Elokuva: Batman v Superman: Dawn of Justice 3D (2016)

Kävimpähän katsomassa otsikossa mainitun "elokuvataideteoksen". Ei olisi kannattanut, oli sen verran surkea teelmä. Voisi käyttää jopa nuorisotermiä "VMP" tässä kohtaa.

Batman ja Teräsmies ovat kumpikin omissa genreissään klassikoita ja monella eri tavalla tulkittuja jo aiemminkin. Esimerkiksi Batmanin 60-luvun tv-sarjapätkät ovat suorastaan kepeitä ja humoristisia pläjäyksiä kun taas Batman Begins ja muut tuoreemmat lepakkoelokuvat ovat goottisen synkkiä ja antavat ao. sankarista varsin maanis-depressiivisen kuvan. Tässä elokuvassa heidät laitetaan hyvin keinotekoisella ja teennäisellä juonella ottamaan mittaa toisistaan ja tulema on suorastaan surkea. Koko elokuvan juoni kuullostaa itse asiassa ala-asteikäisen poikaviikarin kehittämältä: "siinähän vois tapella Batman ja Teräsmies keskenään ja taloja särkyis ihan sikana ja sitten siinä vois olla joku semmoinen möykkyhirviö joka ampuu salamoita suustaan ja ne tappelis senkin kanssa ja sitten siinä voisi olla tyyppi jolla olis miekka ja kilpi..." . Poikaviikarin isäpappa (= elokuvan käsikirjoittaja) kuunteli tuon juonitiivistelmän ja teki siihen vain yhden asiallisen korjauksen eli "tyyppi jolla on miekka ja kilpi" on erittäin tiukkaan nahkahaarniskaan puettu hyvännäköinen mimmi.. Juoni tuli tuossa kuvattua ja tappelun lopputulosta en kerro että edes jonkinlainen jännitys säilyy jos joku erehtyy tämän katsomaan; tosin asia jäi sen verran kesken elokuvan lopussakin että tarvittanee tällekkin aivopierulle tekaista vielä jatko-osa tai pari.

Yksi mielenkiintoinen filosofinen pohdiskelu tuossa elokuvassa kyllä oli: Teräsmieshän on niin yli-inhimillinen kyvyiltään että hän halutessaan voisi tuhota koko maapallon tai ryhtyä johtamaan sitä diktaattorina. Kuka ohjaa Teräsmiestä tai on antanut hänelle käsityksen oikeasta ja väärästä, moraalista ja etiikasta, rikoksesta ja siihen suhteutetusta rangaistuksesta jne.? Elokuvasta saa sen käsityksen että Teräsmies olisi saanut moraalikoodinsa kasvatusvanhemmiltaan eli Kansasin Smallvillen Clarkeilta. Onko tuo kasvatusoppi kaikilta osin yksikäsitteisen paras tai edes hyvä? Väittääkö se että amerikkalainen raamattuvyöhykkeen elämäntapa olisi paras mahdollinen kaikille ihmisille koko maapallolla? Elokuvan tylsyydestä kertoo se että ehdin tuotakin sen aikana filosofoimaan.

Liitän tähän alle videona elokuvan trailerin Youtubesta:

En suosittele elokuvaa katsottavaksi ja kirjoitan kongressiedustajalleni jotta hän kieltäisi jatko-osien kehittelemisen tästä aiheesta. Arvomerkiksi annan "Kolmas palkinto - ei mitään" kun huonompaakaan ei ole vielä keksitty - siis arvomerkkiä.

Kirja: Irwin Shaw: Nuoret leijonat - ISBN 951-20-1716-4

Irwin Shawn tunnetuin romaani Nuoret leijonat kertoo kolmen sotilaan (kaksi amerikkalaista ja yksi saksalainen) kohtaloista toisen maailmansodan aikana. Tarina polveutuu eri sotanäyttämöjen kautta ja saa kliimaksinsa Saksassa lähellä sodan loppumista kun nuo kolme sotilasta kohtaavat. Kliimaksin lopputulos jääköön kertomatta jotta en spoilaa kirjan lukemisen iloa.

Shaw on selvästi lukenut Steinbeckinsä: varsinkin kirjan alkuvaiheen kerronta Noah Ackermanin vaiheista lähestyy sisällöltään ja myös kerrontatyyliltään Vihan hedelmät -romaanin vastaavaa. Kirjan perusvire on erittäinkin masentava ja toivoton; näin kai tosin sodanvastaisessa sotakirjassa täytyy ollakin.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on muuten kirjassa kerrottu näkemys täydennysmiesten kohtalosta. Täydennysmiehiä tarvitaan täyttämään joukko-osastoihin syntyneitä aukkoja sodan aikana. Kirjan mukaan täydennysmiehenä olo vieraassa joukko-osastossa on hengenvaarallista: joukossa syntynyt yhteishenki johtaa siihen että uudet miehet lähetetään aina vaarallisimpaan paikkaan eikä heidän eteensä olla valmiita riskeeraamaan omaa turvallisuutta. Tämä ilmenee kaikilla tasoilla sotamiehistä komppanianpäällikköön. Samaan viitataan hyvin monessa sotakirjassa ja -elokuvassa; yleinen vuorolause täydennysmiehille on että "Heidän nimiään ei kannata opetella koska he kuitenkin kuolevat kohta"… Tulevassa sodassa on siis syytä varmistaa että pääsee mukaan heti ensivaiheessa joukkoon jossa pysyykin eikä joudu täydennyksenä jonnekin muualle.

Kirjaa lukiessa mietin että onkohan tullut jo liikaa luettua näitä sodanvastaisia sotakirjoja kun näihin alkaa jo kyllästyä. Lieköhän toisaalta olemassakaan "sodanmyönteisiä" sotakirjoja? Ainakin jotkut englantilaiset merisotakirjat (esim. Douglas Reemanin kirjoittamat) kertovat kyllä sodasta varsin ihannoivaan sävyyn sodasta uhrautumisena tovereiden ja kuninkaan puolesta. Toisaalta myös tässäkin blogissa arvioitu Hans-Ulrich Rudelin Stukalentäjä suhtautuu Rudelin sotimiseen lähinnä urheilusuorituksen kaltaisena operaationa mikä pitkälti johtunee kirjan kertojana toimineen Rudelin persoonasta ja fanaattisuudesta.

Tuosta perusmasentavasta sävystä synkistyneenä annan tälle kirjalle vain arvomerkin "Pronssinen ampumamerkki".

Iippokassi

Erilaisilla retkillä pitää kuljettaa mukana usein suuri määrä tavaraa: vaihtovaatteita, varusteita, jalkineita, majoittumisvälineitä jne. Usein ankaralla kädellä tehty varustekarsinta tosin auttaisi, mutta toisaalta joskus tulisi sitten karsittua juuri se olennainen pois kyydistä. Tavaroita voi kuljetella tietysti hyvin monella eri tavalla alkaen matkalaukuista ja päätyen viinakaupan muovikasseihin, mutta itse tarvitsin kenttäkelpoista kuljetuslaitetta tilanteisiin, joissa liikutaan pääosin mekanisoiduilla kulkuvälineillä ja jalkaisin siirryttävät maasto-osuudet ovat kohtuullisen lyhyitä. Vaelluksilla mennään rinkka/reppulinjalla, mutta tuohon em. tarpeeseen iskee hyvin ns. "Iippokassi". Nimitys tulee rauhanturvaajilta, jotka aikanaan huomasivat Israelin armeijan varustevalikoimassa tämän näppärän varusteen ja apinoivat sen käytön itselleen. Sieltä tuo laite on sitten siirtynyt myös meille siviileille.

Ostin oman Iippokassini Varustelekasta (linkki tässä) ja kerralla isoimman saatavilla olleen eli 98 litraisen Mil-Tecin. Todella pätevä laite suunniteltuun käyttötarkoitukseen. Alla muutamia kuvia:

Ensinnä iippakassi pakattuna, ei tosin läheskään täyteen. Kuvasta näkyy hyvin kantohihna, olkaremmit ja "tiivistysremelit" joilla laukun saa pakattua tiiviiksi paketiksi. Noiden lisäksi laukussa on vielä kantorivat sivulla, joten liikuttelu onnistuu hyvin ja noilla olkaremmeillä jopa kohtuullisesti maasto-oloissakin.

Kassin ulkosivuilla on kaikkiaan 8 taskua: päädyissä isommat ja sivuilla 3 kpl pienempää kummallakin. Taskut sulkeutuvat vetoketjuilla ja ne helpottavat tavaroiden organisointia. Tuo organisointi onkin kassin haaste: siinä ei ole minkäänlaisia välilokeroita tms., joten jo lyhyehkön käyttösession jälkeen kaikki laukkuun itseensä pakatut tavarat ovat sekaisin.

Alla sivutaskut.

Avattuna näkyy hyvin kassin tilavuus. Laukun pääluukku aukeaa täysin auki, joten tavaraa on helppo lisätä ja poistaa kassista.

Ja alla vielä toisesta kuvakulmasta. Kassi pysyy kohtuu hyvin ryhdissä tyhjänäkin pakkausvaihetta varten, mutta menee myös kompaktiin pakettiin säilytystarkoituksessa.

Tuon lokerointi -puutteen lisäksi negaationa kassille on vedenpitämättömyys. Kenttäolosuhteissa tuo kassi on pakattava jätesäkkiin tms. mikä ei ole enää käytännöllistä. Tuo toisaalta viittaa sekä idean alkuperämaahan (Israelissa ei juuri satele) että käyttötarkoitukseen eli siirtymiseen mekanisoidussa laitteessa.

Annan Iippokassille arvomerkin Hopeinen ampumamerkki ja tarkennan tarvittaessa käyttökokemusten kerryttyä.

Kirja: Niilo Lauttamus: Haavoittuneet leijonat - ISBN 951-20-0970-6

Kollegani Rajajääkäri teki omassa blogikirjoituksessaan läpileikkauksen Niilo Lauttamuksen tuotantoon. Sain lainaksi ao. blogissa mainitut teokset ja satunnaisesti valitsin hiihtolomareissun luettavaksi otsikon teoksen.

Teos on varsin hyvin kirjoitettu ja kiinnostava vaikka ei varsinaisesti sotaa kuvaava sotakirja olekaan. Kirjassa kerrotaan suomalaisen SS-pataljoonan haavoittuneiden toljailuista Grazissa jonne heidät on koottu yhdessä muiden monikansallisten SS-yksiköiden kanssa toipumaan ja odottamaan seuraavia käskyjä.

Kirjan keskeinen sisältö on sotilaiden päämäärätön ajantappaminen kun odotetaan seuraavaa toimeksiantoa. Sotilaat on koulutettu toimimaan ja kun tuota toimintaa ei ole, oheistoiminnaksi hankitaan mm. juopottelua ja tappelua toisten kansainvälisten SS-yksikköjen kanssa; erityisesti hollantilaiset osoittautuvat tässä suhteessa varsin vihatuiksi veijareiksi. Olisi mielenkiintoista tietää minkä verran tuossa tarinassa on totuuspohjaa; luulisi kyllä että saksalaisissa joukoissa yleensä ja SS-joukoissa erityisesti olisi ollut ankara kurinpito jolla tuollaiset ylimääräiset harrastukset olisi pois karsittu. Toisaalta päällä oli sotatila ja aseissa miljoona-armeija joten kaikkien marginaaliporukoiden edesottamuksia ei ehditty seuraamaan.

Tietyllä tavalla selkeä sukulaisuus on havaittavissa Sven Hasselin kirjoihin kuten kollegakin mainitsi. Tuo sukulaisuus on itse asiassa viety niin pitkälle että tämän kirjan takalehdessä mainostetaan Hasselin teoksia. Iso ero on kuitenkin tarinankerronnan hengessä. Siinä missä Hassel kertoo rangaistuspataljoonasta joka ei juurikaan arvosta kotimaataan tai sen johtaja-Adolfia, Lauttamuksen "Leijonat" ovat ylpeitä suomalaisuudestaan ja suomalaisesta sotilasperinteestään. Joissain kohti kirjaa tämä menee jopa hieman överin puolelle mutta tuo överi istuu hyvin teoksen pohjavireeseen.

Rajajääkäri lätkäisi kultaisen ampumamerkin koko Lauttamuksen tuotannolle mutta itse olen sen verran ronkkeli että tälle irtoaa vain Hopeinen ampumamerkki. Mielenkiinnolla odotan mitä muista hyllystä löytyvistä teoksista irtoaa..

Kirja: Antti Kauranne: Punainen Porvoo - ISBN 978-951-9260-90-7 - Kariston Kirjapaino Oy 2008

Sainpas uudelleen käsiini mielenkiintoisen fiktion eli Antti Kauranteen Punaisen Porvoon  alaotsikolla "Venäjän öljysotaretki Suomeen". Kirja siis on fiktiota - onneksi!

Kirjailijasta hyvin lyhyesti. Kauranne on espoolainen päätoimittaja (Wikipedia) ja kirjailija. Eli on siis kirjoittanut muitakin kirjoja, joista osan olen lukenutkin, mutta tämä kyseessä oleva teki isoimman vaikutuksen. Toimittajana hän on toiminut mm. Uudessa Suomessa, Demarissa ja Iltalehdessä. Nyt ei ihan varmaa tietoa, vaan perustuu omaan muistiin aikaisemmalta lukukerralta ja tiedon etsinnältä eli ymmärtääkseni Kauranteelle kuvatut taistelupaikat ovat tuttuja omista maanpuolustushommista..? Joka tapauksessa pohjatyötä on tehty antaumuksella.

Kirja määritellään teknotrilleriksi ja ajoittuu 2010-luvun alkuun. Kirjassa ei ole päähenkilöitä sen kummemmin, ja toivottavasti se myöskään ei ole etiäinen, kun siinä presidentin paikalla Suomessa on Matti Vanhanen  joka on ilmoittautunut juuri presidenttiehdokaskilpaan...
Aivan yllättäen vihollinenkin on tuttu tuolta itärajan suunnalta, kuten alaotsikosta käykin ilmi. Tuskinpa Ruotsista tämän suuntaista koskaan tulisikaan, jonka muuten kirjailijakin tuo varsin vitsikkäästi useissa kohdissa esiin. Kirjaa lukiessa voi tulkita kirjoittajaa välillä sarkastiseksi ja ironiseksi. Suomihan on usein mallimaa monessa suhteessa, ja kirjoittajan mielestä varsin monenlainen avoimuus on asia joka kukoistaa. Esimerkiksi tännehän voi tulla tutkimaan paikkoja ihan rauhassa jos vaikka suunnittelee invaasiota, niin eipä kukaan taida pahemmin estää.

Kirjailija on tehnyt ison työn tämän kirjan eteen kaivaessaan teknistä tietoutta suoraan sanoen hurjat määrät käyttäen nettiä yms. apunaan. Jos on todella kiinnostunut, millaiset aseet ovat erilaisissa lentokoneissa Suomesta Natoon ja Venäjästä Ruotsiin niin kyllä löytyy ja kuinka paljon venäläinen konekivääri ampuu ammuksia sekunnissa verrattuna suomalaiseen kevyeen konekivääriin, niin silloin tämä kirja on oikeaa luettavaa. Myös sotilaalliset taktiset kuviot on visioitu / kerrottu tarkkaan, mutta myös ongelmat.  Näistä jo kirjankin mukaan tiedot on löydettävissä netistä ja niitä yhdistelemällä varmaan saa selville, miten joku maa omia sotavoimiaan käyttää.

Periaatehan on varsin selvä, mistä kaikki alkaa. Nykyään tiedämme, ettei Venäjällä mene kuin Strömössä, mutta kirjan julkaisu vuonna 2008 ei tämä nykytilanne ollut tiedossa. Oletuksena oli, että rahaa Venäjälle virtaa energiasta ovista ja ikkunoista, eikä poikaparat tiedä mihin sen sijoittaa eli pannaanpa armeija kuntoon (se taitaa valitettavasti tapahtua nyky-Venäjälläkin). Energiajättien taistelu johtaa äärimmäisiin ilmiöihin, joissa jopa Putinkin saa osansa, ja tietysti ihan tavallinen suomalainen jääkärikin.

Kun sitten sota alkaa, alkaa suomalaisillekin helvetillinen meno. Turpaan tulee, että tukka lähtee. Onhan vastassa ammattiarmeija ja meillä nämä tietokone nössöt yms. Varsin vakuuttavaa on suomalaisten Hornettien asema; ne tulevat alas about parissa tunnissa (Hiukan matikkaa. Jos vastustajalla on esimerkiksi 60 konetta ja toisella puolella on 10, niin tulos ei voi olla epäselvä..).

Voisin kirjoittaa auki koko juonen eikä se haittaisi, koska juoni on löydettävissä netistä jo niin monesta paikkaa, etten kehtaa sitä siis tässä nyt alkaa avaamaan. Jos haluaa lukea tarkemmin voi käväistä alla olevassa linkissä.

Linkki hyvin kirjoitettuun arvioon Kirjahylly-blogissa, mikäli haluaa tarkempaa kuvausta kirjasta:
http://kirjahylly.blogspot.fi/2011/11/antti-kauranne-punainen-porvoo-venajan.html

Mutta jatketaanpa täällä perinteisillä arvioilla ja suosituksilla. Ensinnäkin suosittelen kirjaa kaikille sotateknohemmoille, sarkastisesta huumorista pitäville, suomalaiseen sotilaaseen luottaville (tulkitse itse, miten haluat) ja kaikille niille ihmisille, jotka ihailevat itäistä naapuriamme!
Oikeasti kirja on lukemisen arvoinen ja koska nyt minulla on valta ja voima ensi arvioijana asettaa noita arvomerkkejä, pamautan tähän sitten sen korkeimman eli kultaisen arvomerkin huolimatta siitä, että kirja on puhdasta mielikuvitusta.

Arvomerkki: Kultainen ampumamerkki

Kuvat skannattu kirjasta

Karkea vedensuodatin

Nyt seuraakin hiukan vieras asia meille kypsille hepuille. Kyse on nimittäin vedestä.. Yleensähän täällä keskusteluihin on liittynyt toisenlaiset juomat ja niiden arviot.

Aikaisemmassa elämässä tuli juotua maastossa vettä oikeastaan, mistä tahansa lätäköstä, no ei nyt ihan lätäköstä, mutta järvestä, puroista ja ojituksistakin. Tunne oli, että kunhan vesi vain liikkuu, niin asia on ok.
Koskaan ei tapahtunut mitään sairauteen liittyvää, ei siis ripulia eikä oksennuksia, mahavaivoja yms. Kaipa oma vatsa oli päällystetty teflonilla...

Pakko myöntää, että ikä on tuonut tähänkin asiaan oman varovaisuutensa. Ei enää ihan vapaasti pistä kuksaa mihin tahansa jordaaniin, vaan miettii aika tarkasti, mistähän vesi on peräisin. Tietysti kymmenen minuutin veden keittäminen on merkittävä apu ja tekee vedestä juomakelpoista. Kannattaa muuten kiehauttaa illalla, jos yöpyy maastossa, niin aamulla on vesi jo jäähtynyt.

Mutta otsikon mukaiseen toimintaan:

Survival-koulutuksissa neuvotaan varsin erilainen mahdollisuus veden suodattamiseen. Pakko myöntää, että kyseessä on kyllä kikkailu ja vaatii harrastuneisuutta. Itse olen periaatteen testannut ja vatsa kesti.. tosin taisin mainitakin tuosta teflon-vatsasta.

Siis pohjastaan leikattu muovipullo tarvitaan (korkki puoleen pikku reikä), rahkasammalta, puuhiiltä, ohutta hiekkaa, sekä pikkukiviä ja isoja sellaisia kiviä.

Systeemissä idea on seuraava isojen kivien alla (kivet pitävät massan paikallaan, eikä vettä lisätessä homma lähde kellumaan)
Rahkasammal pitää sisällään ns. bakteereja tuhovia ainesosia (joitain siis) ja kerää myös sammakonpojat ja muut isommat roskat pois.
Murskattu puuhiili poistaa synteettisiä aineita (joitain siis).
Hieno hiekka suodattaa puuhiiltä pois.
Pikkukivillä estetään hiekan valumista keräävään astiaan.

Pullon leikattuun puoleen kaadetaan pintavettä ja se valuu läpi pullon pikku reiälle, josta se myöhemmin kerätään talteen. Pullo kannattaa kiinnittää esim. naruilla puunkylkeen kiinni, ettei se pääse liikkumaan, ja massa ei sekoitu turhaan. Vesi nimittäin kirkastuu pullon läpi kuljettuaan, mutta pullon ravistelu hidastaa kirkastusprosessia. Hei! Ei tästä mitään pontikkaa tule!

Periaate näkyy hyvin kuvassa. Joka tapauksessa kyseessä on kärsivällisen ihmisen suodatin. Ensin pitää malttaa laskea vettä jonkin aikaa, joka riippuu käytettävän veden väristä humuksesta yms. Usein ensimmäisen veden laskeminen kestää noin 20 minuuttia, jonka jälkeen vesi on varsin kirkasta, ja puhdasta.
Suodatin järven pintavettä ison kaupungin kupeessa aikoinaan, ja tässähän olen tätä kirjoittelemassa, eikä vieläkään kasva mitään ylimääräisiä ulokkeita mistään, ainakaan näkyvillä...

Pakko myöntää, etten oikeasti tätä vaivaa viitsi maastossa nähdä, vaan surautan keittää veden ohjeiden mukaan ( min. 10 min).

Vaikka tässä onkin esitelty asia erittäinkin ammattitaidolla ja todettu toimivaksi, niin mallin mukaisen suodattimen käyttö tapahtuu ihan omalla vastuulla kuitenkin. Kysehän on pitkälti, missä sitä kokeilee.
Kuten Irwin Goodman aikoinaan lauloi "Me katsoimme likaojan juoksuun..", niin sellainen paikka vaatinee huomattavasti ärhäkämpiä suodattimia kuin Pohjois-Suomen virtaavat vedet.

Alla periaate kuva suodattimesta:

Kumiteräsaappaat

Isällä aikoinaan oli suosikki kenkinä kumiteräsaappaat. Ne olivat vanhat ja kovassa käytössä. Pienenä poikana lähinnä hirvitti niiden haju, ja en ymmärtänyt, miksi ne olivat niin hyvät..? Isä vielä käytti niissä legendaarisia jalkarättejä, joista mainitsin aikaisemmin olikin "Jalkarätit?"-otsikon alla blogissamme.

Koitti aika, jolloin sain itse hankittua vastaavat. satuin oikeaan aikaan oikeaan paikkaan ja ostin ensimmäiset kumiteräsaappaani kierrätystavaraliikkeestä. Arvelin, ettei 80 sentin sijoitus paljoa omaa taloutta vapisuttaisi, vaikken ehkä pitäisikään ostoksestani. Mutta kyllä isi tietää sopisi tähän kohtaan lentäväksi lauseeksi.

Ei hikoillut jalka kengissä, vaikka kelit olivat milloin mitäkin. Ostamani kengät edustivat vanhaa kaartia jostain menneisyydestä ja ne olivat vielä ihan ehjätkin ( ja hajuttomat ). Huomasin pian, että runsas saapasrasva ja varren lankkaus pitivät huolen sekä saappaiden hyvinvoinnista että jaloista niiden sisällä. Etenkin huomiota kannattaa kiinnittää kumiterän ja nahkavarren saumakohtaan. Aivan loistavat kengät välikausina.. siis vesi lotisee, räntä rasittaa, välillä on märempiäkin aikoja. Normi nokialaiset olivat tehneet sukat litimäriksi, vaikkei vesi sisään pääsisikään, mutta ei kumiteräsaapas. Kovan pakkasen kengiksi niistä ei kuitenkaan ollut.. siis kovan pakkasen.

Uskomattomin tilanne syntyi kanoottiretkellä, jossa jouduin avustamaan toisia kanootteja matalavetisessä koskessa. Olin siellä lähes varrensyvyisissä vesi noissa saapikkaissa eikä vesi tullut läpi, ja hyvä rasvaus piti nahkan kunnossa. Ei tullut vesi myöskään kumi- ja nahkaosan välistä.
Se oli uskomatonta, ja esimerkilläni sain muitakin läsnä olleita eräjormia kiinnostumaan ko. tuotteesta.

No kaikki hyvä päättyy aikanaan. Ensin vaimokulta pisti kengät ulkoruokintaan, koska en muistanut aina pistää puhtaita sukkia jalkaani ja niistä siirtyi haju saappaisiin. Ulkona pitäminen - aurinkoon unohtaminen - johti siihen, että kumi pehmeni ja viimein se pyki puhki, eikä ollut korjattavissa. Harmitti niin maar penteleesti.

Netti sitten näytti, että vielä ko. kenkiä oli saatavilla. Päädyin Nokian Urhojen sijasta Töysän Kenkätehdas Oy:n tuotteeseen muutamasta syystä. Yksi oli tietenkin kotimaisuus, vaikka kenkäpesä onkin Viking (tosin en ole varma sen kotimaasta..), edullinen hinta ja ennen kaikkea verrattuna Urhoihin, niissä ei ole mitään hiivatin irtohuopikasvuorta! Miksi ihmeessä Nokian Urhoissa on? Pakkaskumisaappaat on tehty pakkaseen ja kumiteräsaappaat kesään ja välikausiin. Kysykää, vaikka vanhoilta miehiltä.

Siis maksoin lähetyskuluineen Töysään satakertaisen hinnan uusista kumiteräsaappaista (80 euroa vrt Urhot 126 euroa). Vähän olin kyllä pettynyt; materiaalit olivat kärsineet inflaation. Uudessa kengässä kumiteräosa on ohutta kumia toisin kuin vanhoissa ja se on istuvampi jalalle. Meikäläisen lättäjalka olisi tykännyt entisestä leveämmästä mallista. Nahkavarsi oli laadukasta, mutta varsin väljä, joten metsien ja mantujen töhnää saa kaapia jatkossa sukista.

Muuten: nykykumikengissä on tapahtunut muutos huonompaan ajan kuluessa.  Tiedättehän te kaikki, miten esimerkiksi nokialaiset ovat muuttuneet "neitikengiksi", siis kevyiksi ja heikoiksi (onko syy säästöissä vai onko tämä somettaja-kansa muuttunut ihan voimattomiksi). Niin kehnoiksi, että ahkera saa hommata niitä joka toinen vuosi, ja saappaanheittokisoihinkaan uudet mallit eivät taida kelvata. Itse en ole juuri joutunut kumppareita hankkimaan, ja kiitos kuuluu siis noille vanhoille kumiteräsaappaille ja tietysti maan mainioille Meindl-vaelluskengille.

No joka tapauksessa uusista kumiteräsaappaista epäilen vahvasti, etteivät ne tule kestämään samaa kuin vanhat, jotka olivat jo varsin käytetyt ennen kuin itselleni päätyivät. Sen verran vertailua tein vanhojen ja uusien väliltä, että taisi olla vanhoissakin saappaissa Viking-pesä, kun pohjakuvio on sama, mene ja tiedä.

Suosittelen kumiteräsaappaita, varsinkin vanhan kaartin saappaita, kaikille maastoissa liikkuville immeisille.


Kumiteräsaappaan kuva on lainattu Töysän Kenkätehdas Oy:n sivulta, ja toimikoon se myös tässä yhteydessä pienenä tehtaan mainoksena

Vaelluskengät Meindl Taiga

These boots are made for walking sanotaan laulussa. Toden totta Meindl Taigat osoittautuivat nappiostokseksi reilu 13 vuotta sitten. Olen käyttänyt kenkiä säälimättä erilaisissa maastoissa niin meren rannasta vuoristoon kuin supisuomalaisessa suomaastossa. Kengät ovat olleet kuin jalkaan valetut, ja toimineet niinkuin pitää. Uskomatonta mutta rotta, sukat eivät ole hionneet, vaikka kenkä oli olleet jalassa koko metsästyspäivän yhtäsoittoa. Sitten vain pohjallinen pois ja kuivumaan huoneenlämpöön pois auringonvalosta. Pinta pääsi kulumaan pahoin noissa suopursikoissa, mutta se kesti sen menon.

Tämä kaikki kestävyys edellyttää tietenkin huolellista kenkien hoitamista.
Hoitona yksinkertaisesti käytön jälkeen oli juuriharjalla harjaus, mikäli kyseessä oli pelkkä savi yms. mutta perusvesipesu tehtiin tarvittaessa. Kun bootsit olivat sitten harjattu seurasi rasvaus Meindlin omalla rasvalla, joka noihin goretexiin oli tarkoitettu. Huolella joka kohtaan ilman nauhoja. Päälle hiukkasen kosteussuojasuihketta ja eikun menoksi.

Siis kuvan kengät ovat todellakin kestäneet yli 13 vuotta, ja kuulemma niihin olisi saanut uudet pohjatkin sovitettuna Meindlilla, mutta päätin luottaa edelleen Meindl Taigaa ja ostinpa uudet. Hinta tietysti on kovan tuntuinen, mutta jos kestävät yhtä kauan ja kun reissut ovat harvenneet, taidan saada niistä hyvät jalkineet tuonpuoleiseen. Noista lähti pohjat yhdellä Lapin vaelluksella, mikä oli sinänsä onni, että patikkaa tehtiin lyhyellä merkityllä reitillä ja siellä oli hyvät pitkospuut. Kokeilkaapa käppäillä  viitisen kilometria villasukissa maastossa, niin tiedätte, mitä koin tuolla patikalla pohjien irrottua.

Suosittelen lämpimästi eräoppaille yms. kovaan käyttöön, mutta huolellista hoitoa ei parane unohtaa. (Tästä mainoksesta en ole ottanut rahaa itselleni, vaan olen lahjoittanut ne kodittomille söpöille kesäkissoille!)