Tartuin tähän klassikkojen klasikkoon sekä uteliaisuudesta että puolipakosta kun sain kirjan lahjaksi. Aiempi hämärä lukukokemus taisi olla yläasteelta tai lukiosta ja silloin ei kyllä natsannut lainkaan. Asenteessa oli varmaan vikaa ja ehkä elämänkokemusta puuttui (partakarvojen lisäksi).
Nyt kypsällä iällä lukukokemus oli yllättävänkin kiintoisa. Runomuodosta huolimatta tarinat olivat helposti seurattavissa olevia ja hyvinkin kiinnostavia. Luulen että yksi syy luettavuuteen on se että runothan ovat alunperin kirjoitettu Ruåtsiksi mutta (tässä tapauksessa Paavo Cajanderin) käännöksessä ne ovat muuttuneet loppusoinnittomiksi "pientarinoiksi", jolloin ylimääräiset runoklumeruurit eivät häiritse lukukokemusta. Kiinnostavuutta lisää myös taustoitus: nykypäivänä Wikipediasta löytyy henkilökuvauksia ja taustatarinoita käytännössä kaikista tarinoiden hahmoista ja kirja itsessäänkin sisältää kelvollisen henkilökuvausluettelon.
Tekstihän on kansanomaisesti sanottuna "kovaa kamaa": sellaista paatosta ja isänmaan hehkutusta, että lähtökohtaisesti maanpuolustushenkistä reservinupseeriakin hirvittää. Esimerkkinä lainattakoon tähän runosta Torpan tyttö säe 12:
"Tee hauta mulle, äitini, jo päättyy päivät multa;paennut taistelua on tuo kurja sulho-kulta,mua muistanut ja itseään ja sua kuullut vaanja veljein toivon pettänyt ja isiensä maan."ja säkeessä 14
"Voi äiti, yöhön pimeähän ma etsin kaatuneista, mut noita armaan kasvoja ei ollut kellään heistä.Viekkaassa tässä maailmass' en viihdy kauempaa,kuolleissa kosk' ei ollut hän, ma toivon kuolemaa."Tyttö siis toivoo että häneltä itseltään menisi henki kun sulhanen on liittynyt käpykaartiin eikä ole edes suvainnut potkaista tyhjää taistelukentällä. Asennetta!
Suosittelen kaikille kypsille hepuille tarttumista tähän kirjaan. Alku saattaa koulumuistojen pohjalta tuntua rankalta mutta lopussa kiitos seisoo.
Arvomerkkiä en uskalla tälle lähes kansalliseepokselle (ensimmäinen runo on "Maamme") lähteä antamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti