Netflixissa surffatessa törmäsin tähän lentosotaelokuvaan. Yllättävän hyvin oli ajan patinaa kestänyt vaikka 60-luvun lopussa onkin kuvattu. Nykyaikaisten tehosteiden puuttuminen käy ilmi lähinnä massakohtauksissa joissa suuria lentokonemääriä oli tarvittu taivaalle. Tuolloin erottuu käytetty bluescreen -tekniikka varsin hyvin ja tulos on kökkö jo silminnähden. Toinen efektiteollisuuden kehittymättömyydestä kielivä ilmiö on lentokoneiden tuhoutumiskohtausten kierrätys; yhtä ja samaa räjähdystä tai rätkähdystä toistetaan elokuvan aikana lukuisia kertoja. Ymmärrettävää sinällään; tuolloin räsähdykset ja räjähdykset piti tehdä oikeilla Spitfireillä, Hurricaneilla tai saksalaisten kalustolla.
Tuo kalustopuoli tässä elokuvassa hämmästyttääkin. Ilmeisesti tuolloin oli saatavissa suuri määrä aitoa toisen maailmansodan aikaista lentokonekalustoa koska elokuvassa näitä näytetään läheltä, sisältä ja ryhminä. Kalustosta löytyvät mainittujen Spittien ja Hurricanejen lisäksi saksalaisten puolelta Me109:t ja pommittajina Heinkel He111 ja Junkers Ju 88 -koneita. Nykyisinhän nämä ovat erittäin suuria harvinaisuuksia ja sellaisina silmittömän kalliita. Liekö tämän kyseisen elokuvan syytä ainakin osittain että koneita ei enää löydy kun ne romutettiin kuvauksissa?
Elokuva on sikäli klassinen sotaelokuva että muuta juonta ei siitä juurikaan löydy. Muodon vuoksi mukaan on rakennettu pari perhedraamaa jotta naisnäkökulmaakin saadaan esille. Tulos on lähinnä vaivaannuttava..
Tilannekeskusupseerina hyvin mielenkiintoinen toiminto on elokuvassa esitetty taistelunjohtokeskus. Todellisuudessakin keskus lienee toiminut suurin piirtein elokuvassa esitetyllä tavalla: tutka- ja näköhavainnot välitetään lankapuhelimella keskukseen jossa (naispuoliset) työntekijät siirtelevät vihollista kuvaavia "pelimerkkejä" suuren Iso-Britannian kartan yllä. Näiden siirtojen pohjalta lento-osastojen komentajat sitten käskevät laivueita ja lentueita ilmaan sekä ohjaavat ne torjuntatehtäviin. Hämmästyttävä rakennelma ilman tietokoneita toteutettuna! Toisaalta toiminee tositilanteessa varmemmin kuin ne tietokoneet...
Elokuva löytyy Netflixistä tästä linkistä.
Ansiokkaasta työstä huolimatta pakko on rankaista ajan patinasta, ohuesta henkilökuvauksesta ja juonen puutteesta sen verran että arvomerkiksi jää Pronssinen ampumamerkki.
Edit: Taustoitusta tähän(kin) ilmasotaan löytyy Mike Spickin kirjasta Luftwaffen hävittäjä-ässät jonka arvio löytyy tästä linkistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti