Luin Rajajääkärin suosituksesta tuon otsikon kirjan. Hyvä suositus olikin! Cornwell kirjoittaa kiinnostavasti historiallisesta Azincourtin (tai brittiläisittäin Agincourtin) taistelusta värittäen taustaksi kuvitteellista henkilötarinaa yksittäisestä jousimiehestä, hänen kollegoistaan ja tyttöystävästään/vaimostaan. Enempää en tarinaa spoilaakaan ja kirjan loppuahan ei voikaan spoilata kun taistelun tulos löytyy historiankirjoista. Kirjoitustyylissä Cornwell mielestäni häviää kollegalleen Conn Igguldenille mutta siitä huolimatta hyvää tavaraa tuo kirja on. Pitää perehtyä enemmänkin Cornwellin tuotantoon; ainakin takakannen buffin perusteella aineistoa on syntynyt hyvinkin monesta historiallisesta spektaakkelista.
Azincourtin taistelu itsessään on ollut hyvin merkittävä tapahtuma ja ainakin joidenkin tutkijoiden mielestä Thermopylaihin tai Raatteen tiehen verrattavissa oleva sankaritarina; selkeästi alivoimainen ja heikkokuntoinen punataudin kurittama brittiarmeija murskasi moninverroin suuremman ja todennäköisesti ylimielisen rankalaisarmeijan. Osuutensa tähän oli varmasti tuurilla ja olosuhteilla mutta myöskin sotatekniikalla ja erityisesti kirjan teemana englantilaisella pitkäjousella eli sotajousella ("war-bow").
Pitkäjousi onkin mielenkiintoinen vempele. Ase vaatii ampujalta sekä paljon taitoa että rutkasti voimaa. Jousi pyritään jännittämään äärimittaansa jolloin kiinnityspiste nuolen nokille on ampujan poskella korvan tienoilla ja hän joutuu tähtäämään vinosti nuolen lentolinjaa vasten eli toisin sanoen huomioimaan tähtäyspisteen ja osumapisteen eron joka vielä on luonnollisesti erilainen eri etäisyyksiltä. Voimaa jousi vaatii koska keskiaikaisissa sotajousissa on arvioitu vetovastuksen olleen yleisesti 80 ja 110 paunan välillä, mutta joidenkin säilyneiden mallien vetovastus on jopa 185 paunaa Rautaportin mukaan. Jo 80 paunaa on paljon; omassa taljajousessa vetovastus on 40 paunan luokkaa, sen vielä virittää kevyesti ja sillä pystyy ampumaan helposti n. 100 tähdättyä laukausta yhden harjoittelukerran aikana. Tuplavastus olisikin sitten kysymysmerkki ja tulinopeuden ylläpitäminen (kirjan mukaan harjaantunut jousimies pystyi ampumaan 15 nuolta minuutissa) olisi jo mahdoton tehtävä. Azincourtin 5000:n jousimiehen ampuma 75000 nuolta minuutissa olisi ollut hurja näky nähtäväksi; tosin mieluummin katsottuna englantilaiselta kuin ranskalaiselta puolelta.
Arvomerkki: Kultainen ampumamerkki.
tiistai 26. toukokuuta 2015
torstai 14. toukokuuta 2015
Kirja: Wendy Lower : Hitlerin raivottaret - ISBN 978-952-300-135-0
Tässä teoksessa on tutkittu saksalaisten naisten roolia Toisen maailmansodan aikaisissa rikoksissa. Kirja on laadittu tieteellisen dokumentin muotoon ja noudatteleekin tuota genreä kohtuullisen uskollisesti. Aihe on tuotu esille mm. teoksen takakannen buffissa merkittävästi provosoivammin kuin mitä sisällys sitten lopulta tuo julki eli naisten tekemistä sotarikoksista on vihjailtu dramaattisemmin kuin niitä sitten sisäsivujen käsittelyssä on kuvattu. Syynä tähän lienee 1) tarve saada kirjaa myydyksi ja 2) siitä huolimatta säilyttää ainakin (näennäis)tieteellinen uskottavuus sisällössä.
Kirjassa esitetyistä esimerkkitapauksista löytyy toki raakoja ja pöyristyttäviäkin kuvauksia naisten tekemistä julmuuksista mutta jotenkin tuntuu että materiaalia olisi pitänyt/voinut olla enempäänkin ja myös raadollisempaa. Osasyinä materiaalin vähyyteen ja sen laatuun lienee se että sodan ajalta ei ole säilynyt kirjallisia kuvauksia naisten toiminnasta (ainakaan heidän jotka eivät olleet virallisessa asemassa), sodan jälkeen naisia ei tutkittu sotarikollisina samalla tavoin kuin miehiä ja toisaalta myöhään tapahtunut tutkiminen on johtanut siihen että todistajat ovat jo kuolleet tai ainakin unohtaneet tapahtumat.
Ilmiselvää kuitenkin on että natsisaksan propagandakoneisto on ollut toiminnassaan ehdottoman pätevä: ihmiset on saatu aivopestyä uskomaan täydelliseen bullshittiin jopa siinä määrin että he ovat kyenneet syrjäyttämään inhimilliset tunteet ja empatian toisia "alempia" ihmisiä kohtaan. Naisten osalta tämä vielä korostuu johtuen siitä että naisia pidetään lähtökohtaisesti humaanimpina ja lämpimämpinä kuin miehiä; miesten osalta joukkotuhoon ja kansanmurhaan osallistumista pidetään osin jopa "sisäänrakennettuna" ominaisuutena joka on peritty apinaesi-isiltä.
Kirja on varsin puuduttava luettavaksi tuosta tieteellisestä näkökulmasta johtuen. Puuduttavuutta lisää myös se että siinä käsitellään toistaen samoja esimerkkitapauksia jotka on saatu dokumentoitua, toki näkökulmaa vaihtaen. Tästä seuraa tietynlainen tautologian ongelma eli lukijasta tuntuu että juurihan tämä tapaus käsiteltiin.
Arviona voi todeta: läpiluettava kirja yleissivistyksen vuoksi, pronssinen ampumamerkki.
Kirjassa esitetyistä esimerkkitapauksista löytyy toki raakoja ja pöyristyttäviäkin kuvauksia naisten tekemistä julmuuksista mutta jotenkin tuntuu että materiaalia olisi pitänyt/voinut olla enempäänkin ja myös raadollisempaa. Osasyinä materiaalin vähyyteen ja sen laatuun lienee se että sodan ajalta ei ole säilynyt kirjallisia kuvauksia naisten toiminnasta (ainakaan heidän jotka eivät olleet virallisessa asemassa), sodan jälkeen naisia ei tutkittu sotarikollisina samalla tavoin kuin miehiä ja toisaalta myöhään tapahtunut tutkiminen on johtanut siihen että todistajat ovat jo kuolleet tai ainakin unohtaneet tapahtumat.
Ilmiselvää kuitenkin on että natsisaksan propagandakoneisto on ollut toiminnassaan ehdottoman pätevä: ihmiset on saatu aivopestyä uskomaan täydelliseen bullshittiin jopa siinä määrin että he ovat kyenneet syrjäyttämään inhimilliset tunteet ja empatian toisia "alempia" ihmisiä kohtaan. Naisten osalta tämä vielä korostuu johtuen siitä että naisia pidetään lähtökohtaisesti humaanimpina ja lämpimämpinä kuin miehiä; miesten osalta joukkotuhoon ja kansanmurhaan osallistumista pidetään osin jopa "sisäänrakennettuna" ominaisuutena joka on peritty apinaesi-isiltä.
Kirja on varsin puuduttava luettavaksi tuosta tieteellisestä näkökulmasta johtuen. Puuduttavuutta lisää myös se että siinä käsitellään toistaen samoja esimerkkitapauksia jotka on saatu dokumentoitua, toki näkökulmaa vaihtaen. Tästä seuraa tietynlainen tautologian ongelma eli lukijasta tuntuu että juurihan tämä tapaus käsiteltiin.
Arviona voi todeta: läpiluettava kirja yleissivistyksen vuoksi, pronssinen ampumamerkki.
torstai 7. toukokuuta 2015
Kirja: Jaakko Rugojev: Majuri Vallin rykmentti, Osakeyhtiö Kaleva - Oulu - 1988
Otinpahan mielenkiinnosta luettavaksi maanpetturisuomalaisista kertovan kirjan. Kirja on kirjoitettu sydänverellä ja perustuu jatkosodassa Neuvostoliiton puolella taistelleesta osittain suomalaisista sotilaista koostuvasta rykmentistä (126. rykmentti), joita johti suomalainen majuri Valter Valli. Satu on uskomaton kertomus kunniakkaasta, loistavasta puna-armeijan yksiköstä, joka taisteli Karhumäen suunnalla moninkertaista ja täydellisesti aseistautunutta vihollistaan vastaan. Ja vielä oikeastaan lähes ainoana rykmenttinä siellä. Se on sankarisatu, joka nousee Tuntemattoman sotilaan rinnalle...PLÄÄÄÄÄÄHHH!!!!!!!
Kirja on silkkaa neuvosto-venäjän orgastista hölynpölyä. Tuolla lohkolla kirjan mukaan olisi pitänyt olla lähes määrättömästi suomalaistankkeja, jokaisella suomalaisella Suomi-konepistooli ja vielä kuvaukset suomalaisten äärimmäisen brutaaleista tavoista tappaa vankinsa ja hyökkäyksen yhteydessä haavoittuneet sairasteltoista. Törmätäänpä siellä vielä niinkin vanhaan uskomukseen kuin kukuskaan. Jos ette satu tietämään tätä venäläisille niin rakasta termiä, niin kyseessähän on tarkka-ampuja, joka on jälleen kerran kiivennyt kuuseen ja ampuu sieltä (tässä kirjassa usein ohi) isänmaallisen sodan kommunistisankareita. Ja heidät saa ammuttua helposti yhdellä tykinlaukauksella.
Nyt siis puhutaan jatkosodan vuoden 40-42 välisestä ajasta. Venäläiset joukot tekivät innokkaasti ja ansioituneesti koukkauksia hyökkäävien suomalaisten selustaan (koukkaaminen tuli venäläismuotiin vasta vuonna 1944). Tietysti saattaa olla, että suomalaissyntyisellä majurilla oli jokin näkemys koukkaamisesta, mutta, mutta.. Lisäksi miestappiosta huolimatta suomalaiset hyökkäsivät kerta toisensa jälkeen yhä uudelleen venäläisasemia vastaan menettäen näin välillä satojakin sotilaita hyökkäyksen aikana (sotilaita toki kaatui hyökkäysvaiheessa paljon, mutta ne sadat kaatuivat eri puolilla pitkää rintamaa, eikä pelkästään Karhumäen suunnalla). Eteneminenkin Karhumäestä eteenpäin pysähtyi vain ja ainoastaan ansiokkaiden venäläissotilaiden hurjaan vastarintaan (taisi olla Mannerheimilla sormensa pelissä, jos jotain historiasta muistan). Mukavaa oli myös sekin, miten ihanat ja hyvät välit olivat venäläispäällystön ja sotilaiden välillä, ihan samanlaista kuin vänrikki Koskelalla ja konekiväärijoukkueellaan.
Luulen, että petroskoilainen kirjailija Jaakko Rugojev on kirjallaan pyrkinyt pääsemään kommunistien suosioon, ja kirjoittanut kirjaa sitä silmällä pitäen. Hän jopa väittää, että kirjaa varten on luettu suomalaista sotakirjallisuutta ja -historiaa (epäilemättä näin, tuskinpa hän olisi omasta päästään keksinyt satoja kaatuneita suomalaissotilaita, koukkauksia jne, vaan on poiminut kohtaukset suoraan suomalaisista sotakirjoista, vaihtanut kuvauksiin venäläisten tilalle suomalaiset ja päinvastoin).
Suosittelen kirjaa ultraisänmaallisille venäläismielisille Putineille satukirjaksi ennen nukkumaan menoa (tosin heidän kannattaa myös lukaista suomalaisversioitakin..). Ne, joilla vähänkin on järkeä päässään jättävät kirjan väliin ja käyttävät sitä kuten rintamilla oli tapana käyttää vihollisen lentolehtisiä. Itseänikin tässä ajattelen, että hukkaan meni hyvää aikaa, mutta kirjojen lukeminen kannattaa...
Kirja on silkkaa neuvosto-venäjän orgastista hölynpölyä. Tuolla lohkolla kirjan mukaan olisi pitänyt olla lähes määrättömästi suomalaistankkeja, jokaisella suomalaisella Suomi-konepistooli ja vielä kuvaukset suomalaisten äärimmäisen brutaaleista tavoista tappaa vankinsa ja hyökkäyksen yhteydessä haavoittuneet sairasteltoista. Törmätäänpä siellä vielä niinkin vanhaan uskomukseen kuin kukuskaan. Jos ette satu tietämään tätä venäläisille niin rakasta termiä, niin kyseessähän on tarkka-ampuja, joka on jälleen kerran kiivennyt kuuseen ja ampuu sieltä (tässä kirjassa usein ohi) isänmaallisen sodan kommunistisankareita. Ja heidät saa ammuttua helposti yhdellä tykinlaukauksella.
Nyt siis puhutaan jatkosodan vuoden 40-42 välisestä ajasta. Venäläiset joukot tekivät innokkaasti ja ansioituneesti koukkauksia hyökkäävien suomalaisten selustaan (koukkaaminen tuli venäläismuotiin vasta vuonna 1944). Tietysti saattaa olla, että suomalaissyntyisellä majurilla oli jokin näkemys koukkaamisesta, mutta, mutta.. Lisäksi miestappiosta huolimatta suomalaiset hyökkäsivät kerta toisensa jälkeen yhä uudelleen venäläisasemia vastaan menettäen näin välillä satojakin sotilaita hyökkäyksen aikana (sotilaita toki kaatui hyökkäysvaiheessa paljon, mutta ne sadat kaatuivat eri puolilla pitkää rintamaa, eikä pelkästään Karhumäen suunnalla). Eteneminenkin Karhumäestä eteenpäin pysähtyi vain ja ainoastaan ansiokkaiden venäläissotilaiden hurjaan vastarintaan (taisi olla Mannerheimilla sormensa pelissä, jos jotain historiasta muistan). Mukavaa oli myös sekin, miten ihanat ja hyvät välit olivat venäläispäällystön ja sotilaiden välillä, ihan samanlaista kuin vänrikki Koskelalla ja konekiväärijoukkueellaan.
Luulen, että petroskoilainen kirjailija Jaakko Rugojev on kirjallaan pyrkinyt pääsemään kommunistien suosioon, ja kirjoittanut kirjaa sitä silmällä pitäen. Hän jopa väittää, että kirjaa varten on luettu suomalaista sotakirjallisuutta ja -historiaa (epäilemättä näin, tuskinpa hän olisi omasta päästään keksinyt satoja kaatuneita suomalaissotilaita, koukkauksia jne, vaan on poiminut kohtaukset suoraan suomalaisista sotakirjoista, vaihtanut kuvauksiin venäläisten tilalle suomalaiset ja päinvastoin).
Suosittelen kirjaa ultraisänmaallisille venäläismielisille Putineille satukirjaksi ennen nukkumaan menoa (tosin heidän kannattaa myös lukaista suomalaisversioitakin..). Ne, joilla vähänkin on järkeä päässään jättävät kirjan väliin ja käyttävät sitä kuten rintamilla oli tapana käyttää vihollisen lentolehtisiä. Itseänikin tässä ajattelen, että hukkaan meni hyvää aikaa, mutta kirjojen lukeminen kannattaa...
sunnuntai 26. huhtikuuta 2015
Talousviskien vertailu osa 2 - Irlanti
Rajavartija ja Willie istahtivat taas ankaran arviointitehtävän pariin. Tällä kertaa tutkittavana olivat kohtuuhintaiset (alle 50 € /litra) irlantilaiset viskit. Tehtävä oli kova ja Williellä jo kuntokin petti rypistyksessä mutta tuloksia saatiin silti.
Vertailussa olivat seuraavat juomakset:
Jameson:
Tullamore D.E.W:
Vertailussa olivat seuraavat juomakset:
Jameson:
- 49,97 € / litra (tiukille vetää mutta jää alle viidenkympin..)
- Alkon luonnehdinta: Kullankeltainen, keskitäyteläinen, terävä, hennon hedelmäinen, kevyen mausteinen, viljainen
- Testiryhmän luonnehdinta: Vaniljan tuoksuinen (wtf?), ummehtunut maku, ei luonnetta, kaunis väri
- Linkki Alkon sivulle: http://www.alko.fi/tuotteet/001576/
- Sijoitus arvioinnissa: jaettu 2. palkinto
Bushmills:
- 45,43 € / litra
- Alkon luonnehdinta: Keltainen, keskitäyteläinen, lämmin, hedelmäinen, hennon viljainen
- Testiryhmän luonnehdinta: Terävyyttä eniten, hajuton, maistuu viskiltä
- Linkki Alkon sivulle: http://www.alko.fi/tuotteet/001587/
- Sijoitus arvioinnissa: jaettu 2. palkinto
Tullamore D.E.W:
- 41,60 € / litra
- Alkon luonnehdinta: Vaaleankeltainen, kevyt, lämmin, makean viljainen, kevyen vaniljainen
- Testiryhmän luonnehdinta: Terävä, napakka, Ballantinesin makuinen, miellyttävin väri.
- Linkki Alkon sivulle: http://www.alko.fi/tuotteet/115646/
- Sijoitus arvioinnissa: Voittaja
Arvionti oli haastavaa ja kuten tuloksista näkyykin, selkeää paremmuusjärjestystä ei saatu syntymään. Itseasiassa Tullamore sijoittui kaikilla arviointikierroksilla toiselle sijalle mutta juuri tämän tasaisuutensa vuoksi nousi lopulta arvioinnin parhaaksi. Ja kyseessähän on sikäli hyvä ostos että kyseessä on tämän vertailun edullisin juoma.
Arviointikierroksen päätyttyä sovittiin (muistaakseni...) että seuraavalla kerralla siirrytään Uuden Mantereen puolelle ja testataan Yhdysvaltalaisia ja/tai Kanadalaisia viskejä. Mielenkiintoista nähdä että saadaankohan tuolloin selkeämpi tulos syntymään.
Keinotervaksia cityerämiehille
Citymiehet metsässä eivät aina kykene löytämään terveksia luonnosta, olen tämän havainnut, vaikka tervaskannon nokka maassa olisi silmien edessä. Toin kaikista metsistä niitä ei tahdo löytyä asiantuntijoillekaan. Lahoja kantoja kyllä, mutta kovaa, vanhaa tervaskantoa ei vain ole löydettäväksi.
Muutamia vuosia sitten luin jostain eräjulkaisusta keinoterveksien teosta. Homma on varsin yksinkertainen, ja helppo toteuttaa. Kokeilin joskus ns. äijäillassa valmistaa noita ja palaute oli hyvää.
Tarvikkeet:
Suomalaista tervaa purkki, tärpättiä, haapapuuta, liuotusastia (n. 10 - 15 cm korkea muovitörppö),
tärpätin kestäviä muovipusseja, jesaria
Haapapuusta (huokoinen) tehdään noin 15 cm pitkiä, puoli senttiä paksuja ja kolme-neljä senttiä leveitä tikkuja. Ne voi miehekkäästi tehdä kirveellä, eikä se satu, ellei lyö polveensa tai sormeensa.
Liuotusastiaan kaadetaan tervaa noin puoleen väliin (siis tervan ja tärpätin määrä riippuu liuotusastian koosta!). Samaan syssyyn kaadetaan puolet edellisestä tervan määrästä tärpättiä sekaan.
Nyt sitten hämmennetään hyvin liuosta sekaisin. Terva pitäisi saada tärpätillä juoksevaksi eli ohueksi. Hommaan voi tehdä ihan hämmennintikunkin, mutta toisaalta kaipa niitä haapatikkuja on jo tehty?!
Tärpätin tarkoitus on tehdä tervasta siis juoksevaa, ja ohentaa sitä niin paljon, että terva imeytyy helposti tikkuihin.
Kun liuos on mielestäsi riittävän juoksevaa... tikut laitetaan pystyy siihen. Niin monta kuin astiaan saa sopimaan. Itse käytän liuosta siten, että tikun yläpäät eivät ole upoksissa, sillä niitä on mukavampi metsässä käsitellä, kun sormet ei tahriinnu tervaan. Nyt ne voi unohtaa liuokseen kolmesta neljään päivään, mutta viikkokaan ei ole liikaa. Ihan vaan ajatellen emäntäpuolta, homma kannattaa tehdä ulkona, samoin tuo "imeytys" ja myöhemmin tikkujen säilytys. Kaikki eivät pidä tervan tuoksusta.
Viikko on kulunut ja tikut otetaan pois astiastaan. Oman käyttötarpeen mukaan, niitä voi pussittaa aikaisemmin mainittuihin tärpätin kestäviin muovipusseihin (huom. kannattaa kokeilla pusseja - ei omia - tärpätin kanssa ja antaa tärpätin vaikuttaa muutaman päivää, nimittäin muovi ei heti anna periksi tärpätille).
Suosittelen paketin teippaamista vielä ilmastointiteipillä eli jesarilla tai vastaavalla. Joskus olen paketin vielä paketoinut sanomalehtiin, ihan reppua ajatellen, kun aina ei voi vannoa, millaiseen höykkytykseen sekin saattaa erällä joutua. Tikut saattavat olla yhä märkiä, mutta se ei haittaa.
Luon nyt mielikuvan tikkujen käytöstä. Olet varsinaisen "eräjorman" kanssa sorsametsällä. Pidätte tauon ja rupeatte tulien tekoon. Oikeasti alueella ei ole tervaksia ( pajukkoinen rantapeltoalue sorsametsällä yms.) Tee niin nuotiosi, ettei eräjorma näe tulien tekoasi. Sano vaikka että tuolta lähiheinikosta taisit kuulla sorsan ränkytystä. Eräjorma syöksyy sinne haulikko tanassa, kirves kädessä (oli etsimässä sopivaa sytykettä). Nyt äkkiä tee nuotio ja laita sinne valmistamiasi keinotervaksia sytytettävien puiden joukkoon. Muista piilottaa se muovipussi! Sytytä nuotio, ja kyllä eräjorma ihmettelee pariakin asiaa; tervaksen tuoksua ja mihin se s...tanan sorsan katosi.
Voit vain myhäillä eräjormalle, että kyllä sitä tästäkin pirunpellosta ammattimies tervaksia löytää, ja sorsallahan on tunnetusti siivet.
Muutamia vuosia sitten luin jostain eräjulkaisusta keinoterveksien teosta. Homma on varsin yksinkertainen, ja helppo toteuttaa. Kokeilin joskus ns. äijäillassa valmistaa noita ja palaute oli hyvää.
Tarvikkeet:
Suomalaista tervaa purkki, tärpättiä, haapapuuta, liuotusastia (n. 10 - 15 cm korkea muovitörppö),
tärpätin kestäviä muovipusseja, jesaria
Haapapuusta (huokoinen) tehdään noin 15 cm pitkiä, puoli senttiä paksuja ja kolme-neljä senttiä leveitä tikkuja. Ne voi miehekkäästi tehdä kirveellä, eikä se satu, ellei lyö polveensa tai sormeensa.
Liuotusastiaan kaadetaan tervaa noin puoleen väliin (siis tervan ja tärpätin määrä riippuu liuotusastian koosta!). Samaan syssyyn kaadetaan puolet edellisestä tervan määrästä tärpättiä sekaan.
Nyt sitten hämmennetään hyvin liuosta sekaisin. Terva pitäisi saada tärpätillä juoksevaksi eli ohueksi. Hommaan voi tehdä ihan hämmennintikunkin, mutta toisaalta kaipa niitä haapatikkuja on jo tehty?!
Tärpätin tarkoitus on tehdä tervasta siis juoksevaa, ja ohentaa sitä niin paljon, että terva imeytyy helposti tikkuihin.
Kun liuos on mielestäsi riittävän juoksevaa... tikut laitetaan pystyy siihen. Niin monta kuin astiaan saa sopimaan. Itse käytän liuosta siten, että tikun yläpäät eivät ole upoksissa, sillä niitä on mukavampi metsässä käsitellä, kun sormet ei tahriinnu tervaan. Nyt ne voi unohtaa liuokseen kolmesta neljään päivään, mutta viikkokaan ei ole liikaa. Ihan vaan ajatellen emäntäpuolta, homma kannattaa tehdä ulkona, samoin tuo "imeytys" ja myöhemmin tikkujen säilytys. Kaikki eivät pidä tervan tuoksusta.
Viikko on kulunut ja tikut otetaan pois astiastaan. Oman käyttötarpeen mukaan, niitä voi pussittaa aikaisemmin mainittuihin tärpätin kestäviin muovipusseihin (huom. kannattaa kokeilla pusseja - ei omia - tärpätin kanssa ja antaa tärpätin vaikuttaa muutaman päivää, nimittäin muovi ei heti anna periksi tärpätille).
Suosittelen paketin teippaamista vielä ilmastointiteipillä eli jesarilla tai vastaavalla. Joskus olen paketin vielä paketoinut sanomalehtiin, ihan reppua ajatellen, kun aina ei voi vannoa, millaiseen höykkytykseen sekin saattaa erällä joutua. Tikut saattavat olla yhä märkiä, mutta se ei haittaa.
Luon nyt mielikuvan tikkujen käytöstä. Olet varsinaisen "eräjorman" kanssa sorsametsällä. Pidätte tauon ja rupeatte tulien tekoon. Oikeasti alueella ei ole tervaksia ( pajukkoinen rantapeltoalue sorsametsällä yms.) Tee niin nuotiosi, ettei eräjorma näe tulien tekoasi. Sano vaikka että tuolta lähiheinikosta taisit kuulla sorsan ränkytystä. Eräjorma syöksyy sinne haulikko tanassa, kirves kädessä (oli etsimässä sopivaa sytykettä). Nyt äkkiä tee nuotio ja laita sinne valmistamiasi keinotervaksia sytytettävien puiden joukkoon. Muista piilottaa se muovipussi! Sytytä nuotio, ja kyllä eräjorma ihmettelee pariakin asiaa; tervaksen tuoksua ja mihin se s...tanan sorsan katosi.
Voit vain myhäillä eräjormalle, että kyllä sitä tästäkin pirunpellosta ammattimies tervaksia löytää, ja sorsallahan on tunnetusti siivet.
perjantai 24. huhtikuuta 2015
Kirja: Ville Kaarnakari: Operaatio Finladija - ISBN 978-951-31-7387-6
Kirjassa yhdistetään sinällään mielenkiintoisella tavalla perinteinen kaukopartioretki-sotakertomus kuviteltuihin vakoilu- ja hämäysjuonenkäänteisiin. Kyse on neuvostoliittolaisten kehittämästä operaatiosta jossa suomalaisten annetaan kuvitella päähyökkäyksen suuntautuvan Karjalan kannaksen sijaan Laatokan Karjalaan ja näin tekevän virheellisiä linnoitus- ja ryhmitysoperaatioita.
Kirjailija on selvästi perehtynyt genreensä ja tunkee tarinaan mukaan sinällään uskottavuutta lisääviä yksityiskohtia. Mukana on mm. "mönjä" josta Rajavartijan kanssa joskus keskuteltiin eli kenkien pohjiin laitettava aine joka johtaa perässä seuraavat jälkikoirat harhateille. Samoin henkilöhahmoja on tutkittu; mukana mm. Marttina kaukopartiomiehineen, pääesikunnan tiedustelu-upseerit Nihtilä ja Hallamaa, päämajoitusmestari Airo ja muu remmi.
Harmi vain että varsinaiset taistelukohtaukset on kuvattu Korkeajännityksestä tutulla yliampuvalla sankarieetoksella jossa suomalaistaistelijat pyörittävät ryssää mennen tullen. Päteviähän tässä tietty ollaankin mutta jotain rajaa sentään! Läpilukemisen arvoinen kuitenkin kokonaisuudessaan, arvomerkkinä Hopeinen ampumamerkki.
Kirja herätti pari mietelmää. Ensimmäisenä tuo koirien vaarallisuus. Eräällä kirjan retkellä partiota jäljittää kirgiisiporukka jolla on susikoiria mukanaan ja nämä susikoirat seuraavat jälkiä antamatta ääntä. Tällöin suomalaispartio ihmettelee kuinka kirgiisit pysyvät kannoilla vaikka mitä hämäysoperaatioita tehdään. Tarinassa ei kuitenkaan käytetä aikoinaan armeijassa opetettua menettelyä jossa tehdään ketunlenkki sopivan maastokohdan (lammen, suon tms.) ympäriltä ja mennään passiin vastarannalle. Vihollisen ilmestyessä jälkiä pitkin paikalle ammutaan koirat ja häivytään. Ainakaan Suomen maastoissa en usko kenenkään ihmisen pystyvän jäljittämään sulan maan aikaan vihollista maajälkiä käyttämällä. Sama olisi pätenyt noiden kirgiisienkin susikoiriin ja tuskinpa kirgiisitkään on sellaisia intiaaneja että olisivat tuohon jäljitykseen pystyneet.
Toinen mieleentullut asia on että kuinkahan kaukopartiotouhut onnistuvat modernissa sodassa? Vähänkin teknisellä vihollisella (joka Venäjäkin on) on erilaista teknistä välineistöä kuten yönäkölaitteita, vakoilulennokkeja ja satelliitteja jotka tekevät huomaamattomasta liikkumisesta mahdotonta. Kaukopartiomiesten pitänee ujuttautua siviiliväestön sekaan ja näin suojautua valvonnalta. Taitaa kuitenkin mennä vakoilun puolelle jos ilman asepukua liikutaan väestön seassa ja tällaisen vakoojanhan taitaa saada ampua ilman oikeudenkäyntiä sotatilanteessa? Ainakin velivenäläinen tehnee niin.
Kirjailija on selvästi perehtynyt genreensä ja tunkee tarinaan mukaan sinällään uskottavuutta lisääviä yksityiskohtia. Mukana on mm. "mönjä" josta Rajavartijan kanssa joskus keskuteltiin eli kenkien pohjiin laitettava aine joka johtaa perässä seuraavat jälkikoirat harhateille. Samoin henkilöhahmoja on tutkittu; mukana mm. Marttina kaukopartiomiehineen, pääesikunnan tiedustelu-upseerit Nihtilä ja Hallamaa, päämajoitusmestari Airo ja muu remmi.
Harmi vain että varsinaiset taistelukohtaukset on kuvattu Korkeajännityksestä tutulla yliampuvalla sankarieetoksella jossa suomalaistaistelijat pyörittävät ryssää mennen tullen. Päteviähän tässä tietty ollaankin mutta jotain rajaa sentään! Läpilukemisen arvoinen kuitenkin kokonaisuudessaan, arvomerkkinä Hopeinen ampumamerkki.
Kirja herätti pari mietelmää. Ensimmäisenä tuo koirien vaarallisuus. Eräällä kirjan retkellä partiota jäljittää kirgiisiporukka jolla on susikoiria mukanaan ja nämä susikoirat seuraavat jälkiä antamatta ääntä. Tällöin suomalaispartio ihmettelee kuinka kirgiisit pysyvät kannoilla vaikka mitä hämäysoperaatioita tehdään. Tarinassa ei kuitenkaan käytetä aikoinaan armeijassa opetettua menettelyä jossa tehdään ketunlenkki sopivan maastokohdan (lammen, suon tms.) ympäriltä ja mennään passiin vastarannalle. Vihollisen ilmestyessä jälkiä pitkin paikalle ammutaan koirat ja häivytään. Ainakaan Suomen maastoissa en usko kenenkään ihmisen pystyvän jäljittämään sulan maan aikaan vihollista maajälkiä käyttämällä. Sama olisi pätenyt noiden kirgiisienkin susikoiriin ja tuskinpa kirgiisitkään on sellaisia intiaaneja että olisivat tuohon jäljitykseen pystyneet.
Toinen mieleentullut asia on että kuinkahan kaukopartiotouhut onnistuvat modernissa sodassa? Vähänkin teknisellä vihollisella (joka Venäjäkin on) on erilaista teknistä välineistöä kuten yönäkölaitteita, vakoilulennokkeja ja satelliitteja jotka tekevät huomaamattomasta liikkumisesta mahdotonta. Kaukopartiomiesten pitänee ujuttautua siviiliväestön sekaan ja näin suojautua valvonnalta. Taitaa kuitenkin mennä vakoilun puolelle jos ilman asepukua liikutaan väestön seassa ja tällaisen vakoojanhan taitaa saada ampua ilman oikeudenkäyntiä sotatilanteessa? Ainakin velivenäläinen tehnee niin.
maanantai 30. maaliskuuta 2015
Lainaus Savon Sanomista 29.3.2015
Löytyi joku toinenkin, joka ajattelee tietyllä tavalla yhtälailla huvittuneen huolestuneesti Suomen nykyistä puolustuskykyä. Koska en ryhdy kirjoittajan tekstiä "sorvaamaan", enkä niin ollen vääristele hänen kirjoitustaan, julkaisen sen valokuvammuodossa. Mies puhuu vähän, mutta asiaa.
lauantai 21. maaliskuuta 2015
Elokuva: Veteen piirretty viiva (1998)
Alkuperäisnimeltään "The Thin Red Line" oleva elokuva kertoo Gualdalcanalin taistelusta. Näyttelijälista on varsin vakuuttava: mukana mm. John Travolta, Nick Nolte, George Clooney, Sean Penn, John Cusack ja Woody Harrelson.
Sutta ja sekundaa on silti saatu aikaan. Tässä on harvinaislaatuinen esimerkki ylitaiteellisesta sotaelokuvasta. Kuvataan maisemaa, takautumia ja siviilielämän sivujuonenkäänteitä erittäin taiteellisilla otoilla lukijanäänen joristessa taustalla jotain yhdentekevää filosofiaa. Taistelukohtauksien suolenpätkien lentelytkin on valjastettu taiteellisiin tarpeisiin. Ja sokerina pohjalla vielä Nick Nolten ylinäyttelemä sotahullu eversti.
Gualdalcanalista olisi saanut kelvollisenkin elokuvan aikaan (ja on saatukin). Ihmetyttää että millähän motivaatiolla tämä "teos" on rakennettu. No jos joku hyvä puoli rainasta pitää löytää niin amerikkalaista patriotismipaatosta tästä ei onneksi löydy. Laiha lohtu, potuttaa kun tuli haaskattua aikaa (170 minuuttia!) moiseen.
Arvomerkki: Kolmas palkinto, ei mitään.
Edit: Linkki elokuvaan Netflixissä löytyy tästä.
Sutta ja sekundaa on silti saatu aikaan. Tässä on harvinaislaatuinen esimerkki ylitaiteellisesta sotaelokuvasta. Kuvataan maisemaa, takautumia ja siviilielämän sivujuonenkäänteitä erittäin taiteellisilla otoilla lukijanäänen joristessa taustalla jotain yhdentekevää filosofiaa. Taistelukohtauksien suolenpätkien lentelytkin on valjastettu taiteellisiin tarpeisiin. Ja sokerina pohjalla vielä Nick Nolten ylinäyttelemä sotahullu eversti.
Gualdalcanalista olisi saanut kelvollisenkin elokuvan aikaan (ja on saatukin). Ihmetyttää että millähän motivaatiolla tämä "teos" on rakennettu. No jos joku hyvä puoli rainasta pitää löytää niin amerikkalaista patriotismipaatosta tästä ei onneksi löydy. Laiha lohtu, potuttaa kun tuli haaskattua aikaa (170 minuuttia!) moiseen.
Arvomerkki: Kolmas palkinto, ei mitään.
Edit: Linkki elokuvaan Netflixissä löytyy tästä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)