Tästähän onkin tainnut kulua aikaa, kun viimeksi täällä olen vieraillut. Lukaisin tuossa pari viikkoa sitten Pentti Pirhosen otsakkeen mukaisen teoksen.
Teos on draamallinen dokumentti 1930-luvun Suomesta ja ajankohdan vaikeista poliittisista tilanteista. Kieltolaki oli vielä voimassa, Suomi oli ollut itsenäinen reilut kymmenen vuotta ja maa oli jakautunut kahteen tunnettuun väriin.
Kansalaissota, veljessota, sisällissota, vapaussota.. nimi riippuu katsonta kannasta. Valkoinen Suomi katsoi 30-luvun vaihteessa, että heidät oli unohdettu ja että kommunistit toimivat hallituksen suojassa. mene ja tiedä pitääkö paikkaansa, mutta hämminkiä oli. Menestyksensä huipulla ollut Lapuan liike mukanaan myös muita ilman liikkeeseen kuulumattomia päättivät näyttää voimiaan Helsingissä 7.7.1930. Viktor Kosolan ja eversti Walleniuksen johdolla noin 12 000 miestä marssi siististi Helsingissä (oli sovittu, ettei viinaksiin koskettu) ja yllättäen ilman isompia yhteenottoja. Tosin varauduttu oli jo tuolloin aseinkin, mutta ne odottivat syrjässä, mikäli punaiset tekisivät vastatoimenpiteen. Eivät tehneet.
Sotilaiden osallistuminen oli hankala paikka, koska riskinä oli siis yhteenotot samaa kansalaisuutta olevien kanssa, ja sotilasvalahan velvoittaa suojelemaan omiaan ja tottelemaan esivaltaa.
Talonpoikaismarssi oli siis näyttöpaikka ja ennakoi tulevaa. Mäntsälän kapina olikin sitten se oikea koitos kevättalvella 1932. Harvinaisen veretön onneksi (vain yksi menetti henkensä, ja oman käden kauttaan Lapuan liikkeen puolella). Kaikki alkoi siitä syystä, kun kommunistit valkoisten mielestä saivat pitää puheitaan ilman rajoitteita (ei niitä ollut tosin valkoisillakaan) ja välillä aina joku punainen oli kyyditetty rajalle ihannemaahan. Poliitikot siis pelasivat omaa likaista peliään taustalla, ja kannattajat puuhasivat toisaalla.
Mäntsälässä siis kiehahti; kommunisti ja entinen suojeluskuntalainenMikko Erich päätti pitää puheen Ohkolan työnväentalossa. Puhe ei ehtinyt alkaakaan, kun Lapuan pojat aloittivat tarkkuuttamaan aseitaan talon seiniin. Ilmeisesti oli sovittu, että tulitusta suunnataan rakennuksen yläosiin, ettei kuitenkaan verilöylyä syntyisi, tai näin ainakin osa ampujista tuumaili.
Tästä alkoikin häslinki, joka kesti jonkin aikaa ja päänäyttämöksi muotoutui Mäntsälän suojeluskuntatalo.
Mäntsälässä syntyi varsin iso riski, että maamme ajautuisi uudelleen sotaan. Armeija asettui julkisen vallan puolelle kapinoijia vastaan, jotka siis edustivat Lapuan liikettä, ja suojeluskunta aatteensa myyneitä miehiä. Punaiset toimivat viisaasti, eivätkä asettuneet asein vastaamaan tilanteeseen, vaan toivat ajatuksiaan julki erilaisin puhein ja pamfelein. Jos he olisivat tarttuneet ojennettuun "täkyyn" ottaa uusiksi vuosi 1918, niin sitten...
Sotaa ei onneksi syttynyt, eikä kukaan oikeastaan tänäänkään ole ottanut vastuuta Mäntsälän kapinasta.
En ryhdy nyt kuitenkaan kovin tarkkaan käymään tässä läpi taustoja, tapahtumia yms. vaan totean, että kirja omalta osaltaan toi selvyyksiä ajankohtaan itsenäisyytemme ja talvisodan välissä.
Draamallisesti tarina etenee pitäen sisällään yksityiskohtia ja taustatietoa mukavasti. Yle on omalta osaltaan ottanut kunniaa Mäntsälän kapinan alasajosta, mutta miten lienee asia oikein ollut. Se julkaisi vähätteleviä tietoja kapinasta ja tietysti presidentin puheen, mutta varmasti miesten mielialat itsellään olivat kääntyneet asiaa vastaan jo aikaisemmin.
Kannattaa lukea kirja, niin aikaa ymmärtää paremmin, ja mitä veljesviha oikein oli vielä 30-luvun alussa. Mutta sittenpä parannus löytyi aivan oudosta suunnasta. Suomen yhtenäisyyden pelastajaksi nousi vuonna 1939 Isä Aurinkoinen!
Mennään nyt kuitenkin pronssisella ampumamerkillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti