Elokuva: Yhdeksäs komppania (2005)

Yhdeksäs komppania kertoo neuvostoliittolaisista nuorista miehistä jotka lähetetään Afganistaniin pelastamaan se Imperialistisilta valloittajilta vuonna 1988. Eli neukkuaikaa vielä eletään mutta Afganistanhan on ajankohtainen edelleen. Tällä hetkellä siellä häärivät amerikkalaiset pelastamassa Afganistania ties miltä..

Ei suju neukuiltakaan vuoristosota ainakaan tämän elokuvan mukaan. Kyseinen 9. komppania unohdetaan kukkulan huipulle suojaamaan kolonnaa jota ei koskaan tule koska Neuvostoliitto on hajoamassa ja vetäytyy Afganistanista. Näille hepuille tästä ei vain muisteta kertoa joten he joutuvat taistelemaan koko mujahideen-porukkaa vastaan.

Tässä(kin) teoksessa (vrt. Citadel) on havaittavissa selkeää kritiikkiä Neuvostoajan toimintaa, yhteiskuntaa ja armeijaa kohtaan. Jostain syystä Puna-armeijan johtamis- ja kouluttamismenetelmä näyttäisi pohjautuvan ankaraan simputukseen ja taitaa pohjautua siihen edelleenkin. Ainahan sitä sanotaan että "hiki säästää verta" mutta säästääköhän veri verta jos sitä omien nenästä nyrkillä kaivetaan?

Tarinan loppukohtaus on kuin suoraan Rambo XX:n klassisesta "I love this country" -kohtauksesta. Rivien välistä on luettavissa että vaikka neukkusysteemi oli syvältä niin ei nyky-Venäjäkään mitään herkkua ole..

Erikoisefekteissä itänaapuri häviää taas ameriikantuotannoille. Räjähdyksiä ja pauketta on kyllä vähintään riittävästi mutta joku amatöörimäisyys silti efektipuolelta paistaa läpi. Samoin joukkokohtauksien kuvaus on paikoitellen lähes myötähäpeää aiheuttavaa: afgaanisissit tassuttelevat tohveleissaan läpi kivisen aukion ja samaa kohtausta sitten pyöritellään pari kolme kertaa uudelleen.

En kannusta lainkaan tämän elokuvan katseluun. Saman ajan voi käyttää lähes mihinkä tahansa muuhun toimintaan jos ei nyt ihan imurointia ja tiskausta lasketa. Laittaisin korvaushakemuksen menetetystä ajasta menemään jonnekin kun vain tietäisin minne.

Arvomerkki: Pronssinen ampumamerkki Alennettu 6.1.2016 harkinnan jälkeen: "Kolmas palkinto - ei mitään"

Matkailua: Varanginkierros moottoripyörällä

Aloitanpa tässä kokeeksi suurimääräisen lukijaporukan kiinnostukseksi uuden blogisisällön eli matkakertomukset. Tarkoituksena ei ole tarinoida mistään viininmaisteluretkistä vaan enemmän tai vähemmän kypsäheppumaisista matkoista esim. ajoneuvon, olosuhteiden, aktiviteettien tai kohteen osalta.

Ensimmäinen teos kertoo moottoripyörämatkasta Saariselkä-Näätämö-Norja-Utsjoki-Saariselkä. Ajoreitti ilmenee oheisesta kartasta. Lenkin pituus on Google Mapsin perusteella 627 km ja ajelin sen elokuisena lauantaina. Aikaa meni pysähdyksineen suurinpiirtein tuo 8 tuntia.

Suomen puolella ajoreitti Näätämöön on m-pyöräilijälle varsin mielenkiintoinen. Nelostie on samanlainen halki Suomen ja erityishuomiota on kiinnitettävä lähinnä poroihin joita oli runsaasti tien poskessa seisoksimassa. Tuorepakattu poronkäristys on sikäli kätevä otus että se tyytyy seisoksimaan eikä säntäile tielle niinkuin isoserkkunsa hirvi. Näin ollen kevyt kaasukäden kevennys riittää ennakointiin.

Kaamanen - Näätämö -pätkä sen sijaan on hyvinkin mielenkiintoinen. Tie on hyväkuntoinen ja sopivan mutkainen. Rajoitus on ilmeisesti yleisrajoitus 80 km/h koska mitään merkkejä ei näkynyt mutta yleisesti siinä toistasataa ajettiin ja hyvin sujui jatkuvasta tihku- tai rankemmasta sateesta huolimatta.

Norjan puolelle siirryttäessä voi todeta että norjalaisilla on kaikki paremmin kuin suomalaisilla paitsi tiet: vesisade loppui raja-asemalle alkaekseen taas Utsjoella ja maisemat Varanginvuonon varrella ovat kertaluokkaa hienommat kuin Suomessa. Mielenkiintoinen pistäytyminen oli Pykeija eli ns. Pikku-Suomi: suomalaissyntyisten norjalaisten asuttama kalastuskylä keskellä ei mitään ja syrjässä kaikesta. Päätieltä E6 piti poiketa parikymmentä kilometriä kinttupolkutasoista, kuitenkin asvalttipintaista tietä ao. kylään. Näkemisen arvoinen paikka sinällään ja tuo mutka kannatti tehdä.

Mutta tuo teiden kunto Norjassa kummastutti kyllä! Päällysteet on luokattomassa kunnossa vaikka tyypeillä on rahaa kuin roskaa ja öljyäkin siihen asvaltintekoon löytyy oman meren pohjasta. Mitä nuukuutta liekään kun noillakin seuduilla näytti pysyvästi asuvan väkeä ja raskaampaakin liikennettä riitti.

Pykeijasta ajelin Tena brun kautta Utsjoelle Tenon norjanpuoleista rantaa. Tarkoitus oli alunperin mennä Nuorgamin kautta mutta missasin risteyksen kun ei siellä mitään opastusta Nuorgamiin ollut. Olisi pitänyt hoksata mennä Polmak -nimiseen norjalaiskylään mutta ei leikannut. Tajusin virheeni kyllä kun ajoin Tenon yli mutta en viitsinyt enää kääntyä takaisin.

Utsjoelta ajelinkin sitten taas nelostietä tai virallisemmin E75 Inariin, Ivaloon ja Saariselälle. Pistäydyin vielä Ivalon pohjoispuolella Sovintovaaran huipulla jossa on näköalapaikka ja "museo". Uteliaisuuttani kävin kun olen useita kertoja ohi ajanut ja aina opastekylttiin huomiota kiinnittänyt. Sisäänpääsymaksu 6€ tuntui vähän tarpeettomalta ja ylimitoitetulta mutta näkymä Inarijärvelle oli kyllä sen arvoinen:

Noissa "Lapinlisä" -tyyppisissä maksuissa on syytä huomata että paikalliset joutuvat repimään elantonsa aika lyhyellä aikajänteellä ja kausittain pienistä turistivirroista. Sikäli on ymmärrettävissä ylihinnoittelulta tuntuva rahastus.

Pienistä turistivirroista puheenollen Saariselkäkin oli käytännössä autio vaikka periaatteessa Suomessa piti olla vielä lomakausi menossa. Lieköhän lama masentanut turistit vai sää mutta kaikki  olivat jääneet kotiin.

Onnistunut kiertoajelu oli kyseessä vaikka sade Suomen puolella lannistikin tunnelmaa. Annetaan tällekin arvio:

Arvomerkki: Hopeinen ampumamerkki.

Elokuva: Max Manus (2008)

Törmäsin Netflixissä tähän norjalaiseen sotaelokuvaan. Siltä suunnalta ei sotafilmejä ole tullut aiemmin katsottua mutta tämän silmäilin läpi.

Elokuva kertoo tositarinaa norjalaisen vastarintaliikkeen sankarista Max Manuksesta, joka toimi vastarintaliikkeessä sodan aikana saksalaisten miehittäessä Norjaa. Elokuva on huolella tehty ja näyttävästi lavastettu. Näytteleminen on hieman pökkelön oloista mutta enpä oikein osaa sanoa onko ongelma osaamisessa vai vain siinä että leffa ei ole amerikkalainen joka näkyy kielessä, tempossa, musiikissa, toimintakohtauksissa jne.

Saksalaiset ovat taas tämänkin tarinan roistoja. Pitäisi perehtyä historiaan sen verran että minkä verran Norjassa harrastettiin "germanismia". Saksalaisten eräs ongelma viime sodan aikana oli liian suuri valloitettujen alueiden pinta-ala: esim. Norjaa valvomaan tarvittiin suuri määrä sotilaita joille olisi ollut käyttöä aktiivisemmillakin rintamilla. Todennäköisesti he ainakin osittain tästä syystä ajautuivat tuohon germanismiin eli mm. siviiliväestöön kohdisttuihin kohtuuttomin ankariin rankaisutoimiin ja kostoihin vastarintaliikkeen iskujen jälkeen. Samaahan he tekivät mm. Tsekkoslovakiassa ja Italiassa.

Manus oli talvisodan aikaan vapaaehtoisena Suomessa Sallan suunnalla taistelemassa venäläisiä vastaan. Myöhemmässä vaiheessahan Suomi ja Saksa olivat "kanssasotijoita" jonka voisi kuvitella aiheuttaneen hieman hämmennystä norjalaisissa vapaaehtoisissa. No, ehkäpä Suomi ja natsi-Saksa osattiin kuitenkin tunnistaa eri ryhmiin kuuluvuksi.

Tarinan lopputekstien mukaan Manus kärsi loppuelämänsä alkoholismista ja psyykkisistä ongelmista. Ei liene ainoa sodankokenut jolle niin käy.. Vastarintaliikkeen sota on vielä hyvin vaarallista hommaa kun vihollinen on koko ajan lähiympäristössä, tekee ratsioita ja soluttaa kätyreitä organisaatioon. Eipä käy kateeksi; Manus itsekin sanoo eräässä kohtauksessa haluavansa mieluummin olla Suomessa sotimassa "koska siellä katsotaan vihollista silmiin".

Kelvollinen elokuva ja kannattaa kulttuurihistoriallisena genrenä katsoa läpi.

Arvomerkki: Hopeinen ampumamerkki.

Edit: linkki elokuvaan Netflixissä löytyy tästä.

Talousviskien MM-kisat

Talousviskien (litrahinta alle 50€) vertailussa seulottiin voittajat skotlantilaisista, irlantilaisista ja uuden mantereen edustajista. Loppuotteluun pääsivät Famous Grouse (Skotlanti), Tullamore D.E.W (Irlanti) ja Black Velvet (USA).

Kilpailupaikan setup näkyy alla olevassa kuvassa:

Testi tehtiin perinteiseen tapaan kaksoissokkotestinä, kalibrointijuomana käytettiin vettä ja lopuksi verrokkina kotimaista Teerenpeliä joka on kertaluokkaa hintavampaa kuin vertaillut talousviskit.

Tulokset olivat ainakin kirjoittaneen mielestä hieman yllättävät:

1. Voittaja: Black Velvet
2. sija: Tullamore D.E.W
3. sija: Famous Grouse

Rajavartija sai Famous Grousen omassa pisteytyksessään ykköseksi (jatka siis ao. aineen ostamista) mutta Willien hyljeksinnän vuoksi se tipahtikin kokonaisarvioinnissa kolmoseksi.

Seuraavanlaisia kommentteja kuultiin:

• Tasapaksu (BV)
• Jokin tunkkainen maku (FG)
• Terävä jälkimaku (TD)
• Amerikkalaista paskaa (BV)

Eli kovin imartelevia eivät arvioinnit olleet... Talousviskit on nyt joka tapauksessa arvioitu maailmanlaajuisesti. Pitänee vaihtaa juomalajia tai hintaluokkaa.

Elokuva: 300: Imperiumin nousu (2014)

Jostain syystä huono tuuri jatkuu elokuvien suhteen. Nyt Netflixistä selaamani teos alkuperäisnimeltään "300: Rise of an Empire" osoittautui taas täydelliseksi ajan haaskaukseksi. Tarina jatkuu siitä mihin tätä edeltävä elokuva "300" päättyi. Spartalaiset on tapettu Thermopylain solassa ja kreikkalaiset taistelevat ylivoimaista persialaislaivastoa vastaan samalla symboliikalla kuin nyky-Kreikka velkojiaan vastaan...

Elokuvassa on pyritty visuaaliseen näyttävyyteen. Taustallahan on Frank Millerin luomaa sarjakuvissa (ja loistavassa Sin City -elokuvassa) toimivaa maalailua. Valitettavasti vain tässä elokuvassa tuo maalailu on viety liian pitkälle: hidastetut taistelukohtaukset ja suihkuina lentävä veri alkaa pitkässä juoksussa tympäisemään ja luo vain hohhoijjaa -tyyppisen elämyksen.

Kovaa on kyllä sodankäynti ollut tuolloin ja varmaan ihan oikeastikin. Merisodan taktiikkana on ollut hyökätä soutukaleerilla vastapuolen laivan kylkeen, upottaa se aluksen kärkipiikillä tai, jos upotus ei onnistu, vallata alus ja tappaa vastapuolen väki lähitaistelussa. Veristä leikkiä on joka tapauksessa ollut ja ehkä epäkiitollisin homma on ollut soutajilla jotka elokuvassa on kahlittu airoihin eli jos laiva on mennyt pohjaan niin pitkä sukellus on soutumiehilläkin ollut luvassa. Tosin historiallisesti ainakin kreikkalaiskaleereilla nuo soutajat ovat olleet merisotilaita jotka entrausvaiheessa ovat osallistuneet lähitaisteluun eivätkä näin ollen ole olleet kahlehdittuja eivätkä myöskään ruoskalla "kannustamisen" kohteena.

Persialaisporukan vaarallisin touhuaja on yllättäen Artemisia -niminen nainen joka tappaa talossa ja puutarhassa... Näyttävä suoritus on mm. pään leikkaaminen irti oman puolen epäonnistuneelta kätyriltä lyhyen puukon kahdella sivalluksella kurkun ja niskan puolelta. Vaatii terävää veistä ja hyvää leikkaustekniikkaa sekä voimakkaat käsivarsilihakset. Naisia ei pidä selvästikään suututtaa - on tarinan opetus. Lopulta kuitenkin tarinan sankari Themistokles tuikkaa miekan epäherrasmiesmäisesti ao. neidin mahaan joten tästäkin riesasta päästään.

Tälle teokselle ei voi antaa kuin arvomerkiksi kuin Pronssisen ampumamerkin ja siitäkin suurin osa kunniasta menee edellä mainitulle Frank Millerille.

Kasarmimuonaa: Pulled Pork eli Revitty Sika

Oheinen resepti on erittäin yksinkertainen valmistaa mutta edellyttää uunia joten ei sovellu kenttäkeittiön menuun.

Tarvikkeet:

n. 1,5 kg Kassler paisti tai vastaava kokonainen lihakimpale. Saa olla rasvainenkin, eihän tässä mitään kasvissyöjiä olla!
2 pulloa barbequekastiketta
2 isoa sipulia
valkosipuli
suolaa ja pippuria

Lisukkeeksi maun mukaan esim. uuniperunoita tai sämpylöitä tai jopa salaattia.

Valmistus:

1. Kuumenna uuni 110-120 asteeseen.
2. Hiero liha suolalla ja pippurilla.
3. Laita liha kannelliseen uunin kestävään astiaan ja kaada lihan päälle bbqkastiketta siten että se peittyy. Usein menee tuo pari pulloa.
4. Lisää isoiksi lohkoiksi pilkotut sipulit ja valkosipuli.
5. Anna valmistua vähintään 4 tuntia, mieluummin kauemmin.
6. Nosta liha erilliselle astialle ja revi haarukalla rikki. Sotke sekaan sopiva määrä kastiketta mausteeksi.

Resepti on rehellisesti varastettu joltain Sikke Sumarilta tai vastaavalta. Erittäin hyvä muona ja energiariittoinen ankarampaankin taisteluun!

Edit 22.6.2015: Kokeilin samaa reseptiä broilerinlihalla. Ei toimi yhtä hyvin vaikka syötävää onkin. Konsepti vaatinee sianlihasta irtoavan rasvan mausteeksi tuohon kastikeliemeen.

Talousviskien vertailu osa 3 - Uusi manner

Rajavartijalla ja Williellä oli tällä kertaa tutkittavana kohtuuhintaiset (alle 50 € /litra) amerikkalaiset ja kanadalaiset talousviskit. Arviointitehtävä oli yllättävänkin haastava ja voittaja löytyi vasta tiukan pistelaskennan jälkeen.

Vertailussa olivat seuraavat juomakset:

Black Velvet:

• 31,14 € / litra 
• Alkon luonnehdinta: Kullankeltainen, kevyt, lämmin, hennon hedelmäinen, mausteinen
• Testiryhmän luonnehdinta: Makeahko mutta ei liikaa. Helposti lähestyttävä; voisi suositella jopa naisihmiselle.
• Linkki Alkon sivulle: http://www.alko.fi/tuotteet/001196/
• Sijoitus arvioinnissa: 1. palkinto
• Rajavartija: Oliko kyseessä juuri tämä sortti Black Velvettiä?

Kentucky Gentleman:

• 34,00 € / litra 
• Alkon luonnehdinta: Meripihkankeltainen, keskitäyteläinen, terävä, hedelmäinen, kermatoffeinen, mausteinen
• Testiryhmän luonnehdinta: Ärtsyn makuista - hyvä vai huono? Mustavalkoinen maku. Ytyä ja makua. Vaniljanmakuinen (wtf? Pitäisi varmaan maistaa miltä se vanilja maistuu..)
• Linkki Alkon sivulle: http://www.alko.fi/tuotteet/001516/
• Sijoitus arvioinnissa: 2. palkinto

Jack Daniels:

• 47,80 € / litra 
• Alkon luonnehdinta: Vaaleanruskea, keskitäyteläinen, miedon savuinen, lämmin, kevyen banaaninen, mausteinen, hennon vaniljainen
• Testiryhmän luonnehdinta: Liian lievä. Maistuu Offilta.
• Linkki Alkon sivulle: http://www.alko.fi/tuotteet/115026/
• Sijoitus arvioinnissa: 3. palkinto

Näin ollen vertailussa kävi taas siten että halvin juoma voitti. Kertookohan tuo juomista vai juojista? Seuraavanna vaiheena onkin sitten "mestarien liiga" eli Famous Grouse, Tullamore Dew ja Black Velvet ottavat mittaa toisistaan. Spektaakkelin ajankohta ja paikka on sopimatta; mestarien liigan loppuottelu pelattiin Berliinissä..

Kirja: Teemu Keskisarja: Raaka tie Raatteeseen; suurtaistelun ihmisen historia -ISBN978-952-234-215-7

Valitsin Helsinki-Vantaan kentältä reissulukemiseksi historioitsija Teemu Keskisarjan  opuksen "Raaka tie Raatteeseen, Suurtaistelun ihmisen historia". Mielenkiintoinen katsaus, jossa Keskisarja valottaa terävästi Suomussalmen kuuluisaa taistelua. Välillä ärsyttävästi, välillä terävästi ja välillä sarkastisesti tuumaillen.
Hän vertailee Raatetta välillä moniinkin ihmiskunnan vähemmän mukaviin mittelöihin löytäen yhtymä kohtia tai ristiriitoja.
Mukaan on otettu alueen paikalliset ihmiset niin evakkoina kuin sotatoimialueelle jääneinäkin persoonina. Kainuulainen korpikommunisti hyppi ja pomppi riemusta Neuvostoliiton sotakoneiston "Punaisen Ratsastajan" jyrätessä sodan alussa valkosuomalaisia. Kerkesivätpä he virittää Juntusrantaa ihan Työtätekevän Kansan komitean venäläisten hyvällä myötävaikutuksella. Siinä korpikommustit pääsivät ikäänkuin nauttimaan Neuvostovallasta.
Henkilöhahmoja on muistettu sekä Suomen puolella ( sotilaita ja siviilejä) ja venäläisiä upseereja. Kirjoittaja on mukavasti onnistunut kaivamaan pikkunippelitietoa, jotka on myös todistettu viittauksin kappaleiden jälkeen.
Tässä ihan pari malliksi:Miten sitten venäläiset osasivat edes vähän liikkua metsissä? Suunto ei ollut varmasti tuolloin ihan niin tunnettu, mutta venäläiset käyttivätkin hyväkseen eläviä kompasseja eli juuri noita korpikommunisteja. Olipa em. ihan omia taisteluryhmiäänkin, mutta kovin paljoa heistä ei ollut apua veli-venäläisille.
Sodasta on löydetty myös paljon opetuksia. Koska ukrainalaispoppoo oli niin huonosti varustettu Suomen talveen, tuli sitten 1800 hiihtoprikaatin valiosotilasta Kuusamon seudulle suksin ja talvivarustein. Tosin tulos oli sama kuin Raatteessa, vaikka alussa suomalaisetkin joutuivat noiden kanssa koville. Mutta siis turpaan tuli venäläisille vaikka varusteet olivat ok. Oli huopikkaat puutapilla eli nopeaa panna sukset jalkaan ja ottaa pois, kunnolliset talvivaatteet ja ihan iso paksu huppuhattu päässä. Kirjailija epäilee, että tuo viimeksi mainittu oli syy siihen, että Suomi-sissit yllättivät valiosotilaat usein unesta. Oli menty ääripäästä toiseen; vartiomies ei kertakaikkiaan kuullut mitään huppuhatun alta, jos taas ukrainalainen ei kuullut hampaittensa kalinalta mitään.
Välillä kirjailijan sanailu muistuttaa kovasti ystäväni Willie Rokan ja itseni välistä keskustelua muutaman viskin jälkeen, että ihan nauratti.
Suosittelen lukemaan, ja jos joku kohta tuntuu turhalta tai tympeältä, niin sivuja voi kääntää!

Arvomerkki: Hopeinen ampumamerkki