Matkailua: Ilmatorjuntamuseo

Vierailin kesälomareissullani Ilmatorjuntamuseossa Tuusulassa. Museon www-sivut löytyvät tästä linkistä. Museo sijaitsee entisen Helsingin Ilmatorjuntarykmentin tilojen naapurissa osoitteessa Klaavolantie 2 Tuusula.

Museo on varsin ansiokkaasti toteutettu ja kiinnostava, ainakin "IT-alalla" itse aikoinaan varusmiehenä toimineelle. Museoon kuuluu kaksi näyttelyhallia ja iso ulkonäyttelyalue. Lisäksi alueella sijaitsee Sotilasperinne -näyttely jossa esitellään Tuusulan sotilashistoriaa.

Ulkonäyttelyalueella on esillä muutamia tykkejä mutta erityisesti ohjuskalustoa. Näytteillä on pääkaupunkiseudun puolustamisessa käytettyjä venäläisiä alueilmatorjuntaohjusjärjestelmiä ItO 79 (S-125 M1 Petshora) ja ItO 96 (BUK M1). Tuo jälkimmäinen järjestelmähän oli käytössä kun Ukrainassa ammuttiin alas hollantilainen matkustajalentokone MH-17 ilmeisesti ukrainalaisten kapinnallisten toimesta venäläisten avustamana. Ulkonäyttelyalue olisi voinut olla siistimmin hoidettu ja erityisesti kaluston merkitseminen opastauluilla oli puutteellista.

Helsinki -nimellä varustetussa näyttelyhallissa on tällä hetkellä (kesä 2016) näyttely "Tulikasteesta torjuntavoittoihin jossa kuvataan pääkaupunkiseudun ilmatorjunnan toimintaa talvi- ja jatkosodassa. Ilmatorjuntahan onnistui erittäin hyvin torjuntatehtävässään: jopa niin hyvin että kun valvontakomissio saapui sodan jälkeen Suomeen, sen neuvostoliittolaisedustajat tyrmistyivät kun kaupunki ei ollutkaan raunioina kuten oli raportoitu. Tästä hyvästä Kaukoilmavoimat (ADD) "alennettiin" Stalinin toimesta tavalliseksi Ilma-armeijaksi samaan riviin muiden ilma-armeijoiden joukkoon.

Tuusula-hallissa on jatkuvampiluenteinen näyttely ilmatorjunnasta Suomessa. Nostan tuolta kuvina esiin pari laitetta joita on itsekin tullut käytettyä. Ensinnä 23 ItK 61 eli tuttavallisesti Sergei. Neuvostoliittolaisvalmisteinen kevyt (970 kg, ei kovin kevyt miespelillä kiskottaessa...) ilmatorjuntatykki jonka tulinopeus on 2 x 900 ls/min. Tykissä on siis kaksi asetta rinnakkain, siitä tuo 2x. Ampuja istuu takaa katsottuna vasemmalla penkillä ja suuntaaja käyttää laskinta oikealla penkillä. Suomessa modernisoidussa versiossa 23 ItK 95 suuntaaja on korvattu tietokoneistetulla laskimella mutta omalla "taivaallisen ohiampujan" uralla paukuteltiin ihan manuaalisesti. Ammuin tuolla laitteella aikoinaan Lohtajalla. Hauskaa oli ammuskella mutta tulos erittäin heiveröinen... RUK:n patteri ei ollut oikein hyvin koulutettu käytännön ampumahommiin.

Toiseksi kuvaksi nostan tähän automaattijaoksen tykin 35 ItK 58, valmistajana Oerlikon. Tykki itse on etualalla ampuma-asennossa ja taustalla näkyy järjestelmän tulenjohtovaunu. Tykki on jo raskaampaa kalustoa (paino 7250 kg), tulinopeus on pienempi kuin Sergeillä (2x550 ls/min) mutta tehollinen kantama merkittävästi pidempi (5000 m vs. Sergein 1800 m) järeämmästä ammuksesta ja tutkaohjauksesta johtuen. Varusmiesaikojen koulutuskokoonpanossa patteriin kuului Sergei -jaos ja automaattijaos. Tuon automaattijaoksen varajohtajana pääsin samalla leirillä Lohtajalla seuraamaan sillä suoritettuja ammuntoja joiden tuloksena saatiin maalipussi pudotettua maalilennokin perästä. Patterin päällikön saamattomuudesta johtuen osuman kuittasi toinen yksikkö joka sai sitten noutaa pudonneen maalihihan ja viedä riemusaatossa kotimarssissa mukanaan tykinputken ympärille käärittynä. Silloin potutti mutta ei enää vuosikymmenten jälkeen niin paljoa...

Museossa on näytillä myös 3 kpl 75 ItK 37 Škoda -tykkejä joilla ammuttiin Mannerheimin hautajaisten kunnialaukaukset (19 kpl). Esittelytekstin mukaan laukaukset ammuttiin merelle kovilla panssarikranaateilla koska paukkulaukauksia noihin tykkeihin ei ollut saatavilla. Samaisissa hautajaisissa Mannerheimin arkkua kuljetettiin 105H37 -haupitsin lavetilla joka on museoituna museo Militariassa.

Annan museolle Hopeisen ampumamerkin lähinnä ulkoalueen puutteista johtuen. Suosittelen käyntiä erityisesti ilmatorjunnasta kiinnostuneille mutta myös helsinkiläisille tuon pääkaupunkiseudun torjuntataistelunäyttelyn antaman paikallishistoriatiedon vuoksi.

BTW: Onkohan sitä tullut sekä kypsäksi että vanhaksi kun museoista alkaa löytyä kalustoa jota itse on aikanaan käyttänyt...

Edit: Annettakoon näin ammusilmatorjuntamiehelle anteeksi erehdys ohjusjärjestelmien suhteen. Tuolla yllä väitin sujuvasti että ITO-96 BUK M-1 olisi näytillä Ilmatorjuntamuseossa mutta tosiasiassa järjestelmä on nähtävissä ensimmäisen kerran vasta 14.2.2017. Mistähän lie kämmäys johtunut...

Kirja: Reino Lehväslaiho: Korven peura - ISBN 978-951-0-40034-0

Luin läpi tämän Lehväslaihon kirjan joka kuuluu sarjaan "fiktiiviset sotadokumentit" kuten aiemmin blogissa arvostellut Esa Sirénin ja Ville Kaarnakarin teokset. Pakko on valitettavasti myöntää että tämä oli selkeästi heikoin esitys koko porukasta. Hieman jopa hämmästytti teoksen heikkous koska aiemmin Lehväslaiholta lukemani "Sotkalla sodassa" oli selkeästi parempi sekä sisällöltään että tekstiltään. Sotkalla sodassa on lisäksi vanhempaa tuotantoa (vuodelta 2002) kuin tämä kyseinen teos (2012) joten Lehväslaihon tuotoskyky on taantunut ajan saatossa. Yleensä kirjailijoille käy päinvastoin.

Sisällön osalta isoin ongelma oli kantavan idean ja juonenkin puuttuminen. Tarinassa suomalainen kaukopartioryhmä lähetetään tuhoamaan lentotiedustelun havaitsemaa kolmea korsua jonka jälkeen ryhmä toikkaroi takaisin kotimaahan taistelusta toiseen rytistellen. Taistelujen kaava on aina sama: sissien kärkimiehet vaistoavat väijytyksen, porukka avaa tulen kaikilla aseilla, pari sissiä kaatuu ja pari haavoittuu ja neuvostoliittolaiset pakenevat paikalta. Toistoa tuolle teemalle on niin paljon että lukija ei millään tavalla pysy enää jyvällä tapahtumista ja niiden tarkoituksesta. Yleensä ottaenkin mietityttää koko idea fiktiivisistä sotadokumenteista kaukopartioiden osalta: retkien kulku on kuitenkin pohjimmiltaan aina samankaltaista: hiivitään vihollisen puolelle, tiedustellaan, hyökätään kohteeseen ja paetaan takaisin Suomeen. Ei tuohon paljon variaatioita mahdu... Ehkä fiktiivisessä dokumentissa voisi tapahtua vaikka Stalinin nappaaminen sotavangiksi mutta taitaa olla jo liian fiktiivistä.

Juonettomuutta enemmän häiritsee vielä Lehväslaihon kirjoitustyyli. Ilmeisesti vauhtia ja vaarallisia tilanteita kuvatakseen hän on lyhentänyt dialogin yksisanaisiksi lauseiksi ja ulottanut saman tyylin vielä varsinaiseen kertovaan osaan tyyliin "Kaksi kilometriä vielä mäkeen ja siihen seis.". Vaikka ei tässä äidinkielenopettajia ollakaan niin tökerö kirjoittaminen häiritsee lukukokemusta.

En suosittele luettavaksi tätä kirjaa, Lehväslaiholta löytyy parempiakin. Arvomerkki: Kolmas palkinto, ei mitään.

Elokuva: Assassin's Creed (2016)

Erehdyin katsomaan tämän elokuvan teatterissa. Myöhemmin ihmettelin perustetta että miksiköhän ylipäätään tuli lähdettyä... Ehkä uteliaisuutta herätti se että elokuvan taustalla on samanniminen peli jota itsekin tuli tietokoneella joskus pelattua, tosin vain lähinnä kokeilumielellä.

Peli oli heikohko mutta elokuva niin p..a että sen sanominen p--aksi loukkaa p..aa! Pelielokuvat eivät yleensäkään onnistu vaikka onhan niitä kokeiltu useampia (esim. Tomb raider, Hitman, Doom jne.). Juonet jäävät tyypillisesti ohuiksi ja painopiste on toimintakohtauksissa joka on tietysti luontevaa kun pelien action-osuus muodustuu niistä. Tämä elokuva olisi saanut jäädä kyllä kokonaan tekemättä.

Spoileria seuraa:

Juonen ytimenä on Omena -nimisen esineen etsintä. Omena sisältää jollain mystisellä tavalla ihmiskunnan vapaan tahdon avaimen ja jos joku saa tuon Omenan käsiinsä niin hän pystyy alasajamaan vapaan tahdon ja lannistamaan koko porukan valtansa alle. Temppeliritarit -porukka on tätä Omenaa etsinyt muutamia satoja vuosia ja Assassiinit taas pyrkineet sen pitämään piilossa. Tarinassa Temppeliritareiden toimeista on kehitetty laite jossa ihmisen geeneihin jäänyttä "muistijälkeä" pitkin voidaan päästä tarkastelemaan tapahtumia jotka ovat tapahtuneet joskus menneisyydessä tutkittavan henkilön esi-isälle. Elokuvan pääosanesittäjä on muinaisen Assassiinin jälkeläinen suorassa polvessa ja Temppeliritarit käyttävät tuota keksimäänsä vempelettä hänen kauttaan sen Omenan jäljittämiseen. Heppu siis elää uudelleen 1400-luvun lopun tapahtumia. Ja paha spoileri: yllättäen saadaankin selville että tuo esi-isäassassiini antaa Ompun Kolumbukselle mukaan ja tästä tehdään heti päätelmä että se löytyy nykyaikana hänen jäännöstensä seasta ja sieltähän se löytyykin! No tämä pääosanesittäjä viimein havahtuu että Temppeliritarit eivät olekaan oikein hänen kerhonsa ja sitten sabotoi hyvät suunnitelmat vapaan tahdon lannistamisesta. Pahinta tässä ei ole elokuvan heikkous vaan se että selvästi jatko-osaa pukkaa; pääosanesittäjä seisoksii loppukohtauksessa Thamesin varrella Lontoossa se Omppu kädessään sen näköisenä että ei-jää-tähän... Elokuvan juoni ja sen sisäinen logiikka on siis niin käsittämättömän huono että sitä ei kestä katsoa turhautumatta. Suurta ihmetystä aiheuttaa mm. se että jos se Omena on niin helkkarin vaarallinen niin miksi Kolumbus ei dumpannut sitä mereen Atlanttia ylittäessään? Huvittava kohtaus on myös Assassiinien initiaatioriitti jossa kerhoon liittyvältä tyypiltä (siis elokuvan päähahmon esi-isältä) leikataan pois oikean käden etusormi sikarileikkurin näköisellä vempelellä. Siis mitävit? Palkkamurhaajalta napsaistaa sormi pois että pääsee kerhoon? Todella valopääporukkaa.

Spoileri päättyy tähän.

Plussapuolelle voidaan todeta toimintakohtausten näyttävyys ja vaikuttavat erikoistehosteet mutta nämä eivät riitä pelastamaan tekelettä. Sokerina pohjalla on vielä täysin tolkuton musiikki jota teatterissa soitettiin ylikovalla ja sen myötä meni viimeinenkin nautinto tästä tekeleestä.

Arvomerkki on "Kolmas palkinto - ei mitään".

Onkohan nyt päällä joku masennuksen puuska kun viime aikoina ei ole kelvollista elokuvaa edes Hopeiseen arvomerkkiin asti pukannut? Johtuneeko kypsyydestä tyyliin "ennen oli kaikki paremmin" vai oliko oikeasti ennen kaikki paremmin...

Alla vielä traileri Youtubesta:

Kirja: Esa Sirén : Törni iskee - ISBN 978-951-24-0356-1

Olen aiemmissa kirja- ja elokuva-arvosteluissa valitellut sota-aiheisten teosten synkkyyttä ja sodanvastaisuudella märehtimistä. No tässä entisen jääkiekkovalmentaja Sirénin kirjassa ei kyllä moiseen syyllistytä. Pikemminkin teos on Korkeajännitys -tasoista "reaalidraamaa" ja ylistää ylenpalttisesti suomalaisia sankareita Karjalan korvessa. Suomi olisi vielä suurena ja Kannas omana jos armeijassa olisi kirjassa kuvattuja supersankareita ollut! Sirénin kirja edustaa "fiktiivisten sotadokumenttien" genreä kirjallisuudessa joka ainakin allekirjoittaneessa aiheuttaa hieman ristiriitaisia tunteita. Toinen esimerkki vastaavankaltaisesta teoksesta löytyy Kyhepunustakin eli Ville Kaarnakarin Operaatio Finlandija. Selvästi näille kirjoille on kysyntää koska niitä ostetaan ja ilmeisesti oikea sotadokumentaatio on jo niin moneen kertaan koluttu että ei sieltä enää kirjoitettavaa löydy. Ja uutta dokumenttiaineistoa tulevaisuuden kirjoittajille en kyllä toivo että joudutaan tuottamaan vaikka naapuri tuolla idässä uhitteleekin.

On siellä Sirénin kirjassa kyllä nimetty, ihan sananmukaisestikin, yksi oikeakin supersankari eli Lauri Törni, Mannerheimin-ristin ritari nro 144. Törnistä löytyy tarinaa Wikipedian lisäksi lukuisista elämäkerta- ja muista teoksista joista vielä suuri osa taitaa olla tottakin. Ajallisesti kirja sijoittuu Jatkosodan hyökkäysvaiheeseen jolloin Törni johti panssarivaunujoukkueta. Törnin joukkue kuului Kevyt Osasto-8:aan mutta oli tuolloin (ja kirjassakin) alistettu 11. Divisioonalle. Itselle oli uutta Törnin panssarivaunusodankäynti mutta oikeastikin  hän näyttää siinä(kin) kunnostautuneen. Kova äijä, hyväksyttäisiin ölisten Kypsiin heppuihin jos olisi vielä elossa.

Törnillä muuten oli sotilasarvo kolmen maan armeijassa: Suomessa kapteeni (menetetty maanpetossyytteen yhteydessä 1945), Saksassa SS-Hauptsturmführer (vastaa kapteenia kuten Kyhepunusta käy ilmi) ja Yhdysvalloissa majuri kuoleman jälkeen ylennettynä.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja kevyttä luettavaa jos ei liioittelun puolelle menevän suomalaisylistysten anna lukukokemusta häiritä. Pakko myöntää että joskus on jopa rentouttavaa lukea teosta  jossa ei suotta murehdita post-traumaattista stressiä vaan se hoidetaan saman tien pois kirkasta viinaa juomalla reippaaseen suomalais-ugrilaiseen henkeen.

Rennon lukukokemuksen ansiosta annan kirjalle Hopeisen ampumamerkin vaikka tosikko takaraivossa nalkuttaakin että ei pitäisi.

Edit: Löysin Youtubesta mielenkiintoisen videon jossa Törni kouluttaa talvisodankäyntiä amerikkalaisille. Videon väitetään olevan WWII -aikainen mutta se ei tietenkään ole mahdollista vaan filmi lienee kuvattu joskus 50-luvulla kun Törni oli siirtynyt USA:aan ja rekrytoitunut sen armeijaan. Video alla.

Elokuva: Olympos on valloitettu (2013)

Netflixistä löytyy terroristit vastaan Ameriikka -genreen kuuluva teos Olympos on valloitettu. Olympoksella ei tarkoiteta tässä tapauksessa vuorta Kreikassa vaan kyseessä on Valkoinen talo Ameriikan Yhdys-Valloissa eli U.S. ja A:ssa. Liekö oikeasti ao. paikan koodinimi; epäillä sopii. Elokuva löytyy Netflixistä tästä linkistä.

Juoni menee tiivistettynä suurinpiirtein siten että Pohjois-Koreaan päin kallellaan oleva terroristiryhmä on ujuttautunut Etelä-Korealaisten diplomaattien ryhmään ja pääsee näin Valkoiseen taloon. Operaation tueksi terroristit tekevät ilmahyökkäyksen Herculeksella (joka on varustettu revolveritykeillä kuten Spooky) ja maahyökkäyksen Valkoisen talon ulkopuolelta. Presidentti ja kumppanit pakenevat bunkkeriin mutta ne terroristin retaleethan ovat siellä mukana ja ryhtyvät ärhentelemään ja tappamaan panttivankeja. Kaiken muun riesan lisäksi amerikkalaiset ovat suuressa viisaudessaan rakentaneet Kerberos -nimisen systeemin jonka tehtävänä on tiukan paikan tullen estää heidän omien ydinaseidensa laukaiseminen. Ja tuo estäminen tapahtuu räjäyttämällä ao. aseet siilossaan jolloin koko Ameriikka muuttuu ydinkoealueeksi... Wtf? Olisi kannattanut ehkä hieman pidemmälle miettiä asiaa. Kerberos -koodeja on kolme: puolustusministerillä, armeijan komentajalla ja presidentillä. Kaikki nuo kolme ovat siellä bunkkerissa, presidentti käskee hentomielisyydessään kahta näistä antamaan koodin ja kolmas onkin niin heikko että terroristit arvaavat sen. Tiukka paikka siis on ja kakka osuu tuulettimeen pahemman kerran.

Onneksi taloon on jäänyt agentti Mike Banning joka tappaa talossa ja puutarhassa kuten kunnollinen hyönteismyrkky. Kaveri on Steven Seagalin ja John McClanen risteytys: konnien niskat naksahtelevat ikävästi rusahtaen sijoiltaan mutta sankari ottaa samalla itse osumaa Die Hardin tyyliin.

Elokuva sisältää erittäin suuren määrän kliseitä ja arvattavissa olevia juonenkäänteitä kuten amerikkalaisen petturin katumus ja suuri lopputaistelu pääkonnan kanssa. Amerikkalaista paatostakin on tarjolla Tähtilipun tuhoamisineen ja kannustavine loppupuheineen. Ei mikään varsinainen suurelokuva siis.

Oikeassa tilanteessa ei toimittaisi kuten elokuvassa: presidentti uhrattaisiin. Jostain syystä piakkoin Trumpin ollessa vallassa ei suuresti harmittaisikaan: näyttelijäpresidentit ovat sympaattisia tyyppejä mutta Trumppi ei. Ja tämä ei ollut mikään poliittinen kannanotto vaan ihan yleinen pelleilyn vastalause.

Mielenkiintoisin osa tuossa elokuvassa on itse Valkoinen talo joka on varsin tunnettu rakennus. Elokuvan mukaan talo sisältää suuren määrän erilaisia turvajärjestelyjä ja turvatiloja ja näin varmaan on käytännössäkin. Tuskinpa kuitenkaan turvajärjestelyt ovat oikeasti elokuvassa esitetyt.

Annan sen verran armon käydä oikeudesta että myönnän tälle Pronssisen ampumamerkin. Välillä käväisi kolmas palkintokin mielessä mutta sitä on viime aikoina tullut niin paljon jaettua että menkööt nyt kertaluokkaa parempi.

Alla vielä traileri Youtubesta:

Minisarja: Einsatzgruppen: The Nazi Death Squads (2009)

Tässä taas yksi Netflix -löytö tutkailtavaksi. Kyseessä on neliosainen minisarja Natsi-Saksan Einsatzgruppe ("Toimintaryhmä") yksiköistä (lyhenne jatkossa EG). Sarja löytyy Netflixistä tästä linkistä. EG-yksiköistä löytyy syventävä artikkeli tästä Wikipedian linkistä.

EG:t olivat Saksan turvallisuuspoliisin RSHA:n perustamia erikoisyksikköjä (neljä kappaletta A-D) joiden tehtävänä oli seurata taistelevia joukkoja erityisesti itärintamalla ja "siivota" näiden jäljiltä kaikki epämieluisat henkilöt. Näihin kuuluivat tietysti juutalaiset mutta lisäksi mustalaiset, vammaiset, kommunisteiksi tunnistetut ja muutoin vain epämieluisat ainekset. Pääpaino oli kuitenkin juutalaisten hävittämisestä ja tärkeimpänä tavoitteena oli saada Euroopasta "Judenfrei".

Sarjassa on dokumentaarisesti seurattu EG:den toimintaa neljänä ajanjaksona kesä-elokuu 1941, syys-joulukuu 1941, 1942-1943 ja 1943-1947. Sarjan edetessä käy hyvin ilmi kuinka pienimuotoisena puuhasteluna alkanut joukkomurha saatiin täyteen käyntiin ja ammattimaiseksi toiminnaksi saksalaisella tehokkuudella. Viimeisessä jaksossa kerrotaan lopun ajoista Saksan tappion ollessa jo ilmeinen ja lopulta jälkiselvittelyistä sodan päätyttyä.

Merkillepantavaa sarjassa on kuinka Liettuassa, Latviassa, Ukrainassa, Unkarissa, Puolassa ja Romaniassa paikalliset ihmiset olivat hyvinkin innokkaita osallistumaan juutalaisten vainoamiseen. Taustalla oli vanha antisemitististinen perintö. Juutalaisia pidettiin sarjan mukaan "bolsevismimyönteisyyden" vuoksi myös  syypäänä Neuvostoliiton syntymiseen ja tätä kautta olojen kurjistumiseen neuvostovallan alla. Taustalla saattoi olla myös vanhojen kalavelkojen maksamista tai vain halu ryöstää juutalaisten omaisuutta. Mukana toiminnassa oli useimmiten myös em. maiden poliisi- ja puolustusvoimat.

Sarjan mukaan joukkomurhaaminen oli niin raakaa toimintaa että jopa ammattimaiset natsit kokivat hermoromahduksia ja masennuksia. Himmler huolestui näistä psykologisista ongelmista jonka vuoksi kehitettiin tehokkaampia ja "humaanimpia" (siis teloittajille, ei uhreille) menetelmiä juutalaisten surmaamiseksi ampumisen sijaan.

Kun Saksan tappio alkoi vaikuttaa ilmeiseltä, perustettiin Sonderkommando 1005 hävittämään todisteet joukkomurhista. Ruumiit kaivettiin esille joukkohaudoista, poltettiin ja jauhettiin. Juutalaiset vangit tekivät kaivutyön minkä jälkeen myös heidät tapettiin ja ruumiit poltettiin koska todistajia ei haluttu jättää eloon. Suurin osa työstä tehtiin Neuvostoliiton alueella mutta myös mm. Serbiassa. Saksalaisella täsmällisyydellä sodan alkuvaiheessa tehdyt joukkohaudat oli dokumentoitu niin hyvin että "jälkihoito" pystyttiin tekemään.

Sarja on perusjuoksultaan hidastempoinen. Se muodostuu tarinankerronnan ohessa silminnäkijöiden, selvinneiden uhrien ja joukkomurhaan osallistuneiden haastatteluista. Kuvamateriaalina on haastattelujen lisäksi käyntejä tapahtumapaikoilla nykyaikana ja aitoa saksalaisten kuvaamaan aineistoa itse tapahtumista. Jälkimmäinen materiaali on varsin raakaa ja jopa pöyristyttävää. Aika hämmästyttävää on että aineistoa on säilynyt nykypäivään; natsit pyrkivät tuhoamaan kaikki todisteet kun tuhatvuotisen valtakunnan jääminen hieman odotettua lyhytikäisemmäksi alkoi olla ilmiselvää. Todennäköisesti saksalaisen luonteen pedanttisuuden tuntien kuvamateriaalia oli ehditty tuottaa, varastoida ja arkistoida niin paljon että kaikkea ei yksinkertaisesti ehditty hävittää.

Viimeisessä jaksossa käytiin läpi EG -ryhmien jäsenten kohtelu sodanjälkeen. Kohtelu oli hyvin lepsua: heti sodan jälkeen muutamia tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin mutta suurimmalle osalle annettiin elinkautisia vankeustuomioita ja heidät vieläpä pian armahdettiin näistäkin. Perusteluna toiminnalle sarjassa esitettiin että Länsi-Saksaan tarvittiin osaavaa poliisi- ja sotilashenkilöstöä vastapainoksi Itä-Saksan oletetulle ja pelätylle invaasiopyrkimykselle. Tämä siis länsipuolella. Itäpuolen menettelystä ei sarjassa lähemmin kerrottu mutta voidaan olettaa että se ei ollut Neuvostokäytännöt tuntien yhtä lempeää.

Sarja on mielenkiintoinen katsottava erityisesti tuon alkuperäismateriaalin vuoksi. Annan tälle arvomerkiksi "Hopeinen ampumamerkki".

Elokuva: Spectral (2016)

Katsoin Netflixistä tämän teoksen. Kyseessä on ns. Netflix -original eli kyseisen yhtiön omaa tuotantoa edustava elokuva. Näissä on ollut muutamia varsin hyviäkin teoksia (esim. Black Mirror -sarja) mutta tässä kohtaa ei onnistunut.

Elokuvan juonena on joskus lähitulevaisuudessa Moldoviassa käynnissä oleva sisällissota johon (yllätys,yllätys!) amerikkalaiset ovat sekaantuneet. Jenkeillä on käytössään hi-tech silmikot joissa näkyy outoja valoilmiöitä. Silmikon keksijä lähetetään tutkimaan ongelmaa ja tämä sankari-insinööri(!) muutaman juonenkäänteen jälkeen keksiikin että kyseessä on mystisen Keskushallinnon kehittämä sodankäyntikeino joka pohjautuu Bosen-Einsteinin kondensaattiin. Näin on saatu näppärästi näennäistieteellisyyttä ujutettua elokuvaan mukaan.

Pakko on sanoa että tässä on kyllä tehty pelkkää sisällöntuotantoa. Elokuvan juoni on olematon, henkilöhahmot ohuita, sanomaa ei ole, erikoistehosteet ovat kökköjä ja musiikki huonoa.. Jos hyvää pitää aiheesta hakea niin se on kesto eli vain 108 minuuttia. Pitempään ei tätä soopaa olisi kestänytkään.

Elokuva löytyy Netflixistä tällä linkillä: https://www.netflix.com/watch/80098200 . Jos nyt joku välttämättä tahtoo itseään kiusata tuon katsomisella.

Alla vielä traileri Youtubesta:

Ylläolevasta arviosta voi ehkä jopa arvatakin että tälle tulee arvomerkiksi "Kolmas palkinto - ei mitään".

Kirja: Mannerheim: Kirjeitä seitsemän vuosikymmenen ajalta - ISBN 951-1-07440

Sain tämän kirjan lahjoituksena joten en voinut välttyä sen lukemiselta. Lahjoittaja tuskin tarkoitti pahaa lahjoitusta tehdessään mutta parempaankin olisi lukuoperaation vaatiman ajan voinut käyttää.

Kyseessä on Stig Jägerskiöld -nimisen oikeustieteen professorin ja historioitsijan laatima kokoelma Mannerheimin kirjoittamista kirjeistä vuosilta 1881-1951. Jägerskiöld on kirjoittanut Mannerheimin elämäkertakokoelman josta ainakin osa näistä kirjeistä on irrotettu.Kirjeet on suomennettu ruotsin- ja ranskankielisistä alkuperäiskirjeistä.

Ensi alkuun tunsin lievää uteliaisuutta kirjaa kohtaan. Arvelin että kirjeistä voisi saada valaistusta Marskin siviilipersoonaan ja toisaalta että niissä olisi tuotu esiin hänen henkilökohtaisia tuntojaan maailmanpolitiikasta ja sen näkyvistä hahmoista. Pettymys oli paha. Lieköhän kirjeet tarkoituksella valittu siten että niissä pääsääntöisesti käsiteltiin Marskin ja hänen sukulaistensa terveydentilaa, matkoja tai lukemiaan kirjoja tai lehtikirjoituksia? Joka tapauksessa sisältö oli pliisu ja mitäänsanomaton. Jägerskiöld ei ole edes vaivautunut taustoittamaan kirjeitä millään tavoin; kunkin kirjeen asettaminen ajalliseen ja maantieteelliseen viitekehykseen olisi jo pelkästään lisännyt kirjan arvoa merkittävästi.

Selväksi kirjeistä tuli oikeastaan ainoastaan se että M halveksi Hitleriä ja vihasi bolsevikkejä mutta arvosti ja ihaili Venäjää ja sen viimeistä tsaaria. Tietty ristiriita on jälkimmäisessä havaittavissa mutta taustalla on varmaankin ollut henkilökohtainen katkeruus vallankumouksesta joka pilasi hänen sotilasuransa Venäjän armeijassa ja toisaalta myös elitistisen aristokraattielämän. Näistäkin "havainnoista" on hyvä todeta että ne olivat kyllä jo tiedossa ennen tämän kyseisen teoksen lukemista.

Kirja vaikuttaa väkipakolla kyhätyltä "rahat-pois-roistoilta-huijareiden-taskuun" -tyyppiseltä tekeleeltä ja se vertautuu varsin hyvin toiseen vastaavaan Kyhepunussa arvioituun teokseen eli Antti Tuurin lipsahdukseen nimeltä "Mannerheim-ristin ritarit" (linkki arvosteluun löytyy tästä). Tuurin tekeleelle olin antanut (ja ihan syystä) Kolmannen palkinnon - ei mitään ja sen kummempaa tämäkään ei ansaitse. En suosittele ajanhaaskausta tämän teoksen lukemiseen.