Elokuva: Stalingrad (2013)

Netflixiin (linkki tässä) on lisätty venäläinen elokuva joka kertoo nimensä mukaisesti Stalingradin (nyk. Volgograd) taistelusta. Taustajuonena on muutaman sotilaan joutuminen taloon joka on solmukohtana Volgan ylittämistä varten. Sotilaiden on pidettävä talo saksalaisia vastaan. Rähinähän siitä tulee tietysti... Tarinaa taustoitetaan saksalaisten puolella jossa sielläkin on perinteiseen tapaan hyvä natsi - tosin vain yksi ja sekin vain puolihyvä. Ja osana tuota taustoitusta on myös siviilien elämän seuraaminen taistelujen keskellä. Stalingradissahan asui koko taistelujen ajan suuri määrä siviilejä molempien osapuolten hallinnoimilla alueilla eikä elämä varmasti oikeasti ollut helppoa.

Juoni on siis varsin perinteinen ja aika tyypillinen venäläisille elokuville. Samoin on tarinan synkkämielisyys; jostain syystä venäläistä kansanluonnetta kiehtoo jatkuva surkeus ja melankolia. Taitaa tosin olla yhteistä meille kaikille slaaveille.. Toisaalta eihän sotaelokuva tietenkään mikään komedia voi ollakaan varsinkin kun niiden pitää nykymaailmassa olla jopa Venäjällä sodanvastaisia eli synkkiä.

Taistelukohtausten laatu sen sijaan vastaa hyvää länsimaista tasoa. Elokuvaan on panostettukin satoja miljoonia ruplia ja se näkyy: tietokonegrafiikka on hyvin aidon näköistä, pyrotekniikka toimii ja joukkokohtauksissa on selvästi enemmän väkeä kuin Kummelisketsissä... Alla näin sivujuonteena ja kevennyksenä Youtubesta kyseinen pätkä (Luomisen tuskaa - Hakosen lista):

Jossain määrin tehosteissa kiusaa ylenpalttinen hidastusten käyttö. Ennen vanhaan syynä olisi arvellut olevan venäläisen elokuvakameran mutta tällä kertaa kyseessä lienee ylenpalttinen taiteellisuuden tavoittelu. Väkivalta hidastettuna on tarkka taiteenlaji eikä venäläisistä ole Sam Peckinpahille tai Quentin Tarantinolle siinä kilpailijaksi.

Tarinasta paistaa selvästi läpi putinilainen hapatus jonka mukaan venäläiset ovat jaloa sankarikansaa ja saksalaiset (= EU) roistoväkeä jotka ilkeyttään kiusaavat hyviä venäläisiä. Sanoma menee varmasti läpi Venäjällä mutta länsimaissa se vaikuttaa jossain määrin kornilta trullipropagandalta. Toisaalta on hyvä huomata se toinenkin puoli: eivät amerikkalaisetkaan ole missään määrin viattomia oman hapatuksensa markkinoinnissa. Ehkä kuitenkin valitsen mieluummin sen amerikkalaisen version.

Alla Youtubesta löytyvä elokuvan traileri:

Erikoistehosteiden laadun vuoksi annan elokuvalle arvomerkiksi Pronssisen ampumamerkin. Muutoin olisi kolmatta palkintoa - "ei mitään" pukannut.

Kirja: Niilo Lauttamus: Hävittäjä-ässä - ISBN 951-20-3385-2

Viittasin tähän kirjaan kun kommentoin Rajajääkärin arviointia Niilo Lauttamuksen useammasta teoksesta. Luin kirjan joskus teini-ikäisenä suurin piirtein ennen sotaa (siis Vapaus-) ja silloin tuo teos teki suuren vaikutuksen.

Kirja kertoo Toivo Kuikka -nimisen hävittäjälentäjän tarinan alkaen Talvisodasta ja päätyen Lapin sodan alkuun. Kuikka menestyy hävittäjälentäjänä, ylennetään lentomestariksi ja hänelle myönnetään Mannerheimin risti. Samaan aikaan hän on kuitenkin auktoriteettien vastainen jermu klassiseen tyyliin jossa riittävän suurelle sankarille annetaan kaikki toljailut ja käskyjen rikkomiset anteeksi.

Näin aikuisiällä on pakko myöntää että aika kultasi muistot tässäkin. Lauttamus on sinällään pätevä kirjailija ja sotagenren spesialisti mutta ilmasodasta hänellä ei ole omakohtaista kokemusta eikä riittävästi tietoa. Erityisesti tämä käy ilmi ilmataistelukohtausten kuvauksista. Kerronta on hyvin pintapuolista ja ylimalkaista jos verrataan alan ammattilaisiin ja itsekin taistelulentäjiin kuten Joppe Karhuseen, Martin Caidiniin tai Saburo Sakaihin. Lauttamus todennäköisesti itsekin tiedosti osaamattomuutensa ja tästä syystä kirja kertookin enemmän ei-ilmailullisista tapahtumista.

Hävittäjä-ässässä Lauttamus tuo esille yleensä sodankäynnin ja erityisesti hävittäjälentäjän henkiset paineet. Paineet ovat ymmärrettäviä: hävittäjälentäjä on joka lennolla altis nopealle kuolemalle pienenkin herpaantumisen tai havannointivirheen vuoksi. Lentäminen itsessäänkin on ollut noina aikoina vaarallinen laji ja viholliset eivät sitä ainakaan helpota. Venäläisillä oli vielä aina moninkertainen ylivoima ilmataisteluissa joten hermoja tarvittiin.

Lauttamuksen hävittäjä-ässä purkaa noita paineita juopottelemalla ankarasti kaikkina vapaa-ajanhetkinään. Juopotteluun liittyvä jermuilu on hyvin samantyylistä kuin toisaalla Kyhepunussa mainituissa teoksissa ja tietyssä määrin voidaan puhua jopa Lauttamuksen maneerista tässä kohtaa. Tietynlainen "hyvän humalan" kuvaaminen kuuluu hänen perusvalikoimaansa samaan tyyliin kuin Veikko Huovisella tai Arto Paasilinnalla.

Tämä teos asettuu häntäpäähän Lauttamuksen nyt lukemassani tuotannossa ja siitä syystä myönnän vain Pronssisen arvomerkin.

Kenttämuonaa: Minikukkoset

Luokittelen tämän reseptin kenttämuonaksi vaikka valmistukseen uuni tarvitaankin. Minikukkoset soveltuvat matka- ja kenttämuonaksi kun ne etukäteen kasarmioloissa valmistetaan. Sain reseptin eräältä puolitutulta joka oli sen metsästysreissullaan kuullut ja tuotoksiakin maistanut.

Minikukkoset ovat pieniä kalakukkoja jotka on valmistettu kaupasta saatavista aineksista. Taikinaa ei siis tarvitse tehdä.

Tarvikkeet:

• Ruispala -leipiä, neliskanttiset parhaita
• Voita
• Sipulia
• Muikkuja, n. 500 g riittää 12 kpl:een ruispalapaketille. Riippuu tosin muikun koosta.
• Porsaan file- tai savupekonisuikaleet, suikale / leipä
• Suolaa
• Leivinpaperia
• Alumiinifoliota

Valmistus:

1. Muikut perataan ja niiltä poistetaan päät ja pyrstöt.
2. Sipuli sämpätään pieneksi silpuksi.
3. Leivät voidellaan voilla ja sipulisilppua levitetään alemmalle puolikkaalle.

4. Laitetaan leivälle 4-6 muikkua muikun koosta riippuen. Ripautetaan suolaa päälle.

5. Muikkujen päälle laitetaan porsaanfile- tai savupekonisuikale.

6. Kansi päälle.

7. Laitetaan leipä voipaperipalaselle ja kääritään se papereineen alumiinifolioon. Yksi kerros riittää mutta varmistetaan ettei paketti vuoda. Alla valmis paketti.

8. Paistetaan paketit uunipellillä 180 asteisessa uunissa 45 minuuttia.

9. Kukkoset syödään käsin suoraan paketeista taistelualueella.

Kokeilin myös versiota jossa oli valmiiksi maustettua savumuikkua tölkistä. Toimii jos ei raakaa muikkua ole saatavilla. Tällöin ei suolaa kannata enää lisätä muikuille.

Elokuva :Into the White (2012)

Tämä Netflixistä (linkki tässä) löytyvä norjalainen elokuva kertoo saksalaisista ja englantilaisista lentäjistä jotka toisen maailmansodan aikana syöksyvät maahan Norjan tuntureilla ja hakevat suojaa samasta tunturimökistä. Tuo riittänee juonenkuvauksesta jotta koko katsomisen halua ei viedä. Elokuvan väitetään pohjautuvan tositapahtumiin joka käy ilmi lopputeksteissä joissa kerrotaan päähenkilöiden kohtaloista elokuvan tapahtumien jälkeen.

Elokuva jatkaa samaa norjalaisten elokuvien tyylisuuntaa ja kerrontatapaa kuin toisaalla Kyhepunussa arvostellut Raskas Vesi ja Max Manus : toiminta on verkkaista, dialogi lähestulkoon Kaurismäkeläistä mutta kohtauksissa käytetyt maisemat huikaisevan hienoja. Selvästi Norja haluaa tuoda elokuvienkin kautta esille omaa vahvuuttaan eli upeaa tunturi- ja vuoristomaisemaa.

Elokuvan kerronnassa on havaittavissa (todennäköisesti sattumanvaraista) yhteyttä myös myöhemmin ilmestyneeseen Hateful Eightiin (arvio Kyhepunussa tässä) mutta Tarantinon osaamisen taso erottuu kyllä niin selkeästi että elokuvien vertailu keskenään ei ole mielekästä. Molemmissa elokuvissa ryhmä ihmisiä on jumissa lumimyrskyssä ja tilanne alkaa jännittymään kulminaatiopistettä kohti. Tarantinon kulminaatiopisteen laukaiseminen on kertaluokkaa jännittävämpi ja myös kertaluokkaa verisempi kuin Into the Whitessä.

Mökki on kyllä hienossa paikassa;kelpaisi Williellekin erämajaksi. Aika huteraa valmistetta tosin eli vaatisi remonttia: ohutta lautaa ja ei eristeitä. Detaljina on hyvä huomata mökin varusteena oleva Jötulin kamiina jota löytyy usein myös Suomen Lapin erämajoista. On muuten erittäin toimiva ja kätevä laite joka lämmittää hetkessä mökin asuttavaan kuntoon:

Yhteistä tuon Raskas Vesi -minisarjan kanssa on muiden elementtien lisäksi ruoan loppuminen ja jäkäläkeiton syöminen hätätilassa. Ei ole tullut moista keitosta maistettua eivätkä elokuvien esitykset tähän kannustakaan; ainakin maha on kuralla ao. gourmet-nautinnon jälkeen. Hätätapauksessa kuitenkin tuollakin mahaansa täyttelisi ennen kuin nälkäänsä näkisi.

Elokuvassa näytetään norjalainen armeijan tukikohta jota ihmettelin. Tuon osalta täytyy myöntää että sivistyksessä on ollut aukko: kuvittelin Norjan antautuneen kokonaan ja välittömästi mutta näinhän asia ei mennyt ja elokuvan tapahtuma-aikaan (27.4.1940) norjalaiset kävivät vielä systemaattista ja järjestäytynyttä sotaa saksalaisia vastaan. Taustatietoa taistelusta Norjasta löytyy tästä wikipedia-artikkelista: https://fi.wikipedia.org/wiki/Taistelu_Norjasta .

Alla on vielä Youtubesta löytyvä elokuvan traileri:

Arvomerkiksi elokuvalle annan hyvästä yrityksestä Pronssisen ampumamerkin.

Kirja: Gaius Julius Caesar: Gallian sota - ISBN 951-23-2445-8

Caesar kirjoitti kirjansa vuonna 51 eaa ja allekirjoittanut luki sen tänä vuonna lomareissullaan. Kirja kertoo Caesarin toimista nykyisen Ranskan, Belgian , Alankomaiden ja Sveitsin alueilla. Lopputuloksella eli Gallian rauhoittamisella Rooman valtaan ja germaanien pysyttämisellä Reinin takana on suuri merkitys nykyisen Euroopan rakenteelle ja erityisesti ns. romaanisen Ranskan synnylle.

Kirja on vanhahtavalla suomenkielellä kirjoitettu ja sen alkulausekin on vuodelta 1927 mutta lukukokemusta tuo ei haittaa vaan päinvastoin antaa sille nostalgista sävyä. Kirja nauttii erittäin suurta arvostusta sotahistorioitsijoiden parissa ja kerrotaan mm. kenraali Pattonin käyttäneen sitä ohjenuoranaan edetessään Ranskassa sanoen "Tuo vanha kalju roomalainen oli yksi maailmanhistorian parhaita maaston lukijoita. Laaksot ja joet ovat edelleen samassa paikassa kuin Caesarin aikoina. Kun jahtaan natseja ja vastaan tulee joki tai kukkula, minun on vain kysyttävä itseltäni, mistä tuo roomalainen pirulainen meni yli. Kuten tapaan sanoa: jos se kelpasi Juliukselle, se kelpaa Georgelle.”

Caesarin kirja kuvaa hyvin tuon ajan sodankäynnin menettelytapoja ja erityisesti sen raakuutta. Normaalimenettely gallialaisten heimojen (joita oli lukuisia) rauhoittelussa oli polttaa heidän kylänsä, ruokavarastonsa ja peltonsa. tappaa miehet ja ottaa naiset ja lapset orjiksi. Ja tätä menettelyä siis käyttivät ns. sivistyskansaa eli roomalaisia edustavat sotajoukot! Menettely lienee kuitenkin ollut ainoa tehoava tapa sillä menettelystä huolimatta kirjan kuvausten mukaan jo kerran lannistetut ja antautuneet kansat ryhtyivät säännöllisesti uudelleen kapinoimaan pienimmänkin tilaisuuden tullen.

Suorastaan huvittavia ovat Caesarin luonnehdinnat galleista (epävakaita, herkkiä päätöksen tekoon, kapinapuuhiin taipuvaisia, laiskoja, mukavuudenhaluisia, uteliaita ja juoruajia) ja germaaneista (sotaisia, petollisia, totisia, askeettisia ja yleensäkin v..maista väkeä) jotka täsmäävät hyvin stereotypioihin jotka ovat edelleen vallassa ranskalaisista ja saksalaisista. Tähän kohtaan on ihan pakko heittää vanha germaanivitsi: "Pyromaani on se joka polttaa, kleptomaani on se joka varastaa mutta mikä on se joka polttaa ja varastaa? Germaani...".

Caesarin (varmasti osittain puolueellisen) selostuksen mukaan Rooman armeija oli suvereenin ylivoimainen galleja ja germaanejakin vastaan. Tässä on varmasti perääkin: Rooma oli kehittänyt legiooniensa taistelutavan, varustuksen, armeijan huollon ja pioneeritoiminnan täysin toiselle tasolle kuin sen viholliset. Huollon osalta tavanomainen menettelytapa oli ruokkia joukot paikallisotoilla ts. varastamalla ruokaa paikallisilta asukkailta. Roomalaiset sen sijaan suunnittelivat ja toteuttivat huoltologistiikan jonka avulla armeijan pääasiallista ravintoa eli viljaa varastoitiin ja kuljetettiin tarpeen mukaan ja tämä logistiikka oli oleellinen osa sotatoimien suunnittelua ja toteutusta. Pioneerityön osaamisesta taas kertoo esim. "operaatio silta Reinin yli" jossa Caesarin käskystä armeija rakensi sillan kymmenessä päivässä vuolaan ja leveän Rein -virran yli. Siltaa käyttäen tehtiin vierailu germaanien luona kyliä poltellen ja häivyttiin muutaman päivän kuluttua purkaen silta mennessä. Tällä spektaakkelilla oli iso symbolinen merkitys germaaneille jotka huomasivat etteivät he ole turvassa Reinin takanakaan jos suututtavat Caesarin.

Caesarin elämästä kertova Adrian Goldsworthyn kirja on arvioitu toisaalla täällä Kyhepunussa (linkki tässä) ja on erittäin hyvä täydennys tälle kirjalle. Lukujärjestyksenä ensin tuo Goldsworthy ja sitten tämä Caesarin oma teos.

Arvomerkiksi annan Gaius Juliuksen teokselle Hopeisen ampumamerkin.

Elokuva: Fury (2014)

C More -elokuvakanavalta löytyy tämä kyseinen sotaelokuva. Tarinan ytimenä on Fury-lempinimisen Sherman -panssarivaunun miehistön sotaretki Saksassa 1945. Elokuva sai suuren huomion julkaisuvuonnaan erityisesti pääosanesittäjän Brad Pittin vuoksi.

Tarina on sotaelokuvaksikin varsin taustaton ja aivoton. Kulminaatiokohtana on saksalaisten järjestämä koukkausoperaatio joka pääsisi iskemään liittoutuneiden selustan huolto- ja kuljetusyksiköihin jos Fury ei pysty koukkaavaa joukkoa tuhoamaan tai ainakin viivyttämään. Hyökkäävä osasto on pataljoonan (battallion) eli n. 1300 miehen määrävahvuinen eli kohtuullisen kokoinen porukka yhtä vaunua vastaan. Lopputulemaa en paljasta vaikka arvattavissa se onkin. Ihmetyttää silti saksalaisten sotaosaaminen: miksi lyödä päätään yhteen vaunuun kun sen voi kiertääkin, varsinkin kun sen telaketju on korjauskelvottomasti katki?

Sivujuonena tarinassa on uuden miehen saapuminen miehistöön korvaamaan alkuperäisjäsentä. Tästä saadaankin aikaan klassista "älä opettele turhaan uuden miehen nimeä" -tyyppistä sosiaalista konfliktia. Uusi mies on ulkoasultaan varsin surkean oloinen uivelo (Logan Lerman) ja hänen synkistelyään seuraillaan tarinan alkupuolella kun hän pääsee perehtymään sodan realiteetteihin Brad Pittin opastamana eli saadaan se tarpeellinen "sodanvastaisuus" ilmennettyä. Saadaanpa tarinaan pakollinen rakkauskohtauskin; tässä tapauksessa tosin sen päättyminen tuodaan esille hyvin konkreettisella pamauksella..

Shermanien toiminta vihollistilanteessa on varsin erikoisen oloista. Vaunut liikkuvat lähituntumalla (= muutaman kymmenen metrin välein) sekä rivissä että jonossa. Tositilanteessa uskoisin että etenemismuoto olisi ollut enemmän hajautettu vaikka liittoutuneiden ilmaherruudesta johtuen ilmarynnäkön vaaraa ei enää tuolloin ollutkaan. Eräässä kohtauksessa vaunuryhmä taistelee yksittäistä Tigeriä vastaan joka tositilanteessa olisi helposti teurastanut koko porukan yksin jo pidemmän kantamansa ansiosta: Tiger pystyi läpäisemään Shermanin tornin jopa 1800 metrin päästä (88 mm tykillä) kun taas Shermanin piti päästä ampumaan 700 metrin päästä (76 mm tykillä).

Suoranaisena asiavirheenä pidän kohtausta jossa käsikranaatti putoaa vaunuun ja yksi miehistönjäsen neutraloi sen vaikutuksen asettumalla kranaatin päälle. Tältä uhrautujalta menee henki mutta muilla ei soi edes korvat tinniä.. Ei pitäne käytännössä paikkaansa koska panssarivaunu on suljettu tila jolloin paine pysyy suurelta osin sisällä ja se toisaalta sisältää räjähtävää ja palavaa materiaalia. Shermaneita jopa nimitettiin "Ronsoneiksi" sytkärin ja "Tommy Cookereiksi" kenttäkeittimien mukaan niiden tuleen syttymistaipumuksen vuoksi. BTW: Käsikranaattimetodilla Mannerheim-ristin ritari Einar Schadewitz tuhosi neuvostovaunun Summassa jossa hän tarinan mukaan oli koputtanut vaunun luukkua käsikranaatilla ja huutanut "Avvoo Iivana, tiällä kuolema kolokuttaa".

Näyttävää erikoisefektiä kuitenkin riittää ja Pitt on maneereistaan huolimatta vakuuttava ylikersantin roolissa.

Alla elokuvan traileri Youtubesta, katsotaan kauanko sitä suostutaan näyttämään...

Arvomerkiksi annan tälle pronssisen ampumamerkin. Katsoin elokuvan elokuvateatterissa 2014 jolloin olisin antanut korkeamman arvosanan mutta pieni näyttö ja toisaalta juonen onttouden huomaaminen edelliskertaakin selvemmin toistokatselussa pienensi arvomerkin noinkin vaatimattomaksi.

Elokuva kannattaa katsoa panssarivaunusodasta kiinnostuneiden mutta heidänkin tulee suhtautua varauksella kohtausten todellisuudenmukaisuuteen. Vapauksia joudutaan aina ottamaan mm. kuvaamisen vaatimusten vuoksi; oikeaan panssarivaunuun on vaikeaa saada elokuvakamera sopimaan.

Matkailua: Museo Militaria Hämeenlinna

Kotimaan kiertueella tuli vierailtua Hämeenlinnan Museo Militariassa (linkki museon sivuille tässä). Kyseinen museo on paitsi tykistö-, viesti- ja pioneeriaselajien erikoismuseo, myös varsin pätevä yleissotamuseo. Museo sijaitsee Hämeen linnan vieressä ja siinä vierailu on pääsylipputeknisesti yhdistettävissä vierailuun ao. linnassa ja Parolan panssarimuseossa mikäli vain aika riittää.

Museolla on näyttävät näyttelytilat kolmessa kerroksessa päärakennuksessaan, kaksi erillistä pienempää näyttelyrakennusta ja suuri ulkonäyttelytila. Varasin käyntiin aikaa kolme tuntia mutta se ei läheskään riittänyt vaan ulkonäyttelytilat piti mennä juoksujalkaa läpi.

Sekä tykistö-, viesti- että pioneeriaselajien osalta näyttelyissä käytiin läpi koko suomalainen historia alkaen Ruotsinvallan ajasta kun ao. aselajit ensimmäisen kerran tunnistettiin ja päätyen viimeisimpään museoituun kalustoon josta tosin osa on vielä operatiivisessakin käytössä.

Alla esillä muutama nosto näyttelykohteista:

Ensimmäisenä sisätiloista Mannerheimin hautajaissaatossa käytetty 105 H 37 -haupitsi. Mannerheimin arkku oli sijoitettu tykin lavetille.

Alla Tampellan kehittämä 300 Krh 42 eli 300 mm:n kranaatinheitin. Heittimellä pystyttiin ampumaan n. 160 kg painavia ammuksia. Ase ei kuitenkaan ehtinyt valmistua ennen Jatkosodan loppua. Vaikuttava vempele luonnossa nähtynä ja olisi ollut todennäköisesti hyvinkin tehokas ase kenttälinnoitteita vastaan. Nykyaikaisessa liikkuvassa sodankäynnissä tuolla ei olisi kyllä juurikaan käyttöä.

Modernimpaa ja liikkuvampaa kalustoa on taas 2S5 Giatsint-S eli suomalaisella koodinimellä 152 TelaK 91 tunnettu telakanuuna. Kyseessä on 62 km/h tunnissa tiellä (25 km/h maastossa) itsenäisesti liikkuva telakanuuna, joka pystyy heittämään kaliiberia 152 mm olevan 46 kg:n painoisen jöötin 27 kilometrin päähän. Toisin kuin panssarihaupitseissa, telakanuunassa ei ole tornia. Tästä johtuen suuntaaja ja johtaja ovat ammunnan aikana vaunun ulkopuolella kun taas lataaja, panostaja ja ajaja ovat vaunun sisäpuolella.

Alla yleiskuva kalustopihasta Hämeen linnan suuntaan. Katsottavaa siis riitti.

Mielenkiintoisena detaljina tuolla museossa oli saksalaisten Enigma -laite. Mistään ei löytynyt tietoa onko kyseessä aito Enigma vai kopio mutta  jokatapauksessa harvinaisuudesta on kyse.

Kokonaisuutena Museo Militaria on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka ja siihen on syytä varata riittävästi tutustumisaikaa (vähintään 4 tuntia). Arvomerkki: Kultainen ampumamerkki.

Edit: Suomi on mahdollisesti hankkimassa tuon TelaK91 tilalle uutta kalustoa ja yksi ehdokas on Etelä-Korealainen K9 Thunder -panssarihaupitsi. Kyseessä ei ole mikään riisinpaahdin valmistusmaasta huolimatta vaan hyvinkin vakavasti otettava laite, joka mm. pystyy tulenavaukseen 30 sekunnin kuluessa suoraan liikkeestä ja häipymään paikalta vastaavasti 30 sekunnissa. Liikkuvuus on tärkeää koska vihollinen on jo paikantanut vaunun heti ensimmäisestä laukauksesta ja vastaus on jo siinä vaiheessa ilmassa... Alla norjalaisten kuvaamaa videokuvaa ao. vaunusta. Näkyy liikkuvan sujuvasti myös talvioloissa.

Elokuva: Act of Valor (2012)

Netflixistä löytyvä (linkki tässä) elokuva kertoo Yhdysvaltain erikoisjoukkojen operaatioista joiden tavoitteena on estää itsemurhapommittajien suunnittelema terroristihyökkäys. Terroristit ovat kehittäneet uuden hitech -pommiliivin jossa on 500 keraamista kuulaa jotka eivät hälytä metallinilmaisimessa mutta kylvävät suurta tuhoa ympärilleen napista painettaessa. Tuo riittänee juonenkuvauksesta.

Elokuva on jälleen kerran jenkkipaatos -kamaa jota on jo aiemmissakin blogikirjoituksissa moitittu. Eipä kai sitä muuta voi tehdäkään kun tärkein kohdeyleisö näille on ne jenkit... Elokuvan ansioksi on nostettava taistelukohtausten onnistunut ja uskottavakin kuvaaminen: todellisuudessakin erittäin hyvin koulutetut, fyysisesti ja henkisesti vahvat sekä täysin varustetut erikoisjoukot pystyvät toimimaan ja toimivatkin elokuvan kohtauksissa esitetyllä tavalla. Tulivoimaa on paljon, tulta osataan käyttää, liike on nopeaa ja tavoitehakuista, kommunikaatio toimii ja taistelijakohtainen ampumataito ja aseenkäyttötaito on  huippuluokkaa. Nämä heputhan harjoittelevat esim. asuinrakennustaisteluja kuten huippu-urheilijat joten heidän tuleekin osata hommansa.

Eräässä kyseenalaisessa kohtauksessa yksi erikoisjoukkojen mies uhrautuu heittäytymällä käsikranaatin päälle ja näin pelastamalla ryhmänsä. Tämähän on tuttua myös toisen maailmasodan elokuvista mutta liekö realismia kuitenkin? Pystyykö yksittäisen taistelijan keho pysäyttämään käsikranaatin paine- ja sirpalevaikutuksen siten että vieressä seisovat säilyvät vammoitta? Epäilen vahvasti että ei.

Listattiin muuten aiemmassa blogikirjoituksessa amerikkalaisten vihollisia. Tässä elokuvassa niitä löytyi taas muutamaa lajia lisää:

• Ukrainalaiset asekauppiaat
• Meksikolaiset huumediilerit (meksikolaiset sinällään olivat kyllä jo tosin aiemmalla listallakin)
• Tsetseenit, erityisesti islamistit sieltä
• Filippiiniläiset itsemurhapommittajat

Maailmanpoliisiksi ryhtymisessä on se ongelma että siinä joutuu helposti napit vastakkain aika monen kansallisuuden ja etnisen ryhmän kanssa...

Liitän  tähän alle elokuvan trailerin Youtubesta:

Elokuvaa voi suositella katsottavaksi noiden toimintajaksojen vuoksi; muutoin sisältö jää varsin köyhäksi. Myönnän tälle Pronssisen ampumamerkin.