Elokuva: Das Boot (1981)

Katsoin taas kerran tämän sotaelokuvien klassikon joka tunnetaan Suomessa myös "suomennetulla" nimellä Sukellusvene U-96. Elokuvasta on olemassa useita eri versioita: alkuperäinen 149-minuuttinen teatteriversio (1981), televisiosarja (1985) ja ohjaajan versio (1997). Katsomiseen innoitti tuon ensinmainitun Theatrical Cut:in ilmestyminen Netflixiin katsottavaksi. Linkki elokuvaan siellä löytyy tästä.

Elokuvan juonta en ala tähän kertomaan ja se lieneekin useimmille kypsille hepuille jo ennestään tuttu. Perusideana on seurata sukellusveneen matkaa mukaan lähtevän sotakirjeenvaihtajan näkökulmasta. Elokuva pohjautuu Lothar-Günther Buchheimin samannimiseen omaelämäkerralliseen teokseen vuodelta 1973. Tuo kirja on muuten erinomainen sekin; suosittelen luettavaksi!

Elokuvan tekemisistä ja taustoista löytyy hyvä wikipedia-artikkeli tästä linkistä ja samaisesta wikipediasta löytyy myös hyvä kuvaus U-veneistä ja sukellusvenesodankäynnistä (linkki tässä).

Elokuvan kiinnostavuuden yksi tärkeimmistä lähteistä on sukellusveneisiin liittyvä klaustrofobinen tunnelma: miehet on sullottu ahtaaseen purtiloon ja ympärillä vallitsee suunnaton vedenpaine. Genrelle tyypillisesti (ja tämän elokuvan ehkä synnyttämänäkin) painerunko natisee ja pultit lentelevät sisätiloissa kun äärisyvyyttä koetellaan. Tunnelma on varmasti avuton; mitään ei ole itse tehtävissä vaan pitää vain toivoa että telakalla on tehty hyvää työtä kun venettä on kasattu.. Toisaalta kuolema on nopea ja kivuton jos painerunko sattuu pettämään.

Das Boot on vahvasti sodanvastainen elokuva: sankarillista meriveikkojen toimintaa siinä ei esitetä vaan tekeminen on koko ajan enemmän tai vähemmän eloonjäämiskamppailua. Oikeastikin sukellusvenemiehenä oleminen oli hyvin vaarallista: tuon em. wikipedia -artikkelin mukaan Saksan sukellusvenelaivasto kärsi Toisen maailmansodan aikana 75 %:n miehistötappiot. Elokuvan esittämänä ajankohtana (lokakuu 1941) liittoutuneiden saattuetaktiikka ja sukellusveneiden torjuntamenetelmät eivät vielä olleet hioutuneet huippuunsa kuten myöhemmin sodan aikana mutta huviretkiä nuo taistelukomennukset eivät silti silloinkaan olleet.

Alla on Director's Cut -version traileri videopläjäyksenä:

Tälle elokuvalle myönnän ehdottomasti Kultaisen ampumamerkin ja esitänpä jopa Mannerheimin ristiä.

Kypsän hepun supersankari: Deadpool (2016)

Olen ollut hieman huolissani itsestäni kun nykyisin niin muodikkaat supersankarit eivät oikein innosta; eivät perinteiset Batmanit, Supermanit tai Spidermanit eivätkä myöskään uuden genren Marvell-tyypit tyyliin Vihreä lyhty tai Kapteeni Amerikka. Mietiskelin jo että olenko liian vanha, kyyninen tai tyhmä (todennäköisesti vastaus on: näitä kaikkia) innostumaan supersankaribuumista. Mutta sitten löytyi Kypsälle hepulle sopiva super(anti)sankari: Deadpool!

Menin elokuvatrailerin houkuttelemana katsomaan ao. elokuvan jossa Ryan Reynolds on pääosissa ja täytyy sanoa että oli käymisen arvoinen. Deadpoolin hahmo on sillä tavalla kyyninen antisankari että se viehättää kypsän hepun sisäistä maailmaa. Deadpool lienee kypsä heppu itsekin.

Elokuvassa on aivan loistavaa sanailukomiikkaa ja tyylikkäästi överiksi vedettyjä toimintakohtauksia. Komiikan ymmärtämistä helpottaisi supersankaritietämys koska aika monessa one-linerissä viitataan "Marvel-maailman" hahmoihin tai tapahtumiin. Vähemmänkin perille olevalle kuitenkin naurettavaa riittää.  Juonta ei elokuvassa tietenkään käytännössä ole mutta se ei toimintaa haittaa, päinvastoin.

Jatko-osaa elokuvalle pedataan ja odotetaan. Jopa Deadpool itse kommentoi: ""You’re still here? It’s over. Go home! Oh, you’re expecting a teaser for Deadpool 2. Well, we don’t have that kind of money. What are you expecting? Sam Jackson showing up in an eyepatch and a saucy little leather number? Go!" Jatko-osissa on omat vaaransa: kuten esim. Rambossa tai Rockyssä numeroimaton on paras, numero 2 siedettävä ja kolmosesta eteenpäin p..aa..

Tähän elokuvaan liittyy termi Neljännen seinän rikkominen. Elokuvissa ja teatterissa näyttelijöiden ja katsojien välissä on kuvitteellinen "neljäs seinä" jonka läpi esiintyjä ei näe vaikka yleisö näkeekin. Neljännen seinän rikkomisessa esiintyjä puhuu suoraan katsojille ja näin tiedostaa olevansa ei-reaalimaailmassa ja hahmona elokuvassa tai näytelmässä. Pienimuotoisesti tätä harrastivat mm. Roger Moore Bond-vilkaisuineen ja Harrison Ford Salaisen aarteen metsästäjässä. Deadpoolissa juuri neljännen seinän rikkominen mahdollistaa todella loistavan sanailukomiikan.

Elokuvan traileri Youtubesta alla:

Tälle elokuvalle myönnän ehdottomasti Kultaisen ampumamerkin ja suosittelen lämpimästi katsomaan.

Kypsä heppu sijoittaa

Kypsä heppu sijoittaa sellaiseen jota voi mahassaan kantaa. Koskaan ei tiedä milloin tulee noutaja kun maa lähtestyy kiihtyvällä vauhdilla. Ollaanhan tässä sen verran kypsiä heppuja... Näin ollen ei kannata investoida mihinkään kiinteään vaan mieluummin pelkkään nesteeseen.

Rahaa voisi kuitenkin laittaa kiinni johonkin teemaan sopivaan yritykseen; tietysti edellyttäen että se on nesteeksi muutettavissa. Pari ehdokasta ovat tislaamo ja panimo:

Fiskarsiin perustettava tislaamo Ägräs tarjoaa joukkorahoitusannissaan omistuksen lisäksi sijoitetusta summasta riippuen oikeutta ostaa oma viskitynnyri (330€) aina mahdollisuuteen yksityiskierroksiin, maistajaisiin ja omaan nimeen tislaustankissa (33000€). Tuohon 330€ saa siis vain oikeuden ostaa - se viskitynnyri maksaa sitten jotain muuta.

Tornioon (ehkä) syntyvä panimo taas lupaa joukkorahoittajilleen hintaan 100 € yhtiökokouskutsun lisäksi oman nimen näkyviin rosteriseen "Tornion Panimon palauttajat"-seinäkylttiin ja Tornio Brewery since 1873 -tiimipaidan. Sijoittamalla 3000€ taas saa kutsun yhtiökokoukseen + VIP-gaalaillan, mahdollisuuden yksityiskierroksiin panimolla ja tislaamolla, tasting roomin (1 tasting-tapahtuma / vuosi), ilmaisen lipun Qstock-tapahtumaan (1 kpl, 1 pv), oman nimen näkyviin rosteriseen "Tornion Panimon palauttajat"-seinäkylttiin ja  3 kpl Tornio Brewery since 1873 -tiimipaitoja. Lieköhän tuo kolmen tonnin väärti? Sillä saa kuitenkin aika paljon kaljaa...

Joukkorahoitus on tämän päivän ilmiö joka joissain tapauksissa toimii yllättävänkin hyvin. Nämäkin kaksi yritystä ovat tähän päivään mennessä (15.2.) keränneet yhteensä jo noin 320 000 €! Aika hyvä suoritus eli löysää rahaa tuntuu jossain päin olevan liikkeellä.

Minisarja: The Heavy Water War (2015)

Netflixistä löytyy norjalainen tv-elokuva (minisarjoiksi kai näitä sanotaan) joka on pilkottu 6:een jaksoon. Minisarja kertoo nimensä mukaisesti taistelusta raskaasta vedestä.

Juonen ytimenä on Natsi-Saksan ydinaseohjelma jonka onnistumisessa kriittisenä elementtinä oli raskaana vetenä tunnettu deuteriumin (raskas vety) ja hapen yhdistelmä D2O. Raskasta vettä käytetään ydinreaktoreissa hidastimena estämässä neutronien karkaamista ytimestä ja pitämässä näin yllä ketjureaktiota. Yhdysvaltalaiset käyttivät graafiittia vastaavaan tarkoitukseen mutta tämän sarjan perusteella nobelisti Werner Heisenberg uskoi raskaan veden parempaan toimivuuteen ao. tarkoituksessa. Ydinreaktoria taas tarvitaan jotta ydinräjähteessä tarvittava radioaktiivinen aine (tyypillisesti uraani tai plutonium) saadaan rikastettua riittävän puhtaaksi jotta ketjureaktio ydinpommissa syntyy ja pysyy yllä. Siksi siis raskas vesi: se oli välttämätön ydinreaktorille joka oli välttämätön ydinpommille. Ja tästä syystä asia kiinnosti Adolfin seurakuntaa.

Saksahan oli ydintutkimuksessa ennen toista maailmansotaa paljon pidemmällä kuin muut maat mutta natsien aloittama juutalaisten ja tiedemiesten vaino karkotti osaajat maasta jolloin USA kiiri ohi tunnetuin seurauksin. Sarjassa edellä mainittu Heisenbergkin oli jo kuorma-auton lavalla lähdössä yksisuuntaiselle retkelle jonnekin epämääräiseen matkakohteeseen (kuten Auswitch tai Birkenau...) mutta viime tipassa hänet sieltä lavalta napattiin pommihommiin.

Ydinpommi on muuten varsin yksinkertainen vekotin. Yksinkertaisimmillaan se on putki jonka päihin laitetaan uraanijöötit joiden koko yhteenlaskettuna ylittää kriittisen massan eli määrän jolla ketjureaktio käynnistyy ja saadaan pysymään yllä. Puhtaalle 235U:lle kriittinen massa on noin 52 kg. Tämä vastaa 17 cm:n läpimittaista palloa. (Tämä tieto wikipediasta). Sitten otetaan vain tavanomaisia räjähteitä ja mätkäytetään nuo uraanijöötit yhteen jolloin kokonaismassa on kriittinen ja pian nähdäänkin sienipilvi.. Hankalin osa tässä on tuon riittävän kokoisen uraanijöötin hankkiminen ja onneksi niin. Maailma voisi olla aika erilainen paikka jos Adolf olisi ensinnä saanut pommin  värkättyä ja voisi edelleen olla aika "kiinnostava" jos ISIS:it ja Al-Qaidat tuota uraania voisivat joka marketista ostaa.

Itse sarjasta sen verran että se on sinällään näyttävästi kuvattu ja esittelee maisemia tyylikkäästi. Juonen kulku on skandinaaviseen tapaan hidasta ja kökköä (vrt. Max Manus) mutta onpa sarjassa mukana varsin vauhdikas hiihtokohtaus joka tosin tuo elävästi mieleen vanhat James Bondit. Niissähän Roger joutui aina Alpeilla ankariin laskettelukisoihin Spectren tyyppejä (tms.) vastaan.

Muutamia omituisuuksia sarjasta irtohavaintoina on syytä poimia:

• Saksalaisten ydinreaktorihuoneessa tapahtuu tulipalo joka viittaa ns. kiinailmiöön eli hallitsemattomaan ketjureaktioon. Heisenberg katsoo roihua vierestä mutta ei näköjään saa minkäänlaista säteilyongelmaa eikä edes päänsärkyä.
• Norjalaisryhmä pudotetaan Norjan tuntureille valmistelemaan englantilaiskommandojen atakkia. Ei kuitenkaan muisteta muonaa laittaa mukaan. Eikä näytä olevan kykyä hankkiakaan provianttia näillä taistelijoilla joten joutuvat jo jäkäläkeittoakin tuskissaan syömään. Tosin taistelijoiden vuoropuheiden perusteella varustetorpedoja pudotettiin 4 kpl joista 2 meni hukkaan; ehkäpä muonat eli fish and chipsit ja oluet olivat niissä kahdessa kadonneessa.
• Muutenkin norjalaistaistelijoiden osaamisessa oli vakavia puutteita. Veijarit eivät harrastaneet vartiointitouhua ollenkaan vaan majoittuivat tunturituvassa kuin hiihtolomalla. Samoin liikuttaessa mentiin tappituntumaketjussa ruåtsalaistyyliin; normaalimenettely sotilasosaston liikkuessa on pitää tunnustelijoita edellä. Saattoi tietysti olla niin että saksalaisten kyvykkyys liikkua tunturissa oli vielä kertaluokkaa huonompaa jolloin vartiointi ja sotilaallinen liikkuminen olisi ollut turhaa hifistelyä.
• Erityisen suurta vaikutusta ao. sotilasryhmän toiminnasta ei tehnyt myöskään episodi jossa äänestettiin että toimitaanko suunnitelman mukaan eli mennään sillan yli väkivaltaisesti vai edetäänkö rotkon kautta äänettömästi. Äänestys päättyi ryhmän johtajan tappioon eli alkuperäinen suunnitelma hylättiin ja mentiin rotkon kautta. Sinällään onnistui kyllä ja ehkäpä vielä paremmin kuin se siltaversio.

Juonta en lähde kuvaamaan jotta katsomisen ilo säilyisi. Jossain määrin toki on arvattavissa lopputulos: Adolfilla ei tosiaankaan ollut sitä pommia...

Minisarja löytyy Netflixistä tästä linkistä.

Tuosta raskasvesitehtaasta löytyy sijainti- yms. tietoa Suomen Sotahistoriallisen seuran sivustolta "Sotahistorialliset kohteet". Mielenkiintoinen sivusto muuten; pitää perehtyä tarkemmin muutoinkin.

Annan tälle minisarjalle arvomerkin Hopeinen ampumamerkki; sen verran mielenkiintoisesti oli asiaa pyöritelty. Ja menköön muutenkin Pohjoismaisen yhteistyön nimissä vähän yläkanttiin varsinkin kun ruotsalaisista ei ole tässä kyse.

Edit: Lisäsin alle elokuvan trailerin Youtubesta:

Edit: Lisäsin kuvan tehtaasta Rjukanista. Lainattu Sotahistoriallisen seuran sivuilta.

Juomareppu

Hankin Varustelekasta Mil-Tecin juomarakkorepun. Kyseessä on hyvin yksinkertainen kantolaite johon pystyy pakkaamaan 3 litraa juomavettä mukaan paljon nesteytystä vaativaa ponnistelua varten. Muuta nestettä tuossa ei varmaankaan kannata käyttääkään koska juomapussin puhdistus ja erityisesti kuivaaminen on varsin työlään oloista puuhaa. Sokeripitoiset tms. juomat voivat ryhtyä bakteerikäymään.

Reppu on erittäin pelkistetty vempele. Alla kuva takaa:

Kuvassa näkyy suuri vedentäyttöaukko ja kantokahva josta esim. täyttövaiheessa tuota reppua on kätevä roikottaa. Alla on vielä detaljikuva PALS -nauhoista joihin voi kiinnittää tarpeellisia romppeita vaikka pikalenkillä tai sitten hankkia vastaavalla tekniikalla varustettuja irtotaskuja esim. samaisesta Varustelekasta.

Tuolla samalla teknologiallahan nykyisin kasataan Suomen armeijankin tetsarit. Toista se oli ennen vanhaan kun manttelikääröjä käärittiin...

Alla reppu edestä. Puutteena voi mainita vatsahihnan puuttumisen. Se saattaisi olla tarpeen esim. juostessa: reppu saattaa hölskyä tuosta rintahihnasta huolimatta. Imupillin voi vaihtaa vasempaan olkaimeen jos vaikkapa aseen käytön takia oikea olka on jätettävä vapaaksi.

Vettä imetään oheisella imupillillä. Kenttäkokeissa "tutti" toimi oikein hyvin vaikka edellisestä harjoituksesta tutin imemisessä taitaa olla aikaa pian 50 vuotta... Tarvittaessa tuon muovilutteron voi jättää pois jolloin alta paljastuu mekaanisempi osa. Kokeilin veden annostelua senkin kautta ja onnistui oikeinkin hyvin vaikka suutuntuma oli kovempi kuin tuota tuttia käytettäessä.

Kokeilin laitetta hiihtolenkillä siten että puin sen tuulipuvun takin alle. Ainakaan 1,5 tunnin lenkki -5 asteen pakkasessa ei jäätänyt laitetta ja veden annostelu toimi lupausten mukaisesti. Uskallan suositella kovatahtisille hiihto- tai juoksulenkeille ja miksei myös alkusyksyn lämpimien/kuumien päivien metsästysreissuille. Silloin tarvittavan tavaran ja saaliin kantaminen on tosin ratkaistava jotenkin; noihin PALS-lenkkeihin mahtuu vain yksi kohtuullisen pieni tasku.

Annan ensiarviona tälle laitteelle Hopeisen ampumamerkin. Korjaan tarvittaessa kun kokemuksia kertyy lisää.

Edit: Kokemuksena voi todeta että juomareppu toimii harjoituksen aikana hyvin ja juominenkin onnistuu. Haasteena on laitteen kuivattaminen: missään nimessä ei kannata muuta juomaa kuin vettä käyttää koska todennäköisesti vähänkin sokeripitoinen aine alkaa elämään omaa elämäänsä juomarakon poimuissa.

Elokuva: Battle of Britain (1969)

Netflixissa surffatessa törmäsin tähän lentosotaelokuvaan. Yllättävän hyvin oli ajan patinaa kestänyt vaikka 60-luvun lopussa onkin kuvattu. Nykyaikaisten tehosteiden puuttuminen käy ilmi lähinnä massakohtauksissa joissa suuria lentokonemääriä oli tarvittu taivaalle. Tuolloin erottuu käytetty bluescreen -tekniikka varsin hyvin ja tulos on kökkö jo silminnähden. Toinen efektiteollisuuden kehittymättömyydestä kielivä ilmiö on lentokoneiden tuhoutumiskohtausten kierrätys; yhtä ja samaa räjähdystä tai rätkähdystä toistetaan elokuvan aikana lukuisia kertoja. Ymmärrettävää sinällään; tuolloin räsähdykset ja räjähdykset piti tehdä oikeilla Spitfireillä, Hurricaneilla tai saksalaisten kalustolla.

Tuo kalustopuoli tässä elokuvassa  hämmästyttääkin. Ilmeisesti tuolloin oli saatavissa suuri määrä aitoa toisen maailmansodan aikaista lentokonekalustoa koska elokuvassa näitä näytetään läheltä, sisältä ja ryhminä. Kalustosta löytyvät mainittujen Spittien ja Hurricanejen lisäksi saksalaisten puolelta Me109:t ja pommittajina Heinkel He111 ja Junkers Ju 88 -koneita. Nykyisinhän nämä ovat erittäin suuria harvinaisuuksia ja sellaisina silmittömän kalliita. Liekö tämän kyseisen elokuvan syytä ainakin osittain että koneita ei enää löydy kun ne romutettiin kuvauksissa?

Elokuva on sikäli klassinen sotaelokuva että muuta juonta ei siitä juurikaan löydy. Muodon vuoksi mukaan on rakennettu pari perhedraamaa jotta naisnäkökulmaakin saadaan esille. Tulos on lähinnä vaivaannuttava..

Tilannekeskusupseerina hyvin mielenkiintoinen toiminto on elokuvassa esitetty taistelunjohtokeskus. Todellisuudessakin keskus lienee toiminut suurin piirtein elokuvassa esitetyllä tavalla: tutka- ja näköhavainnot välitetään lankapuhelimella keskukseen jossa (naispuoliset) työntekijät siirtelevät vihollista kuvaavia "pelimerkkejä" suuren Iso-Britannian kartan yllä. Näiden siirtojen pohjalta lento-osastojen komentajat sitten käskevät laivueita ja lentueita ilmaan sekä ohjaavat ne torjuntatehtäviin. Hämmästyttävä rakennelma ilman tietokoneita toteutettuna! Toisaalta toiminee tositilanteessa varmemmin kuin ne tietokoneet...

Elokuva löytyy Netflixistä tästä linkistä.

Ansiokkaasta työstä huolimatta pakko on rankaista ajan patinasta, ohuesta henkilökuvauksesta ja juonen puutteesta sen verran että arvomerkiksi jää Pronssinen ampumamerkki.

Edit: Taustoitusta tähän(kin) ilmasotaan löytyy Mike Spickin kirjasta Luftwaffen hävittäjä-ässät jonka arvio löytyy tästä linkistä.

Kirja: Richard Overy: Kolmas valtakunta, Readme.fi, Hki, painettu Thaimaassa

Kirjan sisältöä:
Kolmas valtakunta käsittelee nimensä mukaisesti Natsi-Saksaa. Sen nousua, uhoa ja tuhoa. Kirja on dokumenttiteos, joten sitä ei voi suositella iltasaduksi lapsille.
Kirja kertoo varsin tarkasti Hitleri-pojun armottomasta vitutuksesta ensinmäisen maailman sodan häviön takia. Saksassa tuohon aikaan oli kaikki päin mäntyä taloudellisesti, joten siihen oli helppo Aatun kylvää siemen. Yllättäen hänen ympärilleen kerääntyi kaveriporukoita, joita ei voitane pitää katolisen kirkon kuoripoikina. Heille ei ollut ongelmaa, jos laissa sattui olemaan erilainen näkemys heidän tekosistaan.
Pian kahdentoista vuoden aikana kävi ilmi saksalainen älykkyys, sitä ei vain ollut, tai ainakin he seurasivat lähestulkoon suurimmalta osalta Hitleriä kuin rotat pillipiiparia. Kirja on hyvä lukea kuinka propagannalla saadaan massat uskomaan kaikenlaista (vrt. Adolf Putin vuonna 2014-2015..ups.. Vladimir Putin..) ja kuinka jonkin kansanosan /ihmisryhmän syyksi voidaan lukea kaikki; naiselta ravintolassa saaduista rukkasista eka maailman sodan häviöön. Ja kaikki tämä oli juutalaisten vika!
Kaksitoista vuotta, ja pelkästään saksalaisia oli kuusi miljoonaa vähemmän. Tosin sodan jälkeen pikkupuuhaa kehnoissa oloissa riitti jäljelle jääneille. Olihan Aatu-poika saanut hyvällä yhteistyöllä liittoutuneiden kanssa Saksan infrastruktuurin tuhottua.
Jos toisen maailman sodan Saksan puoleinen näkemys kiinnostaa, on Kolmas valtakunta silloin kannattavaa luettavaa. Mukana on paljon valokuvamateriaalia, aikalaisten kuulustelupöytäkirja- ja päiväkirjaotteita.

Kirjailijasta:
Professorismies historian alalta Exeterin yliopistosta. Kirjoittanutyli parikymmentä kirjaa diktaattoreista, ilmavoimista ja toisesta maailmansodasta. Aika toukka!

Nykypäivä:
Kaikkihan tietävät, että vain Neuvostoliitto voitti saksalaiset. Se on kummallinen näkemys asiasta, vaikka kuinka olisi venäläinen. Ilmeisesti Ranskan, Italian, Alankomaiden jne voittamiset länsiliittoutuneiden toimesta ei ole mitään. Toki venäläiset menettivät paljon kansaa tuolloin niin miehitysalueilla kuin taistellessaankin. Mutta on pakko myös nähdä se tosi asia, että esimerkiksi miestappiot tulivat merkityksellisiksi vasta sodan jälkeen, ei sotiessa.  "Oho, noin monta sotilastakos sitä tämä sota veikään" tiedetään erään neuvostoliittolaisen sotamarsalkan sanoneen. Ihmishenki ja sotilaat olivat Neuvostoliitolle halpaa materiaalia. Senhän näkee jop pelkästään tuon ajan sotilaiden varustuksesta, lähinnä vaatetuksen osalta. Halpaa, helposti maatuvaa...
 Mutta tähän päivään: Lukiessa ei voi välttyä vertailusta tähän päivään. Hakaristiliput ovat vain punasinivalkoisia ja natsien pahin vihollinen itse harrastaa vastaavaa kuin Aatu-poika. Saksan ei suoranaisesti sotilaalliset aluevaltaukset ennen sodan syttymistä muistuttavat varsin paljon Krimin niemimaan haltuunottoa. Saksassa usein haltuunotetuilla alueilla järjestettiin pikku vaalit, joilla todisteltiin ulkovalloille, että tämä oli ihan oikein ja hyvä juttu. Kuulostanee varsin tutulta? Ihan kuriositeettina voidaan muistella aikaisempiakin tämän ja viime vuosikymmenen tapahtumia naapurista; Georgia, Tsetsenia jne...

Lisää tuntuvasti sivistystä, mutta ei välttämättä istuisi uusnatsin kouraan, johtuen kirjan armottomasta realismista ja kansallissosialistisen aatteen vastaisuudesta. Mutta: ehkä kolossimaisen kaljupäisen, Suomi-lipulla varustetun nahkarotsisen, maihinnousukenkiä käyttävän reppanan kannattaisi lukea kirja kuitenkin. (tosin mitä hän siitä ymmärtäisi olisikin ihan eri juttu. Aika pieniähän nuo näyttävät olevan nuo maihinnousukengät poikasilla ja jos niitä vertaa siihen älykkyysosamäärätulokseen...)

Suosittelen sivistävää lukukokemusta, joka ei kavahda eedes täysistuntoa vessassa!

Arvomerkki: Hopeinen ampumamerkki

Elokuva: The Revenant (2015)

Kävin katsomassa tämän kohutun ja kiitellyn elokuvan jolla on pedattu Leonardo DiCapriolle hänen kovasti hinkuamaansa Oscaria. Ei olisi kannattanut; oli todella surkea teelmä ja on todella suuri vääryys jos tästä Oscar irtoaa.

Elokuvan taustalla on tositarina Hugh Glass -nimisen henkilön kokemasta tapahtumasta. Glass opasti retkikuntaa vuonna 1823 Missouri -joen tietämissä Etelä-Dakotassa. Glass oli pyydystämässä riistaa seurueelle kun hän kohtasi naaraskarhun pentuineen ja karhu hyökkäsi Glassin kimppuun aiheuttaen hänelle pahat vammat. Retkikunta yritti kuljettaa Glassia turvaan paikalliseen linnakkeeseen mutta ei kyennyt tähän. Retkikunnan johtaja oletti että Glass menehtyy piakkoin ja palkkasi kaksi miehistä jäämään odottamaan hänen kuolemaansa ja sitten hautaamaan tämän. Miehet kyllästyivät odottamaan ja hautasivat Glassin elävältä matalaan hautaan sekä häipyivät paikalta. Glass oli kuitenkin elossa ja hautaamisesta pottuuntuneena vaelsi yli 300 km ihmisten ilmoille. Matka kesti yli kuusi viikkoa. Alla näkyy Glassin reitti:

Kuva wikipediasta.

Glass toipui vammoistaan ja etsi käsiinsä hänet hyljänneet miehet. Hän ei kuitenkaan tiettävästi kostanut näille tapahtumaa toisen nuoruuden takia ja toisen liityttyä armeijaan. Sotilaan tappaminen olisi aiheuttanut ankaran rangaistuksen vaikka olosuhteita olisi voinut pitää vähintään lieventävänä asianhaarana.

Tarina on siis oikeasti kiinnostava mutta tässä elokuvassa siitä tehdään tekotaiteellista p..aa. DiCaprion ongelmana on ollut aina ylinäyttelyn puolelle menevien maneerien omaksuminen ja tässä elokuvassa tuo maneeri on röhkiminen: mies puhkuu kuin ilmavaivainen villisika enkä voinut olla paria kertaa nauramatta ääneen kun heppu konttaili karhuntaljassa ympäriinsä naama mustana ja parta räkäisenä...

Elokuvaan on ympätty sekavana takaumana tarina jossa Glassin murhattu intiaanivaimo näyttäytyy jonkinlaisena haamuna tai harhanäkynä hänelle ja suputtaa intiaanikielellä suuria mystisiä viisauksia kuten "puu ei kaadu tuulessa jos sillä on vahvat juuret". VMP!

Kameramies on tässäkin elokuvassa osannut kyllä tehtävänsä. Maisemat ovat näyttäviä (vaikkakin ovat tiettävästi Calgarystä Kanadasta eivätkä oikeilta tapahtumapaikoilta) ja maisemaelokuvana tämä olisi kyllä toiminutkin. Hieno kuvaus ei silti pelasta surkeaa juonta ja onnetonta näyttelemistä.

Ja sokerina pohjana vielä musiikki. Säveltäjälle oli ilmeisesti maksettu palkka jonkinlaisena suoritekohtaisena korvauksena kun hän oli sepittänyt musiikiksi omituisia lyhyitä viuluvingahduksen pätkiä joita satunnaisesti soitettiin DiCaprion röhkimisen päälle. Mykkäelokuvana olisi toiminut paremmin tuolta osin.

Elokuvaan on ympätty kaikki mahdolliset tähän aiheyhteyteen vähänkään liittyvät provokatiiviset kohtaukset: karhun riepotteluoperaatio, haavojen hoitaminen toukilla, sauna (jossa intiaani parantaa Glassia), uiminen jäisessä joessa, hevosen suolistaminen ja suojautumisen sen ruumiinonteloon, skalpeeraus, haavan parantaminen ruudilla polttamalla jne. Eli erittäin tylsään elokuvaan on yritetty saada kohokohtia irtonaisilla episodeilla jotta yleisö pysyisi edes hereillä.

Omituista tarinassa on myös jatkuva olosuhteiden vaihtelu; välillä on lunta, välillä ei. Pakkanen kiristyy ensin kovaksi, sitten tulee nuoska, lumi häviää ja kohta sitä on taas hevosen mahaan asti. Ilmeisesti kuvausaikataulu ja kohtausten keskinäinen järjestys ei ole oikein stemmannut jolloin leikkausvaiheessa on jouduttu ottamaan filminpätkiä satunnaisessa järjestyksessä.

Tiivistelmänä tuosta yllä olevasta purkauksesta voi lähinnä sanoa että jos olisi olemassa keino jolla voisi pyytää rahat takaisin huonon elokuvan lipusta niin tekisin tässä kohtaa siten. Ja täytyy toivoa ettei DiCaprio saa tästä sitä Oscaria. Tehkööt mieluummin kelvollisen elokuvan.

Arvomerkki: "Kolmas palkinto - ei mitään"

Edit: Maailma on pohjimmiltaan epäoikeudenmukainen paikka ja vääryys palkitaan aina: Leonardo sai sitten Oscarin tästä oksennuksesta!