökohtaiseksi missiokseen Osaman nutistamisen; ei tosin omin käsin mutta hankkimalla tarvittavat tiedustelutiedot. Henkilökohtaisesti täytyy myöntää että erikoisjoukkojen näkökulma mm. operaation suunnittelun ja harjoittelun osalta oli selkeästi kertaluokkaa kiinnostavampi.

Varsinainen hyökkäyskohtaus Osaman taloon on kuvattu paremmin kuin Geronimossa: paljon vähemmän on käytetty käsivarakameraa ja toisaalta näkymää parantaa kuvaaminen yönäkölasien läpi (siis ilman sitä käsivarakameraa) jolloin pimeässä myhkäminen jää vähemmäksi ja infrapunalasereiden näyttämät osumapisteet kertovat selvästi kohteista ja tähtäyspisteistä.

Elokuvassa ammutaan Osaman lisäksi kolme miestä ja yksi nainen. Joukko naisia ja lapsia jää eloon joka on sinällään ihme: voi hyvin kuvitella että tuollaisessa hyökkäystilanteessa liipasinsormi on herkässä ja jokainen liikahdus tai ääni lähettää N kappaletta laukauksia liikkeelle.. Selityksenä voi olla se että erikoisjoukkojen miehet ovat aidosti alan ammattilaisia jotka kykenevät tekemään kylmän analyyttisesti tilannearvioin ja jättämään ampumatta tilanteessa jossa maallikko paukuttaisi lippaan tyhjäksi vetelät housussa... Ammattitaidon huomaa tuon tilanneanalyysikyvykkyyden lisäksi ammattimaisessa tavassa varmistaa tilanne: jo maassa makaaviin ruumiisiin ammutaan varmuuden vuoksi pari kolme kuulaa jotta ne eivät enää nouse kummittelemaan.

Annoin Codename: Geronimolle hopeisen ampumamerkin Marskin ryypyn innoittamana. Ei tätä teosta voi sen huonompanakaan pitää joten tasapuolisuuden nimissä tällekin se sama mitali myönnettäköön.

Edit. Zero Dark Thirty on nyt lisätty Netflixiin ja löytyy tästä linkistä.

Kirjailija: Niilo Lauttamus

Sattui tuossa työhommissa, että käsiini joutui neljä kappaletta Niilo Lauttamuksen kirjoja:
Ilman kokardia 1964
Rautasaappaat 1965
Anatoli Kurkisen sota 1973
Haavoittuneet leijonat 1974

Huh! Olihan melkoisen erioloisia kirjoja! Niilo Lauttamuksella on ollut kirjaideoita vaikka muille jakaa.
Ilman kokardia ja Anatoli kurkisen sota tuntuvat hiukan oudoilta ja vierailta Niilo Lauttamuksen kirjoittamiksi. Siis varmasti hän on ne kirjoittanut, enpä sillä, mutta jotenkin ne vaikuttavat vähän niinkuin vasemmalla kädellä tehdyiksi.

Lyhyesti noista kahdesta:
Ilman kokardia kertoo tarinaa kahdesta suomalaisesta sotilaasta, jotka kyllästyvät kuolemanpelkoon ja karkaavat rintamalta ja siinäpä sitten sattuu ja tapahtuu. Jätän tarkemman selostuksen pois, jottei tarina paljastuisi. Siis kuitenkin luettava kirja, vaikka hiukan "kökköisesti" kirjoitettu.
Anatoli Kurkisen sota kertoo vastaavasti inkeriläissukuisesta Neuvostoliiton panssarisotilaasta, joka joutuu vangiksi Suomeen. Jälleen sama juttu. Tarinaa en kerro enempää, mutta taaskin voin todeta, että teksti on vähän kuin pakinoista koottu ja löyhä juoni yhdistää ne. Ehkä näiden kahden kirjan tarinat ovat pitäneet Niilo-pojan leivän syrjässä...

Mutta sitten nämä kaksi muuta! Aivan loistavia teoksia! Siinä on tarinan kerronta kohdallaan ja teksti soljuu läpi teosten. Molemmat kirjat ovat samoista sankareista, mutta jos olisin tiennyt etukäteen olisin lukenut ne uudemmasta vanhempaan, siis järjestyksessä Haavoittuneet leijonat 1974 ja Rautasaappaat 1965. Kerrottakoon sen verran, Että Niilo Lauttamus oli SS-sotilas Viking-pataljoonassa jossain Saksan kanssa Venäjän maalla. Noista tarina kertoo ja kersantti Aihela lienee lähinnä Lauttamus itse.

En erittele kirjoja sen kummemmin, mutta uskallan verrata varsinkin Haavoittuneet leijonat tarinaa suoraa Sven Hasseliin! Eli se kertoo jo aika paljon. Toinen kirja taas edustaa enemmän arkisempaa ja ehkäpä realistisempaa sotakuvausta, johon olemme yleensä tottuneet Suomessa.
Tarkoitus on nyt sitten lukea Lauttamuksen koko tuotanto läpi, jos nyt ei ihan yhdessä yössä, niin sitten kahdessa!

Niilo Lauttamus, vaikkakin taso vaihtelee jo noissa neljässä kirjassa, ansaitsee kyllä arvomerkin rintaansa. Valitettavasti emme voi ojentaa sitä hänelle henkilökohtaisesti, koska hän on jo Viimeisen iltahuutonsa kuullut.

Arvomerkki: Kultainen ampumamerkki

Kirja: G.Mannerheim: Muistelmat, toinen osa - ei ISBN -numeroa, painettu 1952

Hankin Mannerheimin muistelmien toisen osan ja lueskelin sen läpi joulun - uuden vuoden aikoihin.

Kirja jatkaa tarinaa vuodesta 1931 aina M:n vetäytymiseen eläkkeelle, Kuolemaa ei kirjassa mainita ja sehän on luonnollista kun on kyse omaelämänkerrasta..

Kirja jatkaa ykkösosasta tuttua kerrontalinjaa: asiallista, toteavaa ja niukkaa. Alussa M käy läpi tilannetta ennen sotia ja ennen muuta moittii Suomen hallitusta ja eduskuntaa lyhytnäköisyydestä sotavalmisteluissa. Varoitteluista ja ilmeisistä myrskyn merkeistä huolimatta valtiovalta uskotteli rauhantilan jatkuvan Neuvostoliiton kanssa ja oli haluton tekemään tarvittavia satsauksia sotakalustoon ja koulutukseen. Niinpä sitten talvisotaan mentiinkin aika köykäisillä eväillä.

Jatkosodan osalta M korostaa Suomen itsenäistä sotaa Saksan rinnalla eikä aseveljenä. Hyökkäyssodastakaan hän ei puhu vaan asettaa vain tavoitteet puolustuksen kannalta edulliseen asemaan Karjalan suurten järvien välisille kannaksille. Nämä tavoitteet saavutettiinkin ja niitä pystyttiin puolustamaan M:n suunnitelman mukaisesti (ainakin hän tästä suunnittelukunnian ottaa..).

Erityisesti M korostaa että hän henkilökohtaisesti kieltäytyi hyökkäämästä Muurmanskin radalle ja sulkemasta Leningradin piiritysrengasta. Tätä hän perustelee sodan jälkeisen rauhan tilanteella: jälkiviisaasti M väittää tienneensä että rauhanteosta tulee joka tapauksessa vaikea ja silloin on hyvä että ei liikaa suututeta Neuvostoliittoa ja sen senhetkisiä liittolaisia eli länsivaltoja. Tämä viisaus kuulostaa hyvältä mutta saattaa olla jossain määrin myös nimenomaan tuota jälkiviisautta: luulen että Suomessakin uskottiin Saksan aseiden voittoon ja jopa Neuvostoliiton kaatumiseen Adolfin sotaretkien hurjasta alkumenestyksestä huumaantuneena. Karttaa katsomalla olisi kyllä voinut todeta että ao. retki ei voisi mitenkään päättyä hyvin..

Mielenkiintoinen kaksijakoisuus M:n teksteissä on Ruotsin osalta. Toisaalta hän ankarasti moittii ruotsalaisia sotilaallisen ja poliittisen tuen puutteesta mutta toisaalta kiittää materiaali- ja taloudellisesta avusta. M halusi nähdä Pohjoismaiden kesken muodostettavan sotilasliiton (myös sotien jälkeen) mutta mitäänhän tuosta ei tullut eikä tule vieläkään vaikka jotkut haihattelijat Ruotsin kanssa tehtävästä sotilasyhteistyöstä puhuvatkin. Ruotsalaiset nyt vaan sattuvat olemaan ahneita vellihousuja jotka mielellään kyllä myyvät aseitaan kaikille mutta eivät ole niitä lainkaan halukkaita käyttämään ainakaan naapurimaan tueksi. Todennäköisesti ruotsalainen sotilasdoktriini pohjautuu siihen oletukseen että Suomi kestää Venäjän rynnistystä niin kauan että kansainvälinen yhteisö puuttuu asiaan  ja pysäyttää sen laajenemispyrkimykset Torniojokeen...

M:n itse kirjoituttama elämäkerta olisi kannattanut lukea ennen muuta Mannerheim -materiaalia jota on todella paljon ja jota on tullut myös luettua aika lailla. Hänen oma näkemyksensä olisi muodostanut hyvän subjektiivisen vertailukohdan muiden näkemyksille samoista asioista ja myös paljastanut niitä kohtia joita M halusi jättää vähälle huomiolle ja jota sitten analyytikot ja kriitikot ovat innokkaasti tökkineet ja kaivelleet.

Ensimmäisen osan tavoin myönnän tälle toiselle osalle Hopeisen ampumamerkin.

Jalkarätti?

Maailma on pullollaan erilaisia urheilullisia ja teknisiä sukkia, kenkiä jne. Yksi vanha tapa on lähes kadonnut. Muistan ihmetelleeni isäukon touhuja, kun lähdimme metsätöihin. Hänellä oli sellainen flanelliset kankaat, jotka hän kääräisi jalkohinsa ja veti kumkengät jalkaan niiden päälle. Siis yksi flanelli per jalka?! Mitä ihmettä? Pakkasta about 15 astetta, ja kumpparit tuolla "sukalla". Tauolla nuotiolla kengät pois ja kangas roikkumaan nuotion kupeeseen, höyry nousi ja kun kahvit ja makkarat oli hoideltu, ukko kääri kankaat uudelleen jalkaansa ja homma jatkui. Itse olin tosin jo varpaineni palelluksissa ja tympääntynyt rankojan keräämiseen tai mittamiehenä oloon. Mutta oli tosi miehekäs olo, olinhan noin12-vuotias. Ei se toimeentuloa ollut, vain isäukon auttelua.
No tuli tutuiksi nuo kankaat muutamia vuosia myöhemmin armeijassa. Ja totta Mooses, kyllä sillä systeemillä tarkeni, mikä itse niitä pakkasilla tarvitsin. Tosin tuohon aikaan oli käytössä jo pakkassaappaat. Pientä keskustelua kävimme ukon kanssa, miten rätti taitellaan nilkkaan. Liitteessä on aikonaan ukon antamat ohjeet, jotka olen selventänyt uudelleen.
Kaiken kaikkiaan jalkarätit ovat yhä hyvät, jopa ihan kesäkuumalla kumikengissä. Ne kuivuvat nopeasti, ja varsinkin jos mukana on kakkospari, niin rätit voi jättää kuivumaan. Selkein etu sukkiin on jalkarätin nopeus, kun sen oppii taittelemaan. Mietipä ite; sinulla on urheilusukat, tekniset, ja jalat ovat hienpeitossa kaikesta teknisyydestä huolimatta. Jalka pitää kuivatella ennenkuin  tuollaisen sukan saa taiteiltua koipeen.
Täsä muuten olemme kerran marjareissulla   (Marjareissusta muuten lisää tämän jutun jälkeen.) käyneet isäukon kanssa kisan. Itselläni oli tennissukat (ne valkoiset tietysti) ja lisäksi tietysti villasukka kumikengässä. Jalkahan hikosi nokialaisessa reippaasti. Minulla oli mukan vaihtosukat, siis toiset valkoiset tennissukat. Isällä oli jalkarätit ja kakkospari repussa. Lieneekö piruuttaan keksinyt minulle pikkukisan termospullokahvitauolla. Olin juuri aloittamassa sukkien vaihtamisen kun isä tarttui omaan reppuunsa. Olimme joskus olleet eri mieltä sukat vs. jalkarätit asiasta. Nyt isä vain sanoi, että hänellä on kumikengissään nopeammin kuivat jakarätit kuin minulla kuivat sukat omissa kumppareissani. Minä hävisin noin 5 cm kumikenkää noille jalkaräteille. Hikinen kenkä, hikinen villasukka ja tennissukat ovat varsin paksu paketti sulloa nopeasti kumikenkä jalkaan. Jalkarätti oikein aseteltuna ja "ammattilaisen" käsissä on nopeampi laittaa siis myöskin hikiseen kumikenkään. Kyllähän hajustakin pystyi päättelemään, että ukon kengät oli myös hikiset.
Marjareissusta sen verran, että pikku poikana päätin, etten isän kanssa marjaan lähde; hän meni tuonne päin,...ja nyt se tuleekin tuolta.. eli ukko juoksenteli siellä sun täällä, ja minä muut vekarat yritettiin vain selvitä jotenkin perässä, aina kuitenkaan ehtimättä. Tuo kisa käytiin paljon, paljon myöhemmin. Itse olin jo reilu kolmekymppinen, kun taas ukko oli reilu seitsemänkymmentä. No nyt jo minäkin pärjäsin maastossa hänelle.

Å

Edit: Liitän tähän Petri Juhani Äikiän lisäämän Youtube -videon jossa opastetaan jalkarättien sidontaan:

Vanhat lännen sarjat

Siitä onkin aikaa, kun tänne on viimeksi kirjailtu. Kirjastosta ei tahdo löytyä oikein sopivaa lukemista näin kypsälle hepulle, joten tartuinpa todella vanhoihin ja menneen ajan juttuihin.
Pelastin taannoin laatikollisen lännen lehtiä - sellaisia kirjoitettuja ilman kuvia.
Olinhan kaikki nuo lukenut keskenkasvuisena about neljäkymmentä vuotta takaperin, mutta joskus nostalgia iskee. Ja eihän noita voi muistaa mitenkään. Voi jee miten ne vilkastuttivat pienen miehen mielikuvitusta ja antoivat aivan uskomattoman kuvan Amerikan villistä lännestä - miten siellä ylipäänsä on voitu pysyä hengissä? "Ronald ja Nancy, Ronald ja Nancy jippijai jippijei...Ronald ratsastaa ja siellä pyssyt paukkuu ja neutronit soi!"(lainaus Juicelta). Tosin lännen sarjoissa ei neutronit, mutta kuuma lyijy puhuu asiaa, kunhan nyrkeillä on ensin yritetty selvitellä välejä.
Sankarit olivat yksinäisiä salskeita oikeamielisiä miehiä. Rosvot? Ja rosvot olivat rosvoja - oikein perinteisiä luihunaamoja ja muka revolverisankareita. Ja ne naiset.. ne olivat joko saluunoiden värikkäitä tipusia, tai kuten yleensä viattomia kauniita ja ulkoilmaan tottuneita nuoria tyttäriä tai tyttärentyttäriä.
Aivan uskomatonta mutta totta, tarinat menevät jotakuinkin näin:

Sarjojen alut:
1 vaihtoehto: Siis yksinäinen mies tai kaverukset saapuvat juuri paikalle, kun joku epämääräinen sakki on hirttämässä viatonta, yleensä vanhaa miestä tai nuorta poikaa. Seuraa siis pelastaminen ja siitä alkaa sitten tora.

2 vaihtoehto: Siis yksinäinen mies saapuu paikalle rauhassa menee saluunaan  ja joku löyhäpäinen pistolero alkaa haastaa riitaa, ja tappeluhan siitä tulee... ensin nyrkein ja kun yksinäinen sankarimme on muksinut tämän kaverin lähes kuutamolle vetäisee tämä aseen. Aivan täysin käsittämättömällä nopeudella tämä sankarimme vetää oman aseen itsepuolustukseksi ja onnistuu kuin onnistuukin tappamaan otteluparinsa. Sitten käy ilmi, että tapettu on seudulla jonkin sortin kaveri, jolla on kavereita tai ainakin hiukan lainrajamaastossa touhuava rancheri ja siitä alkaa sitten tora.

3 vaihtoehto: Hiukan harvinaisempi tapaus. "Pienviljelijä" joutuu suurrancherin hampaisiin ja käy ilmi, että pienviljelijä onkin asettunut paikalle ikään kuin pyssysankari-elämän jälkeen ja taas kaivetaan pössyköitä esiin ja siitä alkaa sitten tora.

4 vaihtoehto: Mies palaa juurilleen ja toteaa veljensä / vanhempiensa /setänsä yms. pitämän rachin joutuneen vaikeuksiin joko karjavarkaiden / suurtilallisen  kanssa. Todennäköistä on, että miehen ollessa paikalla joku tuttu tapetaan salakavalasti ja seuraa selvittely ja kosto ja siitä alkaa sitten tora.

5 vaihtoehto:... sankarimme leimautuu rosvoksi vastoin tahtoaan...ja siitä alkaa sitten tora.

Noinpa ne alut yleensä etenevät. Kuvaillaan kaverin aikaisempia saavutuksia, menneisyyttä pistolerona ja kuinka nyt iän myötä alkaa homma tökkiä - pelkokin voi olla, että joku nuorempi on nopeampi.. Tai sitten kuvaillaan tilalla olevia vaikeuksia; karjavarkaita, vedenvarastajia yms.

Välivaiheessa on selvää mitä tapahtuu ja aloitus on voinut olla yksi noista viidestä:

Välivaihe:
Sankarimme on sitonut coltin alas reiteen narulla ja alkaa tutkia asiaa mitä on tapahtunut. mikäli perinteistä nyrkkitappelua tai aseselvittelyä ei ole jostain syystä tapahtunut aloituksessa(harvinaista!), niin ne tapahtuvat nyt. Tappelupukareista vielä sen verran, että yleensä ne ovat aina voittajia muissa tappeluissa, kaupunkilaisten pelkäämiä ja saavat sankarilta turpaan, kunhan on onnistunut muutaman kerran lyömään sankariamme.
Tutkiminen johtaa yleensä vielä siihen, että joku kaupunkilaisista pistää itsensä likoon ja auttaa sankariamme (usein maalaislääkäri tai jopa joskus rehellinen seriffi, jotka yleensä ovat suurtilallisten kavereita). Tutkimukset johtavat ratsastelujen jälkeen epärehellisten kotipihoihin, joista yleensä löytyy tämä aikaisemmin mainittu maalaistyttö, jolla järkeä on enemmän kuin karjapaimenilla isän kanssa yhteensä. Ai juu! Matkalla tietenkin tänne tilalle sankariamme on ammuttu salakavalasti jossain vuorilla tai metsiköissä, mutta viime hetkellä auringonväläys yms. on paljastanut ampujan ja sankarimme ehtii väistää luodin tai sitten se hipaisee jotakin harmitointa paikkaa hänessä (olkavarsi, reisi, ei koskaan osuta muuten munille..)
Siis seuraa rakkaus (anna mun kaikki kestää)....HALOO! ei siis sala-ampujan ja sankarimme välillä, vaan tietysti rehdin maalaistytön ja sankarin välillä. (Villissä lännessä ei homoja ollut, sori vaan Brokeback Mountain) ja isukki on vastaan, ja tilalta löytyy tilanhoitaja - kierosilmä epärehellinen tyttären himoitsijakin.
Joskus tutkimus alkaa myös niin, että sankarimme lähtee tutkimaan puolustamansa pientilallisen uhkaajia, ja usein edellä mainitut asiat tapahtuvat jossain välissä. Tosin tytär tällä kertaa on siellä puolustettavien joukossa.

Jälkimmäinen välivaihe onkin sitten jo onnistuneesti monimutkaisempi. Tässä kohtaa lännensarjojen kirjoittajat ovat panneet parastaan. Juoni käänteitä riittää, ja joskus saattaa jopa paljastua, että sankarimme onkin jokin ranger yms. joka soluttautuu ihan tuiki tavallisten ihmisten joukkoon reikärautoineen ja nyrkkeineen. Jos nuorikot ovat tähän saakka epäilleet sankariamme, niin viimeistään tässä vaiheessa sydän sulaa ja siitä alkaa sitten tora (anteeksi paljastin juonikäänteen, siis tässä kohdassa mainittu torahan alkaa vasta, kun sankarimme on selvittänyt roistot, mennyt naimisiin, saanut lapsia viattoman maalaistytön kanssa ja on ollut naimisissa 20 vuotta; siitä alkaa sitten tora, kuten tiedämme hyvin).
Tähän lukemiston kohtaan sitten liittyy myös sellainenkin totuus, että kaikki oikeamieliset kaupunkilaiset ovat alkaneet uskoa sankariimme, mutta eivät itse uskalla juurikaan auttaa sankariamme, mutta toivovat muutosta.

Loppuvaihe:
Siis sankarimme lakaisee rosvot tieltään viimeistä myöten saaden usein siipeensä (huom. siipeensä, muttei koska kuolettavaa osumaa) tämä jälkimmäinen suluissa oleva asia vaivaa minua hiukan. usein näet rosvot pitävät jotakuta omistaan ammattimiehenä aseiden suhteen, mutta eivät pirut osu  vaan tähän sankariin sillee kunnolla.
Joka tapauksessa asiat hoituvat, joskus maalaistytön järki ei riitä, vaan änkeää jonnekin paikkaan hakemaan vaikeuksia itselleen, ja samalla tietysti myös sankarillemme siis tulevalle aviomiehelle(mikä ihme se on, että ihaillaan avioliittoa?).
Joskus kaupunkilaiset tulevat viime hetkillä paikalle siis kokoavat rohkeutensa, mutta yleensä hommat on hoidossa.
Paha saa palkkansa, sankari naisensa ja usein myös tietenkin ranchin.

Nämä kuvaukset voivat olla ihan mistä tahansa lännensarjasta ( Arizona, Colt, Colorado, Virginia tai Nevada) mutta yhteistä niille nuo juonen käänteet ovat, ja nimen omaan kun puhutaan lehdistä about ennen 1975 vuotta. Niissä ei seksiä esiinny, mutta ruumiita tulee ihan liukuhihnalta. Ja huomasitte varmaan, ettei myöskään intiaanit ole pääosissa? Tai meksikolaiset? Nämä jälkimmäiset asiat huomioidaan vasta myöhemmin, kun kulttuurilliset rajat ja estot katoavat! Markkinoille tuli sellaisia lehtiä kuten WildFinn, Morgan Kane, Clay Allison jne. Mutta nepä olikin pikkuisen isommille pojille tarkoitettuja!


Ja samaan aikaan pikku kaupunkiin ratsastaa yksinäinen sateenpieksemä cowboy väsyneenä toiveissaan vain pari viskiä saluunassa ja puhtaat lakanat hotellihuoneessa, mutta: Iso paha paikallinen juntti alkaa haastaa riitaa... Cowboymme harmaat silmät muuttuvat jäänkylmiksi "en halua riitaa.."

Kirja: G.Mannerheim: Muistelmat, ensimmäinen osa - ei ISBN -numeroa, painettu 1951

Olen lueskellut viimeisen vuoden aikana useita Mannerheimistä kertovia teoksia ja nyt lopulta sain kahlattua myös sen alkuperäisenkin eli Mannerheimin itsensä (tai "Tekijän" kuten hän kirjassa itseään nimittää) muistelmien ensimmäisen osan. Toinen osa on vielä lukematta ja se pitää ryhtyä nettidivarista tms. jahtaamaan.

Ensimmäinen osa käsittelee M:n nuoruusvuodet, uran Venäjän armeijassa ml. Japanin sodan 1904-1905, ratsastuksen halki Aasian ja ensimmäisen maailmansodan itärintamalla, Suomen Vapaussodan, Valtionhoitajakauden ja siirtymisen syrjään yhteiskunnan kärkipaikoilta. Kirja päättyy vuoteen 1938 ja enteellisesti lauseeseen "Taistelu vuoden 1938 puolustusmäärärahoista oli täydessä käynnissä". Tuolloinhan oltiin vielä hyväuskoisia Neuvostoliiton ja Stalinin suhteen eikä lisätty rahaa maanpuolustukseen joka sitten mm. kostautui talvisodassa "malli Cajander" -varustuksena.

Marskin elämänvaiheita täytyy hämmästellä. Hän eli tuon ajan kosmopoliitin elämää ja liikkui sujuvasti sekä idän että lännen seurapiireissä ja pistäytyi vielä välillä tiikerijahdissa Intiassa brittien vieraana. Kirjasta ei käy ilm mihin tuo piireihin pääseminen pohjautui. Tuolloinhan ei ollut keksittynä facebookkeja eikä vastaavia joten henkilökohtaiset suhteet piti rakentaa henkilökohtaisesti eikä virtuaaliverkkojen yli. Aatelisarvo luonnollisesti hieman auttoi asiaa mutta taustalla täytyi olla muitakin vaikuttajia.

Kirjan kertojatyyli on ei ole kovin maalailevaa vaan pikemminkin kuivan asiallista. M välittää itsestään kuvan hyvin määrätietoisena, kaukoviisaana ja erehtymättömänä. Ensimmäistä hän varmasti olikin mutta kahta jälkimmäistä voi miettiä: olisikohan aika kullannut muistoja tai kirjan kirjoittamisesta käytännössä vastanneet (jalkaväenkenraali Erik Heinrichs, maisteri Emerik Olsonja eversti Aladar Paasonen) hieman stilisoineet tapahtumia... M:n vaikutusta Suomen historiaan ja tapahtumiin ei silti pidä missään nimessä väheksyä vaan hän on todella ollut tähän mennessä merkittävin yksittäinen historiallinen henkilö Suomessa.

Kirjassa hämmästyttää yksityiskohtien suuri määrä ja tarkkuus. M tuskin sepitti niitä omasta päästään vaan hän todennäköisesti piti tarkkaa päiväkirjaa koko aikuisikänsä. Ilmeisesti määrätietoisuus ja kunnianhimo vakuuttivat hänet jo hyvin nuorena suurmiestulevaisuudestaan ja tästä johtuen hän lienee kirjannut tapahtumat pedantisti muistiin tulevia muistelmiaan varten.

Kirja on "pakko-lukea" -tyyppinen lähtökohtateos M:n elämään ja uraan tutustujille. Sitä lainataan myös hyvin paljon; uudempi marskikirjallisuus sisältää suoriakin lainauksia suuret määrät ja ne on hyvin tunnistettavissa tämän kirjan pohjalta.

Annan teokselle arvomerkin: Hopeinen ampumamerkki ja ryhdyn etsimään kakkososaa luettavaksi.