Kirjan idea on kiinnostava ja sen vuoksi sen erehdyin pokkarikaupasta hankkimaankin: kirjassa on kuvattu valitut 50 taistelua joissa suomalaiset ovat olleet osallisena tavalla tai toisella. Taisteluista vanhin on Viipurin pamaus Vanhan vihan ajalta (1495-1497) ja tuorein Lapin Sodan Käsivarren taistelut (1945).
Hyvän idean tasolle tämä tekele jääkin. Taistelut on esitelty luokattoman huonolla tavalla. Takakannen tekstissä kehutaan että "Kirja sopii havainnollisuudessaan ja yleistajuisuudessaan myös sotahistoriaan vielä perehtymättömille". Tämä tarkoittanee sitten sitä että kaikki detaljit ja karttapiirustukset taisteluista on jätetty pois?
Sisällöllisen heikkouden lisäksi kirja vilisee kirjoitusvirheitä. Osa noista kirjoitusvirheistä on niin tökeröitä että jopa Wordin oikoluku olisi ne löytänyt. Kirjoittaja ei ole viitsinyt edes sitä käyttää saatikka että olisi tarkastuttanut tekstin jollain oikolukijalla? Virheiden paljous jo häiritsee lukukokemusta vaikka en olekaan mikään äidinkielenopettaja.
Kirjasta käy kuitenkin ilmi että monessa sodassa suomalaiset ovat olleet tappohommissa mukana sekä ruotsalaisten, venäläisten että suomalaisten itsensäkin puolesta. Ehkä jonkinlaista kyvyykkyyttäkin näihin sotatöihin on ollut havaittavissa mutta aika usein kuitenkin Ruotsin ja Venäjän vallan alla ei suuresti kyselty että halutaanko ao. operaatioissa olla mukana. Pikemminkin annettuna tuli ohjeistus sekä lännestä että idästä..
Suosittelen kirjan selailua enintään hakemistotyyppisenä teoksena; antaahan se jonkinlaisen kokonaiskatsauksen (ainakin kirjailijan mielestä) 50 tärkeimmästä suomalaisesta taistelusta. Onneksi kirja on ohut (150 sivua) joten tuohon selailuun ei suuresti aikaa haaskaudu.
Arvomerkki: Pronssinen ampumamerkki
sunnuntai 6. syyskuuta 2015
perjantai 4. syyskuuta 2015
Kirja: Adrian Goldsworthy: Caesar - ISBN 978-951-20-9822-4
Lukaisin lomalla ollessani Goldsworthyn massiivisen Caesar -teoksen (624 sivua). Kyseessä on dokumenttikirja Gaius Julius Caesarin elämänvaiheista ja lopulta kuolemasta salamurhan uhrina. Täytyy todeta että oli harvinaisen hyvin kirjoitettu teos: vaikka kyseessä on tosiasioihin pohjautuvaa kerrontaa ilman ylimääräisiä värityksiä ja keksittyjä sivuhahmoja, kirja pysyi kädessä suurin piirtein yhtä kyytiä luettuna. Tässä kohtaa kirja eroaa suuresti esim. Conn Igguldenin "Keisari" -sarjasta ja täytyy melkeinpä todeta että edukseen. Ehkäpä totuus on tarua ihmeellisempää ainakin tässä tapauksessa.
Caesarin elämänkaari on ollut todella huima ja dramaattinen: nuorena miehenä hänen piti paeta Roomasta henkensä kaupalla ja viisikymppisenä hän sitten hallitsikin koko Rooman imperiumia itsevaltiaana ja oli siinä välissä ensinnäkin laajentanut sitä koko Gallialla (poislukien se yksi Asterixin kylä...) ja toisaalta ottanut itselleen sisällissodassa. Nämä operaatiot tapahtuivat kolmella mantereella (Eurooppa, Aasia, Afrikka) ja hämmästyttävän nopealla aikataululla kun ottaa huomioon sen aikaiset kulkuvälineet. Lähtökohtana on ollut hänen persoonansa jossa on korostunut äärimmäinen määrätietoisuus, periksi antamattomuus ja energisyys. Kovasti olisi tarpeen itsellekin moiset ominaisuudet ettei niitä tarvitsisi kadehtien kirjoista lukea..
Kirjasta käy hyvin ilmi Rooman legioonien sotilaallinen ylivertaisuus vastustajiinsa nähden. Ennen muuta Rooman armeija osasi huollon jolloin se pystyi taistelemaan ja piirittämään vastustajia pitkiä ajanjaksoja joka taas ei ollut mahdollista paikallisottojen varassa oleville toimijoille. Toinen osaaminen oli pioneeritaito: roomalaiset rakensivat sillan Reinin yli ja purkivat sen lähes välittömästi pois vain osoittaakseen että moinen operaatio onnistuu! Normaalikäytäntönä legioonilla oli linnoittaa marssileiri ts. päivämarssin jälkeen rakennettiin joka ilta standardimallinen linnake yöpymistä varten ja sitten jatkettiin seuraavana aamuna matkaa. Rooman armeijan taistelukyky oli myös hämmästyttävä: kerrotaan että legioonalaiset pystyivät siirtymään samana päivänä 40 km pikamarssilla ja jatkamaan suoraan marssista taisteluun.
Puutteena kirjassa voisi mainita kirjan luonteesta sinällään johtuvan epätietoisuuden: Goldsworthy ei lähde arvailemaan asioita joista ei ole varmaa tietoa vaan toteaa vain tämän tiedon puuttumisen. Ja vaikka Caesar on tunnettu hahmo, kahdessa tuhannessa vuodessa aika moni asia on kadonnut historian havinaan. Tässä kohtaa Iggulden ja kumppanit ovat sekä vahvoilla että heikoilla: he voivat paikata aukot omilla sepitteillään mutta samaan aikaan noista sepitteistä pitää pystyä kehittämään kestävä tarinakokonaisuus joka limittyy oikeaan historiaan.
Suosittelen lukemista lämpimästi.
Arvomerkki: Hopeinen ampumamerkki
Caesarin elämänkaari on ollut todella huima ja dramaattinen: nuorena miehenä hänen piti paeta Roomasta henkensä kaupalla ja viisikymppisenä hän sitten hallitsikin koko Rooman imperiumia itsevaltiaana ja oli siinä välissä ensinnäkin laajentanut sitä koko Gallialla (poislukien se yksi Asterixin kylä...) ja toisaalta ottanut itselleen sisällissodassa. Nämä operaatiot tapahtuivat kolmella mantereella (Eurooppa, Aasia, Afrikka) ja hämmästyttävän nopealla aikataululla kun ottaa huomioon sen aikaiset kulkuvälineet. Lähtökohtana on ollut hänen persoonansa jossa on korostunut äärimmäinen määrätietoisuus, periksi antamattomuus ja energisyys. Kovasti olisi tarpeen itsellekin moiset ominaisuudet ettei niitä tarvitsisi kadehtien kirjoista lukea..
Kirjasta käy hyvin ilmi Rooman legioonien sotilaallinen ylivertaisuus vastustajiinsa nähden. Ennen muuta Rooman armeija osasi huollon jolloin se pystyi taistelemaan ja piirittämään vastustajia pitkiä ajanjaksoja joka taas ei ollut mahdollista paikallisottojen varassa oleville toimijoille. Toinen osaaminen oli pioneeritaito: roomalaiset rakensivat sillan Reinin yli ja purkivat sen lähes välittömästi pois vain osoittaakseen että moinen operaatio onnistuu! Normaalikäytäntönä legioonilla oli linnoittaa marssileiri ts. päivämarssin jälkeen rakennettiin joka ilta standardimallinen linnake yöpymistä varten ja sitten jatkettiin seuraavana aamuna matkaa. Rooman armeijan taistelukyky oli myös hämmästyttävä: kerrotaan että legioonalaiset pystyivät siirtymään samana päivänä 40 km pikamarssilla ja jatkamaan suoraan marssista taisteluun.
Puutteena kirjassa voisi mainita kirjan luonteesta sinällään johtuvan epätietoisuuden: Goldsworthy ei lähde arvailemaan asioita joista ei ole varmaa tietoa vaan toteaa vain tämän tiedon puuttumisen. Ja vaikka Caesar on tunnettu hahmo, kahdessa tuhannessa vuodessa aika moni asia on kadonnut historian havinaan. Tässä kohtaa Iggulden ja kumppanit ovat sekä vahvoilla että heikoilla: he voivat paikata aukot omilla sepitteillään mutta samaan aikaan noista sepitteistä pitää pystyä kehittämään kestävä tarinakokonaisuus joka limittyy oikeaan historiaan.
Suosittelen lukemista lämpimästi.
Arvomerkki: Hopeinen ampumamerkki
lauantai 22. elokuuta 2015
Kirja: Eino Pukkila: Taisteluhälytys (1961) _ ei ISBNnumeroa - Wsoy, Porvoo
Kommodori Eino Pukkila oli jatkosodassa Laivaston esikuntatehtävissä, myös operatiivisella puolella mm. panssarilaiva Väinämöisen komentajana. Hän on kirjoittanut kirjan jatkosodan Suomen laivaston käytöstä Itämerellä. Lisäksi hän kuvailee myös saksalaisten operaatioita samalla merellä niin Viron kuin Suomenkin rannikoilla.
Kirja kuvailee hyvin operaatioita noin taktisesti ja operatiivisesti. Mukana on myös taistelukuvauksia mm. panssarilaiva Ilmarisen uppoamisesta -41, josta hän kuuli jälkikäteen.
Taistelukuvaukset ovat varsin mainioita, sekä pienet henkilökohtaiset ja muille merimiehille sattuneet tapahtumat, jotka keventävät taktista kuvausta sopivasti.
Löysin kirjan sattumalta isän jäämistöistä. Muistan kyllä katselleeni kaikki kirjan kuvat pikku poikana, mutta enpä kirjaan ole aikaisemmin älynnyt tarttua lukekseni sen. No nyt tein sen, enkä kyllä kadu. Kirja on muuten sen verran vanha, ettei siitä löytynyt tuota sormenjälkeä, joksi voidaan sanoa ISBN-numeroa. Muutenkin se kirjaston hyllyssä ulkonäöksellisillä seikoilla voisi jäädä hyllyyn, kansi ei ole houkutteleva, eikä kirjapainossa kirjan leikkaus ole ihan onnistunut. Pitääkin tsekata, onko ko. kirjaa kirjastossa, ihan mielenkiinnosta.
Kirja valottaa erittäin hyvin suomalaisten merisodan käyntiä. Se on kirjoitettu siten, että tälläinen maakrapukin sitä ymmärtää. Kokonaisuudessaan merisodasta tuli sellainen shakkipelimäinen kuva. Siirrot on suunniteltava tarkkaan laivojen nopeudet huomioiden (osa liikkuu kuin shakkipelin mokut ja torpedoveneitä voisi verrata jopa kunningattaren liikeisiin ja nopeuteen. Uhka-alueet eli shakit muodostuvat sitten merimiinoituksista, jotka rajaavat rajusti liikkumista merellä). Tietysti maarintamallakin pitää siirrot suunnitella huolella, mutta virheet voidaan maaston peitteisyydellä yms. tekijöillä hiukan korjailla. Tätä etua ei ole merellä.
Kirja antaa hyvän kuvauksen merimiinojen käytöstä, raivauksesta ja tehoista. Ymmärtääkseni tänä päivänä pidetään panssarilaiva Ilmarisen uppoamista sortumisena merimiinaan, jonka se oli ikäänkuin raivannut. Miina tarttui raivaajaan, eikä leikkautunut, vaan käännöksessä iskikin laivaan tunnetuin seurauksin.
Suomalainen merikalusto oli vanhaa sodan alusta, mutta taitavissa käsissä laivasto toimikin hyvin niin suojaamassa kauppalaivastoa, tukemassa maarintamia niin saarissa kuin rannikollakin. Puhumattakaan torjuntatehtävistä, joilla taas aiheuttettiin venäläisille murheita. Suomen ja Saksan laivastot yhdessä miinoituksilla pystyivät mm pitämään venäläiset sukellusveneet lähes kaksi vuotta Itämeren pohjukassa ennenkuin Saksan rintama Baltian suunnalla petti.
Suosittelen luettavaksi, koska kirja antaa siis hyvän kuvaun merisodankäynnistä varsin "tukkoisella" merellä, jota rajaa miinojen lisäksi saaret ja matalat vedet. Ihan tästä kuriositeettina nouseekin pari ajatusta mieleen. Molemmat liittyvät naapuriimme Ruotsiin. Kun Ruotsissa etsittiin viimeksi vieraan vallan mahdollista sukellusvenettä, Suomessa todettiin, että meitä suojaa matala saaristomeri - jaa, kirja antaa toisenlaisen kuvan - ja perustuu muuten ihan konkreettiseen kokemukseen. Toinen ajatus tai tieto liittykin Ruotsiin ja miinoihin. Ruotsikin suojasi sodan aikana omaa merenkäyntiään miinoilla ja saattueilla. Ilmeisesti sukellusveneistä ei pysty näkemään kauppalaivojen tunnuksia, koskapa mm. ruotsalaisia kauppalaivoja meni meren pohjaan mm. torpedoin. Kuka ne upotti onkin sitten toinen juttu...
Suosittelen ja ehdotan vähintäänkin seuraavaa merkkiä:
Arvomerkki: Hopeinen ampumamerkki
Willie Rokan täydennys: löysin kuvan Eino Pukkilasta Sa-kuvasta:
Alla kuva Väinämöisestä ampumassa järeillä tykeillään:
Molemmissa siis lähde Sa-kuva.
Kirja kuvailee hyvin operaatioita noin taktisesti ja operatiivisesti. Mukana on myös taistelukuvauksia mm. panssarilaiva Ilmarisen uppoamisesta -41, josta hän kuuli jälkikäteen.
Taistelukuvaukset ovat varsin mainioita, sekä pienet henkilökohtaiset ja muille merimiehille sattuneet tapahtumat, jotka keventävät taktista kuvausta sopivasti.
Löysin kirjan sattumalta isän jäämistöistä. Muistan kyllä katselleeni kaikki kirjan kuvat pikku poikana, mutta enpä kirjaan ole aikaisemmin älynnyt tarttua lukekseni sen. No nyt tein sen, enkä kyllä kadu. Kirja on muuten sen verran vanha, ettei siitä löytynyt tuota sormenjälkeä, joksi voidaan sanoa ISBN-numeroa. Muutenkin se kirjaston hyllyssä ulkonäöksellisillä seikoilla voisi jäädä hyllyyn, kansi ei ole houkutteleva, eikä kirjapainossa kirjan leikkaus ole ihan onnistunut. Pitääkin tsekata, onko ko. kirjaa kirjastossa, ihan mielenkiinnosta.
Kirja valottaa erittäin hyvin suomalaisten merisodan käyntiä. Se on kirjoitettu siten, että tälläinen maakrapukin sitä ymmärtää. Kokonaisuudessaan merisodasta tuli sellainen shakkipelimäinen kuva. Siirrot on suunniteltava tarkkaan laivojen nopeudet huomioiden (osa liikkuu kuin shakkipelin mokut ja torpedoveneitä voisi verrata jopa kunningattaren liikeisiin ja nopeuteen. Uhka-alueet eli shakit muodostuvat sitten merimiinoituksista, jotka rajaavat rajusti liikkumista merellä). Tietysti maarintamallakin pitää siirrot suunnitella huolella, mutta virheet voidaan maaston peitteisyydellä yms. tekijöillä hiukan korjailla. Tätä etua ei ole merellä.
Kirja antaa hyvän kuvauksen merimiinojen käytöstä, raivauksesta ja tehoista. Ymmärtääkseni tänä päivänä pidetään panssarilaiva Ilmarisen uppoamista sortumisena merimiinaan, jonka se oli ikäänkuin raivannut. Miina tarttui raivaajaan, eikä leikkautunut, vaan käännöksessä iskikin laivaan tunnetuin seurauksin.
Suomalainen merikalusto oli vanhaa sodan alusta, mutta taitavissa käsissä laivasto toimikin hyvin niin suojaamassa kauppalaivastoa, tukemassa maarintamia niin saarissa kuin rannikollakin. Puhumattakaan torjuntatehtävistä, joilla taas aiheuttettiin venäläisille murheita. Suomen ja Saksan laivastot yhdessä miinoituksilla pystyivät mm pitämään venäläiset sukellusveneet lähes kaksi vuotta Itämeren pohjukassa ennenkuin Saksan rintama Baltian suunnalla petti.
Suosittelen luettavaksi, koska kirja antaa siis hyvän kuvaun merisodankäynnistä varsin "tukkoisella" merellä, jota rajaa miinojen lisäksi saaret ja matalat vedet. Ihan tästä kuriositeettina nouseekin pari ajatusta mieleen. Molemmat liittyvät naapuriimme Ruotsiin. Kun Ruotsissa etsittiin viimeksi vieraan vallan mahdollista sukellusvenettä, Suomessa todettiin, että meitä suojaa matala saaristomeri - jaa, kirja antaa toisenlaisen kuvan - ja perustuu muuten ihan konkreettiseen kokemukseen. Toinen ajatus tai tieto liittykin Ruotsiin ja miinoihin. Ruotsikin suojasi sodan aikana omaa merenkäyntiään miinoilla ja saattueilla. Ilmeisesti sukellusveneistä ei pysty näkemään kauppalaivojen tunnuksia, koskapa mm. ruotsalaisia kauppalaivoja meni meren pohjaan mm. torpedoin. Kuka ne upotti onkin sitten toinen juttu...
Suosittelen ja ehdotan vähintäänkin seuraavaa merkkiä:
Arvomerkki: Hopeinen ampumamerkki
Willie Rokan täydennys: löysin kuvan Eino Pukkilasta Sa-kuvasta:
Alla kuva Väinämöisestä ampumassa järeillä tykeillään:
Molemmissa siis lähde Sa-kuva.
lauantai 15. elokuuta 2015
Elokuva: Yhdeksäs komppania (2005)
Yhdeksäs komppania kertoo neuvostoliittolaisista nuorista miehistä jotka lähetetään Afganistaniin pelastamaan se Imperialistisilta valloittajilta vuonna 1988. Eli neukkuaikaa vielä eletään mutta Afganistanhan on ajankohtainen edelleen. Tällä hetkellä siellä häärivät amerikkalaiset pelastamassa Afganistania ties miltä..
Ei suju neukuiltakaan vuoristosota ainakaan tämän elokuvan mukaan. Kyseinen 9. komppania unohdetaan kukkulan huipulle suojaamaan kolonnaa jota ei koskaan tule koska Neuvostoliitto on hajoamassa ja vetäytyy Afganistanista. Näille hepuille tästä ei vain muisteta kertoa joten he joutuvat taistelemaan koko mujahideen-porukkaa vastaan.
Tässä(kin) teoksessa (vrt. Citadel) on havaittavissa selkeää kritiikkiä Neuvostoajan toimintaa, yhteiskuntaa ja armeijaa kohtaan. Jostain syystä Puna-armeijan johtamis- ja kouluttamismenetelmä näyttäisi pohjautuvan ankaraan simputukseen ja taitaa pohjautua siihen edelleenkin. Ainahan sitä sanotaan että "hiki säästää verta" mutta säästääköhän veri verta jos sitä omien nenästä nyrkillä kaivetaan?
Tarinan loppukohtaus on kuin suoraan Rambo XX:n klassisesta "I love this country" -kohtauksesta. Rivien välistä on luettavissa että vaikka neukkusysteemi oli syvältä niin ei nyky-Venäjäkään mitään herkkua ole..
Erikoisefekteissä itänaapuri häviää taas ameriikantuotannoille. Räjähdyksiä ja pauketta on kyllä vähintään riittävästi mutta joku amatöörimäisyys silti efektipuolelta paistaa läpi. Samoin joukkokohtauksien kuvaus on paikoitellen lähes myötähäpeää aiheuttavaa: afgaanisissit tassuttelevat tohveleissaan läpi kivisen aukion ja samaa kohtausta sitten pyöritellään pari kolme kertaa uudelleen.
En kannusta lainkaan tämän elokuvan katseluun. Saman ajan voi käyttää lähes mihinkä tahansa muuhun toimintaan jos ei nyt ihan imurointia ja tiskausta lasketa. Laittaisin korvaushakemuksen menetetystä ajasta menemään jonnekin kun vain tietäisin minne.
Arvomerkki:Pronssinen ampumamerkki Alennettu 6.1.2016 harkinnan jälkeen: "Kolmas palkinto - ei mitään"
Ei suju neukuiltakaan vuoristosota ainakaan tämän elokuvan mukaan. Kyseinen 9. komppania unohdetaan kukkulan huipulle suojaamaan kolonnaa jota ei koskaan tule koska Neuvostoliitto on hajoamassa ja vetäytyy Afganistanista. Näille hepuille tästä ei vain muisteta kertoa joten he joutuvat taistelemaan koko mujahideen-porukkaa vastaan.
Tässä(kin) teoksessa (vrt. Citadel) on havaittavissa selkeää kritiikkiä Neuvostoajan toimintaa, yhteiskuntaa ja armeijaa kohtaan. Jostain syystä Puna-armeijan johtamis- ja kouluttamismenetelmä näyttäisi pohjautuvan ankaraan simputukseen ja taitaa pohjautua siihen edelleenkin. Ainahan sitä sanotaan että "hiki säästää verta" mutta säästääköhän veri verta jos sitä omien nenästä nyrkillä kaivetaan?
Tarinan loppukohtaus on kuin suoraan Rambo XX:n klassisesta "I love this country" -kohtauksesta. Rivien välistä on luettavissa että vaikka neukkusysteemi oli syvältä niin ei nyky-Venäjäkään mitään herkkua ole..
Erikoisefekteissä itänaapuri häviää taas ameriikantuotannoille. Räjähdyksiä ja pauketta on kyllä vähintään riittävästi mutta joku amatöörimäisyys silti efektipuolelta paistaa läpi. Samoin joukkokohtauksien kuvaus on paikoitellen lähes myötähäpeää aiheuttavaa: afgaanisissit tassuttelevat tohveleissaan läpi kivisen aukion ja samaa kohtausta sitten pyöritellään pari kolme kertaa uudelleen.
En kannusta lainkaan tämän elokuvan katseluun. Saman ajan voi käyttää lähes mihinkä tahansa muuhun toimintaan jos ei nyt ihan imurointia ja tiskausta lasketa. Laittaisin korvaushakemuksen menetetystä ajasta menemään jonnekin kun vain tietäisin minne.
Arvomerkki:
tiistai 11. elokuuta 2015
Matkailua: Varanginkierros moottoripyörällä
Aloitanpa tässä kokeeksi suurimääräisen lukijaporukan kiinnostukseksi uuden blogisisällön eli matkakertomukset. Tarkoituksena ei ole tarinoida mistään viininmaisteluretkistä vaan enemmän tai vähemmän kypsäheppumaisista matkoista esim. ajoneuvon, olosuhteiden, aktiviteettien tai kohteen osalta.
Ensimmäinen teos kertoo moottoripyörämatkasta Saariselkä-Näätämö-Norja-Utsjoki-Saariselkä. Ajoreitti ilmenee oheisesta kartasta. Lenkin pituus on Google Mapsin perusteella 627 km ja ajelin sen elokuisena lauantaina. Aikaa meni pysähdyksineen suurinpiirtein tuo 8 tuntia.
Suomen puolella ajoreitti Näätämöön on m-pyöräilijälle varsin mielenkiintoinen. Nelostie on samanlainen halki Suomen ja erityishuomiota on kiinnitettävä lähinnä poroihin joita oli runsaasti tien poskessa seisoksimassa. Tuorepakattu poronkäristys on sikäli kätevä otus että se tyytyy seisoksimaan eikä säntäile tielle niinkuin isoserkkunsa hirvi. Näin ollen kevyt kaasukäden kevennys riittää ennakointiin.
Kaamanen - Näätämö -pätkä sen sijaan on hyvinkin mielenkiintoinen. Tie on hyväkuntoinen ja sopivan mutkainen. Rajoitus on ilmeisesti yleisrajoitus 80 km/h koska mitään merkkejä ei näkynyt mutta yleisesti siinä toistasataa ajettiin ja hyvin sujui jatkuvasta tihku- tai rankemmasta sateesta huolimatta.
Norjan puolelle siirryttäessä voi todeta että norjalaisilla on kaikki paremmin kuin suomalaisilla paitsi tiet: vesisade loppui raja-asemalle alkaekseen taas Utsjoella ja maisemat Varanginvuonon varrella ovat kertaluokkaa hienommat kuin Suomessa. Mielenkiintoinen pistäytyminen oli Pykeija eli ns. Pikku-Suomi: suomalaissyntyisten norjalaisten asuttama kalastuskylä keskellä ei mitään ja syrjässä kaikesta. Päätieltä E6 piti poiketa parikymmentä kilometriä kinttupolkutasoista, kuitenkin asvalttipintaista tietä ao. kylään. Näkemisen arvoinen paikka sinällään ja tuo mutka kannatti tehdä.
Mutta tuo teiden kunto Norjassa kummastutti kyllä! Päällysteet on luokattomassa kunnossa vaikka tyypeillä on rahaa kuin roskaa ja öljyäkin siihen asvaltintekoon löytyy oman meren pohjasta. Mitä nuukuutta liekään kun noillakin seuduilla näytti pysyvästi asuvan väkeä ja raskaampaakin liikennettä riitti.
Pykeijasta ajelin Tena brun kautta Utsjoelle Tenon norjanpuoleista rantaa. Tarkoitus oli alunperin mennä Nuorgamin kautta mutta missasin risteyksen kun ei siellä mitään opastusta Nuorgamiin ollut. Olisi pitänyt hoksata mennä Polmak -nimiseen norjalaiskylään mutta ei leikannut. Tajusin virheeni kyllä kun ajoin Tenon yli mutta en viitsinyt enää kääntyä takaisin.
Utsjoelta ajelinkin sitten taas nelostietä tai virallisemmin E75 Inariin, Ivaloon ja Saariselälle. Pistäydyin vielä Ivalon pohjoispuolella Sovintovaaran huipulla jossa on näköalapaikka ja "museo". Uteliaisuuttani kävin kun olen useita kertoja ohi ajanut ja aina opastekylttiin huomiota kiinnittänyt. Sisäänpääsymaksu 6€ tuntui vähän tarpeettomalta ja ylimitoitetulta mutta näkymä Inarijärvelle oli kyllä sen arvoinen:
Noissa "Lapinlisä" -tyyppisissä maksuissa on syytä huomata että paikalliset joutuvat repimään elantonsa aika lyhyellä aikajänteellä ja kausittain pienistä turistivirroista. Sikäli on ymmärrettävissä ylihinnoittelulta tuntuva rahastus.
Pienistä turistivirroista puheenollen Saariselkäkin oli käytännössä autio vaikka periaatteessa Suomessa piti olla vielä lomakausi menossa. Lieköhän lama masentanut turistit vai sää mutta kaikki olivat jääneet kotiin.
Onnistunut kiertoajelu oli kyseessä vaikka sade Suomen puolella lannistikin tunnelmaa. Annetaan tällekin arvio:
Arvomerkki: Hopeinen ampumamerkki.
Ensimmäinen teos kertoo moottoripyörämatkasta Saariselkä-Näätämö-Norja-Utsjoki-Saariselkä. Ajoreitti ilmenee oheisesta kartasta. Lenkin pituus on Google Mapsin perusteella 627 km ja ajelin sen elokuisena lauantaina. Aikaa meni pysähdyksineen suurinpiirtein tuo 8 tuntia.
Suomen puolella ajoreitti Näätämöön on m-pyöräilijälle varsin mielenkiintoinen. Nelostie on samanlainen halki Suomen ja erityishuomiota on kiinnitettävä lähinnä poroihin joita oli runsaasti tien poskessa seisoksimassa. Tuorepakattu poronkäristys on sikäli kätevä otus että se tyytyy seisoksimaan eikä säntäile tielle niinkuin isoserkkunsa hirvi. Näin ollen kevyt kaasukäden kevennys riittää ennakointiin.
Kaamanen - Näätämö -pätkä sen sijaan on hyvinkin mielenkiintoinen. Tie on hyväkuntoinen ja sopivan mutkainen. Rajoitus on ilmeisesti yleisrajoitus 80 km/h koska mitään merkkejä ei näkynyt mutta yleisesti siinä toistasataa ajettiin ja hyvin sujui jatkuvasta tihku- tai rankemmasta sateesta huolimatta.
Norjan puolelle siirryttäessä voi todeta että norjalaisilla on kaikki paremmin kuin suomalaisilla paitsi tiet: vesisade loppui raja-asemalle alkaekseen taas Utsjoella ja maisemat Varanginvuonon varrella ovat kertaluokkaa hienommat kuin Suomessa. Mielenkiintoinen pistäytyminen oli Pykeija eli ns. Pikku-Suomi: suomalaissyntyisten norjalaisten asuttama kalastuskylä keskellä ei mitään ja syrjässä kaikesta. Päätieltä E6 piti poiketa parikymmentä kilometriä kinttupolkutasoista, kuitenkin asvalttipintaista tietä ao. kylään. Näkemisen arvoinen paikka sinällään ja tuo mutka kannatti tehdä.
Mutta tuo teiden kunto Norjassa kummastutti kyllä! Päällysteet on luokattomassa kunnossa vaikka tyypeillä on rahaa kuin roskaa ja öljyäkin siihen asvaltintekoon löytyy oman meren pohjasta. Mitä nuukuutta liekään kun noillakin seuduilla näytti pysyvästi asuvan väkeä ja raskaampaakin liikennettä riitti.
Pykeijasta ajelin Tena brun kautta Utsjoelle Tenon norjanpuoleista rantaa. Tarkoitus oli alunperin mennä Nuorgamin kautta mutta missasin risteyksen kun ei siellä mitään opastusta Nuorgamiin ollut. Olisi pitänyt hoksata mennä Polmak -nimiseen norjalaiskylään mutta ei leikannut. Tajusin virheeni kyllä kun ajoin Tenon yli mutta en viitsinyt enää kääntyä takaisin.
Utsjoelta ajelinkin sitten taas nelostietä tai virallisemmin E75 Inariin, Ivaloon ja Saariselälle. Pistäydyin vielä Ivalon pohjoispuolella Sovintovaaran huipulla jossa on näköalapaikka ja "museo". Uteliaisuuttani kävin kun olen useita kertoja ohi ajanut ja aina opastekylttiin huomiota kiinnittänyt. Sisäänpääsymaksu 6€ tuntui vähän tarpeettomalta ja ylimitoitetulta mutta näkymä Inarijärvelle oli kyllä sen arvoinen:
Noissa "Lapinlisä" -tyyppisissä maksuissa on syytä huomata että paikalliset joutuvat repimään elantonsa aika lyhyellä aikajänteellä ja kausittain pienistä turistivirroista. Sikäli on ymmärrettävissä ylihinnoittelulta tuntuva rahastus.
Pienistä turistivirroista puheenollen Saariselkäkin oli käytännössä autio vaikka periaatteessa Suomessa piti olla vielä lomakausi menossa. Lieköhän lama masentanut turistit vai sää mutta kaikki olivat jääneet kotiin.
Onnistunut kiertoajelu oli kyseessä vaikka sade Suomen puolella lannistikin tunnelmaa. Annetaan tällekin arvio:
Arvomerkki: Hopeinen ampumamerkki.
torstai 30. heinäkuuta 2015
Elokuva: Max Manus (2008)
Törmäsin Netflixissä tähän norjalaiseen sotaelokuvaan. Siltä suunnalta ei sotafilmejä ole tullut aiemmin katsottua mutta tämän silmäilin läpi.
Elokuva kertoo tositarinaa norjalaisen vastarintaliikkeen sankarista Max Manuksesta, joka toimi vastarintaliikkeessä sodan aikana saksalaisten miehittäessä Norjaa. Elokuva on huolella tehty ja näyttävästi lavastettu. Näytteleminen on hieman pökkelön oloista mutta enpä oikein osaa sanoa onko ongelma osaamisessa vai vain siinä että leffa ei ole amerikkalainen joka näkyy kielessä, tempossa, musiikissa, toimintakohtauksissa jne.
Saksalaiset ovat taas tämänkin tarinan roistoja. Pitäisi perehtyä historiaan sen verran että minkä verran Norjassa harrastettiin "germanismia". Saksalaisten eräs ongelma viime sodan aikana oli liian suuri valloitettujen alueiden pinta-ala: esim. Norjaa valvomaan tarvittiin suuri määrä sotilaita joille olisi ollut käyttöä aktiivisemmillakin rintamilla. Todennäköisesti he ainakin osittain tästä syystä ajautuivat tuohon germanismiin eli mm. siviiliväestöön kohdisttuihin kohtuuttomin ankariin rankaisutoimiin ja kostoihin vastarintaliikkeen iskujen jälkeen. Samaahan he tekivät mm. Tsekkoslovakiassa ja Italiassa.
Manus oli talvisodan aikaan vapaaehtoisena Suomessa Sallan suunnalla taistelemassa venäläisiä vastaan. Myöhemmässä vaiheessahan Suomi ja Saksa olivat "kanssasotijoita" jonka voisi kuvitella aiheuttaneen hieman hämmennystä norjalaisissa vapaaehtoisissa. No, ehkäpä Suomi ja natsi-Saksa osattiin kuitenkin tunnistaa eri ryhmiin kuuluvuksi.
Tarinan lopputekstien mukaan Manus kärsi loppuelämänsä alkoholismista ja psyykkisistä ongelmista. Ei liene ainoa sodankokenut jolle niin käy.. Vastarintaliikkeen sota on vielä hyvin vaarallista hommaa kun vihollinen on koko ajan lähiympäristössä, tekee ratsioita ja soluttaa kätyreitä organisaatioon. Eipä käy kateeksi; Manus itsekin sanoo eräässä kohtauksessa haluavansa mieluummin olla Suomessa sotimassa "koska siellä katsotaan vihollista silmiin".
Kelvollinen elokuva ja kannattaa kulttuurihistoriallisena genrenä katsoa läpi.
Arvomerkki: Hopeinen ampumamerkki.
Edit: linkki elokuvaan Netflixissä löytyy tästä.
Elokuva kertoo tositarinaa norjalaisen vastarintaliikkeen sankarista Max Manuksesta, joka toimi vastarintaliikkeessä sodan aikana saksalaisten miehittäessä Norjaa. Elokuva on huolella tehty ja näyttävästi lavastettu. Näytteleminen on hieman pökkelön oloista mutta enpä oikein osaa sanoa onko ongelma osaamisessa vai vain siinä että leffa ei ole amerikkalainen joka näkyy kielessä, tempossa, musiikissa, toimintakohtauksissa jne.
Saksalaiset ovat taas tämänkin tarinan roistoja. Pitäisi perehtyä historiaan sen verran että minkä verran Norjassa harrastettiin "germanismia". Saksalaisten eräs ongelma viime sodan aikana oli liian suuri valloitettujen alueiden pinta-ala: esim. Norjaa valvomaan tarvittiin suuri määrä sotilaita joille olisi ollut käyttöä aktiivisemmillakin rintamilla. Todennäköisesti he ainakin osittain tästä syystä ajautuivat tuohon germanismiin eli mm. siviiliväestöön kohdisttuihin kohtuuttomin ankariin rankaisutoimiin ja kostoihin vastarintaliikkeen iskujen jälkeen. Samaahan he tekivät mm. Tsekkoslovakiassa ja Italiassa.
Manus oli talvisodan aikaan vapaaehtoisena Suomessa Sallan suunnalla taistelemassa venäläisiä vastaan. Myöhemmässä vaiheessahan Suomi ja Saksa olivat "kanssasotijoita" jonka voisi kuvitella aiheuttaneen hieman hämmennystä norjalaisissa vapaaehtoisissa. No, ehkäpä Suomi ja natsi-Saksa osattiin kuitenkin tunnistaa eri ryhmiin kuuluvuksi.
Tarinan lopputekstien mukaan Manus kärsi loppuelämänsä alkoholismista ja psyykkisistä ongelmista. Ei liene ainoa sodankokenut jolle niin käy.. Vastarintaliikkeen sota on vielä hyvin vaarallista hommaa kun vihollinen on koko ajan lähiympäristössä, tekee ratsioita ja soluttaa kätyreitä organisaatioon. Eipä käy kateeksi; Manus itsekin sanoo eräässä kohtauksessa haluavansa mieluummin olla Suomessa sotimassa "koska siellä katsotaan vihollista silmiin".
Kelvollinen elokuva ja kannattaa kulttuurihistoriallisena genrenä katsoa läpi.
Arvomerkki: Hopeinen ampumamerkki.
Edit: linkki elokuvaan Netflixissä löytyy tästä.
maanantai 27. heinäkuuta 2015
Talousviskien MM-kisat
Talousviskien (litrahinta alle 50€) vertailussa seulottiin voittajat skotlantilaisista, irlantilaisista ja uuden mantereen edustajista. Loppuotteluun pääsivät Famous Grouse (Skotlanti), Tullamore D.E.W (Irlanti) ja Black Velvet (USA).
Kilpailupaikan setup näkyy alla olevassa kuvassa:
Testi tehtiin perinteiseen tapaan kaksoissokkotestinä, kalibrointijuomana käytettiin vettä ja lopuksi verrokkina kotimaista Teerenpeliä joka on kertaluokkaa hintavampaa kuin vertaillut talousviskit.
Tulokset olivat ainakin kirjoittaneen mielestä hieman yllättävät:
Kilpailupaikan setup näkyy alla olevassa kuvassa:
Testi tehtiin perinteiseen tapaan kaksoissokkotestinä, kalibrointijuomana käytettiin vettä ja lopuksi verrokkina kotimaista Teerenpeliä joka on kertaluokkaa hintavampaa kuin vertaillut talousviskit.
Tulokset olivat ainakin kirjoittaneen mielestä hieman yllättävät:
- Voittaja: Black Velvet
- sija: Tullamore D.E.W
- sija: Famous Grouse
Rajavartija sai Famous Grousen omassa pisteytyksessään ykköseksi (jatka siis ao. aineen ostamista) mutta Willien hyljeksinnän vuoksi se tipahtikin kokonaisarvioinnissa kolmoseksi.
Seuraavanlaisia kommentteja kuultiin:
- Tasapaksu (BV)
- Jokin tunkkainen maku (FG)
- Terävä jälkimaku (TD)
- Amerikkalaista paskaa (BV)
Eli kovin imartelevia eivät arvioinnit olleet... Talousviskit on nyt joka tapauksessa arvioitu maailmanlaajuisesti. Pitänee vaihtaa juomalajia tai hintaluokkaa.
torstai 25. kesäkuuta 2015
Elokuva: 300: Imperiumin nousu (2014)
Jostain syystä huono tuuri jatkuu elokuvien suhteen. Nyt Netflixistä selaamani teos alkuperäisnimeltään "300: Rise of an Empire" osoittautui taas täydelliseksi ajan haaskaukseksi. Tarina jatkuu siitä mihin tätä edeltävä elokuva "300" päättyi. Spartalaiset on tapettu Thermopylain solassa ja kreikkalaiset taistelevat ylivoimaista persialaislaivastoa vastaan samalla symboliikalla kuin nyky-Kreikka velkojiaan vastaan...
Elokuvassa on pyritty visuaaliseen näyttävyyteen. Taustallahan on Frank Millerin luomaa sarjakuvissa (ja loistavassa Sin City -elokuvassa) toimivaa maalailua. Valitettavasti vain tässä elokuvassa tuo maalailu on viety liian pitkälle: hidastetut taistelukohtaukset ja suihkuina lentävä veri alkaa pitkässä juoksussa tympäisemään ja luo vain hohhoijjaa -tyyppisen elämyksen.
Kovaa on kyllä sodankäynti ollut tuolloin ja varmaan ihan oikeastikin. Merisodan taktiikkana on ollut hyökätä soutukaleerilla vastapuolen laivan kylkeen, upottaa se aluksen kärkipiikillä tai, jos upotus ei onnistu, vallata alus ja tappaa vastapuolen väki lähitaistelussa. Veristä leikkiä on joka tapauksessa ollut ja ehkä epäkiitollisin homma on ollut soutajilla jotka elokuvassa on kahlittu airoihin eli jos laiva on mennyt pohjaan niin pitkä sukellus on soutumiehilläkin ollut luvassa. Tosin historiallisesti ainakin kreikkalaiskaleereilla nuo soutajat ovat olleet merisotilaita jotka entrausvaiheessa ovat osallistuneet lähitaisteluun eivätkä näin ollen ole olleet kahlehdittuja eivätkä myöskään ruoskalla "kannustamisen" kohteena.
Persialaisporukan vaarallisin touhuaja on yllättäen Artemisia -niminen nainen joka tappaa talossa ja puutarhassa... Näyttävä suoritus on mm. pään leikkaaminen irti oman puolen epäonnistuneelta kätyriltä lyhyen puukon kahdella sivalluksella kurkun ja niskan puolelta. Vaatii terävää veistä ja hyvää leikkaustekniikkaa sekä voimakkaat käsivarsilihakset. Naisia ei pidä selvästikään suututtaa - on tarinan opetus. Lopulta kuitenkin tarinan sankari Themistokles tuikkaa miekan epäherrasmiesmäisesti ao. neidin mahaan joten tästäkin riesasta päästään.
Tälle teokselle ei voi antaa kuin arvomerkiksi kuin Pronssisen ampumamerkin ja siitäkin suurin osa kunniasta menee edellä mainitulle Frank Millerille.
Elokuvassa on pyritty visuaaliseen näyttävyyteen. Taustallahan on Frank Millerin luomaa sarjakuvissa (ja loistavassa Sin City -elokuvassa) toimivaa maalailua. Valitettavasti vain tässä elokuvassa tuo maalailu on viety liian pitkälle: hidastetut taistelukohtaukset ja suihkuina lentävä veri alkaa pitkässä juoksussa tympäisemään ja luo vain hohhoijjaa -tyyppisen elämyksen.
Kovaa on kyllä sodankäynti ollut tuolloin ja varmaan ihan oikeastikin. Merisodan taktiikkana on ollut hyökätä soutukaleerilla vastapuolen laivan kylkeen, upottaa se aluksen kärkipiikillä tai, jos upotus ei onnistu, vallata alus ja tappaa vastapuolen väki lähitaistelussa. Veristä leikkiä on joka tapauksessa ollut ja ehkä epäkiitollisin homma on ollut soutajilla jotka elokuvassa on kahlittu airoihin eli jos laiva on mennyt pohjaan niin pitkä sukellus on soutumiehilläkin ollut luvassa. Tosin historiallisesti ainakin kreikkalaiskaleereilla nuo soutajat ovat olleet merisotilaita jotka entrausvaiheessa ovat osallistuneet lähitaisteluun eivätkä näin ollen ole olleet kahlehdittuja eivätkä myöskään ruoskalla "kannustamisen" kohteena.
Persialaisporukan vaarallisin touhuaja on yllättäen Artemisia -niminen nainen joka tappaa talossa ja puutarhassa... Näyttävä suoritus on mm. pään leikkaaminen irti oman puolen epäonnistuneelta kätyriltä lyhyen puukon kahdella sivalluksella kurkun ja niskan puolelta. Vaatii terävää veistä ja hyvää leikkaustekniikkaa sekä voimakkaat käsivarsilihakset. Naisia ei pidä selvästikään suututtaa - on tarinan opetus. Lopulta kuitenkin tarinan sankari Themistokles tuikkaa miekan epäherrasmiesmäisesti ao. neidin mahaan joten tästäkin riesasta päästään.
Tälle teokselle ei voi antaa kuin arvomerkiksi kuin Pronssisen ampumamerkin ja siitäkin suurin osa kunniasta menee edellä mainitulle Frank Millerille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)