Tästähän onkin tainnut kulua aikaa, kun viimeksi täällä olen vieraillut. Lukaisin tuossa pari viikkoa sitten Pentti Pirhosen otsakkeen mukaisen teoksen.
Teos on draamallinen dokumentti 1930-luvun Suomesta ja ajankohdan vaikeista poliittisista tilanteista. Kieltolaki oli vielä voimassa, Suomi oli ollut itsenäinen reilut kymmenen vuotta ja maa oli jakautunut kahteen tunnettuun väriin.
Kansalaissota, veljessota, sisällissota, vapaussota.. nimi riippuu katsonta kannasta. Valkoinen Suomi katsoi 30-luvun vaihteessa, että heidät oli unohdettu ja että kommunistit toimivat hallituksen suojassa. mene ja tiedä pitääkö paikkaansa, mutta hämminkiä oli. Menestyksensä huipulla ollut Lapuan liike mukanaan myös muita ilman liikkeeseen kuulumattomia päättivät näyttää voimiaan Helsingissä 7.7.1930. Viktor Kosolan ja eversti Walleniuksen johdolla noin 12 000 miestä marssi siististi Helsingissä (oli sovittu, ettei viinaksiin koskettu) ja yllättäen ilman isompia yhteenottoja. Tosin varauduttu oli jo tuolloin aseinkin, mutta ne odottivat syrjässä, mikäli punaiset tekisivät vastatoimenpiteen. Eivät tehneet.
Sotilaiden osallistuminen oli hankala paikka, koska riskinä oli siis yhteenotot samaa kansalaisuutta olevien kanssa, ja sotilasvalahan velvoittaa suojelemaan omiaan ja tottelemaan esivaltaa.
Talonpoikaismarssi oli siis näyttöpaikka ja ennakoi tulevaa. Mäntsälän kapina olikin sitten se oikea koitos kevättalvella 1932. Harvinaisen veretön onneksi (vain yksi menetti henkensä, ja oman käden kauttaan Lapuan liikkeen puolella). Kaikki alkoi siitä syystä, kun kommunistit valkoisten mielestä saivat pitää puheitaan ilman rajoitteita (ei niitä ollut tosin valkoisillakaan) ja välillä aina joku punainen oli kyyditetty rajalle ihannemaahan. Poliitikot siis pelasivat omaa likaista peliään taustalla, ja kannattajat puuhasivat toisaalla.
Mäntsälässä siis kiehahti; kommunisti ja entinen suojeluskuntalainenMikko Erich päätti pitää puheen Ohkolan työnväentalossa. Puhe ei ehtinyt alkaakaan, kun Lapuan pojat aloittivat tarkkuuttamaan aseitaan talon seiniin. Ilmeisesti oli sovittu, että tulitusta suunnataan rakennuksen yläosiin, ettei kuitenkaan verilöylyä syntyisi, tai näin ainakin osa ampujista tuumaili.
Tästä alkoikin häslinki, joka kesti jonkin aikaa ja päänäyttämöksi muotoutui Mäntsälän suojeluskuntatalo.
Mäntsälässä syntyi varsin iso riski, että maamme ajautuisi uudelleen sotaan. Armeija asettui julkisen vallan puolelle kapinoijia vastaan, jotka siis edustivat Lapuan liikettä, ja suojeluskunta aatteensa myyneitä miehiä. Punaiset toimivat viisaasti, eivätkä asettuneet asein vastaamaan tilanteeseen, vaan toivat ajatuksiaan julki erilaisin puhein ja pamfelein. Jos he olisivat tarttuneet ojennettuun "täkyyn" ottaa uusiksi vuosi 1918, niin sitten...
Sotaa ei onneksi syttynyt, eikä kukaan oikeastaan tänäänkään ole ottanut vastuuta Mäntsälän kapinasta.
En ryhdy nyt kuitenkaan kovin tarkkaan käymään tässä läpi taustoja, tapahtumia yms. vaan totean, että kirja omalta osaltaan toi selvyyksiä ajankohtaan itsenäisyytemme ja talvisodan välissä.
Draamallisesti tarina etenee pitäen sisällään yksityiskohtia ja taustatietoa mukavasti. Yle on omalta osaltaan ottanut kunniaa Mäntsälän kapinan alasajosta, mutta miten lienee asia oikein ollut. Se julkaisi vähätteleviä tietoja kapinasta ja tietysti presidentin puheen, mutta varmasti miesten mielialat itsellään olivat kääntyneet asiaa vastaan jo aikaisemmin.
Kannattaa lukea kirja, niin aikaa ymmärtää paremmin, ja mitä veljesviha oikein oli vielä 30-luvun alussa. Mutta sittenpä parannus löytyi aivan oudosta suunnasta. Suomen yhtenäisyyden pelastajaksi nousi vuonna 1939 Isä Aurinkoinen!
Mennään nyt kuitenkin pronssisella ampumamerkillä.
lauantai 18. maaliskuuta 2017
torstai 16. maaliskuuta 2017
Elokuva: Gallipoli (Gelibolu) (2005)
Löysin Netflixistä yllättävän dramatisoidun dokumentin Gallipolin niemimaan taisteluista. Sikäli yllättävän että tekijät ovat turkkilaisia. Elokuvan tekemiseen ovat osallistuneet turkkilaisten lisäksi britit, australialaiset ja uusiseelantilaiset joista maista taisteluihin osallistuneet Ympärysvaltojen joukot olivat pääosin kotoisin. Elokuva löytyy Netflixistä tästä linkistä.
Gallipolin sotaretki oli eräs historian surkeimmista räpellyksistä sotaretkien joukossa. Brittien tarkoituksena oli pakottaa osmannit irtaantumaan sodasta, päästä tukemaan Venäjää eteläkautta ja näin saada Saksa ahtaalle kun toiminta länsirintamalla ei edennyt mihinkään suuntaan. Homma piti hoitaa tyylikkäästi: ajetaan laivasto näyttävästi rannalle, paukutetaan tykeillä ja vihollinen antautuu. No ei mennyt niinkuin siellä v...n Strömsössä josta hieman neitimäisesti aina huomautellaan. Lopputulemana oli sotkuinen maihinnoususta alkanut maaoperaatio jossa britit ml. australiaiset ja uusiseelantilaiset menettivät n. 300 000 miestä ja vastaavasti osmaanit n. 250 000. Churchill sai tästä hyvästä kenkää meriministerin hommasta (vaikka nousikin myöhemmin "varsin" merkittävään rooliin II maailmansodassa) ja osmaanien eräästä komentajasta Mustafa Kemalista tuli myöhemmin Turkin tasavallan perustaja ja ensimmäinen presidentti Kemal Atatürk ("turkkilaisten isä)( vaikka hän aiheuttikin valtavat tappiot rintamahyökkäyksissä maihinnousua vastaan).
Surkeaa oli sota Gallipolissa(kin) kuten dokumentissa tuodaan esille. Kesä oli kuumin vuosikymmeniin ja talvi kylmin. Taudit vaivasivat, oli jano ja nälkä, toilettipuoli oli heikossa kantimissa (erikseen mainittiin dokkarissa että vessapaperia ei ollut...), kaatuneita ei voitu haudata ja sodankäynnin osaaminen oli hukassa. Sodankäyntiin kuuluu yhtäläisinä elementteinä tuli ja liike mutta erään sotahistorioitsijan kommentin perusteella ensimmäisessä maailmansodassa näiden suhde ei ollut oikea: tulta oli liikaa ja liikettä liian vähän. Lopputulemana oli taisteluhautasodankäynti jota yritettiin saada liikkeelle rintamahyökkäyksillä vastakeksittyjä konekivääreitä ja pitkälle kehitettyä tykistöä vastaan. Lopputulema oli huono ja sitä vain pahensi kenraaleiden ymmärtämättömyys asiaan; hyökkäyksiä jatkettiin samalla kaavalla vaikka 2-3 niistä oli jo epäonnistunut valtavin tappioin. Käsittämätöntä on täytynyt olla ylimmän sodanjohdon ajattelumalli noina aikoina kun ihmishengelle ei ole annettu minkäänlaista arvoa.
Elokuva ei nosta taisteluja esille eikä dramatisoi niitä animaatioilla tai näytellyillä kohtauksilla kuten nykyään britti- ja jenkkidokumenteissa usein on tapana. Lopputulema on tuskastuttavan hidastempoinen teelmä jonka painopiste on sodanvastaisessa sanomassa. Tuon sanoman kertomisessa elokuva onnistuukin mutta en suosittele sitä siitä huolimatta katsomaan. Arvosanaksi irtoaa vain "Kolmas palkinto - ei mitään".
BTW: Pitää kaivaa jostain esiin Peter Weirin vuonna 1981 ohjaama elokuva samasta aiheesta jossa oli mukana mm. nuori Mel Gibson. Muistan tuon joskus nähneeni mutta pitää virkistää muistia uudelleentsekkauksella.
Gallipolin sotaretki oli eräs historian surkeimmista räpellyksistä sotaretkien joukossa. Brittien tarkoituksena oli pakottaa osmannit irtaantumaan sodasta, päästä tukemaan Venäjää eteläkautta ja näin saada Saksa ahtaalle kun toiminta länsirintamalla ei edennyt mihinkään suuntaan. Homma piti hoitaa tyylikkäästi: ajetaan laivasto näyttävästi rannalle, paukutetaan tykeillä ja vihollinen antautuu. No ei mennyt niinkuin siellä v...n Strömsössä josta hieman neitimäisesti aina huomautellaan. Lopputulemana oli sotkuinen maihinnoususta alkanut maaoperaatio jossa britit ml. australiaiset ja uusiseelantilaiset menettivät n. 300 000 miestä ja vastaavasti osmaanit n. 250 000. Churchill sai tästä hyvästä kenkää meriministerin hommasta (vaikka nousikin myöhemmin "varsin" merkittävään rooliin II maailmansodassa) ja osmaanien eräästä komentajasta Mustafa Kemalista tuli myöhemmin Turkin tasavallan perustaja ja ensimmäinen presidentti Kemal Atatürk ("turkkilaisten isä)( vaikka hän aiheuttikin valtavat tappiot rintamahyökkäyksissä maihinnousua vastaan).
Surkeaa oli sota Gallipolissa(kin) kuten dokumentissa tuodaan esille. Kesä oli kuumin vuosikymmeniin ja talvi kylmin. Taudit vaivasivat, oli jano ja nälkä, toilettipuoli oli heikossa kantimissa (erikseen mainittiin dokkarissa että vessapaperia ei ollut...), kaatuneita ei voitu haudata ja sodankäynnin osaaminen oli hukassa. Sodankäyntiin kuuluu yhtäläisinä elementteinä tuli ja liike mutta erään sotahistorioitsijan kommentin perusteella ensimmäisessä maailmansodassa näiden suhde ei ollut oikea: tulta oli liikaa ja liikettä liian vähän. Lopputulemana oli taisteluhautasodankäynti jota yritettiin saada liikkeelle rintamahyökkäyksillä vastakeksittyjä konekivääreitä ja pitkälle kehitettyä tykistöä vastaan. Lopputulema oli huono ja sitä vain pahensi kenraaleiden ymmärtämättömyys asiaan; hyökkäyksiä jatkettiin samalla kaavalla vaikka 2-3 niistä oli jo epäonnistunut valtavin tappioin. Käsittämätöntä on täytynyt olla ylimmän sodanjohdon ajattelumalli noina aikoina kun ihmishengelle ei ole annettu minkäänlaista arvoa.
Elokuva ei nosta taisteluja esille eikä dramatisoi niitä animaatioilla tai näytellyillä kohtauksilla kuten nykyään britti- ja jenkkidokumenteissa usein on tapana. Lopputulema on tuskastuttavan hidastempoinen teelmä jonka painopiste on sodanvastaisessa sanomassa. Tuon sanoman kertomisessa elokuva onnistuukin mutta en suosittele sitä siitä huolimatta katsomaan. Arvosanaksi irtoaa vain "Kolmas palkinto - ei mitään".
BTW: Pitää kaivaa jostain esiin Peter Weirin vuonna 1981 ohjaama elokuva samasta aiheesta jossa oli mukana mm. nuori Mel Gibson. Muistan tuon joskus nähneeni mutta pitää virkistää muistia uudelleentsekkauksella.
torstai 2. maaliskuuta 2017
Elokuva: Hiroshima : BBC History of World War II (2005)
Netflixistä löytyy laadukas BBC:n tuottama dokumenttielokuva Hiroshiman pommituksesta, sen taustasta ja jälkiseuraamuksista. Dokumentti on toteutettu yhdistämällä historiallisia filminpätkiä näyteltyihin dramatisointijaksoihin. Tällaisen kombinaation tulos on joskus / usein lähinnä kökkö tai vaivaannuttava mutta tässä tapauksessa onnistutaan varsin hyvin. Elokuva löytyy Netflixistä tästä linkistä.
Elokuva kertoo ensisijaisesti nimensä mukaisesti Hiroshiman pommituksesta. Vastaava Nagasakiin tehty pommi-isku sivutaan lähinnä sivulausekommentilla. Keskeinen asia näiden pommitusten osalta on tuossa dokumentissakin esiin nouseva kysymys niiden tarpeellisuudesta tai välttämättömyydestä: pitikö kaksi kaupunkia tuhota siviiliuhreineen ennen kuin japanilaisten johtajat uskoivat että sota oli hävitty? Vai olisiko vastaava voimannäyttö voitu tehdä muutoin mutta amerikkalaiset halusivat vain testata pommien tehoa elävään massaan? Pommien teho olisi voitu varmasti osoittaa räjäyttämällä joku syrjäinen saari pois maanpinnalta: japanilaisille olisi ilmoitettu asiasta ja annettu heille lupa asetettaa tarkkailijat tutkimaan ao. tapahtumaa jonka jälkeen räjäytys olisi tehty. Sanoma olisi varmasti tullut selväksi mutta olisiko Japanin äärimilitaristinen johto uskonut tuon sanoman? Mahdollista olisi ollut että "demoräjäytys" olisi tulkittu jopa heikkouden osoitukseksi.
Joka tapauksessa pommi siis pudotettiin ensin Hiroshimaan ja sitten Nagasakiin. Jälki oli hirvittävää sekä välittömästi räjähdyshetkellä että pitkän aikaa sen jälkeen säteilysairauksien myötä. Kuvaavaa räjähdyksen voimalle on Hiroshimassa vieläkin kiviportaalla näkyvä ihmisen varjomainen hahmo joka jäi jäljelle kun kyseinen henkilö höyrystyi pois. Hämmästyttävää on se että kaikesta huolimatta muutamat ihmiset selvisivät elossa hyvinkin lähellä ground-zero -pistettä. Joitakin näistä vieläpä haastateltiin dokumentissa eli he eivät olleet säteilysairauteenkaan menehtyneet.
Alla elokuvan traileri Youtubesta (jostain kumman syystä kreikkalaisilla teksteillä...):
Suosittelen dokumenttia katsottavaksi yleissivistyksen vuoksikin ja myönnän sille Hopeisen ampumamerkin.
BTW: Ydinpommista ja raskaan veden roolista sen valmistuksesta löytyy muuta tekstiä Kyhepunusta tästä linkistä.
Elokuva kertoo ensisijaisesti nimensä mukaisesti Hiroshiman pommituksesta. Vastaava Nagasakiin tehty pommi-isku sivutaan lähinnä sivulausekommentilla. Keskeinen asia näiden pommitusten osalta on tuossa dokumentissakin esiin nouseva kysymys niiden tarpeellisuudesta tai välttämättömyydestä: pitikö kaksi kaupunkia tuhota siviiliuhreineen ennen kuin japanilaisten johtajat uskoivat että sota oli hävitty? Vai olisiko vastaava voimannäyttö voitu tehdä muutoin mutta amerikkalaiset halusivat vain testata pommien tehoa elävään massaan? Pommien teho olisi voitu varmasti osoittaa räjäyttämällä joku syrjäinen saari pois maanpinnalta: japanilaisille olisi ilmoitettu asiasta ja annettu heille lupa asetettaa tarkkailijat tutkimaan ao. tapahtumaa jonka jälkeen räjäytys olisi tehty. Sanoma olisi varmasti tullut selväksi mutta olisiko Japanin äärimilitaristinen johto uskonut tuon sanoman? Mahdollista olisi ollut että "demoräjäytys" olisi tulkittu jopa heikkouden osoitukseksi.
Joka tapauksessa pommi siis pudotettiin ensin Hiroshimaan ja sitten Nagasakiin. Jälki oli hirvittävää sekä välittömästi räjähdyshetkellä että pitkän aikaa sen jälkeen säteilysairauksien myötä. Kuvaavaa räjähdyksen voimalle on Hiroshimassa vieläkin kiviportaalla näkyvä ihmisen varjomainen hahmo joka jäi jäljelle kun kyseinen henkilö höyrystyi pois. Hämmästyttävää on se että kaikesta huolimatta muutamat ihmiset selvisivät elossa hyvinkin lähellä ground-zero -pistettä. Joitakin näistä vieläpä haastateltiin dokumentissa eli he eivät olleet säteilysairauteenkaan menehtyneet.
Alla elokuvan traileri Youtubesta (jostain kumman syystä kreikkalaisilla teksteillä...):
Suosittelen dokumenttia katsottavaksi yleissivistyksen vuoksikin ja myönnän sille Hopeisen ampumamerkin.
BTW: Ydinpommista ja raskaan veden roolista sen valmistuksesta löytyy muuta tekstiä Kyhepunusta tästä linkistä.
lauantai 18. helmikuuta 2017
Elokuva: Jerry Cotton: Death in a red Jaguar (1968)
Sattuneeesta syystä olen viime aikoina perehtynyt Jeremias A. Cottonia käsitelleeseen kirjallisuuteen. Jerryhän oli nuoruuden sankari jonka edesottamuksia seurattiin vihkosista jossa oli juuri sopivan mittaisia juttuja kertalukemiseksi ja näitä ilmestyi säännöllisesti; tulikohan perättäin viikoittain.
Tarinat sijoittuivat useimmiten New Yorkiin josta kirjoittajalla tuntui olevan varsin hyvä paikallistietämys. Tarinathan ovat saksalaista alkuperää mutta ne saavuttivat suurta suosiota myös Pohjoismaissa ja Suomessa.
Jerry Cottonista tehtiin elokuvaversioitakin joissa pääosissa oli George Nader -niminen näyttelijä (siitä siis Kontran biisissä kohta "..on naama kuin George Naderilla"). Selasin Youtubea ja sieltähän löytyikin useampia Jerry Cotton elokuvia. Otin katseluun otsikossa mainitun "Death in a red Jaguar" -pläjäyksen ensisijaisesti koska se on englanninkielinen. Koulusaksa on sen verran hapantunut että seuraaminen sillä olisi ollut työlästä.
Tarinassa Jerry jahtaa salaperäistä palkkamurhaajaa sekä New Yorkissa että San Fransiscossa. San Fransisco näyttää kovin kovasti tosin saksalaiselta asumalähiöltä... Salamurhaaja on kunnon natsin näköinen natsin näköinen kelmi joka käyttää vaiennettua pistoolia tappoaseena. Juonesta ei sen enempää mutta elokuva on omituisella tavalla nostalginen ja viihdyttävä. Erikoistehosteet ovat kömpelyydessään huvittavia ja Jerry hyvin vauhdissa. Sepänsällin spesiaali heilahtaa ja Jaguar saa kyytiä. Ainoa häiritsevä asia on se että lehtien perusteella Cotton on hieman nuhjuinen perusjepari ja Phil Decker sen sijaan snobahtava naistenmies. Elokuvassa hahmot eivät oikein vastanneet tuota mielikuvaa ja Jerry jopa flirttaili sujuvasti naisten kanssa!
Elokuvassa on erotettavissa selkeitä James Bond -vaikutelmia erilaisten vempainten muodossa mutta tällä kertaa konnien käyttämänä. Näillä on käytössä mm. kehittynyt radiojärjestelmä, renkaita puhkovien piikkien heittäminen takaa-ajavan auton eteen ja radio-ohjattava pakettiauto varustettuna MG-42 -konekivääreillä (!).
Alla elokuva upotuksena:
Ja tässä vielä linkki jos upotus ei toimi: https://www.youtube.com/watch?v=oZ2LI62aVZk .
Kaivoin tähän vielä Kontra -yhtyeen biisin samasta Youtubesta:
Nostalgiasyistä pläjäytän tälle elokuvalle Hopeisen ampumamerkin. Se on ehkä hieman yläkanttiin verrattuna yleiseen arviointilinjaan täällä Kyhepunussa mutta menköön nuoruuden muistojen kultaamana.
Tarinat sijoittuivat useimmiten New Yorkiin josta kirjoittajalla tuntui olevan varsin hyvä paikallistietämys. Tarinathan ovat saksalaista alkuperää mutta ne saavuttivat suurta suosiota myös Pohjoismaissa ja Suomessa.
Jerry Cottonista tehtiin elokuvaversioitakin joissa pääosissa oli George Nader -niminen näyttelijä (siitä siis Kontran biisissä kohta "..on naama kuin George Naderilla"). Selasin Youtubea ja sieltähän löytyikin useampia Jerry Cotton elokuvia. Otin katseluun otsikossa mainitun "Death in a red Jaguar" -pläjäyksen ensisijaisesti koska se on englanninkielinen. Koulusaksa on sen verran hapantunut että seuraaminen sillä olisi ollut työlästä.
Tarinassa Jerry jahtaa salaperäistä palkkamurhaajaa sekä New Yorkissa että San Fransiscossa. San Fransisco näyttää kovin kovasti tosin saksalaiselta asumalähiöltä... Salamurhaaja on kunnon natsin näköinen natsin näköinen kelmi joka käyttää vaiennettua pistoolia tappoaseena. Juonesta ei sen enempää mutta elokuva on omituisella tavalla nostalginen ja viihdyttävä. Erikoistehosteet ovat kömpelyydessään huvittavia ja Jerry hyvin vauhdissa. Sepänsällin spesiaali heilahtaa ja Jaguar saa kyytiä. Ainoa häiritsevä asia on se että lehtien perusteella Cotton on hieman nuhjuinen perusjepari ja Phil Decker sen sijaan snobahtava naistenmies. Elokuvassa hahmot eivät oikein vastanneet tuota mielikuvaa ja Jerry jopa flirttaili sujuvasti naisten kanssa!
Elokuvassa on erotettavissa selkeitä James Bond -vaikutelmia erilaisten vempainten muodossa mutta tällä kertaa konnien käyttämänä. Näillä on käytössä mm. kehittynyt radiojärjestelmä, renkaita puhkovien piikkien heittäminen takaa-ajavan auton eteen ja radio-ohjattava pakettiauto varustettuna MG-42 -konekivääreillä (!).
Alla elokuva upotuksena:
Ja tässä vielä linkki jos upotus ei toimi: https://www.youtube.com/watch?v=oZ2LI62aVZk .
Kaivoin tähän vielä Kontra -yhtyeen biisin samasta Youtubesta:
Nostalgiasyistä pläjäytän tälle elokuvalle Hopeisen ampumamerkin. Se on ehkä hieman yläkanttiin verrattuna yleiseen arviointilinjaan täällä Kyhepunussa mutta menköön nuoruuden muistojen kultaamana.
sunnuntai 5. helmikuuta 2017
Matkailua: Ilmatorjuntamuseo
Vierailin kesälomareissullani Ilmatorjuntamuseossa Tuusulassa. Museon www-sivut löytyvät tästä linkistä. Museo sijaitsee entisen Helsingin Ilmatorjuntarykmentin tilojen naapurissa osoitteessa Klaavolantie 2 Tuusula.
Museo on varsin ansiokkaasti toteutettu ja kiinnostava, ainakin "IT-alalla" itse aikoinaan varusmiehenä toimineelle. Museoon kuuluu kaksi näyttelyhallia ja iso ulkonäyttelyalue. Lisäksi alueella sijaitsee Sotilasperinne -näyttely jossa esitellään Tuusulan sotilashistoriaa.
Ulkonäyttelyalueella on esillä muutamia tykkejä mutta erityisesti ohjuskalustoa. Näytteillä on pääkaupunkiseudun puolustamisessa käytettyjä venäläisiä alueilmatorjuntaohjusjärjestelmiä ItO 79 (S-125 M1 Petshora) ja ItO 96 (BUK M1). Tuo jälkimmäinen järjestelmähän oli käytössä kun Ukrainassa ammuttiin alas hollantilainen matkustajalentokone MH-17 ilmeisesti ukrainalaisten kapinnallisten toimesta venäläisten avustamana. Ulkonäyttelyalue olisi voinut olla siistimmin hoidettu ja erityisesti kaluston merkitseminen opastauluilla oli puutteellista.
Helsinki -nimellä varustetussa näyttelyhallissa on tällä hetkellä (kesä 2016) näyttely "Tulikasteesta torjuntavoittoihin jossa kuvataan pääkaupunkiseudun ilmatorjunnan toimintaa talvi- ja jatkosodassa. Ilmatorjuntahan onnistui erittäin hyvin torjuntatehtävässään: jopa niin hyvin että kun valvontakomissio saapui sodan jälkeen Suomeen, sen neuvostoliittolaisedustajat tyrmistyivät kun kaupunki ei ollutkaan raunioina kuten oli raportoitu. Tästä hyvästä Kaukoilmavoimat (ADD) "alennettiin" Stalinin toimesta tavalliseksi Ilma-armeijaksi samaan riviin muiden ilma-armeijoiden joukkoon.
Tuusula-hallissa on jatkuvampiluenteinen näyttely ilmatorjunnasta Suomessa. Nostan tuolta kuvina esiin pari laitetta joita on itsekin tullut käytettyä. Ensinnä 23 ItK 61 eli tuttavallisesti Sergei. Neuvostoliittolaisvalmisteinen kevyt (970 kg, ei kovin kevyt miespelillä kiskottaessa...) ilmatorjuntatykki jonka tulinopeus on 2 x 900 ls/min. Tykissä on siis kaksi asetta rinnakkain, siitä tuo 2x. Ampuja istuu takaa katsottuna vasemmalla penkillä ja suuntaaja käyttää laskinta oikealla penkillä. Suomessa modernisoidussa versiossa 23 ItK 95 suuntaaja on korvattu tietokoneistetulla laskimella mutta omalla "taivaallisen ohiampujan" uralla paukuteltiin ihan manuaalisesti. Ammuin tuolla laitteella aikoinaan Lohtajalla. Hauskaa oli ammuskella mutta tulos erittäin heiveröinen... RUK:n patteri ei ollut oikein hyvin koulutettu käytännön ampumahommiin.
Toiseksi kuvaksi nostan tähän automaattijaoksen tykin 35 ItK 58, valmistajana Oerlikon. Tykki itse on etualalla ampuma-asennossa ja taustalla näkyy järjestelmän tulenjohtovaunu. Tykki on jo raskaampaa kalustoa (paino 7250 kg), tulinopeus on pienempi kuin Sergeillä (2x550 ls/min) mutta tehollinen kantama merkittävästi pidempi (5000 m vs. Sergein 1800 m) järeämmästä ammuksesta ja tutkaohjauksesta johtuen. Varusmiesaikojen koulutuskokoonpanossa patteriin kuului Sergei -jaos ja automaattijaos. Tuon automaattijaoksen varajohtajana pääsin samalla leirillä Lohtajalla seuraamaan sillä suoritettuja ammuntoja joiden tuloksena saatiin maalipussi pudotettua maalilennokin perästä. Patterin päällikön saamattomuudesta johtuen osuman kuittasi toinen yksikkö joka sai sitten noutaa pudonneen maalihihan ja viedä riemusaatossa kotimarssissa mukanaan tykinputken ympärille käärittynä. Silloin potutti mutta ei enää vuosikymmenten jälkeen niin paljoa...
Museossa on näytillä myös 3 kpl 75 ItK 37 Škoda -tykkejä joilla ammuttiin Mannerheimin hautajaisten kunnialaukaukset (19 kpl). Esittelytekstin mukaan laukaukset ammuttiin merelle kovilla panssarikranaateilla koska paukkulaukauksia noihin tykkeihin ei ollut saatavilla. Samaisissa hautajaisissa Mannerheimin arkkua kuljetettiin 105H37 -haupitsin lavetilla joka on museoituna museo Militariassa.
Annan museolle Hopeisen ampumamerkin lähinnä ulkoalueen puutteista johtuen. Suosittelen käyntiä erityisesti ilmatorjunnasta kiinnostuneille mutta myös helsinkiläisille tuon pääkaupunkiseudun torjuntataistelunäyttelyn antaman paikallishistoriatiedon vuoksi.
BTW: Onkohan sitä tullut sekä kypsäksi että vanhaksi kun museoista alkaa löytyä kalustoa jota itse on aikanaan käyttänyt...
Edit: Annettakoon näin ammusilmatorjuntamiehelle anteeksi erehdys ohjusjärjestelmien suhteen. Tuolla yllä väitin sujuvasti että ITO-96 BUK M-1 olisi näytillä Ilmatorjuntamuseossa mutta tosiasiassa järjestelmä on nähtävissä ensimmäisen kerran vasta 14.2.2017. Mistähän lie kämmäys johtunut...
Museo on varsin ansiokkaasti toteutettu ja kiinnostava, ainakin "IT-alalla" itse aikoinaan varusmiehenä toimineelle. Museoon kuuluu kaksi näyttelyhallia ja iso ulkonäyttelyalue. Lisäksi alueella sijaitsee Sotilasperinne -näyttely jossa esitellään Tuusulan sotilashistoriaa.
Ulkonäyttelyalueella on esillä muutamia tykkejä mutta erityisesti ohjuskalustoa. Näytteillä on pääkaupunkiseudun puolustamisessa käytettyjä venäläisiä alueilmatorjuntaohjusjärjestelmiä ItO 79 (S-125 M1 Petshora) ja ItO 96 (BUK M1). Tuo jälkimmäinen järjestelmähän oli käytössä kun Ukrainassa ammuttiin alas hollantilainen matkustajalentokone MH-17 ilmeisesti ukrainalaisten kapinnallisten toimesta venäläisten avustamana. Ulkonäyttelyalue olisi voinut olla siistimmin hoidettu ja erityisesti kaluston merkitseminen opastauluilla oli puutteellista.
Helsinki -nimellä varustetussa näyttelyhallissa on tällä hetkellä (kesä 2016) näyttely "Tulikasteesta torjuntavoittoihin jossa kuvataan pääkaupunkiseudun ilmatorjunnan toimintaa talvi- ja jatkosodassa. Ilmatorjuntahan onnistui erittäin hyvin torjuntatehtävässään: jopa niin hyvin että kun valvontakomissio saapui sodan jälkeen Suomeen, sen neuvostoliittolaisedustajat tyrmistyivät kun kaupunki ei ollutkaan raunioina kuten oli raportoitu. Tästä hyvästä Kaukoilmavoimat (ADD) "alennettiin" Stalinin toimesta tavalliseksi Ilma-armeijaksi samaan riviin muiden ilma-armeijoiden joukkoon.
Tuusula-hallissa on jatkuvampiluenteinen näyttely ilmatorjunnasta Suomessa. Nostan tuolta kuvina esiin pari laitetta joita on itsekin tullut käytettyä. Ensinnä 23 ItK 61 eli tuttavallisesti Sergei. Neuvostoliittolaisvalmisteinen kevyt (970 kg, ei kovin kevyt miespelillä kiskottaessa...) ilmatorjuntatykki jonka tulinopeus on 2 x 900 ls/min. Tykissä on siis kaksi asetta rinnakkain, siitä tuo 2x. Ampuja istuu takaa katsottuna vasemmalla penkillä ja suuntaaja käyttää laskinta oikealla penkillä. Suomessa modernisoidussa versiossa 23 ItK 95 suuntaaja on korvattu tietokoneistetulla laskimella mutta omalla "taivaallisen ohiampujan" uralla paukuteltiin ihan manuaalisesti. Ammuin tuolla laitteella aikoinaan Lohtajalla. Hauskaa oli ammuskella mutta tulos erittäin heiveröinen... RUK:n patteri ei ollut oikein hyvin koulutettu käytännön ampumahommiin.
Toiseksi kuvaksi nostan tähän automaattijaoksen tykin 35 ItK 58, valmistajana Oerlikon. Tykki itse on etualalla ampuma-asennossa ja taustalla näkyy järjestelmän tulenjohtovaunu. Tykki on jo raskaampaa kalustoa (paino 7250 kg), tulinopeus on pienempi kuin Sergeillä (2x550 ls/min) mutta tehollinen kantama merkittävästi pidempi (5000 m vs. Sergein 1800 m) järeämmästä ammuksesta ja tutkaohjauksesta johtuen. Varusmiesaikojen koulutuskokoonpanossa patteriin kuului Sergei -jaos ja automaattijaos. Tuon automaattijaoksen varajohtajana pääsin samalla leirillä Lohtajalla seuraamaan sillä suoritettuja ammuntoja joiden tuloksena saatiin maalipussi pudotettua maalilennokin perästä. Patterin päällikön saamattomuudesta johtuen osuman kuittasi toinen yksikkö joka sai sitten noutaa pudonneen maalihihan ja viedä riemusaatossa kotimarssissa mukanaan tykinputken ympärille käärittynä. Silloin potutti mutta ei enää vuosikymmenten jälkeen niin paljoa...
Museossa on näytillä myös 3 kpl 75 ItK 37 Škoda -tykkejä joilla ammuttiin Mannerheimin hautajaisten kunnialaukaukset (19 kpl). Esittelytekstin mukaan laukaukset ammuttiin merelle kovilla panssarikranaateilla koska paukkulaukauksia noihin tykkeihin ei ollut saatavilla. Samaisissa hautajaisissa Mannerheimin arkkua kuljetettiin 105H37 -haupitsin lavetilla joka on museoituna museo Militariassa.
Annan museolle Hopeisen ampumamerkin lähinnä ulkoalueen puutteista johtuen. Suosittelen käyntiä erityisesti ilmatorjunnasta kiinnostuneille mutta myös helsinkiläisille tuon pääkaupunkiseudun torjuntataistelunäyttelyn antaman paikallishistoriatiedon vuoksi.
BTW: Onkohan sitä tullut sekä kypsäksi että vanhaksi kun museoista alkaa löytyä kalustoa jota itse on aikanaan käyttänyt...
Edit: Annettakoon näin ammusilmatorjuntamiehelle anteeksi erehdys ohjusjärjestelmien suhteen. Tuolla yllä väitin sujuvasti että ITO-96 BUK M-1 olisi näytillä Ilmatorjuntamuseossa mutta tosiasiassa järjestelmä on nähtävissä ensimmäisen kerran vasta 14.2.2017. Mistähän lie kämmäys johtunut...
torstai 19. tammikuuta 2017
Kirja: Reino Lehväslaiho: Korven peura - ISBN 978-951-0-40034-0
Luin läpi tämän Lehväslaihon kirjan joka kuuluu sarjaan "fiktiiviset sotadokumentit" kuten aiemmin blogissa arvostellut Esa Sirénin ja Ville Kaarnakarin teokset. Pakko on valitettavasti myöntää että tämä oli selkeästi heikoin esitys koko porukasta. Hieman jopa hämmästytti teoksen heikkous koska aiemmin Lehväslaiholta lukemani "Sotkalla sodassa" oli selkeästi parempi sekä sisällöltään että tekstiltään. Sotkalla sodassa on lisäksi vanhempaa tuotantoa (vuodelta 2002) kuin tämä kyseinen teos (2012) joten Lehväslaihon tuotoskyky on taantunut ajan saatossa. Yleensä kirjailijoille käy päinvastoin.
Sisällön osalta isoin ongelma oli kantavan idean ja juonenkin puuttuminen. Tarinassa suomalainen kaukopartioryhmä lähetetään tuhoamaan lentotiedustelun havaitsemaa kolmea korsua jonka jälkeen ryhmä toikkaroi takaisin kotimaahan taistelusta toiseen rytistellen. Taistelujen kaava on aina sama: sissien kärkimiehet vaistoavat väijytyksen, porukka avaa tulen kaikilla aseilla, pari sissiä kaatuu ja pari haavoittuu ja neuvostoliittolaiset pakenevat paikalta. Toistoa tuolle teemalle on niin paljon että lukija ei millään tavalla pysy enää jyvällä tapahtumista ja niiden tarkoituksesta. Yleensä ottaenkin mietityttää koko idea fiktiivisistä sotadokumenteista kaukopartioiden osalta: retkien kulku on kuitenkin pohjimmiltaan aina samankaltaista: hiivitään vihollisen puolelle, tiedustellaan, hyökätään kohteeseen ja paetaan takaisin Suomeen. Ei tuohon paljon variaatioita mahdu... Ehkä fiktiivisessä dokumentissa voisi tapahtua vaikka Stalinin nappaaminen sotavangiksi mutta taitaa olla jo liian fiktiivistä.
Juonettomuutta enemmän häiritsee vielä Lehväslaihon kirjoitustyyli. Ilmeisesti vauhtia ja vaarallisia tilanteita kuvatakseen hän on lyhentänyt dialogin yksisanaisiksi lauseiksi ja ulottanut saman tyylin vielä varsinaiseen kertovaan osaan tyyliin "Kaksi kilometriä vielä mäkeen ja siihen seis.". Vaikka ei tässä äidinkielenopettajia ollakaan niin tökerö kirjoittaminen häiritsee lukukokemusta.
En suosittele luettavaksi tätä kirjaa, Lehväslaiholta löytyy parempiakin. Arvomerkki: Kolmas palkinto, ei mitään.
Sisällön osalta isoin ongelma oli kantavan idean ja juonenkin puuttuminen. Tarinassa suomalainen kaukopartioryhmä lähetetään tuhoamaan lentotiedustelun havaitsemaa kolmea korsua jonka jälkeen ryhmä toikkaroi takaisin kotimaahan taistelusta toiseen rytistellen. Taistelujen kaava on aina sama: sissien kärkimiehet vaistoavat väijytyksen, porukka avaa tulen kaikilla aseilla, pari sissiä kaatuu ja pari haavoittuu ja neuvostoliittolaiset pakenevat paikalta. Toistoa tuolle teemalle on niin paljon että lukija ei millään tavalla pysy enää jyvällä tapahtumista ja niiden tarkoituksesta. Yleensä ottaenkin mietityttää koko idea fiktiivisistä sotadokumenteista kaukopartioiden osalta: retkien kulku on kuitenkin pohjimmiltaan aina samankaltaista: hiivitään vihollisen puolelle, tiedustellaan, hyökätään kohteeseen ja paetaan takaisin Suomeen. Ei tuohon paljon variaatioita mahdu... Ehkä fiktiivisessä dokumentissa voisi tapahtua vaikka Stalinin nappaaminen sotavangiksi mutta taitaa olla jo liian fiktiivistä.
Juonettomuutta enemmän häiritsee vielä Lehväslaihon kirjoitustyyli. Ilmeisesti vauhtia ja vaarallisia tilanteita kuvatakseen hän on lyhentänyt dialogin yksisanaisiksi lauseiksi ja ulottanut saman tyylin vielä varsinaiseen kertovaan osaan tyyliin "Kaksi kilometriä vielä mäkeen ja siihen seis.". Vaikka ei tässä äidinkielenopettajia ollakaan niin tökerö kirjoittaminen häiritsee lukukokemusta.
En suosittele luettavaksi tätä kirjaa, Lehväslaiholta löytyy parempiakin. Arvomerkki: Kolmas palkinto, ei mitään.
lauantai 14. tammikuuta 2017
Elokuva: Assassin's Creed (2016)
Erehdyin katsomaan tämän elokuvan teatterissa. Myöhemmin ihmettelin perustetta että miksiköhän ylipäätään tuli lähdettyä... Ehkä uteliaisuutta herätti se että elokuvan taustalla on samanniminen peli jota itsekin tuli tietokoneella joskus pelattua, tosin vain lähinnä kokeilumielellä.
Peli oli heikohko mutta elokuva niin p..a että sen sanominen p--aksi loukkaa p..aa! Pelielokuvat eivät yleensäkään onnistu vaikka onhan niitä kokeiltu useampia (esim. Tomb raider, Hitman, Doom jne.). Juonet jäävät tyypillisesti ohuiksi ja painopiste on toimintakohtauksissa joka on tietysti luontevaa kun pelien action-osuus muodustuu niistä. Tämä elokuva olisi saanut jäädä kyllä kokonaan tekemättä.
Spoileria seuraa:
Juonen ytimenä on Omena -nimisen esineen etsintä. Omena sisältää jollain mystisellä tavalla ihmiskunnan vapaan tahdon avaimen ja jos joku saa tuon Omenan käsiinsä niin hän pystyy alasajamaan vapaan tahdon ja lannistamaan koko porukan valtansa alle. Temppeliritarit -porukka on tätä Omenaa etsinyt muutamia satoja vuosia ja Assassiinit taas pyrkineet sen pitämään piilossa. Tarinassa Temppeliritareiden toimeista on kehitetty laite jossa ihmisen geeneihin jäänyttä "muistijälkeä" pitkin voidaan päästä tarkastelemaan tapahtumia jotka ovat tapahtuneet joskus menneisyydessä tutkittavan henkilön esi-isälle. Elokuvan pääosanesittäjä on muinaisen Assassiinin jälkeläinen suorassa polvessa ja Temppeliritarit käyttävät tuota keksimäänsä vempelettä hänen kauttaan sen Omenan jäljittämiseen. Heppu siis elää uudelleen 1400-luvun lopun tapahtumia. Ja paha spoileri: yllättäen saadaankin selville että tuo esi-isäassassiini antaa Ompun Kolumbukselle mukaan ja tästä tehdään heti päätelmä että se löytyy nykyaikana hänen jäännöstensä seasta ja sieltähän se löytyykin! No tämä pääosanesittäjä viimein havahtuu että Temppeliritarit eivät olekaan oikein hänen kerhonsa ja sitten sabotoi hyvät suunnitelmat vapaan tahdon lannistamisesta. Pahinta tässä ei ole elokuvan heikkous vaan se että selvästi jatko-osaa pukkaa; pääosanesittäjä seisoksii loppukohtauksessa Thamesin varrella Lontoossa se Omppu kädessään sen näköisenä että ei-jää-tähän... Elokuvan juoni ja sen sisäinen logiikka on siis niin käsittämättömän huono että sitä ei kestä katsoa turhautumatta. Suurta ihmetystä aiheuttaa mm. se että jos se Omena on niin helkkarin vaarallinen niin miksi Kolumbus ei dumpannut sitä mereen Atlanttia ylittäessään? Huvittava kohtaus on myös Assassiinien initiaatioriitti jossa kerhoon liittyvältä tyypiltä (siis elokuvan päähahmon esi-isältä) leikataan pois oikean käden etusormi sikarileikkurin näköisellä vempelellä. Siis mitävit? Palkkamurhaajalta napsaistaa sormi pois että pääsee kerhoon? Todella valopääporukkaa.
Spoileri päättyy tähän.
Plussapuolelle voidaan todeta toimintakohtausten näyttävyys ja vaikuttavat erikoistehosteet mutta nämä eivät riitä pelastamaan tekelettä. Sokerina pohjalla on vielä täysin tolkuton musiikki jota teatterissa soitettiin ylikovalla ja sen myötä meni viimeinenkin nautinto tästä tekeleestä.
Arvomerkki on "Kolmas palkinto - ei mitään".
Onkohan nyt päällä joku masennuksen puuska kun viime aikoina ei ole kelvollista elokuvaa edes Hopeiseen arvomerkkiin asti pukannut? Johtuneeko kypsyydestä tyyliin "ennen oli kaikki paremmin" vai oliko oikeasti ennen kaikki paremmin...
Alla vielä traileri Youtubesta:
Peli oli heikohko mutta elokuva niin p..a että sen sanominen p--aksi loukkaa p..aa! Pelielokuvat eivät yleensäkään onnistu vaikka onhan niitä kokeiltu useampia (esim. Tomb raider, Hitman, Doom jne.). Juonet jäävät tyypillisesti ohuiksi ja painopiste on toimintakohtauksissa joka on tietysti luontevaa kun pelien action-osuus muodustuu niistä. Tämä elokuva olisi saanut jäädä kyllä kokonaan tekemättä.
Spoileria seuraa:
Juonen ytimenä on Omena -nimisen esineen etsintä. Omena sisältää jollain mystisellä tavalla ihmiskunnan vapaan tahdon avaimen ja jos joku saa tuon Omenan käsiinsä niin hän pystyy alasajamaan vapaan tahdon ja lannistamaan koko porukan valtansa alle. Temppeliritarit -porukka on tätä Omenaa etsinyt muutamia satoja vuosia ja Assassiinit taas pyrkineet sen pitämään piilossa. Tarinassa Temppeliritareiden toimeista on kehitetty laite jossa ihmisen geeneihin jäänyttä "muistijälkeä" pitkin voidaan päästä tarkastelemaan tapahtumia jotka ovat tapahtuneet joskus menneisyydessä tutkittavan henkilön esi-isälle. Elokuvan pääosanesittäjä on muinaisen Assassiinin jälkeläinen suorassa polvessa ja Temppeliritarit käyttävät tuota keksimäänsä vempelettä hänen kauttaan sen Omenan jäljittämiseen. Heppu siis elää uudelleen 1400-luvun lopun tapahtumia. Ja paha spoileri: yllättäen saadaankin selville että tuo esi-isäassassiini antaa Ompun Kolumbukselle mukaan ja tästä tehdään heti päätelmä että se löytyy nykyaikana hänen jäännöstensä seasta ja sieltähän se löytyykin! No tämä pääosanesittäjä viimein havahtuu että Temppeliritarit eivät olekaan oikein hänen kerhonsa ja sitten sabotoi hyvät suunnitelmat vapaan tahdon lannistamisesta. Pahinta tässä ei ole elokuvan heikkous vaan se että selvästi jatko-osaa pukkaa; pääosanesittäjä seisoksii loppukohtauksessa Thamesin varrella Lontoossa se Omppu kädessään sen näköisenä että ei-jää-tähän... Elokuvan juoni ja sen sisäinen logiikka on siis niin käsittämättömän huono että sitä ei kestä katsoa turhautumatta. Suurta ihmetystä aiheuttaa mm. se että jos se Omena on niin helkkarin vaarallinen niin miksi Kolumbus ei dumpannut sitä mereen Atlanttia ylittäessään? Huvittava kohtaus on myös Assassiinien initiaatioriitti jossa kerhoon liittyvältä tyypiltä (siis elokuvan päähahmon esi-isältä) leikataan pois oikean käden etusormi sikarileikkurin näköisellä vempelellä. Siis mitävit? Palkkamurhaajalta napsaistaa sormi pois että pääsee kerhoon? Todella valopääporukkaa.
Spoileri päättyy tähän.
Plussapuolelle voidaan todeta toimintakohtausten näyttävyys ja vaikuttavat erikoistehosteet mutta nämä eivät riitä pelastamaan tekelettä. Sokerina pohjalla on vielä täysin tolkuton musiikki jota teatterissa soitettiin ylikovalla ja sen myötä meni viimeinenkin nautinto tästä tekeleestä.
Arvomerkki on "Kolmas palkinto - ei mitään".
Onkohan nyt päällä joku masennuksen puuska kun viime aikoina ei ole kelvollista elokuvaa edes Hopeiseen arvomerkkiin asti pukannut? Johtuneeko kypsyydestä tyyliin "ennen oli kaikki paremmin" vai oliko oikeasti ennen kaikki paremmin...
Alla vielä traileri Youtubesta:
torstai 5. tammikuuta 2017
Kirja: Esa Sirén : Törni iskee - ISBN 978-951-24-0356-1
Olen aiemmissa kirja- ja elokuva-arvosteluissa valitellut sota-aiheisten teosten synkkyyttä ja sodanvastaisuudella märehtimistä. No tässä entisen jääkiekkovalmentaja Sirénin kirjassa ei kyllä moiseen syyllistytä. Pikemminkin teos on Korkeajännitys -tasoista "reaalidraamaa" ja ylistää ylenpalttisesti suomalaisia sankareita Karjalan korvessa. Suomi olisi vielä suurena ja Kannas omana jos armeijassa olisi kirjassa kuvattuja supersankareita ollut! Sirénin kirja edustaa "fiktiivisten sotadokumenttien" genreä kirjallisuudessa joka ainakin allekirjoittaneessa aiheuttaa hieman ristiriitaisia tunteita. Toinen esimerkki vastaavankaltaisesta teoksesta löytyy Kyhepunustakin eli Ville Kaarnakarin Operaatio Finlandija. Selvästi näille kirjoille on kysyntää koska niitä ostetaan ja ilmeisesti oikea sotadokumentaatio on jo niin moneen kertaan koluttu että ei sieltä enää kirjoitettavaa löydy. Ja uutta dokumenttiaineistoa tulevaisuuden kirjoittajille en kyllä toivo että joudutaan tuottamaan vaikka naapuri tuolla idässä uhitteleekin.
On siellä Sirénin kirjassa kyllä nimetty, ihan sananmukaisestikin, yksi oikeakin supersankari eli Lauri Törni, Mannerheimin-ristin ritari nro 144. Törnistä löytyy tarinaa Wikipedian lisäksi lukuisista elämäkerta- ja muista teoksista joista vielä suuri osa taitaa olla tottakin. Ajallisesti kirja sijoittuu Jatkosodan hyökkäysvaiheeseen jolloin Törni johti panssarivaunujoukkueta. Törnin joukkue kuului Kevyt Osasto-8:aan mutta oli tuolloin (ja kirjassakin) alistettu 11. Divisioonalle. Itselle oli uutta Törnin panssarivaunusodankäynti mutta oikeastikin hän näyttää siinä(kin) kunnostautuneen. Kova äijä, hyväksyttäisiin ölisten Kypsiin heppuihin jos olisi vielä elossa.
Törnillä muuten oli sotilasarvo kolmen maan armeijassa: Suomessa kapteeni (menetetty maanpetossyytteen yhteydessä 1945), Saksassa SS-Hauptsturmführer (vastaa kapteenia kuten Kyhepunusta käy ilmi) ja Yhdysvalloissa majuri kuoleman jälkeen ylennettynä.
Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja kevyttä luettavaa jos ei liioittelun puolelle menevän suomalaisylistysten anna lukukokemusta häiritä. Pakko myöntää että joskus on jopa rentouttavaa lukea teosta jossa ei suotta murehdita post-traumaattista stressiä vaan se hoidetaan saman tien pois kirkasta viinaa juomalla reippaaseen suomalais-ugrilaiseen henkeen.
Rennon lukukokemuksen ansiosta annan kirjalle Hopeisen ampumamerkin vaikka tosikko takaraivossa nalkuttaakin että ei pitäisi.
Edit: Löysin Youtubesta mielenkiintoisen videon jossa Törni kouluttaa talvisodankäyntiä amerikkalaisille. Videon väitetään olevan WWII -aikainen mutta se ei tietenkään ole mahdollista vaan filmi lienee kuvattu joskus 50-luvulla kun Törni oli siirtynyt USA:aan ja rekrytoitunut sen armeijaan. Video alla.
On siellä Sirénin kirjassa kyllä nimetty, ihan sananmukaisestikin, yksi oikeakin supersankari eli Lauri Törni, Mannerheimin-ristin ritari nro 144. Törnistä löytyy tarinaa Wikipedian lisäksi lukuisista elämäkerta- ja muista teoksista joista vielä suuri osa taitaa olla tottakin. Ajallisesti kirja sijoittuu Jatkosodan hyökkäysvaiheeseen jolloin Törni johti panssarivaunujoukkueta. Törnin joukkue kuului Kevyt Osasto-8:aan mutta oli tuolloin (ja kirjassakin) alistettu 11. Divisioonalle. Itselle oli uutta Törnin panssarivaunusodankäynti mutta oikeastikin hän näyttää siinä(kin) kunnostautuneen. Kova äijä, hyväksyttäisiin ölisten Kypsiin heppuihin jos olisi vielä elossa.
Törnillä muuten oli sotilasarvo kolmen maan armeijassa: Suomessa kapteeni (menetetty maanpetossyytteen yhteydessä 1945), Saksassa SS-Hauptsturmführer (vastaa kapteenia kuten Kyhepunusta käy ilmi) ja Yhdysvalloissa majuri kuoleman jälkeen ylennettynä.
Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja kevyttä luettavaa jos ei liioittelun puolelle menevän suomalaisylistysten anna lukukokemusta häiritä. Pakko myöntää että joskus on jopa rentouttavaa lukea teosta jossa ei suotta murehdita post-traumaattista stressiä vaan se hoidetaan saman tien pois kirkasta viinaa juomalla reippaaseen suomalais-ugrilaiseen henkeen.
Rennon lukukokemuksen ansiosta annan kirjalle Hopeisen ampumamerkin vaikka tosikko takaraivossa nalkuttaakin että ei pitäisi.
Edit: Löysin Youtubesta mielenkiintoisen videon jossa Törni kouluttaa talvisodankäyntiä amerikkalaisille. Videon väitetään olevan WWII -aikainen mutta se ei tietenkään ole mahdollista vaan filmi lienee kuvattu joskus 50-luvulla kun Törni oli siirtynyt USA:aan ja rekrytoitunut sen armeijaan. Video alla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)